Hyvinvointia etsimässä

 

Osallistuin työpaikkakoulutukseen, vaikka ei olisi ollut pakko - meille puolieläkeläisille. Ajattelin, että menen vielä kerran, ihan piruuttani.  

Tavoitteita oli kaksi: 1) työyhteisön luovuuden ja yhteistyökyvyn kehittäminen sekä 2) käytössä olevan organisaatiomallin selkeyttäminen. Ensimmäistä osiota oli vetämässä tunnettu työyhteisökouluttaja. Jätän nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta. Jälkimmäinen osio hoidettiin Vuoronvarausviraston omin voimin. Molempien osioiden yhteistavoitteena oli edistää henkilökunnan hyvinvointia ja jaksamista.  

Ulkopuolinen kouluttaja osoittautui hauskaksi henkilöksi. Hän kertoi vitsejä sekä hupaisia kokemuksiaan muista pitämistään koulutuksista. Hän innosti tunteiden näyttämiseen, kannustavuuteen ja kontaktinottoon. Hän pisti meidät istumaan eri järjestykseen kuin olimme itse asettuneet. Sitten piti eri keinoin ottaa kontaktia vieressä istuvaan, kertoa hänelle kädestä kiinni pitäen iloisia kokemuksia ja kannustaa häntä kertomaan iloisia kokemuksiaan. Se tuntui minusta vähän kuin laajennetulta versiolta vanhasta joululaulusta, siitä jossa otetaan sormella osoitellen kontaktia vieressä istuvaan: "Sii-inää ja mii-inää, sii-inää ja mii-inää". Sitten kertomusten ydinsanat kirjoitettiin lapulle. Lapuilta ne koottiin fläppitaululle.  

Huomion arvoista oli, että fläppitaululle. Työpaikassani on kannustettu välttämään Power Pointia. Sitä on saatu yliannos. 

Jälkimmäisen osion alussa fläppitaululle piirrettiin nelikulmioita ja kirjoitettiin sanoja niiden sisään. Nelikulmioiden väleihin piirrettiin nuolia. 

Siinä vaiheessa livahdin huomaamatta pois ja lähdin kotiin. En jaksanut enempää, jostain syystä en virkistynyt. Kotona kuuntelin Mozartia ja heti virkistyin. 

Kuvassa fläppitaulu. Jos joku välttämättä haluaa lukea nelikulmioihin kirjoitettuja sanoja ja nähdä nuolet ruutujen välissä, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi. En kuitenkaan suosittele klikkaamista kenellekään. Kuunnelkaa mieluummin vaikka Mozartia.

 

Kulttuurikävelyllä

 

Impulsiivisuus ei taida olla vahvimpia ominaisuuksiani. Kaiken pitäisi olla suunniteltua. Pidän tällaista luonteenpiirrettä harmillisena ominaisuutena, josta pitäisi oppia pois - viimeistään nyt puolieläkeläisenä, kun millään ei oikeastaan ole enää mitään väliä.  

Aloitin poisoppimisen tänään. Ajoin asioilla Järvenpäässä, ja paluumatkalla keksin, että nytpä poikkean Tuusulan rantatiellä.   

Minulla ei ollut hajuakaan, onko siellä mikään taloista auki vai ei. Mitä väliä! Kävelen rantatietä ja katselen. Tiedän kyllä Rantatien varrella sijaitsevien talojen historiaa.  

Pysäköin auton Aleksis Kiven kuolinmökin lähelle. Yritin mielikuvituksen siivin eläytyä vaivaisen mökin tapahtumiin 140 vuotta sitten. Toisella puolella tietä runoilija ja lehtimies Erkon suvun alkuhistorian tyyssija. Siitä ei kaukanakaan lepokoti, jossa Eino Leinoa yritettiin vielä kerran saada kuntoon. Vähän matkan päässä Pekka Halosen taiteen kotipaikka. Lopulta tien toisessa päässä vastakkaisilla puolilla suurten henkilödraamojen tyyssijat: Juhani Ahon, Vennyn ja Vennyn sisaren kolmiodraama. Ja Sibeliuksen Ainola. Taisi olla ajoittain vilkasta kulkemista näiden kahden talon välilläkin, eikä aina pelkästään päiväsaikaan.  

Impulssin toteuttaminen tuntui hyvältä. Pari tuntia siihen meni. Tuntui harmilliselta, ettei aikaa ollut mahdollista venyttää. Siinä olisi ollut aineksia viipyä vaikka kokonainen päivä. Olen kyllä ennenkin tätä tietä kulkenut, mutta täytyy tulla uudestaan paremmalla ajalla. Tämä tie on yksi suomalaisen kulttuurin suurista museoista.  

Klikkaamalla kerran tai kahdesti kuvan saa suuremmaksi.

 

 

 

Vielä kerran

 

Vietin illan jäähallissa ja viihdyin.  

Nyt blogin vakituinen lukija varmasti epäilee minun menneen sekaisin. Sen verran sapekkaita kommentteja olen aiemmin esittänyt jäähallipuuhasta.  

En ollut katsomassa jääkiekkoa vaan olin Vesa-Matti Loirin konsertissa. Siksi viihdyin. 

*   *   *   

Loirin konserteissa olen käynyt aika monta kertaa ennenkin. Aikaa niistä on kyllä vierähtänyt. Edellinen kerta oli varmaankin 1980-luvulla, Vanhalla ylioppilastalolla. Jotenkin oli tullut sellainen käsitys, ettei uusia konsertteja taida enää tulla.  

Loiri on artisti, jota arvostan suuresti. Hänen tulkintansa antoivat minulle uuden näkökulman Leinon runouteen. Kun yksi pateetikko kirjoittaa runon ja toinen pateetikko tulkitsee sen laulaen, syntyy jotain tavattoman herkkää. Toisaalta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät pitäneet, sen verran omintakeisia ne olivat.  

Loiri on hämmentävän moni-ilmeinen taiteilija. Pidän melkoisena saavutuksena, että yksi ja sama mies on pystynyt olemaan yhtä aikaa huippuluoka muusikko, vakavien roolien näyttelijä ja kansallinen farssi-ikoni.  

*   *   *   

 

Konsertti oli ensisijaisesti liikuttava. Vanha mestari ja suuri ihailijakunta kohtasivat vielä kerran. Mestarin vaivaisuus näkyi - hän istui koko esityksen ajan - mutta suuri saavutus oli jo se, että konsertti ylipäätään oli mahdollista järjestää. Yleisö oli otettu. Tunnelma oli poikkeuksellisen lämmin.  

Vaikuttavimmat kappaleet olivat aloituksen Laivat puuta, miehet rautaa sekä Päivänsäde ja menninkäinen, Elegia, Albatrossi ja Nocturne. Karismaa riitti. Kylmiä väreitä kulki.

 (Kuva on elokuvasta Pojat - ohj. Mikko Niskanen 1961)