Kulttuurikävelyllä

 

Impulsiivisuus ei taida olla vahvimpia ominaisuuksiani. Kaiken pitäisi olla suunniteltua. Pidän tällaista luonteenpiirrettä harmillisena ominaisuutena, josta pitäisi oppia pois - viimeistään nyt puolieläkeläisenä, kun millään ei oikeastaan ole enää mitään väliä.  

Aloitin poisoppimisen tänään. Ajoin asioilla Järvenpäässä, ja paluumatkalla keksin, että nytpä poikkean Tuusulan rantatiellä.   

Minulla ei ollut hajuakaan, onko siellä mikään taloista auki vai ei. Mitä väliä! Kävelen rantatietä ja katselen. Tiedän kyllä Rantatien varrella sijaitsevien talojen historiaa.  

Pysäköin auton Aleksis Kiven kuolinmökin lähelle. Yritin mielikuvituksen siivin eläytyä vaivaisen mökin tapahtumiin 140 vuotta sitten. Toisella puolella tietä runoilija ja lehtimies Erkon suvun alkuhistorian tyyssija. Siitä ei kaukanakaan lepokoti, jossa Eino Leinoa yritettiin vielä kerran saada kuntoon. Vähän matkan päässä Pekka Halosen taiteen kotipaikka. Lopulta tien toisessa päässä vastakkaisilla puolilla suurten henkilödraamojen tyyssijat: Juhani Ahon, Vennyn ja Vennyn sisaren kolmiodraama. Ja Sibeliuksen Ainola. Taisi olla ajoittain vilkasta kulkemista näiden kahden talon välilläkin, eikä aina pelkästään päiväsaikaan.  

Impulssin toteuttaminen tuntui hyvältä. Pari tuntia siihen meni. Tuntui harmilliselta, ettei aikaa ollut mahdollista venyttää. Siinä olisi ollut aineksia viipyä vaikka kokonainen päivä. Olen kyllä ennenkin tätä tietä kulkenut, mutta täytyy tulla uudestaan paremmalla ajalla. Tämä tie on yksi suomalaisen kulttuurin suurista museoista.  

Klikkaamalla kerran tai kahdesti kuvan saa suuremmaksi.

 

 

 

Vielä kerran

 

Vietin illan jäähallissa ja viihdyin.  

Nyt blogin vakituinen lukija varmasti epäilee minun menneen sekaisin. Sen verran sapekkaita kommentteja olen aiemmin esittänyt jäähallipuuhasta.  

En ollut katsomassa jääkiekkoa vaan olin Vesa-Matti Loirin konsertissa. Siksi viihdyin. 

*   *   *   

Loirin konserteissa olen käynyt aika monta kertaa ennenkin. Aikaa niistä on kyllä vierähtänyt. Edellinen kerta oli varmaankin 1980-luvulla, Vanhalla ylioppilastalolla. Jotenkin oli tullut sellainen käsitys, ettei uusia konsertteja taida enää tulla.  

Loiri on artisti, jota arvostan suuresti. Hänen tulkintansa antoivat minulle uuden näkökulman Leinon runouteen. Kun yksi pateetikko kirjoittaa runon ja toinen pateetikko tulkitsee sen laulaen, syntyy jotain tavattoman herkkää. Toisaalta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät pitäneet, sen verran omintakeisia ne olivat.  

Loiri on hämmentävän moni-ilmeinen taiteilija. Pidän melkoisena saavutuksena, että yksi ja sama mies on pystynyt olemaan yhtä aikaa huippuluoka muusikko, vakavien roolien näyttelijä ja kansallinen farssi-ikoni.  

*   *   *   

 

Konsertti oli ensisijaisesti liikuttava. Vanha mestari ja suuri ihailijakunta kohtasivat vielä kerran. Mestarin vaivaisuus näkyi - hän istui koko esityksen ajan - mutta suuri saavutus oli jo se, että konsertti ylipäätään oli mahdollista järjestää. Yleisö oli otettu. Tunnelma oli poikkeuksellisen lämmin.  

Vaikuttavimmat kappaleet olivat aloituksen Laivat puuta, miehet rautaa sekä Päivänsäde ja menninkäinen, Elegia, Albatrossi ja Nocturne. Karismaa riitti. Kylmiä väreitä kulki.

 (Kuva on elokuvasta Pojat - ohj. Mikko Niskanen 1961)

Vanhan kaverin muistoksi

 

Kaverini kuoli. Huikailematta voi sanoa, että viina vei. Riemua riitti loppuun asti. 

Muistovärssyksi Aaro Hellaakosken Viinamäen virsi (1916)  

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.  

Pieni mettiäinen maassa

maaten kellittää,

humalassa autuaassa,

hiljaa pöräjää.  

Sinne käykää kärsiväiset

viinamäkehen

jossa pienet mettiäiset

potkii pöristen.  

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

 (Kuvassa Hellaakosken hautamuistomerkki Helsingin Hietaniemessä)