Vaakasuorassa

Dessun työpaikalla Vuoronvarausvirastossa yritetään joissakin asioissa olla edelläkävijöitä Yksi parhaimmista edellä käymisen välineistä sijaitsee laitoksen kirjaston takana sijaitsevassa pienessä hämärässä varastohuoneessa. Siellä sijaitsee soffa.

Dessu ihmettelee, miksi ihmisen olennainen perustarve pistää hetkeksi pitkälleen ei ole mahdollista juuri missään muualla kuin kotona. Työpaikoilla se ei käy, ei myöskään kaupungilla. Ikään kuin siinä olisi jotakin hävettävää.

En tarkoita sammumista. Jos kadulla kulkija sattuu sammumaan julkiselle paikalle, paikalle rynnistää heti reippaita vartijanuorukaisia hätistelemään ressukan matkoihinsa. Tarkoitan ihmisen halua vetäytyä hetkeksi pois hälinästä omaan rauhaansa, halua hiljentyä. Se onnistuisi parhaiten vaakasuorassa asennossa, niin kuin meidän takahuoneen soffallamme. Se ei ole sammumista.

Väsähtäminen on hyvin demokraattinen kokemus, se on yhteinen kaikille ikäryhmille, eivätkä brutto- tai nettotulot vaikuta asiaan. Jokaiselle tulee tunne, että olisipa mahdollisuus pistää pieneksi hetkeksi pötkölleen ja antaa ajatuksilleen mahdollisuuden harhailla vapailla aavikoilla.

Muutama minuuttikin riittäisi, ja tehokkuus kohenisi. Mutta näin emme saa tehdä. Dessun työpaikka on harvinainen poikkeus.

Katsokaapa levähdykseen tarkoitettuja paikkoja, kuten kaupunkien puistonpenkkejä. Ne on suunniteltu niin, ettei niillä voi torkahtaa. Lentokenttien odotussaleissa tuolien kädensijat on suunniteltu esteiksi, ettei kahdelle tuolille voi oikaista. Kauppakeskuksissa ja tavarataloissa ei ole tuoleja ollenkaan, paitsi pieniä jakkaroita kenkäosastolla, koska kenkien sovittaminen seisaallaan olisi kovin vaikeaa.

Tavaratalossa asiakkaan kuuluu ostaa tavaroita ja häipyä sitten kiireesti pois. Työpaikalla kuuluu tehdä hullun lailla työtä koko työaika, poikkeuksena tuokio, joka on tarkoitettu ruoan hotkaisuun. Meiningistä käytetään ylevältä maistuvaa nimitystä markkinatalous. Sellaisessa väsähtää ja tulee mielihalu vetäytyä hetkeksi, edes istahtaa, mutta mukavaa tuolia ei ole. Se veisi kallista pinta-alaa eikä olisi investointina tuottoisa.

Kaupunkitilan lepopaikat ovat maksullisia. Voit poiketa kahvilaan istumaan, mutta istuinpaikan lunastaaksesi sinun pitää tilata jotakin, esimerkiksi kupillinen lattea ja munkkipossu, yht 7 euroa. Kirkot ja kirjastot ovat ainoat epäkaupalliset tilat, joissa voi istahtaa ilmaiseksi, ehkä jopa torkahtaa. Kirkon penkit eivät kuitenkaan ole mukavat, ne on suunniteltu syntisille. Kirjaston tuolit voivat olla hyvinkin mukavat, kuten Helsingin Kymppikirjastossa. Narinka-aukiolle on tulossa jonkinlainen kirkollinen hiljentymiskappeli. Idea voi olla hyvä, ellei siihen tungeta mukaan liiallista ideologista velvollisuusvaivaa.

Jokainen kirjojen lukemista harrastava tietää omasta kokemuksestaan, että vaakasuora asento on mitä suositeltavin lukemiselle, erityisesti jos käsillä on kirja, joka vie ajatukset miellyttäviin elämysmaailmoihin. Vaivihkainen siirtyminen unen puolelle saattaa moninkertaistaa nautinnon.

Kuvassa on se soffa työpaikkani takahuoneessa. Siinä otan harva se päivä varttitunnin tirsat lounaan jälkeen. Sitten jaksan taas.

Ei meinaa mahtua

Dessun touhuissa on talven mittaan kasvanut näkyviin kaoottinen perusvire, kuten joku lukijakin on huomauttanut. Sen siitä saa kun suostuu ilman itsekritiikkiä milloin mihinkin houkutukseen.

Tulin suostuneeksi vuoden alusta äitiyslomasijaiseksi Vuoronvarausviraston ulkomaankontakteista vastaavalle toimistopäällikölle. Suostumiseen vaikutti se, että olen aikaisemmin hoitanut hommaa vuosikaudet ja osaan sen ja kontaktiverkosto on tallella.

Suostuessani en kuitenkaan osannut arvata, kuinka paljon se juoksuttaa. Ei olisi pitänyt suostua. Alituinen reissaaminen pitkin Eurooppaa ei sovi näin melankoliselle miehelle. 

Nytkin vapun alla tuli pienellä varoitusajalla lähtö Tallinnaan. Se on tietysti rasituksista vähäisimpiä, kun ei tarvitse edes lentokoneeseen nousta. Tallinnassa tapasin vanhoja tuttavia, joiden kanssa oli hauska istua iltaa ja kokeilla, vieläkö pärjään viron kielellä. Olen sitä nuorena jonkin verran opiskellut. Kankeaa oli.

Dessu tunnustautuu romanttiseksi sieluksi ja monarkian leppymättömäksi ihailijaksi. Niinpä ei ole ihme, että hääkuume iski kesken Tallinnan-reissun ja järjestin itseni television ääreen, kun lähetys Lontoosta alkoi. Kaunista oli, kyynelhelmet valuivat pitkin Dessun parransänkisiä poskia sitä onnea ja hurmiota seuratessa. Kuningatarkin oli pirteä ja keltainen kuin kanarialintu.

Mieleen palasi muisto, että Williamin isän ja äidin häitä seurasin aikanaan myös työmatkalla. Istuin silloin hotellin valuuttabaarissa suuren neuvostomaan osavaltiossa, josta käytettiin silloin nimeä Gruusia, kaupungissa nimeltä Tbilisi. Williamin äidin hautajaissaattoa seurasin työmatkalla amsterdamilaisessa hotellissa. 

Yhdessä kohdassa vihkimisseremoniaa Dessulle palasi vielä yksi henkilökohtainen muisto, tosin vain parin vuoden takaa. Olin silloin menossa Jyväskylään vanhan luokkani luokkatapaamiseen. Kutsukirjeessä toivottiin, että laitamme luokkasormuksen sormeen. Dessukin yritti tehdä niin, mutta laittamatta jäi.

Tämä vilahti mieleen sillä hetkellä, kun televisiossa Lontoon ylkämies alkoi pujottaa sormusta morsionsa nimettömään. Eipä meinannut mahtua, niin kuin ei luokkasormus Dessun sormeen. Oliko Kate lihonut? Dessun sormi oli. Vai oliko Kirkossa kuuma ja Katen verenpaine pullistanut sormea. Onneksi William on käytännön mies eikä hätääntynyt vaan osasi pikkuhiljaisella nytkytyksellä ruuvata sormuksen luiskahtamaan nivelen yli paikalleen. Kuvitelkaapa, mikä vaikutus juhlatunnelmaan olisi ollut, jos hän ei olisi onnistunut. Dessun luokkakokouksessa asiasta ei ollut haittaa, mutta Lontoon kuninkaallisissa häissä olisi varmaankin koko juhlayleisö puhjennut itkuun ja monarkian kannatus romahtanut. 

Häiden lisäksi Dessu ei kaivannut muuta vappuhumua. Minulla ei ollut ilmapalloa, serpentiiniä, ylioppilaslakkia, tippaleipää eikä simaa. Ei edes vappuviuhkaa. Töölöntorilla yksi puolue piti kokousta, mutta pistin ikkunan kiinni enkä kuullut meuhkaamista. 

Kuvassa se sormusongelma (kaapattu television lähetyksestä). Klikkaamalla kuva suurenee.

Pöljä mies II

Ensikäynti kesäkodissa talven jälkeen toi tietoisuuteen asian, jonka mieluummin olisin unohtanut.

Lapiolla yritin vähän muokata yrttitarhaani ja haravalla huiskia kekoon viime kesän koivunlehtiä. Nyt ovat hartiat ja käsivarret arat, ettei meinaa takkia saada päälleen puetuksi. Kirveellä yritin vähän pilkkoa koivuklapuja ja kerätä niitä pinoon. Nyt ristiselkä kipuilee, ettei meinaa sängystä ylös päästä. Vähän yritin kyykistellä repiäkseni irti viime kesän kuivuneita korsia. Nyt ovat reidet kankeat, ettei meinaa kävelemään päästä.

Olen siis rapakunnossa.

Tämän tiedon havainnollinen kokeminen tuottaa päässä vielä enemmän kipua kuin lihaksissa. Missä se sanottiinkaan, että tieto tuskaa lisää?

Uutta tämä ei ole - sama toistuu joka kevät. Ihmetellä täytyy, miksi minä pöljä päästän itseni rappeutumaan joka ikinen talvi. Syksyllä oli aikomus pitää huolta kunnosta. Ostin suksetkin ja aloin hiihtää Keskuspuistossa. Aika vähiin jäi - ei tullut 100 km täyteen.

Työmatkojen kävely on ainoa melko säännöllinen liikuntani. Töölöntorilta Kruununhakaan on matkaa yli kaksi kilometriä. Tänä talvena tuli kuitenkin aika paljon poikkeustilanteita, jolloin kävely ei käynyt. Välillä kadut olivat lumesta tukossa, välillä hengenvaarallisen liukkaat. Sitten nyrjähti nilkka, sitten tuli flunssakuume, sitten pitkittynyt yskä (vaivaa vieläkin).

Kaupungissa asumisen harmillinen puoli kunnon ylläpitämisen kannalta on se, että luontevaa hyötyliikuntaa on vaikea keksiä. Voin toki välttää hissiä ja nousta portaita pitkin, mutta en oikein voi ottaa lumilapiota ja mennä lumitöihin Töölöntorille. En oikein voi ryhtyä talon korjaus- tai kunnostustöihin, sillä huoltoyhtiö tekee ne. En oikein voi ryhtyä mihinkään arkityöhön, liikuntaa saadakseni pitää aina lähteä johonkin kauas, ja siinä itsekuri helposti pettää. 

* * * 
Kaiken harmin lisäksi lähestyy se tuomion päivä, jolloin minun on taas määrä mennä Eeva-lääkärin puolivuotistarkastukseen. Minulla on tarkat ohjeet ja tavoitteet, joiden mukaan olisi pitänyt elää. Viikon tai pari viime käynnin jälkeen niitä onnistuin kohtuullisesti noudattamaankin. 

Vaaka minulla on kylpyhuoneessa, mutta kertaakaan en ole sille astunut. Miksipä astuisin, sillä housunkauluksen kireys kertoo kaiken tarvittavan. Jos painossa on tapahtunut muutoksia, niin ei ainakaan tavoitteeksi asetettuun suuntaan. Vaaka vain lisäisi tiedon tuottamaa tuskaa, ei sitä pidä tahallaan kasvattaa.

Eeva-tohtori määräsi omenoita välipalaksi. Alussa se sujui hyvin, sitten huonommin, nyt taas hyvin. Omenoita on iso kassillinen odottamassa. Syön niitä nyt joka päivä. Ehkä ne ehtivät tepsiä ennen tarkastusta.

Eeva-lääkärin vastaanotolle menoa olen ennenkin pelännyt, ja syystä. Siitä muistikuvia täällä .
(Kuvassa omenapuu kukkii Längelmäveden kesäkodissani alkukesällä 2010).