Liberaali vai konservatiivi?

[eilinen sipulijuttu jatkuu]

Eilen kirjoitin poliittisesta ”eriseuralaisuudesta” joka leppyi yhteisen herkun ansiosta. Se herkku on sipuli, jota sain kesäkotini naapurilta ison kassillisen tuliaisiksi. Vänkäämisessä kohtasivat liberaali ja konservatiivi. Sama asetelma taitaa olla juuri nyt ajankohtainen muuallakin.

* * * 

Lapsuudenmuistoni on, että äitini inhosi sipulia, vaikka maalaistyttö olikin. Sipulia ei sopinut laittaa mihinkään ruokaan, ei murustakaan. Isälleni sipuli olisi kyllä kelvannut, mutta vaimo perheessä päättää. Niinpä minäkin jäin lapsena vaille kokemusta sipulin mausta. En osannut kaivata.

Ensitutustumiseni tuli joskus 16-vuotiaana. Oli maisteltu poikien kanssa kaljaa. Kiersimme yöllä nakkikioskin kautta kotiin. Kaverit tiesivät, että sipuli peittää hengityksen hajun. Kotiin saapuminen henki tuoksahtaen sisälsi katastrofin mahdollisuuden. Lihapiirakan väliin pyydettiin iso annos sipulisilppua. 

Tämäkin ekakerta jäi mieleeni elämyksenä, jota en ikinä unohda. Siitä hetkestä ymmärsin, että sipuli on herkkua. Minusta tuli Jyväskylän Kirkkopuiston laidalla sijaitsevan nakkikioskin viikonloppujen vakioasiakas.

Ensimmäinen tutustumiseni pizzaan tapahtui joskus 70-luvun alussa Tukholmassa. Lähelle Odenplania oli perustettu ravintola, joka erikoistui tähän eksoottiseen ruokaan. Sinne oli ainainen tungos.

Siinä ravintolassa sain kokea seuraavan ekakerran. En muista, minkä niminen pizza se ensimmäinen oli, mutta sen muistan, että siinä oli runsaasti valkosipulia. Siitä hetkestä ymmärsin, että valkosipuli se vasta herkkua onkin. 

Opiskeluvuosina minusta tuli melkein kasvissyöjä. Se ei ollut ideologia vaan käytännöllinen ratkaisu. Asuin opiskelijakommuunissa Kruununhaassa, ja yksi asukkaista oli kokkiopiskelija, joka johti ruokataloutta. Kasvisravinto osoittautui ammattilaisen tekemänä erinomaiseksi. Se sopi myös opiskelijan laihalle kukkarolle. Ehdottomia emme olleet - välillä teimme kokeiluja liharuokien puolelle, mutta ne jäivät vähiin.

Tältä kokilta opin paljon ruoanlaittotaitoja, ja eri sipulilajit olivat siinä kunnia-asemassa. Sitä olen jatkanut vuosikymmenet. 

En tiedä, onko sipulinhimoni peräisin sen puutteesta 16-vuotiaaksi asti. Ehkä on. Himo ei ole hellittänyt vuosien myötä. Lisään sipulia kaikkeen mihin voin. Valitsen usein ravintolassa ruokalajin tällä perusteella. 

Nyt kuitenkin vaara uhkaa. Olen ymmärtänyt, että sipulinkasvatuksen tulevaisuus suuntautuu geenimanipulaation suuntaan, jos amerikkalaiset aikeet toteutuvat. Uuden ajan sipuli tulee ennakkotietojen mukaan olemaan sellainen, että sen kuoriminen ja pilkkominen ei enää aiheuta kuorijalle kyyneleitä.

Sen verran konservatiivi minä olen, että tällaista uudistusta vastustan jyrkästi. Oikean sipulin tulee itkettää.

* * *  

Minulla on toinenkin samanlainen himon kohde. Se on ruisleipä. Sitäkin on ”uudistettu” huonoon suuntaan, tosin ei geenimanipulaation keinoin. Elanto teki aikoinaan parasta, mutta sitä ei enää ole. 

Kuvassa emme ole minä ja kesänaapurini, mutta vaikuttaa siltä, että samankaltaista poliittissävyistä näkemyseroa kuvan henkilöilläkin on. Ehkä tässä ovat 1960-luvun vastineet Haaviston ja Niinistön kannattajille? - (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Porthanian pyöröovet

Kävin äskettäin eräässä tilaisuudessa Porthanian isossa luentosalissa. Siellä aina herää muistoja.

Samassa salissa, suunnilleen samalla paikallakin, istuin 40 vuotta sitten pääsykokeessa pyrkiessäni yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Kuva siitä salista ja omasta sijainnistani siellä jäi pysyväksi muistoksi mieleni syvimpiin sopukoihin. Silloin tuntui kuin olisi ollut kysymys suunnilleen elämän ja kuoleman jälkeen toiseksi vakavimmasta hetkestä.

Tulin hyväksytyksi. 

Olin jo pari viikkoa aikaisemmin ollut menossa pääsykokeeseen, sillä kerralla teologiseen. Olin kotona Jyväskylässä lukenutkin jonkin pääsykoekirjan. Teologista tiedekuntaa en ollut valinnut kohteekseni ollenkaan aatteellisista syistä vaan siksi, että sinne kuulemma pääsi helposti. Taktinen näkökulma hahmottui niin, että kun on sisään yliopistoon päässyt, sitten on helppo vaihtaa alaa mieleisekseen.

Yleisesti tunnetun väitteen mukaan teologisen tiedekunnan ovi avautui kaikille, jotka onnistuvat pääsemään Porthanian moderneista pyörivistä ovista sisään. Sen jälkeen loppuosa pääsykokeesta olisi leikintekoa.

Tässä yrityksessä minulle kävi huonosti. En selvinnyt pyöröovista, tarkemmin ilmaistuna en selvinnyt pääsykoeaamuna edes pyöröoville asti.

Olin saapunut junalla Jyväskylästä Helsinkiin pari päivää ennen pääsykoetta. Sain kortteerin erään tuttavan opiskelijakämpästä Domuksella. Pääsykoetta edeltävänä iltana menin Bottalle, ihan vaan hetkeksi pistäytymään.

Bottalla jouduin joron jäljille, jos nyt tätä sanaa voi käyttää kauniista Kaarinasta, johon Bottalla tutustuin. Teologisen tiedekunnan pääsykokeen alkaessa olin sikeässä unessa Kaarinan kämpillä jossain Kannelmäessä. Arvaa harmittiko.

Kuvassa Porthanian pyöröovet (suurenevat klikkaamalla).

Riiviöiden rukoukset

Luokanvalvojamme hymyili harvoin. Jos hän hymyili, se oli varma merkki siitä, että harmeja oli tulossa. Yleensä hän oli puoliuninen jurottaja, mutta käräjänpidosta ja rangaistusten määräämisestä häneen syttyi  säihkettä.

Nyt hän säihkyi astuessaan luokkaan. Syyn arvasimme.

*   *   *  

Siihen aikaan 60-luvulla oppikouluissa aamuhartaudet eli rukoukset pidettiin joka aamu ja ne olivat kaikille pakolliset, kuuluipa oppilas kirkkoon tai ei. Aamulla koulun kellon soidessa mentiin ensin luokkiin viemään päällysvaatteet naulakkoon ja ottamaan pulpetista virsikirja mukaan. Sitten luokat marssitettiin suorissa jonoissa seisomaan juhlasaliin. Virsi veisattiin ja opettajan saarnapuhe kuunneltiin. Rukouksille oli lukujärjestyksessä varattu varttitunti joka ikinen aamu. Sitten palattiin luokkiin ja oppitunnit alkoivat.

Opettajien rukouspuheet olivat yleensä tylsiä ja innottomia ja virsi veisata möläytettiin isommin innostumatta, mutta yksi opettaja intoutui aina puheessaan kummalliseen vimmaan. Hänen saarnavuoronsa toistui parin viikon välein. Silloin ei varttitunti riittänyt. Usein joku oppilas pyörtyi kuumassa ja tukalassa salissa, mutta se ei saarnaajaa tuntunut häiritsevän. Julistuksen vimma vei hänet kauas maallisista harmeista.

Siihen saumaan luokkamme iski. Homma oli sovittu etukäteen. Useimmat tiesivät siitä, pojat ainakin. Tytöille ei ehkä kukaan ollut huomannut mainita, mitä oli tulossa. Ei ainakaan kaikille tytöille.

Luokkatoverini Eero oli hakenut ampumaradalta tyhjiä hylsyjä. Sellaiseen kun puhaltaa, syntyy iso ujeltava ääni.

Eero seisoi rukousjonossa kaukana opettajista ja kaivoi vaivihkaa hylsyn taskustaan ja asetti sen alahuultaan vasten. Kun saarna pääsi riittävän kiivaaseen vaiheeseen, hän aivan eleettömästi puhalsi - puhalsi pitkään ja voimakkaasti.

Syntyi ulina aivan kuin tehtaan pilli olisi soinut työpäivän päättymisen merkiksi. Me, jotka tiesimme odottaa ujellusta, reagoimme kääntymällä katseellamme etsimään ulinan aiheuttajaa, mutta käännyimme tahallamme väärään suuntaan, kuka mihinkin mutta emme Eeron suuntaan, hämätäksemme opettajia.

Salissa syntyi hämminki. Saarna katkesi, alkoi hälinä, eikä puhujalla ollut mitään mahdollisuutta jatkaa. Tilaisuus oli kerta kaikkiaan pilalla. 

Tämä toistui useita kertoja talven mittaan. Aina kesken saman saarnanpitäjän nousukiihkon.

Nyt luokanvalvojan hymy kertoi siitä, että ilkivalta on hämäyksestä huolimatta onnistuttu jäljittämään meidän luokkaamme ja rangaistuksia oli tulossa.

Aavistus oli oikea. 

Se ei selvinnyt, miten Eeron jäljille oli päästy. Epäiltiin, että joku tytöistä oli vasikoinut. Ehkä opettajat ovat hoksaavaisempia kuin oppilaat uskovatkaan.

Me muut juonessa mukana olleet istuimme jälki-istunnon ja saimme kotimuistutuksen ja jouduimme käymään sen opettajan edessä anteeksipyyntöreissulla, mutta Eero pääpukarina lensi ulos koulusta määräajaksi, muistaakseni kuukaudeksi.

* * * 

Seuraavana syksynä juhlasali meni remonttiin. Yhteisiä rukouksia ei voitu pitää. Opettajat määrättiin pitämään rukoukset siinä luokassa, jossa heillä oli aamun ensimmäinen tunti.

Se ei ollut kaikille opettajille mieleen.

Uusi äidinkielenopettaja, nuori ja reipasotteinen mies, jännittävien seikkailukirjojen kirjoittajanakin mainetta saanut, tuntui olevan erityisen hapan osakseen tulleesta uudesta velvollisuudesta. Mutta velvollisuus oli velvollisuus.

Opettajan reippaiden askeleiden kopina kuului kaukaa käytävältä, kun hän aamulla saapui luokkaamme. Rukous alkoi jo muutamaa metriä ennen luokan kynnystä: 
”Jeesus siunaa koulupäivämme istukaa. Aamen.”

Aamen-sanan kohdalla hän oli ehtinyt opettajanpöydän taakse ja pisti laukkunsa pöydälle. Siitä alkoi opetus ilman taukoa.

Syytä en tiedä, mutta tämän opettajan työsuhde päättyi äkkiarvaamatta. Sitten juhlasalin remontti valmistui ja rukoukset pidettiin taas salissa, ihan niin kuin aina ennenkin.

Eikä maksa mitään

Matkustin junalla Turkuun, kuten viime kirjeessäni uhkasin.

Helsingin asemalla lipunmyynti oli toisenlaista kuin ennen. Luukuille oli kaamea jono, uuden automaatit oli suljettu. Isoissa tiedotteissa kerrottiin, että matkalippuja myydään junassa. Tervetuloa!

Nousin junaan. Lipunmyyjää vaan ei näkynyt. En oikein tullut käsitykseen, olisiko itse pitänyt lähteä myyjää etsimään vai oliko sellainen ihan oma-aloitteisesti tulossa kaupustelemaan. Tein niin kuin muutkin eli en tehnyt mitään.

Matka sujui rattoisasti, kuten junassa aina. Kohta saavuimmekin Turkuun, ja matka oli edelleen maksamatta. No, en siitä suurta murhetta kantanut.

Asemalaiturillakaan ei seisonut lipuntarkastajia, kuten usein Helsingin metrossa. Sen sijaan siinä seisoi hattupäinen herra, joka huusi suoraa huutoa ja huitoi ja pyöri kädet levällään kuin kiekonheittäjä. Kiekkoa hänellä ei onneksi ollut kädessään, vain kaljapullo. Toinen kenkä oli pudonnut jalasta.

Sen verran tulin hänen itkunsekaisesta rähjäämisestään ymmärtämään, että hän oli Kuopiosta tulossa ja matkalla Ouluun. Hän ei voinut käsittää, miksi VR oli kuljettanut hänet Turkuun. Hän uhkasi haastaa oikeuteen kaikki syylliset pääjohtajasta veturinkuljettajaan. Tulee VR:lle isot korvausvaatimukset menetetyistä bisneksistä.

Minulla sen sijaan ei ollut vaatimuksia VR:lle, pikemminkin toisin päin. Istuin Turussa seminaarin ja käytin valmistellun puheenvuoron. Yöksi menin kaverin kämpille. Seuraavana päivänä seminaari jatkui, mutta enää en puhunut mitään. Mielelläni olisin mennyt kiertämään paikkakunnan näyttelyitä, mutta ei sitä oikein kehtaa lintsata työhön kuuluvasta tilaisuudesta, vaikka se olisi kuinka turhanpäiväinen.

Paluumatkalla Helsinkiin en päässyt kokeilemaan, vieläkö junayhtiö tarjoaa ilmaisen palvelun, sillä kaveri oli lähdössä asioille Helsinkiin ja sain häneltä autokyydin.

Jostakin pitkäaikaismuistin hämäristä sopukoista pulpahti kesken ajomatkan esiin vanha synti 70-luvun alusta. Siinäkin menin Turkuun ja jätin maksamatta. Olin silloisen tyttöystävän kanssa matkalla Helsingistä Ruisrockiin bussilla. Matkan puolivälissä Lahnajärvellä oli bussien taukopaikka. Vasta siellä bussiimme nousi rahastajaneiti. 

Neiti kulki rahalaukkunsa kanssa bussin käytävää ja keräsi maksuja. Kohdalle tullessaan hän kysyi, mistä mihin. Minä valehtelin, että Lahnajärveltä Turkuun.

Neidin katseesta näki, että hän ei tainnut uskoa. Mutta hän ei ruvennut tiukkaamaan. Ehkä hän ymmärsi, että siinä oli köyhiä opiskelijoita. Anti mennä.

Näin ne vanhat synnit painavat. 40 vuoden jälkeen pulpahtelevat esiin, kun tulee asiaan liittyvää virikettä.

* * * 

Seuraavana aamuna Vuoronvarausvirastoon saapuessani täytin päivärahailmoituksen. Tuli yllättävä ongelma, jota en ollut huomannut. Minulla ei ollut suoritetusta virkamatkasta matkalippuja, ei hotellilaskua, ei mitään. Miten olen toteuttanut matkamääräyksen? Kävelinkö Turkuun? Polkupyörällä? Peukalokyydillä? Teltassako asuin? Miten saadaan aikanaan tilintarkastajat uskomaan, että olen matkalla edes ollut?

Kuvassa Helsingin rautatieaseman kivimiehet, ne joita VR on onnistuneesti käyttänyt mainoksissaan. Yksikin mainoskilpailun palkintoraati perustelee päätöstään:

”VR:n mainonta on jo pitkään ollut tuoretta ja tunnistettavaa. Mielikuva VR:stä on mainosten myötä muuttunut dynaamisemmaksi ja iloisemmaksi. Menestyksekäs mainostus on vaikuttanut yrityksessä myös sisäisesti. VR:n henkilökunnan ammattiylpeys on lisääntynyt.”

Niin oikke! Pistäkääpä vielä mainokseen, että ei maksa mitään.

Jotain pysyvää

Nuorena Dessu vietti usein kesälomaa serkkunsa luona maaseudulla lähellä Jyväskylää. Lomapuuhista mukavin oli tietysti uinti. Siihen oli erinomainen mahdollisuus, sillä serkun kodin lähellä oli uimalaitos, sellainen jossa oli hiekkarannan lisäksi hyppytorni ja ponnahduslauta. 

Siellä Dessu suoritti uimamaisterin tutkinnon. Ikää oli suunnilleen 15 vuotta. Se on Dessun merkittävin saavutus urheilun alalla (ainakin toistaiseksi!).

Vuodet vierivät ja Dessulta loppuivat vierailut serkkulassa, sillä serkun kotitalo purettiin. Paikalle rakennettiin moderneja rivitaloja.

Tänä kesänä Dessulle välähti ajatus poiketa katsomaan, miltä siellä nykyisin näyttää.

Hiekkaranta oli tallella mutta hyppytornia ei enää ollut. Oli koleahko päivä, joten rannalla oli vain muutamia lapsia leikkimässä. Siinä rannalla seisoessa muistot maisterintutkinnosta ja juhlallisesta promootiosta nousivat elävästi mieleen. Tässä kohdassa minä kerran, kauan sitten… Kuinka hirveän monta vuotta siitä onkaan?

Tutun näköiseltä tuntui vain ränsistynyt pukeutumiskoppi. Voisiko se olla se sama vanha? Astuin sisälle katsomaan. Siellä oli muutama nulikkaikäinen poika. He jostakin syystä selvästi hämmentyivät, kun astuin sisään. Olivat ilmeisesti jossain pahanteossa. Livahtivat ulos saman tien.

Kyllä, tämä on sama pukukoppi kuin minun aikanani. Puupenkit kiertävät huonetta, ikkuna-aukot ovat ylhäällä katonrajassa. Naulakot on kyllä uusittu, minun aikanani ne olivat jonkinlaiset puutapit seinässä, nyt ne ovat järeät rautaiset.

Sitten minulla välähti. Yksi kirkas muistikuva lisää. Ei kai sentään SE voi olla tallella… 

Menen lähemmäksi. Kyllä, juuri siinä nurkassa, jossa nulikat olivat kun astuin sisään, juuri siinä nurkassa on edelleen reikä seinässä. Pieni reikä, alkujaan luultavasti oksanreikä, puukolla ehkä pikkuisen suuremmaksi kaiverrettu.

Siitä reiästä kun tirkisti, näki tyttöjen pukuhuoneen puolelle. 

Kaikki muuttuu, vuosikymmenet vierivät, sukupolvet vaihtuvat, mutta reiät pukuhuoneiden seinissä ovat ikuisia.

Entinen heila

Dessu seisoi tänään Vanhan kirkon puiston ja WSOY:n kulmassa Bulevardilla odottamassa liikennevalojen vaihtumista, kun hän melkein säikähti. Tuntematon nainen tarttui hihaan ja puhkesi puhumaan: ”Onko se - - onko se todellakin Roope?”

Oli se todellakin Roope, mutta kysyjää en tuntenut. Suunnilleen ikäiseni, tyylikkäästi pukeutunut. Tuollaisessa tilanteessa mies tuntee itsensä epäkohteliaaksi, kun ei tunne toista, joka selvästikin pitäisi tuntea, koska hän tuntee minut nimeltä. Siinä yrittää pikavauhtia skannata aivosolunsa läpi: ammatin kautta tuttu? naapuri? kapakkatuttu? opiskelukaveri? koulukaveri?

Ei hajuakaan, aivan vieras. Kohteliaisuuskoodiin kuitenkin kuuluu, ettei tunnusta unohduksen syvyyttä vaan yrittää jotenkin kiemurrella ja saada johtolangan päästä kiinni. Kasvoissa oli ehkä jotakin tuttua mutta ei riittävästi. Hämmennykseni näytti huvittavan häntä.

”Et taida muistaa? Viiden pisteen vihje: muistatko kesän kerran kauan sitten, olikohan 1977?”

Tilanne oli vähän kuin elokuvassa Tyttö kuunsillalta (Matti Kassila - Hella Wuolijoki). Alkoi hieman polttaa, mutta ei riittävästi. Miten saada nostetuksi mieleen juuri se kesä kaikkien muiden entisten kesien joukosta?

”Kolmen pisteen vihje: kasvatustieteen appro.”

Just joo. Sellaisenkin olen joskus suorittanut. Se oli kesäyliopistossa, paikka oli Kauppakorkeakoulu. Nyt alkoi raksuttaa. Voiko tämä olla SE tyttö?

Kyllä se oli SE tyttö.

Onko kiire, ehditkö kahville? Ei Dessulla koskaan ole niin kiire, etteikö kahville ehtisi. Siinä on Ekberg melkein vieressä. Sinne. Muistan, että Ekbergillä käytiin silloin kesällä 77 monta kertaa, melkein joka päivä, kun Neidillä oli rahaa tarjota, minulla ei ollut. Iltaisin käytiin usein kaljalla ravintola Bulevardiassa, siinä lähellä sekin, vanhaa oopperaa vastapäätä.

Neiti opiskeli oikeustieteellisessä, minä historiallis-kielitieteellisessä kirjallisuustiedettä. Kasvatustiede oli molemmille sivuaine. Siellä kauppakorkeakoulun luennoilla sytyimme suhteeseen ja rilluttelimme kesän. Se oli villi kesä. Syksyn tullen suhde pikkuhiljaa hiipui, kun approbatur tuli valmiiksi. Sen koommin emme ole tavanneet.

Entinen ponnaripäinen farkkutyttö oli nyt tyylikäs lady. Menestynyt liikejuristi oli menestyvän liikejuristin näköinen, kalliin oloiset vaatteet, silmälasit ja korut ja kampaukset. Minua hän arvioi, että olenpa onnistunut säilyttämään vanhan tyylini. Ei hän sitä ääneen sanonut mutta tarkoitti selvästi nukkavierua pikkuboheemia olemustani.

Menneisyydestä ei siinä kahvikupin ääressä puhuttu sanaakaan. Pysyttiin nykyhetkessä. Mitä teet, mitä kuuluu? Puheet kesästä 77 olisivat tuntuneet kiusallisilta. Erosimme kohteliaasti kätellen: ”Hyvää jatkoa, ehkä joskus taas tavataan.”

En kehdannut kertoa, että ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun kirjoitin hänestä ja kesällä 77 sattuneesta tapauksesta blogiini. Sen mainitseminen olisi ollut aivan liian intiimiä, vaikka kirjoitinkin sen nimettömästi. Ei tyylikkäälle juristille voi muistuttaa mieleen, että ponnaripäinen Neiti kerran kauan sitten pelasti itsensä ja minut hyvin kiusallisesta tilanteesta. Se liian intiimi teksti löytyy täältä.

Paluu yliopistolle

Dessu on pitkin syksyä ja talvea poikennut moneen kertaan yliopistolla, siellä päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut opiskella mitään eikä suorittaa tenttejä. Ihan työasioissa olen ollut liikkeellä, käymässä neuvotteluja yhteistyötahon kanssa eräästä projektista. 

Paikka on minulle tuttu, vähän liiankin tuttu. Juuri tässä talossa, näissä huoneissa, suuri osa opiskelustani sijaitsi. Vanhan tunnelman palautumista mieleen ei voi estää. Ihmiset ovat vaihtuneet mutta aula, aulan tuolit, portaikot, huoneet, kuppila, vessa ja muut ovat samat. Myös ilmoitustaulu on sama.

Muistot, joita tutuilla paikoilla nousee mieleen, eivät ole jokaiselta kohdalta miellyttäviä. Jonkinlainen perusahdistus on siinä mukana.

Ahdistavissa muistikuvissa eivät päällimmäisiksi nouse tavalliset luennot - ne olivat rutiinia. Päällimmäisiksi nousevat tentit ja niihin välillä liittyvä suoranainen pelko. Koskaan, en yhtä ainutta kertaa, en muista menneeni tenttiin rentona, vailla jännitystä. Tenttien vaatimukset olivat aina sen verran mittavia, että niihin oli mahdotonta valmistautua täydellisen hyvin. Epäonnistumisen mahdollisuus oli aina olemassa. Valmistautumisessa oli jotain vaillinaista, ja piti vain toivoa, ettei juuri sitä heikkoa kohtaa kysyttäisi.

Pysähdyin hetkeksi Castrenianumin seminaarihuoneen ovelle. Siellä olen istunut proseminaarin, laudaturseminaarin ja monta muuta. Seinällä on muinaisen professorin muotokuva. Seminaarit olivat tiukka paikka. Hyvä että olivat, niissä oppi ihan oikeasti asioita, joista on ollut hyötyä. Mutta kyllä siinä ovella seisoessa palautui mieleen tunnelma, jossa päällimmäisenä oli pelko huonosta valmistautumisesta.

Ja aivan erityisesti se ilmoitustaulu. Palasivat mieleen ne vatsanväänteetkin, kun piti mennä ilmoitustaululta katsomaan, onko tentti mennyt läpi. Yleensä oli, en muista koko ajalta kuin yhdet pakit. Yleensä vielä oikein hyvin arvosanoin. Oliko pelko ja ahdistus liioittelua?

Kuppila ei ole entisensä. Tarjoilutiskit ovat eri suuntaan ja pöydät on ryhmitelty toisin. Ennen kuppilan perällä oli pieni huone, jossa käytiin tupakalla luentotauoilla. Se oli viihtyisä paikka, siellä tutustui ihmisiin, siellä luotiin kontakteja. Nyt sekin on pois. Vessassa en ole tullut käyneeksi. Silloin ennen koppien seinät olivat täynnä alaan liittyviä piirroksia ja tekstejä. Aggressioiden kohteina olivat homot, kommarit, kepulaiset, hurrit, maahanmuuttajat, feministit. Tuskinpa enää, eiköhän maailma ole niistä ajoista muuttunut?

* * *
Dessu on nyt lähdössä hiihtolomalle. On jäänyt ylitöistä tulleita vapaapäiviä. Television Terhi tosin lupaa sääennustuksessaan sellaisia kelejä, että sukset on viisainta jättää kotiin.

Olen tullut vähän katumapäälle talvilomani ajankohdasta. En tiedä, onko sitä mahdollista siirtää myöhemmäksi, mutta huomenna kokeilen. Luultavasti ei onnistu. Siinä tapauksessa blogiin tulee nyt tauko.

(Kuvat yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoleisesta aulasta. Klikkaa suuremmiksi).

Puberteetti Here I Come Again

Muistikuva menneisyydestä


Dessu käveli tänään töistä kotiin Suomalaisen kirjakaupan läpi. Purevassa pakkasessa helpottaa hetkeksi päästä sisään. Kaivopihan puolelta sisään, Kolmen sepän puolelta ulos - reitti tarjoaa hetkeksi lämpöä.

En tiennyt, että kirjakaupan sohvalla on haastateltava vieras. Pysähdyin hetkeksi katsomaan ja kuulemaan.

Tulivat vanhat ajat mieleen. Tätä vierasta olen ennenkin katsellut, tosin vain kuvissa. Jyväskyläläisen elokuvateatterin mainosjuliste keräsi melkoista huomiota meiltä 13 - 14-vuotiailta koulupojilta joskus 1960-luvun alkupuolella. Sisään elokuviin emme päässeet - ikä ei riittänyt. Piti tyytyä mainoskuviin. 

Sama viettelevä huulen kaarre, sama hymy - vieläkin. Vuodet ovat kohdelleet häntä suopeasti.

* * * 
Täytyy sanoa, etten kaipaa murrosikää, se on nuorille miehille vaikeaa aikaa. Fantasia ja todellisuus olivat perinpohjaisesti sekaisin, mutta sitä ei siinä iässä tiedetty eikä ymmärretty. Vietit veivät. Ne elokuvateatterin mainosjulisteet olivat keskeinen osa viettien fantasioita. Oltiin muka aikuisia.

Elokuvat olivat yksi, kirjastot toinen, Rautatiekioski kolmas. Kirjaston täti ei suostunut lainaamaan meille Henry Millerin kirjoja vaan nappasi ne talteen pöytänsä alle. Piti tyytyä Decameroneen - sen hän lainasi, vaikka ilmeessä taisi siinäkin kohdassa olla epäröintiä. Joku pojista oli sitten onnistunut jostain hankkimaan Millerin The Rosy Crucifixion -kirjat englanniksi. Ilmankos meillä pojilla alkoi englannin kielen arvosana nousta koulutodistuksessa, minullakin oli yhdeksikkö. Rautatiekioskista jonkun isoveli osti Jallut ja Playboyt ja ne sitten kiersivät luokassa kädestä käteen. Vähän myöhemmin tulivat Pukki paratiisissa -elokuvat. Silloin jo ikä riitti.

* * * 
Kuka siis istui kirjakaupan vierassohvan haastattelussa? Arvaatte kyllä: Liana Kaarina. Hän on kirjoittanut kirjan.

Siellä Jyväskylän elokuvateatterin mainoskaapin edessä taisimme myös kohdata ensimmäistä kertaa sensuurin. Elokuvan alkuperäinen nimi oli ”Ota minut nuorena”, mutta sen käyttö kiellettiin liian vihjailevana. Uudeksi nimeksi laitettiin neutraali ”Jengi”. 

Mutta kuinka ollakaan, elokuvan julisteessa näkyi se kiellettykin nimi, sille oli vain pistetty paksu rasti päälle mutta ei kovin peittävästi. Osattiin sitä silloinkin kaupalliset temput - ne samat joita nykyisin näkee harva se päivä lehtien lööpeissä. Julisteen kuva oli kuitenkin se tyrmäävin - sellaista ei ollut ennen nähty.

Kirjakaupan sohvalla Liana Kaarina antoi itsestään fiksun ja herkän vaikutelman. On varmasti epäoikeudenmukaista mieltää hänet edelleen vuosikymmenien takaisten filmiroolien vampiksi. Varsinkin kun ne muinaiset kuvat olivat nykyhetken näkökulmasta varsin kesyjä.

Mutta mitenpä mies voisi unohtaa nuoruutensa merkkikokemuksia? Ei mitenkään.

Epämiehekästä

Kesänaapurini Tarmo Y.  Längelmävedeltä kävi messureissulla Helsingissä ja poikkesi ohimennen Töölöntorin nurkalla. Toi tuliaisiksi kimpaleen hirvenlihaa. Itse väitti kaataneensa syksyn jahdeissa.

Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.

En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.

Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.

Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.

En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.

Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.

Mutta suunnilleen siihen se sitten loppuukin. Muutama kesä sitten Tarmon kissa teki pennut minun torppani tallin vintille. Tarmo lupasi hoitaa niiden lopetuksen kunhan ehtii. Minulla heräsi epäily, että osaakohan Tarmo tehdä sen laupiaalla tavalla - puhui jostakin seinään heittämisestä. Minä keräsin pennut koriin ja vein heidät paikkakunnan eläinlääkärin piikitettäviksi. Ei ollut edes halpaa.

Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.

En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.

Työhön lepäämään

Perin voipuneena kaikesta Kristikunnan Suureen Juhlaan liittyvästä menosta ja melskeestä Dessu huomaa lopultakin kotiutuneensa Töölöntorin kulmalle ja ryhtyvänsä huomenna hoitamaan virkatehtäviään omassa työhuoneessaan Kruununhaassa. Uskon, että paluu normaalirytmiin elvyttää minut jo muutamassa päivässä pitkän poikkeustilan aiheuttamasta stressistä.

Joulun alla lupaamani piparkakut onnistuivat hienosti ja ne on syöty. Sen sijaan lupaamani himmelin askarteleminen ei sujunut niin kuin Strömsössä. Tuli hieman niukka, suunnittelin suurempaa.

Vieraita tuli ja meni ja lahjojen määrästä päätellen olen onnistunut hämäämään kaikki luulemaan, että olen kiltti. No, ihmisiä on helppo hämätä. Sitten alkoi reissaaminen. Olen käynyt Brysselissä, Jyväskylässä ja Tampereella. Vähän pelotti lähteä Brysseliin, ettei joudu päiväkausiksi paikalliselle lentokentälle lumen saartamaksi, kuten tuhannet muut juuri niinä päivinä. Niin ei kuitenkaan käynyt, olivat kai löytäneet lumilapioita.

* * * 
Uutenavuotena Dessu ei ampunut ainuttakaan rakettia, kuten ei koskaan ennenkään, sillä uskon, että pahat henget kaikkoavat ilmankin. Tinan valanta sen sijaan lupaili alkavalle vuodelleni suurta menestystä ja paljon matkoja. En itse osaa häävistikään lukea tinaviestejä, ja niinpä tehtävän suoritti seurueen mystikkotohtori. Epäilen kuitenkin hänen vilpittömyyttään, sillä hän tiesi ilman tinaakin, että työtehtäväni muuttuvat vuodenvaihteesta alkaen. 

Muutoksen syynä on nainen, kuinkas muutenkaan. En ole iloinen muutoksesta mutta minkäs naisille voi. Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista viime vuodet vastannut toimistopäällikkö jäi nimittäin äitiyslomalle Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan painokkaasti, että minulla, Dessulla, ei ole mitään osuutta äitiyslomaan johtaneiden tapahtumien kanssa!  Mutta sen seurauksista joudun kuitenkin vastaamaan. Minusta nimittäin tuli ulkomaan suhteista vastaava sijainen - tosin vain Euroopan osalta, ei koko maailman.

Se tietää matkustamista, aivan niin kuin tinatohtori klöntistä väitti näkevänsä.

Uusi tehtävä on kyllä minulle vanhastaan tuttu, hoidin sitä vuosikaudet ennen kuin rimpuilin siitä irti nelisen vuotta sitten. Kontaktiverkosto on siis valmiina, joten palaan tuttuun ympäristöön. Olisin silti mieluummin pysynyt siitä irti, sillä tunnen matkustaneeni elämässäni jo aivan tarpeeksi, liikaakin. Pysyisin mielelläni kotimaan kamaralla. Onneksi tehtävä jää lyhytkestoiseksi.

* * * 
Vuoden ensimmäinen työtehtäväni ei kuitenkaan vienyt ulkomaille. Se johti Turkuun. 

Turku on paha paikka. Sitä olisi syytä välttää, ja niin olen tehnytkin. Toisaalta on sen kaupungin pitkässä historiassa jotakin hyvääkin, kuten Holmbergin & Långbackan luotsaama teatteri 70-luvulla. Ja erityisesti ensimmäinen Ruisrock 1970.

Miksi moitin? Ei, arvaatte väärin, syynä ei ole Matti ja Teppo eikä edes Kanervan Ike vaan se, että silloin 1970 rock-juhlan jälkeen sain ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni ns. turpiini.

Se tapahtui Pinellan nurkalla. Olimme istuneet iltaa Foijassa ja kävelimme kohti majapaikkaa, ylioppilaskylää. Siinä Pinellan nurkalla oli kaksi kaunista tyttöä. Yritimme tehdä tuttavuutta. Ulkoasumme oli sellaista hippivoittoista, kuten ajankohtaan sopi.

Nurkan takaa ilmestyi kaksi isoa rumaa korstoa. Ne eivät selvästikään olleet mitään love and peace -miehiä vaan luultavasti jotain Tepsiläisiä. Nenä veressä siitä jouduimme vetäytymään kohti Ikituuria ja neidit jäivät.

* * * 
Siitä on jo yli 40 vuotta. Pysähdyin viettämään hiljaisen hetken muistojen täyttämällä paikalla Pinellan nurkalla.  Vilkuilin kyllä ensin ympärilleni. Nyky-turkulaiset vaikuttavat leppoisalta väeltä, toisaalta minullakaan ei ole enää hippikuteita.

Onneksi Turusta pääsee myös helposti pois. Niin nytkin. Työtehtävien tultua hoidetuksi nousin laivaan ja ajoin Tukholmaan loppiaisviikonlopuksi. En ulkomaankontakteja hoitamaan vaan vanhoja kavereita tapaamaan.

Virnuileva kiduttaja

Anita tuli kaupungilla vastaan. Emme olleet pariin vuoteen tavanneetkaan, joten menimme kuppilaan kahville kuulumisia kyselemään. Anitan kanssa mennään aina tavattaessa kahville. Niin kiirettä ei tulekaan, ettemme ehtisi.

Anita aloitti kuten aina:      

”No, oletko ollut kidutettavana?”

Tässä kohdassa tarkkaavainen blogin lukija oletettavasti valpastuu. Jos arvoisien lukijoiden joukossa sattuu olemaan esim. Supon agentteja, voi herätä suorastaan epäluuloja Dessun henkilöllisyydestä. Siksi vannon kautta kiven ja kannon ja muunkin kunnian, että en kuulu Al Qaidaan enkä ole koskaan ollut lähelläkään Quantanamon terroristivankilaa. Joten rynnäkköä Töölöntorin kulmalla sijaitsevaan kotiini ei ole tarpeen käynnistää, Anita tarkoitti aivan muuta kidutusta.

¤ ¤ ¤

Kaupunki, jonka kahvilassa edellä mainittu kysymys esitettiin, on Jyväskylä. Dessu vietti siellä viikonlopun. Se on kotikaupunkini, asuin siellä ikävuodet nollasta kahteenkymmeneen. Anita asui kotini naapurissa. Hän oli yksi lapsuuteni leikkitovereista, minua ehkä vuoden verran vanhempi.

Anita oli tytöksi kummallinen: hän osasi urheilla ja pärjäsi pojille. Korkeus- ja pituushyppy sujuivat, jopa seiväshyppy, samoin jalkapallo. Uimalan hyppytornista hän uskalsi hypätä 10 metristä. Juoksuissa kukaan meistä pojista ei pärjännyt hänelle. Rekkitangolla hän oli hurja: kun me pojat uskalsimme heittää neljänneksen, Anita ei arkaillut vaan heitti puolikkaan. (Ovatkohan nimitykset oikeat? Neljännes tarkoitti polvitaipeista pää alaspäin kiikkumista, vauhdinottoa heilurina ja hyppäystä siitä jaloilleen maahan. Puolikas tarkoitti istumista rekkitangon päällä, siitä taaksepäin polvitaipeiden varaan heittäytymistä ja siitä vauhdista jaloilleen maahan hyppäystä.)

Yhtenä kesänä - olimme noin 12-vuotiaita - innostuimme leikkimään rosvoa ja pollaria. Minä ja naapurin Heikki olimme rosvoja, Anita oli poliisi. Juostiin pitkin pihoja, pojat karkuun ja Anita perässä. Rosvo jäi satimeen kun poliisi sai kosketuksen.

Kiinni saamansa rosvon Anita talutti päämajaan. Sellaisena toimi Heikin kodin autotallin vintti. Se oli vaikeapääsyinen ja matala loukko, jonkinlainen romuvarasto, jonne noustiin viereisen puuliiterin pinojen yli tikapuita pitkin ja pienestä luukusta sisään. Anita juoksi meidät kaksi rosvoa helposti kiinni, ja sen jälkeen ei auttanut mikään. Piti totella mitä poliisi käski.

Päämajassa poliisi luki syytteet virallisella nuotilla ja vaati tunnustuksen. Kun tunnustus oli saatu, seurasi rangaistua. Anita itse muodosti sekä tuomiovallan että toimeenpanovallan. Rangaistus oli aina kidutus.

Kidutuksessa oli kolme vaihetta 1) vaatteet pois ja huppu silmille 2) seisomaan pylvään viereen ja kädet selän takaa pylvään ympäri narulla kiinni 3) Anitan korkeimman omakätisesti suorittama julma kokovartalokidutus.
Siinä me Heikin kanssa seisoimme pylväisiin kytkettyinä kidutettavana monta kertaa sen kesän aikana. Anitan kidutus oli parasta mitä tiesin. Sitä piti saada lisää. Kulmakunnan muille pojille ei kerrottu - olisi voinut tulla tungosta rosvojoukkoon. Me halusimme hoitaa kidutukset ihan vaan omassa porukassa.

Mutta tuli päivä, jolloin olimme taas Heikin kanssa pyytämässä Anitaa leikkimään rosvoa ja pollaria. Anita ei halunnutkaan. Hän sanoi, ettei hän koko kesää jaksa kiduttaa. Lisäksi hänellä oli alkamassa uimakoulun maisteritutkinto.

¤ ¤ ¤
Kahvilassa vastasin Anitan kysymykseen, että eipä ole valitettavasti osunut kidutuksia kohdalle. Näin olen vastannut aina, kun hän on vuosien varrella saman kysymyksen esittänyt.

Kukapa kiduttaisi, kun Anita lopetti. Heikki poistui jo pari vuosikymmentä sitten autuaampiin kidutuskammioihin - ehkä siellä enkelit hoitavat homman? Päämajakin on purettu. Mutta Anita sen kun jaksaa virnuilla.

(Kuva: Aulikki Oksanen kuvitusta kirjassa Piispa Henrikin sormi.

Sattuipa kerran... osa 2

Dessu poikkesi äskettäin Kustaankartanon vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Täti on suhteellisen hyvässä kunnossa. Muisti ulottuu kauas menneisyyteen. Uudet asiat unohtuvat, mutta väliäkö niistä. Täti on kova puhumaan, kunhan kuuntelijoita on paikalla, eikä aina tarvita kuuntelijaakaan. Tarinat ovat muistiin merkitsemisen arvoisia ajankuvia menneiltä vuosikymmeniltä.

Edellisen kerran kirjoitin tädin kertoman tarinan tälle palstalle 19. maaliskuuta 2010. Nyt tulee uusi. Tässäkin nuoret ovat luvattomissa puuhissa ja poliisi tulee paikalle. Sopii siis jatkoksi eiliseen blogiini.

Nauhoitin tädin puheen ja muokkasin sitä tiivistäen mutta kaiken olennaisen säilyttäen. Tapahtuma ajoittuu vuoteen 1945. Tätini, tarinan päähenkilö, on silloin ollut 17 - 18-vuotias.

Taustaksi: Sotavuosina oli ollut yleinen tanssikielto. Sodan päätyttyä sitä alettiin vähitellen purkaa. Tanssilupa oli ainoastaan ohjelmallisten iltamien lopussa yhden tunnin ajan.

¤ ¤ ¤ 

”Ei sellainen lupa meille nuorille riittänyt. Me halusimme tanssia, tanssia vuosien rästit pois. Tuttavapiiriimme kuului varsinainen aarre, Kaukasen Lasse, hanurinsoittaja, joka oli aina valmis musisoimaan, missä ja milloin vain. Eräänä elokuun iltana oli kylän raitille kokoontunut iso joukko nuoria. Siinä jutellessa joku keksi ehdottaa "tanssikalliolle" menoa. 


Kaikkihan sitä kannattivat. Tarvittiin enää vain Lasse hanureineen ja sitten mentiin. Vaikka kallio oli vain kolmen kilometrin päässä, minä en tämmöisen huvipaikan olemassaolosta tiennyt mitään. Innostuneena olin menijöiden etunenässä. 


Paikka oli sellainen siloinen kallio, hieman vino, lähellä järven rantaa. Metsää ja matalaa puskaa kasvoi ympärillä. Siihen aikaan ei sillä suunnalla ollut vielä taloja, ja luulimme, että hauskanpitomme ei häiritse sivullisia.


Emme siis aikailleet, kun pääsimme kalliolle. Se oli suoraa toimintaa alusta alkaen. Lasse veteli hanuristaan valssia, jenkkaa polkkaa ja me pyörähtelimme niin sydämen halusta. Sitten vaihtui tanssikappale: "Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat viedään Tuonne, tuonne Kyöpelinvuoren taa, ettei meitä, ettei meitä, vanhat pojat saa …" Sitä tanssittiin yleensä tyttöpareissa. Keskittyneenä raatikon rytmeihin tanssin työkaverini Tyynen kanssa keskellä kalliota. 


Mutta eikös mitä. Myöhemmin sain tietää, että eräs tarkkakorvainen uskovainen oli kuullut kesäillassa hanurin sävelet ja noussut pyöränsä selkään ja lähtenyt tekemään ilmoitusta nimismiehelle tästä jumalattomasta menosta. Nimismies ylimpänä lainvalvojana lähetti paikalle kolme riuskaa poliisia. Oli sanonut, että siitä tanssimisesta on nyt tultava loppu. Kalliolla oli siis käyty samoissa puuhissa aikaisemminkin.


"Tanssi seis!" 


Komento kajahti hämärässä kesäillassa. Kolme virkapukuista poliisimiestä oli ilmestynyt kuin taikurin hihasta tanssikallion reunustalle. Ilonpitomme loppui siihen paikkaan. Lassen hanurista kuului vain vaimea luraus, jonkinlainen loppuhenkonen. Sitten ei mitään. Emme hoksanneet edes pusikkoon piiloutumista. Kaikki kävi niin nopeasti. Seisoimme paikoillamme täysin lamaantuneina. Polvet tutisivat. 


Pakoyritykset kiellettiin jyrkästi ja kaksi poliiseista palautti muutamia uhkarohkeita yrittäjiä. Kolmas veti lehtiönsä esiin ja ryhtyi kirjaamaan lainrikkojien nimiä ja osoitteita. Lainrikkojien nimilista aloitettiin minusta. Ei luvannut hyvää. Kotimatkalla ei naurattanut. Minua pelotti ja itketti. Miten kerron asian äidille? Mitä sanotaan työpaikalla? Jos tulee haaste käräjille, on pyydettävä työstä vapaata ja äidin tultava oikeuden istuntoon koska olen alaikäinen. 


Kesä vaihtui syksyksi. Mitään kuulusteluja tai haasteita ei kuulunut. Tanssijupakka tuntui jääneen kesän muistojen joukkoon. Ei aivan. 


Olin siihen aikaan kunnan leivissä, työpaikkani oli kunnantoimisto. Kesän ja syksyn aikana olin hakenut uutta työpaikkaa. Palkkaa piti saada enemmän, sillä aikuiseksi varttuvan nuoren tytön rahantarve kasvoi. Suunnittelin kaupunkiin muuttamista, enkä ollenkaan ajatellut, että kaupunkielämä se vasta kalliiksi tulisi. 


Sain viimein kiikariin uuden työpaikan lähikaupungista, Jyväskylästä. Palkka olisi ollut huomattavasti parempi mutta asuntopula nousi muuton esteeksi. Vanhempi työtoverini Tyyne oli suunnitelmista tietoinen. Koska olin toimiston nuorin työntekijä, lankesivat asiatytön tehtävät minulle. 


Kunnallislautakunnan esimies oli kiireinen isäntämies kaukaa syrjäkylältä, joka muutaman kerran kuukaudessa kävi kunnantoimistossa allekirjoittamassa papereita ja neuvottelemassa kunnankirjurin kanssa sekä johtamassa lautakunnan kokouksia. Usein tämä esimies käski minua käymään asioillaan, laskuja maksamassa, mitä milloinkin. Kerran hän käski minut nimismiehen kansliaan hoitamaan jonkin asian. 


Olin jo lähdössä, kun Tyyne ehdotti että hän menisi, koska halusi oikaista selkäänsä ja hengittää raitista ilmaa. Kävihän se päinsä. Tuokion kuluttua Tyyne palasi ja hieman arvoituksellisen näköisenä kehotti minua töistä päästyäni menemään suoraan nimismiehen puheille. 


Miksi? Pahat aavistukset alkoivat kiertää päässä. Nimismies varmasti vaatii selvityksen niistä kesällisistä tansseista. 


Koska käsky oli käynyt, oli toteltava. Koputin peloissani nimismiehen oveen ja kutsun saatuani astuin huoneeseen. Tervehdin, sanoin nimeni ja jäin odottamaan ovensuuhun. Mutta se ei ollutkaan kuulustelu. Nimismies sanoi kuulleensa, että olin vaihtamassa työpaikkaa ja tiedusteli, kiinnostaisiko työskentely hänen kansliassaan. 

 Hämmästyin. En ollut osannut tulkita Tyynen arvoituksellista ilmettä. Tämä oli taas yksi niitä hänen jekkujaan. Totta kai nimismiehen tarjous kiinnosti. Kaupunkiin muutto jäisi haaveeksi, ainakin toistaiseksi. Siirtyisin nyt vain kunnalta valtiolle. Palkassa ei valitettavasti ollut paljon eroa, mutta päätös syntyi heti. Aloittaisin työt uudessa työpaikassa jo joulukuussa. 


Myöhemmin Tyyne kertoi, että nimismies oli ollut puheliaalla päällä ja alkanut kysellä häneltä työntekijää kansliaansa. Koska Tyyne tiesi muuttosuunnitelmistani, niin olipa vain sen kummemmin miettimättä tehnyt oman ehdotuksensa. Ja sitten pikku narraus minulle. 


¤ ¤ ¤ 


Valtion leipä on pitkä ja kapea, sanotaan. Olihan se - kumpaakin. Nimismiehen kansliassa aikaa vierähti yli neljä vuosikymmentä, aina eläkkeelle siirtymiseeni saakka. 


Luvattomat tanssit otin puheeksi vasta juhlassa, joka vietettiin, kun siirryin eläkkeelle. Yksi niistä poliisimiehistä, jotka meidän tanssimme niin äkisti lopettivat, istui paikalla. Hän muisti tapauksen hyvin. Tanssien osanottajaluettelo oli joutunut mappi Ö:hön. Kun poliisi oli esittänyt raporttinsa nimismiehelle, tämä oli pitkää nimilistaa silmäiltyään arvellut lainrikkojien ottavan opikseen kun näkivät virkavallan jämerän toiminnan. Oli vielä lisännyt, että tanssinkipeille taisi olla rangaistusta jo siinä, kun karkelot lopetettiin heti alkuillasta.  Vanha vallesmanni oli oikeassa."

Kuvassa täti (oik.) ja Tyyne suunnilleen niihin aikoihin.

Kultainen nuoruus

Dessu luki Ilta-Sanomista skandaaliuutisen. Oikeuskanslerimme oli hurjassa nuoruudessaan joutunut kerran Tampereella juoppoputkaan. Junassa oli tullut kallistelluksi kuppia.

Tapaus tarjoaa pakinoitsijoille ja pilkkakirveille herkullisen aiheen. Jossakin joku jo irvisteli, että taitaa tapaus mennä kokemattomuuden piikkiin, sillä osaava alan mies humaltuisi pohjoisen junassa vasta Oulun ja Kemin välillä. Dessun silmissä uutinen luo vähän hissukan oloiseen kansleriin uutta särmää.

Juristikoulutuksen saaneen miehen ammattipätevyys sen sijaan joutuu epäilyksen alaiseksi. Yleinen käsityshän on, että juristi puhuu niin itsensä kuin asiakkaansa kuiville vaikka minkälaisesta pinteestä, oli kunto mikä hyvänsä. Dessulla on tästä henkilökohtaista kokemusta.

¤ ¤ ¤ 

Liisankadulla, samassa talossa kuin Mikko Monosen ruumisarkkuliike, asui ammoisella 1970-luvulla alivuokralaiskämpässä oikeustieteellisessä opiskeleva Neiti. Dessu vähän yritteli lähempää tuttavuutta.

Eräänä loppukesän iltana Dessu ja Neiti istuskelivat ravintola Bulevardian yläparvella. Kun valomerkki tuli, Neiti muisti, että kämpillä taisi olla avaamaton pullo Egri Bikaveria. Lähdettiin kävellen rantakatuja pitkin kohti Liisankatua. Matka oli pitkä, mutta mikäs kiire, yö oli lämmin.

Kaivopuiston laiturille istuttiin huilaamaan. Keksittiin, että kuutamouinti olisi nyt poikaa. Mikäpä siinä, vaatteet pois ja mereen. Uinnin jälkeen kuivateltiin ihoa siinä laiturilla vaaka-asennossa ja tilanne muuttui ns. intiimiksi, totta kai. Sellaisessa mielentilassa käy niin, että tietoisuus suuntautuu yhteen ainoaan lähellä sijaitsevaan kohtaan eivätkä aistit pysty havaitsemaan ympäristön tapahtumia.

Kunnes tuli herätys:

- Jaahas. Hajaannutaanpas!

Kaksi isoa ja rumaa poliisisetää seisoi siinä vieressä ja heidän mustamaijansa seisoi kadun laidassa. Suusta kuului tämä mellakkapoliisin klassinen repliikki. Intohimon merkit lakastuivat sillä sekunnilla. Pääsisikö pakoon? Ehkä uimalla Suomenlinnan suuntaan?

Komennettiin pukeutumaan ja sitten sisälle maijaan. Mainittiin sanoja kuten siveettömyys, säädyttömyys, sukupuolikuri, julkinen paikka, sakkorangaistus, kuulustelu, putka. Taisi tulla mainituksi esiaviollisuuskin.

Mutta onneksi paikalla oli juristi, tosin vasta opiskelija mutta ilmeisen osaava. Neiti selvitti konstaapeleille, miksi tuon ja tämän mainitun rikkomusnimikkeen tunnusmerkit täyty. Lisäksi Neiti alkoi suoltaa sekaan tarinaa, kuinka kaksi rakastavaista tässä viettää viimeistä iltaa yhdessä ennen pitkää pakollista eroa, joka johtuu siitä ja tästä velvollisuudesta, kuinka ymmärtämättömät perheet ja sukulaiset vainosivat rakastavaisia, kuinka sijaa läheisyydelle ei kodin kielteisyyden vuoksi löytynyt, varattomille nuorille. Ilmiselvä muunnelma Veronan kuuluisasta rakkausdraamasta. - Ymmärtäväthän herrat konstaapelit, ovathan herrat kai olleet nuoria ja rakastuneita itsekin?

 Mikään tässä tarinassa ei ollut totta, mutta vähitellen konstaapelit pehmenivät, ymmärsivät, suorastaan liikuttuivat melodramaattisesta tarinasta. Ei tullut Dessulle ja Neidille sakkoa, ei putkaa. Jos tarinaa olisi vielä pidemmälle jatkettu, olisimme varmaankin päätyneet kuutamouinnille kaikki neljä yhdessä, niin liikuttunut oli tunnelma.

Konstaapelit lähtivät autollaan, Dessu ja Neiti jatkoivat aamun jo sarastaessa matkaa kävellen käsi kädessä rantakatuja pitkin sinne Liisankadulle, jossa odotti pullo Egri bikaveria.

Hyvät juristit eivät joudu putkaan.

Kuri ja epäjärjestys

Dessutom kuuluu sukupolveen, joka joutui kotona ja koulussa noudattamaan kohtalaisen kovaa kuria. Koulussa ei paljon elvistelty, vaikka Elvis olikin jo keksitty.

 Alakoulussa oli tiukinta. Joka aamu rukouksen jälkeen opettaja tarkasti viisi asiaa. Korvien piti olla puhtaat, kynsien alla saanut olla töhnää. Lisäksi pulpetille piti nostaa näkyviin nenäliina, ruokaliina ja mustekynän terän puhdistusliina. Ruokaliinaa tarvittiin pitämään pulpetin kansi tahrattomana, sillä ruoka ja eväät syötiin luokassa. Mustekynän puhdistusliina oli pieni pyöreä nippu imukykyisiä kankaanpaloja, jotka oli kiinnitetty toisiinsa napilla. Mustekynä oli pulloon kastettavaa mallia. Mustepullo oli käyrä ja sille oli sopiva kolo pulpetin kannen yläreunassa. Molemmat liinat piti itse valmistaa.

Dessu onnistui elämään ihmisiksi eikä kotiin tullut ikäviä tiedonantoja. Toisin oli naapurin Artolla. Hänelle sattui ja tapahtui ja opettaja tuli kotiinkin käymään ja valittamaan. Huhu kertoi, että Artolle ruvettiin antamaan piiskaa paljaalle pyllylle päivittäin, riippumatta siitä, oliko koulupäivän aikana sattunut mitään. Ikään kuin ennakoiden tulevia kolttosia.

Kyllä Dessukin muistaa piiskaa ja tukkapöllyä saaneensa, mutta ei niistä mitään traumaa jäänyt. Aihetta kai oli, mutta harvoin, syitä en muista. Aikakauden yleissävyksi jäi muistiin, että lapset eivät olleet oikein lapsia vaan heitä kohdeltiin kuin pienikokoisia aikuisia. Keskenään lapset saivat kyllä leikkiä mutta vanhempien seurassa piti käyttäytyä hillitysti ja olla puhdas, kammattu ja huomaamaton.
¤
Oppikoulun puolella meininki muuttui. Pahinta, mitä muistan tehneeni, oli hilata ruotsin kielen opettajan punainen polkupyörä lipputankoon. Pienellä porukalla talvi-iltapäivän hämärässä se onnistui. Lipputangon naru solmuun polkupyörän pinnoihin ja sitten veto ylös. Narun kestävyys pelotti, mutta latvaan se nousi liehumaan. Tapahtunutta selviteltiin mutta syyllisiä ei löydetty.

Syytä ilkityöhön en muista, ehkä sellaista ei ollut. Luultavasti se oli hetken impulssi, sellainen josta eilisessä blogipostauksessani kirjoitin. Opettaja oli ihan mukava mies. Hänet oli helppo ylipuhua viemään luokka lauantain viimeisellä tunnilla fysiikan luokkaan katsomaan rainoja. Siellä oli sellainen rainakone. Valkokankaaksi vedettiin Euroopan kartta takaperin telineeseen.

Toinen röyhkeä temppu oli käydä tupakalla koulun siivouskomerossa. Sitä jatkui viikkokausia, mutta sitten vahtimestari sai vainun ja piti siirtyä ensin vessaan ja kohta myöhemmin metsään. Kiinni ei jääty koskaan vaikka opettajainhuoneessa vainolaisia riitti. Lukioiässä tupakointi tuli vapaaksi ja se oli luvallista teinikunnan huoneessa. Siitä tuli suosituin paikka viettää välitunnit.

Kolmas synti oli lunttaus rippikoulussa. Siitä kirjoitin blogissani 19. tammikuuta 2010 ("Kepulikonstilla naimisiin").  Se laajeni vähitellen joillekin koulutunneille. Jälkeenpäin muistan lunttauksen enemmänkin jännitystä tuottaneeksi seikkailuksi. Varsinaista hyötyä arvosanojen metsästyksessä en usko siitä koituneen.

Rehtori oli pelottava henkilö. Hänen puhutteluunsa joutuminen oli pahinta mitä voi tapahtua. Sen kokeneet kertoivat hurjia juttuja - siinä ja siinä oli, että ehjin nahoin selvisivät.

Dessu oli kai suhteellisen säntillinen oppilas, sillä mitään isoja katastrofeja ei päässyt tapahtumaan. Tosin luokalle jäänti osui kohdalle lukion ensimmäisellä luokalla, mutta sellaista sattui lähes kaikille pojille, monille kahteenkin kertaan, Kangasniemen Patelle jopa kolmeen kertaan. Minulle se tapahtui siinä kohdassa elämää, jolloin kiinnostus urheiluun loppui ja tilalle tulivat rock ja tytöt. Ei silloin ole kohtuullista vaatia, että koulukin kiinnostaisi.

Vanhoja syntejä

Eilisessä blogissani murehdin huonoa osaamistani lintujen tunnistamisessa. Ohimennen leuhkin osaamisellani tunnistaa kasveja.

Kuten kaikki 1960-luvulla oppikoulua käyneet, Dessutom joutui keräämään suuren määrän kasveja, tekemään niistä herbaarion ja tenttimään kasvien nimet biologian opettajalle. Suomenkielisten nimien osaaminen yleensä riitti, jotkut tiukat opettajat vaativat osaamaan myös kasvien tieteelliset nimet ja heimon, jotka olivat latinaa. Dessutomin opettaja ei ollut tiukka, mutta Dessutom oppi ohimennen myös latinankieliset nimet - ainakin useimmat. Kerääminen oli kiinnostavaa, ihan oikeasti.

Lisäksi siitä sai rahaa.

¤

Dessutom on useimpien humanistien tapaan aika skeptinen kaupallisuuden suhteen. Vaisto kertoo, että siihen liittyy oman edun tavoittelua ja monensorttista vedätystä ja puliveivausta. Dessutom on itse siitä varoittava esimerkki. Jos minä niin varmasti muutkin.

Dessutom itse ei voisi kuvitella pärjäävänsä kauppamiehenä. Kauppakorkeakoulu oli hänen arvostuslistallaan aika alhaalla, kun aikoinaan lukion jälkeen piti miettiä jatko-opintoja.

Mutta kasvien kerääminen tuotti rahaa, ja se on Dessutomin melkein ainoa bisnespuuha kautta aikojen. Vedätystä ja puliveivausta sekin kaupankäynti oli. Dessutom nimittäin alkoi myydä kasveja koulukavereilleen, joilta kerääminen ei luonnistunut.

Kun keräsin kasvin itselleni, samalla otin muutamia ylimääräisiä, parhaimmillaan jopa kymmenkunta. Kuivasin ne kaikki ja teippasin kiinni. Itselleni kirjoitin ja kiinnitin nimilapun, muille meneviin papereihin kiinnitin tyhjän nimilapun. Tyhjät nimilaput kiinnitin sillä tavalla varovasti ja heikolla liimalla, että lapun sai myöhemmin irrotettua rikkomatta pehmeähköä kasvipaperia. Nimilistat kirjoitin erilliselle paperille. Näin jokainen ostaja joutui kirjoittamaan nimilapun omalla käsialallaan.

Näin valmistamiani herbaarion sivuja aloin myydä kavereille, joilta keräily oli jäänyt tekemättä. Hintaa en muista, rahan arvo oli silloin ihan muuta kuin nykyisin, mutta ihan kunnon lisät lukiolaispojan taskurahoihin se tuotti. Ainakin tupakat ja kaljat sain pitkään ostetuksi niillä tienesteillä.

Kaupankäynnin ehtoihin kuului, että kasvit piti palauttaa minulle sen jälkeen, kun tarkastus ja tentti oli suoritettu. Irrotin nimilaput, kiinnitin uudet tyhjät nimilaput ja pistin samat kasvit myyntiin seuraavan vuosiluokan kelvottomille kasvinkerääjille.

Kolmantena kesänä paperi olivat jo niin kuluneen näköisiä, että niille ei ollut käyttöä. Poltin ne saunan uunissa. Vain oma herbaarioni jäi, ja se on tallella kirjahyllyssäni. Vaikka keräyshetkestä on kohta 45 vuotta, kasvit ovat suurelta osin täysin alkuperäisessä kunnossa. Vain muutamissa herkissä lajeissa, kuten nokkosessa, on lehdenrakenne kuivunut ja murentunut. Oheisessa kuvassa näyte 44 vuoden takaa.

Dessutom odottaa kovasti laidunkauden alkamista. Silloin hän aikoo taas istua lepotuolissaan kukkaniityn laidalla Längelmäveden rantamaisemissa ja tarkkailla luonnon ilmiöitä. Kasvit - erityisesti yrtit - ovat erityisen kiinnostavia, sillä ne tuottavat tuoksuja ja makuja ja houkuttavat perhosia ja muita pörriäisiä. Sellaisessa elämänmuodossa on ripaus samaa tunnelmaa, jonka Evert Taube onnistui tallettamaan viisuunsa Sjösala vals. Siinäkin ollaan suvipäivänä niityn laidassa, kukkien keskellä. Kehutuksi tulevat erityisesti esikko, mantelinkukka, kissankäpälä ja orvokki.

Rönnerdahl han skuttar med ett skratt ur sin säng
Solen står på Orrberget. Sunnanvind brusar.
Rönnerdahl han valsar över Sjösala äng.
Hör min vackra visa, kom sjung min refräng!
Tärnan har fått ungar och dyker i min vik,
ur alla gröna dungar hörs finkarnas musik
och se, så många blommor som redan slagit ut på ängen!
Gullviva, mandelblom, kattfot och blå viol.

Suomentaja Reino “Palle” Hirviseppä ei onnistunut - ilmeisesti rytmi- ja loppusointusyistä - kehumaan kaikkia samoja kukkalajeja, mutta ihan hyvänhajuiset lajit hänkin luetteli laulussa, jossa ruotsalainen herra Rönnerdahl on vaihtunut kotoiseksi suomalaiseksi Anttilaksi.

Anttila nyt ampaisee ylös vuoteeltaan,
Aurinko on korkeella, kevättuuli lounaassa
Niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan,
Lauluhunsa yhtyä saa kuka vaan.
Kuikkaemo uittaa jo untuvaisiaan,
Peipponenkin helskyttää riemulaulujaan,
Katso, kuinka kukkaakin monta on jo kevätniityllä,
Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.

Mrs. Robinson

Dessutom katseli äskettäin taas kerran Mike Nicholsin elokuvan Miehuuskoe (Graduate, 1967). Se kestää yhä katsomisen.

”Puuma” on yleiseksi noussut nimitys kypsään ikään ehtineelle naiselle, joka pyydystää kumppania nuorista miehistä. Termi tulee englannin cougar-sanasta. Ilmiö näyttää muodikkaalta, suuren luokan maailmantähtiä on mukana liikkeessä. Perustajajäsenet ovat kuitenkin kaukana historiassa, joten ilmiö ei ole uusi. Asenteet vain näyttävät muuttuneen.

Miehuuskokeen hurmaava rouva Robinson (Anne Bancroft) nappaa sänkyynsä tuttavaperheen nuoren pojan, Benjaminin (Dustin Hoffman), joka hämmentyy ja sählää niin kuin epävarma nuori mies vain voi. Konflikti syntyy siitä, kun Benjamin ottaisi mieluummin rouvan kauniin tyttären.

Vanhemmat herrat ovat ikiajoista asti hakeneet nuorta naisseuraa. Se ei koskaan ole ollut tabu, mutta käytäntö on osoittanut, että onnistuminen on vahvasti sidoksissa miehen valta-asemaan ja lompakon paksuuteen. Puuma-suhteissa tämä ei näyttäisi olevan yhtä keskeistä.

Jostain luin, että nelikymmpiset naiset ovat mielipidemittauksen mukaan lähes kaikki potentiaalisia puuma-naisia. Jos niin oikeasti on, se kertoo kyllästyttävistä parisuhteista. Tunnettua on, että mies on parhaassa kunnossaan alle parikymppisenä, nainen yli nelikymppisenä. Siinä on riittävä selitys ilmiölle - naisen näkökulmasta.

Entä sen nuoren miehen näkökulma? Dessutomilla itsellään oli 60-luvun lopussa muutaman kuukauden kestänyt suhde, jota voi verrata Miehuuskokeeseen ja puumaan. Se oli kielletyistä kielletyin suhde pienessä Jyväskylässä, ja yhtä hämmentävä kuin Benjaminin. Suhde ei päättynyt erityisen sopuisasti, lähdin ovet paukkuen. Mutta jännittävä se oli eikä koskaan unohdu.

Tunnen kyseisen naisen edelleen. Tuttavuus on täysin neutraali, ja olemme voineet keskustella asiallisesti menneistä tapahtumista. Olen sanonut, että nykynäkökulmastani pidän suhdetta tärkeänä aikuistumisriittinä. Se teki nuorelle miehelle hyvää. Se poisti pysyvästi aloitteleville nuorille miehille ominaisen kukkoilun ja rehvastelun seksikokemuksistaan. Se toi uuden näkökulman elämän monimutkaisuuteen.

Nykyisestä väsähtäneen miehen näkökulmasta voisin suositella jokaiselle nuorelle miehelle Mrs. Robinson -kokemusta. Erityisesti ujoille ja estyneille.

Mutta silloin kun tilanne oli päällä, en kokenut näin. Silloin siinä oli vain hullu nainen, jota yhtäältä teki mieli ja jolta toisaalta halusi päästä nopeasti karkuun.

Ottakaapa siitä selvää, puumat.

“And here's to you, Mrs. Robinson
Jesus loves you more than you will know (Wo, wo, wo)
God bless you please, Mrs. Robinson
Heaven holds a place for those who pray”

(kuva: Henrik Tikkanen)

Kepulikonstilla naimisiin

”Jaakko S” sen palautti mieleeni, kun istuimme iltaa Kosmoksessa.

Nimi piti muuttaa, sillä ”Jaakko S” on liian tärkeä herra tulemaan omalla nimellään julkisuuteen näin moraalittomassa puuhassa.

¤
Rippikoulu pidettiin koulussa iltaisin. Vuosi oli joskus 1960-luvun jälkipuoliskolla ja paikka J:n pikkukaupunki keskisessä Suomessa. Koolla oli kolmisenkymmentä poikaa ja tyttöä, iältään jotain viidentoista paikkeilla. Dessutom oli yksi heistä, ”Jaakko” samoin. Tarkoituksena oli suorittaa tämä valtiokirkon jäsenilleen määräämä seremoniallinen toimitus, joka antaa mm. naimaluvan.

Koulua piti pappi, joka oli myös uskonnonopettaja. Tiukkana tunnettu ikämies, upseerikoulussa kasvatusmenetelmänsä sisäistänyt.

Opetusohjelman keskeinen sisältö oli Katekismus. - Dessutom kaivaa nyt kirjahyllystään tuon teoksen ja vaipuu syviin mietteisiin katsellessaan töherryksiään vuosikymmenten takaa. Kansikuvan kehtaa sentään tässä julkaista.

Katekismuksesta piti opetella ulkoa melkoinen määrä rukouksia, käskyjä ja värssyjä. Erityisen tarkasti piti osata käskyjen selitykset, ne, joihin Luther oli katsonut tarpeelliseksi laatia paremmman ohjeistuksen Jumalan epätarkalle ilmaisulle: ”Meidän tulee  peljätä ja rakastaa Jumalaa niin ettemme…”

Pappi vaati kaiken osattavaksi ulkoa ja kuulusteli läksyt tarkasti. Kuulustelun ensimmäinen kysymys osui aina oikean laidan eturivissä istuvalle ja eteni siitä järjestyksessä rivi kerrallaan edestä taakse. Huonojalkainen pappi istui itse koko ajan opettajanpöydän takana.

Me muutamat pojat asetuimme jonoon juuri papin pöydän eteen. Taisi mahtua seitsemänkin poikaa siihen peräkkäin. Edessä istuvan selän takana istuvavalla oli turvallista pitää Katekismusta auki ja lukea loru sieltä. Minun edessäni oli Jouko R:n selkä, minun leveän selkäni suojassa lunttasi ”Jaakko S”.

Hyvin meni, ripille pääsimme.

Kosmoksessa ”Jaakko S”. pohdiskeli asian periaatteellisempaa puolta. Naimalupa ei oikeastaan ole koskaan ollut voimassa, kun se on vilpillä lunastettu. Avioliitto mitätön?

Ja vielä pahempaa: ”Ei kepulikonstilla taivaaseen pääse.”

Joulukuusivarkaat

Kotikatsomossa esitetty mainio ”Joulukuusivarkaat” kaivoi Dessutomin muistojen leikepöydästä esiin tapahtuman 1960-luvun alusta. Rikoksen poluilla olen ollut itsekin, ja huonosti meinasi käydä.

Isäukko kantoi pitkään kaunaa työnantajaansa kohtaan jostain kärsimästään vääryydestä, josta alakouluikäisellä Dessulla ei ollut tarkempaa tietoa.

Kaunaa ei tietenkään sopinut ilmaista työnantajalle itselleen - se olisi voinut vaarantaa työpaikan. Kosto piti hoitaa huomaamatta. Koston muodoksi isä oli keksinyt joulukuusen varastamisen työnantajan firman pääkonttorin nurkalta.

Siinä oli puutarhurin hoitamaa puistoa, ja varastettavaksi katsottu kuusi oli parimetrinen ja kaikin puolin mallikelpoisen muotoinen.

Paikalle ei kuitenkaan voinut mennä tietä pitkin, sillä siihen näkyi lähitaloista. Mutta konttorin takana oli laaja metsä. Sitä kautta pääsisi hiipimään huomaamatta.

Isä otti seitsemänvuotiaan Dessun mukaan apumieheksi auttamaan kuusen raahaamisessa. Pulkka ja narua otettiin mukaan. Hämärän lähestyessä lähdettiin autolla ja ajettiin sivutielle, siitä rämmittiin umpihangessa kilometrin verran metsän läpi konttorin taakse. Lunta oli paljon. Perille päästiin hikisinä ja hengästyneinä.

Pimeä oli tullut mutta sahaaminen onnistui hetkessä. Kuusi sidottiin pulkkaan ja lähdettiin vetämään taskulampun valossa metsän läpi.

Sitten Dessulle sattui vahinko.

Kumisaapas juuttui paksussa hangessa johonkin koloon ja jalka karkasi saappaasta. Meni muutama askel ennen kuin pieni Dessu uskalsi pysäyttää etenemisen ja sanoa isälle, mitä oli tapahtunut. Isä saattoi olla kiivas mies.

Saapasta käännyttiin etsimään. Taskulampun pienessä valossa sitä ei kuitenkaan löytynyt paksun hangen piiloista. Matkaa jouduttiin jatkamaan ilman saapasta.

Kuusi saatiin kotiin toinen jalka villasukassa. Äidiltä ei herunut ymmärrystä operaatiolle, sillä kuusen arvo oli mitätön verrattuna uusiin saappaisiin. Hyviä kuusia olisi toki löytynyt kotinurkiltakin.

Ongelma kärjistyi, kun isä tuli ymmärtämään, että äiti oli kirjoittanut saappaan sisävarteen omistajan nimen. Koulussahan ne voisivat sekaantua.

Uhkakuva oli, että työnantaja lähtee seuraamaan lumessa olevia jälkiä ja löytää saappaan, ja siinä on nimi. Se olisi katastrofi - mikään ei pelastaisi.

Seuraavana päivänä ja talven mittaan monenakin päivänä hämärän hetkillä isä ja poika menivät takaisin metsään etsimään pudonnutta saapasta. Ja vielä keväälläkin, kun lumet sulivat.

Saapasta ei koskaan löytynyt. Ilmeisesti ei työnantajakaan löytänyt, sillä katastrofia ei kuulunut.

Isän kosto siis onnistui. Ja joulukuusi oli hieno (kuva rajattu niin että henkilöt eivät näy).

- - - 
Mitäpä muisteltavaa on 50 vuoden kuluttua niillä, jotka nyt ostavat kuusensa tuosta Dessutomin ikkunan alla aukeavalta Töölöntorilta. Hinta näyttää olevan jopa 60 € .

BB:n PALJAS PEPPU

On elokuvia, joista muistiin on jäänyt vain yksi kohtaus. Yle-Teemalta tuli äsken yksi sellainen: Jean-Luc Godardin ohjaama ”Keskipäivän aave” (Le mépris - 1963). (Esitetty myös nimellä ”Sen täytyi tapahtua”.

Alussa Brigitte Bardot makoilee alastomana sängyllä vatsallaan ja juttelee joutavia Michel Piccolin kanssa. Mitään muuta siinä kohtauksessa ei tapahdu.

Se kuva jäi pysyvästi nuoren Dessutomin mieleen, kun hän näki elokuvan elokuvakerhojen kulta-aikana joskus lukioikäisenä. Muilta osin elokuva oli helposti unohdettava eli Godardille tyypillisesti moderni eli asetelmallinen ja poseeraava. Filmihulluille jäi lisäksi muistiin, että siinä esiintyi omana itsenään saksalainen mestariohjaaja Fritz Lang.

Hieman samantapainen muistiin pysyvästi jäävä kuva on elokuvan ”…ja Jumala loi naisen” alussa (Vadim: Et Dieu…crea la femme - 1956). Siinä Curd Jürgens löytää Bardot´n vaatteettomana lakanapyykkinarun takaa.

Brigitte Bardot´n vaikutus nuoren pojan elämään oli 60-luvulla voimakas Suomessakin. Ulkonäkö oli tyrmäävän seksikäs. Amerikassa Marilyn Monroe oli vaikuttava myös, mutta BB oli luonnollisempi, eurooppalaisempi; hänessä oli annos tavallista keskenkasvuista naapurintyttöä vailla irstautta. Sellaisen saattaisi tavata ihan oikeastikin.

Bardot´hon liittyy Dessutomin kehityshistoriassa yksi suorastaan eksistentialistisesti käänteentekevä kokemus. Isoveljelläni oli 60-luvun puolivälissä kirjeenvaihtotovereita. Kirjepaperilehtion kansikuvana oli BB, kiiltopaperinen A4-kokoinen värikuva. Pörheä iso tukka, mutrusuu, suuret silmät ja suuri kaula-aukko, hyvin suuri.

Siihen aikaan Dessutom (eikä varmaan kukaan muukaan) ei tiennyt sovinistisesta katseesta mitään, joten tämä annettakoon anteeksi.

Dessutom muistaa noin 13-vuotiaana usein yksin huoneessaan katselleensa tätä kirjelehtiön kiiltävää kuvaa. Niihin asti naissukupuoli oli koostunut monenlaisista äideistä, mummoista, tädeistä, rouvista, akoista ja likoista. Nyt BB antoi oivalluksen, että on niissä vielä jotain muutakin…