Perintösaalis odottaa

Dessutom on nyt päättänyt, kuinka selviytyä kyynärpääleikkauksen jälkeisestä ajasta. Hän muuttaa kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle, vaikka käsi onkin lepositeessä vähintään viikon, ehkä kaksikin.

Autolla ajaminen ei onnistu, sillä sidekäsi ei kykene vaihdekepin kääntelyyn, eikä pelkällä ykkösellä ajo tunnu hyvältä ajatukselta. Niinpä tarvitaan apukuski, ja Dessu itse siirtyy kartanlukijan paikalle. Perillä sitten tarvitaan toinen apukuski päivittäisille kauppareissuille. Mökkinaapurin isäntä on ystävällisesti lupautunut.

Uskon, että elämä maaseudun rauhassa onnistuu yksikätisenäkin.

Sairauslomaa yksikätiselle tulee juhannukseen asti. Siitä sitten alkaa kesäloma. Tulee pitkä vapaa kesä. Kuuma myös, lupaa sääprofeetta.

¤

Kesän kiinnostavin mökkihomma on selvittää viimesyksyinen perintösaalis, joka odottaa mökin isossa aitassa. 

Viime kesänä Dessutom nimittäin sai enonperintöntä kuorma-autonlavallisen vanhaa rojua.

Yhdeksänkymmentä täyttänyt syrjäkylän vanhapoika oli säästänyt romppeensa. Metsämökki piti tyhjentää. Dessutomilla oli tilaa tavaroille. Jäin odottamaan uutta kevättä, jolloin palaan talven jälkeen kesätorppaani.

 Uuno-enon perinnön pääosa näytti koostuvan työkaluista. On lapiota, kuokkaa, sahaa, kirvestä, vasaraa, puukkoa, vesuria ja rautakankea. On höylää, viilaa, talttaa, poraa, sorkkarautaa, hiomakiveä ja vatupassia. On ties mitä, kuten veivattava tahko ja monennäköistä riivinrautaa. Yksi moottorisahakin. Erityisen paljon on rautalankaa ja piikkilankaa - rullakaupalla. Paljon on myös uistimia, verkkoja, katiskoita ja muita kalastusvehkeitä. On astioita: saaveja, pyttyjä, ämpäreitä, ruukkuja, kirnu ja potta. Kaiken huipentumana käkikello. Ja paljon on minulle ihan vieraita vehkeitä. Kaikki arviolta jostain 1940 - 50-luvuilta.

Minulle tämä kaikki tuli siksi, että olen perijäjoukon ainoa mies. Kahdelle naispuoliselle perijälle Uunon jäämistöstä siunaantui astioita sekä tauluja, kirjoja, ryijy ja täkänöitä ja kaitaliinoja. Jostain oli vanhanpojan piironginlaatikon pohjalle päätynyt punaiset rintaliivitkin. Joitakin harvoja huonekaluja kelpuutettiin: puusohva, kaappikello, jalkalamppu ja piironki. Ja haitari.

¤ 
Miksi otin rojut? Olisihan ne voinut kärrätä kaatopaikallekin. 

No, ihmisen puuhat ovat enimmäkseen jotenkin absurdeja. Omaisuuden himoa - ehkä löytyy jotain tarpeellista. Ehkä jollakin on museaalista arvoa.

Jotkut sanovat tällaista neuroosiksi (obsessive compulsive disorder), jossa on jonkinlaista uskonnolliseen riittiin vertautuvaa käytöstä. Romunkerääjä ei kerta kaikkiaan kykene heittämään pois. Hän hamstraa kokoon sillä ajatuksella, että joskus se voi tulla tarpeelliseksi. Ties mikä pula-aika ja nälänhätä vielä iskee, ja silloin on käyttöä juuri sille, minkä pistin talteen pahan päivän varalle.

Ehkä saan nyt impulssin aloittaa kesämökillä puuhastelun, kun on vehkeet. Olisihan se romanttista. Askel kohti rousseaulaista ihannetilaa.

Helsingin-kodissa minulla on vain yksi miehekäs työkalu: vasara. Sillä olen hyvin pärjännyt kerrostalossa (lyönyt taulukoukkuja seinään). Lisäksi on kertynyt askillinen rautakoukkuja. Sellaisilla pyöritetään pultit kiinni, kun kootaan kaappi Ikeasta ostetuista palasista.

Ehkä pääosa Uuno-enon perinnöstä päätyykin myöhemmin kaatopaikalle, kunhan tarkastelen kaikessa rauhassa saalista. Ainakin lapiot ja kirveet saavat armon, jos ovat kohtuullisessa kunnossa. Kesäasunnolla pitää pilkkoa saunapuita tai kaivaa ojia. Sähkövehkeiden tarkasteluun pitää saada apua. Naapurin isäntä ymmärtää sellaisista. 

Kyllä tällaisen saaliin tarkastelu yksikätiseltäkin onnistuu.

Vaeltajan mietteitä

Dessutom oli taas mielipuuhassaan tihkusateisessa Helsingissä. Mielipuuha tarkoittaa vaeltelemista pitkin katuja ja puistoja Töölön, keskustan ja Punavuoren alueella. 

Mieliala oli kuitenkin harmistunut.

Ensin poikkesin vanhaan pääkirjastoon Rikhardinkadulla. Se on säilyttänyt tunnelmansa läpi vuosikymmenten. Siellä sielu lepää ja voi hyvin. Vaeltelin hyllyjen seassa ja istuin lukemaan lehtiä. Toivottavasti sinne ei koskaan päästetä sisustusarkkitehtejä suunnittelemaan, kuten on päästetty rautatieaseman ravintola Elieliin, Esplanadin Cafe Jugendiin ja ravintola Salutorgetiin ja Bulevardin ravintola Bulevardiaan. Kaikki ne ovat kadottaneet viehätyksensä, kun sisään on kannettu modernia rihkamaa.

Olisin poikennut siinä kirjaston vieressä Ludviginkadulla Päivälehti-museoon katsomaan Muumi-näyttelyä, mutta kello oli liikaa ja museo menossa kohta kiinni. Se talo oli ennen Helsingin Sanomien toimitus.

Jatkoin vaellusta Rööperin suuntaan. Ratakadulla on pelottavan näköinen rakennus, Suojelupoliisi. Sen kohdalla muistui mieleen, että siellä sisällä jossakin on kassakaappi, jonka sisällä on se kuuluisa Tiitiäisen lista. Mahdankohan minä olla sillä listalla? Minähän kävin nuorena harppisaksassa kaksi kertaa ja tapasin paikallisia ihmisiäkin. Yhtä tyttöäkin yritin vokotella - huonolla menestyksellä. Vähemmästäkin kuulemma on ihmisiä pistetty listoille.

Vinosti vieressä on Norssi, laatukoulu, monen merkkihenkilön opinahjo. Viimeksi luin prof. Matti Kuusen muistoja koulusta. Myös blogiystäväni Kari Rydmanin postauksissa on ollut kiinnostavia muistoja ja kuvia. Sellaisten vaikutus pistää kulkijan pysähtymään ja miettimään. Ketkä kaikki ovatkaan kouluikäisinä viettäneet välitunteja tuolla pihalla, kulkeneet noista ovista, urheilleet tuolla vastapäisellä kentällä…

Radioarkistosta joskus kauan sitten kuulemani muisto nousi mieleen. Pekka Tiilikainen selosti ”kaunoluistelukilpailua” sillä kentällä joskus ennen sotia. Kankeakielinen Pekka oli vaikeuksissa välittäessään näkemäänsä kuuntelijoille: ”Ohhoh, nyt hän hyppäsi ilmaan ja kiepsahti samalla kierroksen tai pari
ympäri … ” (sitaatti on muistikuvaa luonnehtiva, ei tarkka!).

 Norssin nurkilta jatkoin kahden suuren kustantamon (Otava ja WSOY) vieritse kohti keskustaa. Suomalaisessa kirjakaupassa oli alkamassa tilaisuus, jota varten oikeastaan olin lähtenyt liikkeelle. Vieraana oli kirjailija John Irving. Väkeä oli paljon ja jouduin sen verran etäälle, etten oikein kuullut haastattelusta mitään. Asetuin jonoon, joka kiemurteli hyllyjen välissä tarkoituksena saada kirjailijan nimikirjoitus uuteen teokseen (Viimeinen yö Twisted Riverillä).
¤ 

Mistä se alussa mainitsemani harmistus?

Tänään varmistui, että ensi viikolla toteutuu pari vuotta jonottamani leikkaus. Oikeassa kyynärpäässä on vuosia ollut häiritsevä kipupiste, joka nyt poistetaan. Leikkaus sinänsä on pikkujuttu, mutta sen seurauksena joudun elämään 1 - 2 viikkoa käsi lepositeessä. Ei toimi hiirikäsi, ei onnistu autolla ajo (ellen sitten väännä vaihdetta vaikka hampaillani lähtiessä ykköselle ja aja sillä koko matkan perille saakka).

Menee elämä vaikeaksi. Ruokailukin pitää hoitaa vasemmalla kädellä. Kukapa ei sellaisesta harmistuisi.

Tuskaa ja vaivaa

Dessutom yritti äskettäin lukea ranskalaisen Nobel-kirjailijan Claude Simonin kirjaa ”Ruoho” (L´Herbe - 1983). Ei lähtenyt nytkään vetämään.

Olen siis yrittänyt ennenkin. Aina yhtä huono tulos, vaikka kirja on maineikas ja kirjailija arvostettu. Ei auta, vaikka Dessutomilla on kirjansa nimiösivulla kirjailijan omakätinen omistuskirjoitus. Ei auta edes kirjan alkusivulla oleva Boris Pasternakilta lainattu motto:

”Kukaan ei voi määrätä historiaa, se on näkymätöntä, yhtä näkymätöntä kuin ruohon kasvu.”

¤ 

Mikä siinä on, että jotkut kirjat (ja muut taideteokset) imaisevat mukaansa, toiset eivät?

Joskus olen ajatellut, että takkuava lukemiskokemus aiheutuu lukijan väsymyksestä tai muusta tilapäisestä häiriöstä. Voi olla niinkin, mutta ei aina. Nyt pidin erityisesti varani - vanhat epäonnistumiset muistissani. Aloitin mitä suurimman pirteyden vallitessa - jos nyt kuuttakymppiä lähestyvä lukija koskaan voi olla erityisen pirteä.

Kummassa on vika, teoksessa vai lukijassa? Dessutom pitää itseään taiteiden ystävänä ja suurkuluttajana. Erityisasemassa ovat kirjallisuus ja elokuva, joihin kosketus alkoi jo kouluikäisenä.

¤ 
Joskus motivaatio syntyy raadollisesta pätemisen tarpeesta. Jälkiviisaasti on myönnettävä, että 60 - 70-luvun vaihteen elokuvakerholaisten innostuksessa taisi olla mukana pieni ripaus poseerausta. Siellä me kirjallisuuden opiskelijat istuimme kynttilänvalossa kommuunimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä ja keskustelimme ja analysoimme Godardin elokuvia. Olihan hänellä loistaviakin teoksia, mutta täytyy myöntää, että ”Kiinatar” ja muut taiteellisesti yliviritetyt elokuvat olisivat ansainneet rehellisemmän tarkastelun. Mutta väliäkö sillä, kunhan onnistui antamaan intellektuellin vaikutelman tyttöjen suuntaan.

Ensiyrityksellä muutamat kirjallisuuden jättiläisteokset kuten ”Mies vailla ominaisuuksia” (Musil) ja ”Odysseus” (Joyce) ovat tuntuneet toivottomilta, mutta kirjallisuuden opiskelija ei mitenkään voinut niitä välttää, ja esseekin oli pakko kirjoittaa. Virginia Woolfin onnistuin jotenkin jättämään väliin. En tiedä, olisiko niitä koskaan tullut luetuksi ilman opiskelijan pakkoa. Tahdonvoimalla ne menivät, mutta rankkaa se oli.

¤ 

Isäni kuului sukupolveen, joka ei paljon lukenut. Ainoa poikkeus oli Väinö Linna. Pikkupojan muistiini jäi ainutlaatuinen kokemus kotona. Perjantai-iltana töistä tultuaan otti käteensä äidin ostaman kirjan, istui olohuoneen nojatuoliin ja alkoi lukea. Äiti määräsi taloon täyden hiljaisuuden. Siinä isä istui varmaankin koko yön, ehkä torkahti välillä, jatkoi lukemista lauantain ja sunnuntain, mitä nyt kiireesti välillä tuli syömään eikä puhunut mitään. Sunnuntaina myöhään urakka tuli valmiiksi, isä nousi tuolista, pisti kirjan pois kädestään, sanoi ”Joo-o” ja meni ulos.

Kirja oli Pohjantähden kakkososa.

Näitä miehiä on Suomessa ollut paljon. Sodan käyneitä miehiä. Lukeminen ei kuulunut elämän menoon, paitsi sanomalehti. Meillä se oli Keskisuomalainen, vaikka Maalaisliiton meininki ei kannatusta saanutkaan.

 ¤ 

Joillakin kirjoilla on vaikea maine ihan syyttä. Minulle tällainen ennakolta pelottavamaineinen kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa. Pitkähähän se on ja hitaasti etenevä, mutta oikein mainio lukukokemus. Vai olenkohan ollut poikkeuksellisen pirteä ottaessani sen käteeni? Monet valittavat uupuneensa sen kanssa.

Ei kaiken lukemisen (ja muun taiteen) pitäisi liian helppoakaan olla, muuten juututaan heppoisimpaan viihteeseen. Elmer Diktonius sen ilmaisi osuvasti:

”Jos taiteen tarkoitus olisi huumata, saada meidät unohtamaan elämä, niin vasaranisku kalloon olisi mutkattominta ja parasta taidetta.”