Ei pääse irti

Aina näihin kummallisiin ajatuksiin törmää, vaikka kuinka yrittää välttää. Pitäisi törmätä vain sellaisiin, joiden idean ymmärtää heti ensi vilkaisulla.

Kun törmää, ei pääse irti. Jää askarruttamaan.

Martti Luther kirjoitti, että lääketiede ja lääke tekevät ihmisen sairaaksi. Vaikutus on samankaltainen kuin siinä, että teologia tekee ihmisen syntiseksi.

Tuon kyllä ymmärrän. On empiiristä kokemusta ilmiöstä. Juuri tuon vuoksi lopetin vuosikymmeniä sitten  Lääkäri vastaa lukijoiden kysymyksiin  -palstojen lukemisen. Lapsena luin, ja kaikki taudit tarttuivat heti. Rippikouluaikaan myös syntisyys vaivasi. Niinpä erosin kirkosta.

Näin taudit paranivat ja synnit kaikkosivat. Eläminen kävi auvoisemmaksi.

Mutta inha Luther ei lopettanut tähän vaan jatkoi kolmanteen tieteenalaan: "Matematiikka tekee ihmisen surulliseksi."

Mitä hemmettiä tämä tarkoittaa? Empiirinen kokemus puuttuu, kun olen huononpuoleinen matematiikassa. En ymmärrä.

Toisaalta voi siinä olla perää. Tunnen läheisesti kaksi matemaatikkoa, sellaisia alansa mestareita. Ja kyllä: molempien luonteessa on aikamoinen annos melankoliaa, surumielisyyttä.

Mutta mikä yhteys tällä on tieteenalaan? Luulen, että surumielisyys olisi heissä ilman matematiikkaakin.

Kuvassa Leonardon Pyhä ehtoollinen kultaisesti leikattuna.

Tottelevaista väkeä

Entinen kollegani rouva R. muisteli tapausta lapsuusvuosiltaan:

Vanhemmat olivat poissa, hän oli yhdeksänvuotiaan isosiskonsa kanssa kotona. Odottivat illalla televisiosta tulevaa elokuvaa, jolla oli jännittävä nimi "Noita palaa elämään". Varmaankin hauska lastenelokuva. Mutta tuli yllätys, kun kuuluttaja-Teija ilmoitti, että se on lapsilta kielletty.

Mikä pettymys! Vai voisiko sittenkin... Vanhemmathan ovat poissa ja viipyvät myöhään.

Pikaisen neuvottelun tulos oli, että ei voi katsoa. Luultavasti käry kävisi. Ehkä ne siellä Pasilassa näkevät, kenellä on televisio auki ja kertovat vanhemmille. Pettyneenä televisio suljettiin.

Myöhempinä vuosina rouva R. on korjannut vahingon katsomalla Noidan moneen kertaan. Niin aikoi tehdä nytkin, kun elokuva tuli taas Ylen vanhojen Suomi-filmien sarjassa keskiviikkona.

Katsoin minäkin, vaikka muistin, että elokuva on varsin kehno kummitustarina. Mutta katsoin sillä silmällä, mikä tuon teki 60-luvulla lapsilta kielletyksi. Nyt kielloista ei mainittu mitään.

No, olihan siinä yritetty aavemaista tunnelmaa. Pitkin suota juoksenneltiin ulvoen ja käsiä heilutellen. Alaston nainen nousi haudasta, tosin hunnun läpi kuvattuna että mitään ei näkynyt. Kuolaavia miehiä kyllä riitti. Tunnelma oli pahaenteinen. Tämän vuoksi kai viranomainen oli määrännyt ikärajan. Ja sitä toteltiin.

(Mirja Mane elokuvassa Noita palaa elämään - Roland af Hällström 1952)

Pahempaa tottelevaisuutta saimme seurata televisiosta heti seuraavana päivänä suorana lähetyksenä. Se olisi ollut syytä kieltää kaiken ikäisiltä.

Jostain uskontojen tunkkaisimmista loukoista kaivettua ajattelua edustava ulkoministeri on edustanut maailmalla minun kotimaatani aatettaan julistaen. Nyt piti saada tuki touhulle.

Ja tukihan löytyi, kun löytyi tarpeeksi tottelevaista väkeä.

Arvopuolueeksi ja sivistyspuolueeksi itsensä nimittänyt puolue jätti arvot ja sivistykset pariksi tunniksi vähemmälle huomiolle, kun piti turvata terveysalan bisneskavereille pääsy isoihin rahoihin. Siinä naisten oikeudet ovat tietysti vähäinen sivuseikka, kun ulkoministeriä ja hänen porukkaansa piti silittää myötäkarvaan, etteivät loukkaannu. Voihan sitä taas myöhemmin olla moderni ja vapaamielinen nuorten koulutettujen kaupunkilaisnaisten puolue. Varmemmaksi vakuudeksi sallittiin muutaman hieman oireilla siihen suuntaan jo nyt

Muut sen sijaan tekivät niin kuin käskettiin. Sammuttivat itsenäisen ajattelun, kun kerran korkealta käskettiin. Monesta taisi tuntua vaikealta - ei toki kaikista.

Tätä alastonta totuutta ei huntu peitä niin kuin elokuvassa. Läpi näkyy ja rumalta näyttää, oikein rumalta. Että se siitä poliitikkojen yleisestä arvostuksesta, kun kohta taas ihmettelevät, miksi sitä ei ole. Sata tottelevaista pilasi koko porukan maineen.

Liika viisas

Kävin inttäjäisissä (tunnetaan myös nimellä tohtorin väitös).

Väitöksen aihe oli minulle vieras, samoin koko tieteenala. Niiden vuoksi en olisi mennyt. Syy oli väittelijä, joka on vanha kaverini. Siis kohteliaisuudesta, ei tieteellisestä mielenkiinnosta.

Siinä tuntee itsensä tyhmäksi, kun kuuntelee keskustelua, jonka sisällöstä ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Kaikkea ne keksivät tutkiakin! Olisivat voineet puhua puuta heinää koko porukka ja minuun olisi mennyt täydestä. Mutta kyllä sitä kuitenkin luottaa, kun arvostetut auktoriteetit yliopiston salissa vakavan näköisinä asiansa esittävät. Eivät huijaa, eivät hämää, vaikka minä en vertaisarviointiin pystykään. Olisi toisia tieteenaloja, joissa pystyisin. Varmaan nekin kuulostaisivat oudoilta monille alaan perehtymättömille.

Mistä kumpuaa nykyisin taas kasvava tieteen vastaisuus? Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää olevan uskottavampi kuin yliopisto. Yksi presidenttiehdokas ei luottanut evoluutioon vaan ilmoitti olevansa kreationismin kannalla. No, nyt tiedämme hänen itsensä tutkimusmetodin gradun kirjoittamisessa. Ymmärrämme paremmin, miksi hänen on vaikea luottaa tieteen rehellisyyteen. Huijareita ja ketkuja oomme kaikki, sii-nä ja mii-nä, sii-nä ja Daar-win - - .

Tällainen kolmen vartin skeptikko kuin minä, Dessu, on näissä asioissa välillä ymmällään. Tieteen puolesta pistäisin lanttini likoon, varsinkin luonnontieteen, jota en itse osaa. Humanistisella puolella tulee välillä aika outoja tuotoksia, näennäistiedettä. Toki enemmistö kuitenkin hyvää ja tärkeää. Skeptikko-yhdistyksen sivuja seuraan ja vastapainoksi olen ollut monessa tekemisessä huuhaan kanssa, jotain kokeillutkin, huonolla menestyksellä.

Puuttuva yhden vartin skeptikko johtuu siitä, että on syytä varoa tekemästä skeptikkoudesta uskontoa itselleen. Niin näyttää monelle käyneen. Silloin matkaseuraksi on tullut yksisilmäisyys, tiukkapipoisuus, kulttuuritiedottomuus ja taipumus mauttomuuksiin. Jopa ns. maalaisjärki näyttää joskus katoavan.

Puheena oleva uusi tohtori oli taannoin kyläilemässä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Istuimme saunan jälkeen valoisaa kesäyötä huvimajassa ja nautimme vaahtoavia virvokkeita ja ratkaisimme lehdessä olevaa pulmaa (kuva).

Vaikka ylen viisaista miehiä olemme molemmat, emme saaneet pulmaa ratkaistuksi. Eikös kohta kuulu yöstä mopon pörinää, ja paikalle kurvaa naapurin Jaska, joka oli haistanut grillitakan savun ja varmaan vaahtoavan virvokkeenkin hajun. Kysyy, mitä pojat puuhaavat.

Selitämme, että on tällainen pulma ratkaisematta. Jaska vilkaisi lehteä ja sanoi, että ihan selvä tapaus. Vastaus on - - .

Emme heti ymmärtäneet. Jaska selitti.

Asia oli todellakin harvinaisen selvä. Jaska vähän rehvasteli: "Taidan olla liika viisas, kansakoulupohjalla."

Näppäryys ennen kaikkea

Kävin Jyväskylässä. Kotikunnaille minut vie nykyisin vain jokin jäykkä virallinen velvollisuus, kuten häät tai hautajaiset, kuten nyt. Joskus harvoin paikalle vetää myös sellainen rento poikkeustilanne kuin luokkakokous.

Muilta osin käynnit ovat jääneet vähiin. Kavereita siellä on jäljellä niukasti. Pääosa kouluaikojen kavereista ja heiloista asuu muualla. Vain muutama on jäljellä, ja heitä tapaa kyllä. Sukulaisia on muutama, mutta ei kovin läheisiä. Nyt haudattiin vanhimman sukupolven viimeinen sitkeä sissi.

En olisi välittänyt käydä kappelissa katsomassa vainajaa, mutta iäkkäimmät surijat halusivat ja tarvitsivat kuskia ja taluttajia.

Arkun kannen avaaminen ja sulkeminen on minusta surkuhupainen toimenpide. Eikö mitään tilanteen arvokkuuteen sopivampaa keinoa ole keksitty? Naurattaisi, jos kehtaisi.

Onhan se toisaalta kätevää. Ei tarvita työkaluja vaan homma saadaan näppärästi hoidetuksi. Varmaan vielä tyylittömämpää olisi, jos vahtimestari joutuisi vääntämään arkun kannen ruuveja meisselillä tai pärisevällä ruuvinvääntimellä. Voisi pahassa lykyssä tulla ongelmia ruuvin kannan tai iskukoneen akkuvirran kanssa.

Kristinuskon symboli sattuu olemaan tähän tarkoitukseen näppärä. Vahtimestari tarttuu arkun ristiin, jonka alapäässä on pitkät jengat. Rististä saa poikkipienan avulla tukevan otteen ja ruuvia / ristiä voi vääntää kiinni ja auki yhden käden otteella ilman työkaluja.

Mutta jotenkin sitä touhua katsellessa tällaiselle puolipakanalle jää väkisinkin vaikutelma, että ei siinä veivaamisessa kristinuskon pyhää symbolia kovin kunnioittavasti kohdella. Arkun ristit menettävät symboliarvonsa. Papin toimitusta katsellessa tuntee, että arkun nurkissa ei ole risti vaan ruuvi.

Trenditietoinen mies

Kuten kaikki blogin pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti havainneet, Dessu on trendien haistelijana ja noudattajana parasta ykkösluokkaa. Tuskin yksikään ajassa elävä megatrendi tai vähäisempikään virtaus pääsee livahtamaan ohitseni ilman että tartun siihen uteliaan innostuneella otteella.

Erityisen ylpeä olen sellaisista tapauksista, joissa olen onnistunut olemaan nykytrendin edelläkävijä jo vuosia ennen kuin ilmiö on puhjennut laajaan tietoisuuteen. Tässä esittelen kaksi sellaista.

1. Ravinto

Olen viime vuoden aikana kokeillut ja hyväksi havainnut uudet tuotteet nimeltä härkis ja nyhtökaura, jotka on tarkoitettu kasvispohjaiseksi lihan korvaajaksi.

En ole ehdoton kasvissyöjä, mutta painotan ruokavaliotani siihen suuntaan. Kala ja kana kelpaavat myös mutta punainen liha ei. Yksi nuotiossa tikun nokassa kärvennetty makkara kesässä kuuluu myös perinteisiin, ettei menisi liian tiukaksi.

Pääsin kasvisruoan makuun jo nuorena opiskelijakollektiivin mukana. Tästä olen kirjoittanut usein aikaisemminkin, joten en nyt toista samoja asioita. Mutta näen olevani tässä asiassa edelläkävijä. Harva 60+ ikäinen äijä tässä maassa suhtautuu samoin. Ihmettelyä ja pilkkaa olen äijäporukoissa saanut osakseni.

2. Vaihtoehtoiset faktat

Edellinen kohta hahmottuu yleisessä some-keskustelussa punavihervasemmistolaisten ituhippien haihatteluksi, joten tasapuolisuuden nimissä mainitsen toisen omakohtaisesti läheisen megatrendin sieltä poliittisen kentän toiselta puolelta, konservatiivisoikeistolaisen kristillissiveellisestä realismista.

Elämme totuudenjälkeistä aikaa, kuten moneen kertaan on julistettu. Minä hallitsin tämänkin trendin jo aikaisessa vaiheessa ja hallitsen edelleen, kuten jokaisen blogiani tarkasti lukevan on täytynyt havaita. Ellei joku ole havainnut, hän on luultavasti jonkinlainen hämysilmä. Sanotaanhan se tuossa sivun oikeassa reunassa olevassa profiiliesittelyssäkin, että olen hyvä hämäämään.

Tämänkin taidon hallitsin jo nuorena. Esimerkkejä voisin kertoa vaikka kuinka paljon. Valitsen tähän yhden.

Vuodenvaihteessa 1969 - 70 sain vanhemmiltani apurahan osallistuakseni kielikurssille Tampereella. Ylioppilaskirjoitukset olivat lähestymässä.

Olin kyllä Tampereella mutta en kielikurssilla. Vietin laatuaikaa erään ihanan Airin kanssa. Ensin asuimme hatarassa ja ränsistyneessä puutalossa sijainneessa matkustajakodissa Kyttälänkadulla. Sitten siirryimme Emmaus-hotelliin aseman viereen, koska hirmupakkasilla puutalo kävi kaikista lämmittelypuuhista huolimatta kylmäksi. Emmaus kävi kyllä kalliiksi, sillä kristillis-siveellisistä syistä siellä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden.

Mutta kovasti minua kotona kehuttiin, kun olin viitsinyt joululomanikin uhrata opiskeluun. Otin kehut nöyrästi vastaan.

Nykyisin tällaisesta käytetään nimitystä "vaihtoehtoiset faktat" (alternative facts). Tämä jos mikä on suuressa maailmassa megatrendi. Suomeenkin se on saapumassa, sillä kaksikin puoluetta kävi Amerikoissa oppia hakemassa.

Mutta minä olin edelläkävijä. Ja oppikirjakin löytyy.

Valoa pimeyteen

On taas aika, jolloin on syytä pysyä kaukana tavarataloista ja muista joulun olennaisimmista ilmenemistavoista. Jos sellaiseen vahingossa eksyy, menettää taatusti mielenrauhansa.

Nyt on syytä pysyä kotona sisällä ja vetää verhot eteen. Jopa perinteisesti arvokkaana näyttäytyvä Töölöntori tulee näinä päivinä hulluksi. Se alkaa jo itsenäisyyspäivänä, jolloin natsit ovat jo parin vuoden ajan ottaneet tavaksi vallata torin marssiakseen Hietaniemen hautausmaalle. On kummallista, että tiedotusvälineet eivät tästä mainittavasti menetä mielenrauhaansa. Isomman tyrmistyksen niissä aiheuttaa, jos joltakin näkyvät nännit. Natseilta ei näy.

Niin paha nihilisti en sentään vielä ole, ettenkö joistakin joulun odotuksen perinteistä suorastaan nauttisi. Yksi sellainen on Sylvian joululaulu (Sylvias hälsning från Sicilien). Topeliuksen sanoittamalla laululla on jännittävä yhtymäkohta (Sylvia atricapilla) Kesäpäivä Kangasalla -lauluun, siihen jossa mainitaan Längelmävesi, kesäkotini sijaintiseutu.

On niitä mieluisia lauluja muistakin, niitä jo 50-luvun kansakoulussa laulettuja. Sen sijaan tyylilaji Hupsis pupsis pimpeli pompeli ei saa suosiotani. Kuitenkin juuri niitä siellä tavaratalossa soitetaan.

Toisen mieluisan perinteen sain taas kokea kahteen kertaan, eilen ja tänään. Eilen olin sitä katsomassa Senaatintorilla Tuomiokirkon portailla, tänään entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Se on Lucia-kulkue.

Se on leimallisesti suomenruotsalainen perinne. Hbl  järjestää vuosittain lukijaäänestyksen Lucia-neidon valinnasta. Kulkue on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Siinä tuodaan valoa pimeyteen. Lucia tuo tärkeän viestin. Siitä viestistä puuttuu kaikki kyynisyys ja ironia. Siksi se on tärkeä. Se viesti on tarkoitettu kaikille, uskonnosta, kielestä, kulttuurista ja muusta riippumatta. Se on viesti, jossa kannustetaan pitämään huolta toisistamme, kaikista. Se on hyvyyden viesti.

Työpaikan joululounaalla esiintyivät pienet lapset, alakouluikäiset. He antoivat kuulijoille itse leipomansa piparkakut.

Nämä ovat minun joulunodotusaikani kohokohdat.

Perinteitä rikkoen

Joskus nuorena kävin vappuaamuna piknikillä Ullanlinnanmäellä, mutta yhteen kertaan se muistaakseni jäi. Ravintolan vappulounaistakin luovuin vuosikymmeniä sitten. Ne olivat silkkaa rahastusta. Ylikalliit hinnat jokseenkin yhdentekevistä annoksista.

Havis Amandaa en ole käynyt lakittamassa sitten opiskeluvuosien. Sellainen kansanpaljous on pelottava paikka.

Omaa ylioppilaslakkiani en ole tainnut käyttää kuin kerran lakkiaisten jälkeen. Tallella se kyllä on, kellarivarastossa alkuperäisessä laatikossa. Ihan siistissä kunnossa.

Vappumaljoja olen kyllä käynyt nostelemassa. Erityisesti muistoissa on ravintola Salve Hietalahdenrannassa. Se, joka on nyt ollut paljon julkisuudessa lakkautusuhan vuoksi.  Myös ravintola Kannas Eerikinkadulla on keskeinen paikka vappumuistoissa. Kannas saa lisänostetta kuuluisasta asukkaasta samassa talossa. Kirjailija Bertolt Brecht asui talossa ollessaan Suomessa natseja paossa.

Valkolakkien lisäksi vappuna ovat juhlineet vasemmistopuolueet. Paikkana on ollut Hakaniemen tori. Olen ollut paikalla, mutta siitäkin on kauan. Nyt luin lehdestä, että paikka vaihtuu. Uusi juhlapaikka on Kansalaistori. Syytä perinteisen paikan hylkäämiseen ei kerrottu.

Lehdestä luin myös, että poliittisten vappujuhlijoiden seuraan liittyy uusi tekijä. Tekeillä on Jeesusmarssi Senaatintorille. Pääpuhujana on itse ulkoministeri Soini. Ohjelmasta luen, että rukousten lisäksi tarjolla on aasilla ratsastamista. Todella hyvä ajatus, niinhän Raamatussakin tehtiin.

Harmillisesti ilmoitus on informaatioltaan puutteellinen. Ei käy ilmi, ratsastaako itse ulkoministeri. Jos ratsastaisi, pitäisi vakavasti harkita paikalla pistäytymistä. Ehkä onnistuisin ottamaan kuvan ja pistämään sen Facebookiin. Voisi tulla kansainvälinen skuuppi: näin Suomessa ulkopolitiikka.

Idealle voisi ehdottaa myös jatkokehittelyä. Siinä kun on meri vieressä, voisivat vaikka Pohjoisrannan laiturista kokeilla vetten päällä kävelyä.

Päivän lehdestä luin vielä sellaisenkin uutisen, että Helsingissä katuturvallisuutta valvovassa Soldiers of Odin -porukassa on nyt mukana ulkomaalaisvahvistusta Virosta. Olen itsekin törmännyt tällaiseen joukkoon. Pelotti niin että piti vaihtaa toiselle puolelle katua. Olen jyrkästi vastaan, mutta olen huomannut että kannattajiakin on runsaasti. Nyt heille varmaankin aukeaa entistäkin turvallisempi visio ulkomaalaisvahvistusten myötä. Esimerkiksi Venäjältä on varmasti helposti saatavissa suuretkin määrät riskejä miehiä katuturvallisuuttamme valvomaan.

Minun muutenkin vähäinen perinnevappuni sai lisähäiriön, kun lääkäri määräsi antibioottikuurin. Rohto on sellaista sorttia, että lääkäri moneen kertaan korosti, että alkoholi ei käy nyt ollenkaan. Samaa korostettiin tuoteselosteessa. Vaikutus olisi samantapainen kuin antabuksella.

Ei sitten käytetä. Ostin kyllä jo kuohujuomat, mutta vieraat saavat nauttia kaiken.

Minun perinnevappuni sisältää nyt pelkän vappuviuhkan. Se on onneksi hyvin vanha. Espalla saatan käydä kävelemässä viuhka kädessä. Vappulauluista kuuntelen ainakin sitä kauneinta, melankolisinta.  Tätä. 

Kirkkoon suojaan

Nostin kukkahattuani korkealle lukiessani lehdestä arkkipiispan näkemyksiä kirkon toiminnasta pakolaisten auttamiseksi. Näen, että suojapaikan tarjoaminen hädänalaisille on merkki kirkon palaamisesta vuosikymmeniä kestäneiltä harharetkiltä kristinuskon alkujuurille.

Tosin minun mielipiteeni kirkon toiminnasta on harvinaisen merkityksetön. Olen kirkosta eronnut, aika sekulaari, melko pitkälle agnostikko. humanismiin taipuvainen. Tältä pohjalta on turha lähteä esittämään mielipiteitä jumalisista totuuksista. Mutta muistissani on mm. kertomus laupiaasta samarialaisesta. Näen, että arkkipiispan ajatuksilla ja samarialaisen tapauksella on yhteinen eetos. Näen, että siinä olisi kristinuskon ydin.

Taidan kuitenkin olla väärässä. Epäsosiaalisessa mediassa on käynnissä julma arkkipiispaan kohdistuva sakinhivutus. Ylipapit ovat huomanneet arkkipiispan kerettiläiseksi.

Mitäpä siis minä pakana huolin sellaisesta.

*   *   *  

Olin tänään iltapäivällä kyläilemässä. Päätin kävellä kotiin, matkaa ehkä viitisen kilometriä.

Kohta kun olin matkaan päässyt, alkoi sade. Oikein kunnon ryöppy. Minulla ei tietenkään ollut sateenvarjoa matkassa.

Katselin ympärilleni suojapaikkaa etsien. Siinä oli kirkko ja kirkon edessä katos. Katoksen alla oli paljon väkeä. Sinne kiireesti suojaan. Mitä oli tekeillä? Portin pielessä oli ilmoitus. Iskelmämusiikkia. Kiinnostavaa, ei muuta kuin sisään. Voin aivan hyvin muuttaa suunnitelmaa ja istua kirkossa kuuntelemassa musiikkiopiston esitystä. Ostin pääsylipun.

Mukavaa, viihtyisää, kaunista musiikkia. Kirkko ei ollut ihan niitä kauneimpia, mutta väliäkö sillä. Pientä väliaikatarjoiluakin.

Kun tilaisuus oli ohi, sade oli loppunut. Olin aikonut ottaa valokuvan konsertista, mutta se oli kiusallista. Jotenkin sakraali tila aiheuttaa esteen sellaiselle. Lähtiessä sentään onnistuin ottaman kuvan siitä portin pielen ilmoituksesta. Sitten kävelin kotiin.

En ollenkaan yritä rinnastaa tämän kirjoituksen alkupuolen ja oman kokemukseni suojakokemuksia. Mutta pienen suojan kirkosta sain, vaikka hätä ei kauhea ollutkaan. Kelpasi pakanallekin.

Uuden ajan airut

Entinen sihteerini neiti B. on vuosien varrella moittinut, että olen muutosvastarintainen, takapajuinen, epämoderni, 60-luvulle kangistunut, kaiken uuden vastustaja.

Hän saattaa olla oikeassa.

Olen kyllä välillä aktiivisesti yrittänyt korjata tilanteen. Tänäänkin siihen avautui oivallinen tilaisuus.

Kaupat saivat tänään pitkänäperjantaina 2016 olla ensimmäistä kertaa olla auki niin kuin itse haluavat. Hilpeä hallituksemme oli päättänyt antaa bisneksen päättää.

Ja bisnes päätti olla auki koko päivän ja sulkea vasta klo 23. Niinpä minä päätin heti käyttää tilaisuuden ja lähteä ostoksille iltahämärissä.

Bussi kotiovelta vei minut kehätien laidalla olevaan kauppakeskukseen. Lähdin liikkeelle niin että olin perillä suuressa marketissa klo 22. Mitäpä muutakaan ihminen keksisi tehdä myöhään illalla pitkänäperjantaina? Kiitos ja ylistys hallitukselle, että elämäämme saatiin sisältöä. On se kurjaa ollutkin.

Ei marketissa paljon väkeä ollut. Tuntui ruhtinaalliselta vaellella valtavassa hallissa kärryjen kanssa. Onneksi huomasin ajoissa, että lihatiskin edessä kaupallinen televisiokanava oli tekemässä haastattelua. Pysyin hyllyn takana piilossa, en joutunut kuvaan.

Ensin keräsin ostoskärryyn sukat. Kyllä minulla sukat oli entuudestaankin, ehkä jopa kahdet, joten ei se mikään pakottava ostos ollut. Sitten otin paketin vessapaperia. Sitten pullon ketsuppia. Sitten menin katsomaan vaatteita. Keräsin kärryyn kalsarit, tuttua merkkiä. Menin kirjaosastolle, mutta pysyin tiukkana. Kirjat ostan aina kirjakaupoista, en marketeista. Tuen ammattimaista osaamista.

Kello lähestyi sulkemisaikaa. Olin kassalla klo 22.55. Minulla oli oma kassi mukana, en tarvinnut kaupan muovipussia. Ajoin ostoksineni bussilla kotiin.

Tunnen olevani edelläkävijä, pioneeri, uuden ajan airut. Minun viitoittamallani tiellä tulevaisuuden pitkätperjantait saavat uuden sisällön. Kerron tämän neiti B:lle heti kun hänet tapaan. Kyllä hän yllättyy modernista toiminnastani.

Pahanteossa

Kävin perjantaina ostamassa kaksitoista tölkkiä siideriä. Oli tulossa vieraita. Kannoin lastin kaupan keltaisessa muovipussissa kotiin, mutta koska oli kiire muille asioille, en noussut viidenteen kerrokseen vaan kävin työntämässä pussin katutason sivukäytävän kellarikomerooni.

Ei, tämä ei ole vielä sitä otsikon lupaamaa pahantekoa. Olen täysi-ikäinen, ellen peräti yli-ikäinen, joten voin luvallisesti ostaa alkoholipitoisia juomia. Vieraani ovat myös täysi-ikäisiä, joten en tarjoilussakaan riko säädöksiä. Tietysti jostakin raittiusnäkökulmasta tällaista hankintaa voi pitää pahan elämän merkkinä, mutta en minä nyt sitäkään tarkoita. Pahanteko tuli vasta myöhemmin illalla.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Helsingin piispa Irja Askola on Marko Junkkarin haastateltavana. Se on tärkeä haastattelu. Arvostukseni tätä piispaa kohtaan kasvaa edelleen. Jos kirkon valtavirta olisi tämän piispan ajatusten mukainen, voisi käydä niinkin, että liittyisin kirkkoon takaisin. Kun vuonna 1973 erosin, tällaisia piispoja tai pappeja ei ollut. Oli aivan toisenlaisia. Siksi juuri erosin.

Pilapiirtäjä Kari osui ytimeen. Hän kuvasi papin kypäräpäiseksi kokoomuslaiseksi, jolla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä arkipäivän oikeudenmukaisuudesta. Kunhan nipotti joutavanpäiväisistä asioista ja eli herraskaisesti.

Piispa Askola puhuu mm. seitsemästä kuolemansynnistä. Tuntuu, että piispa on oivaltanut jotakin aivan olennaista. Hän puhuu kollektiivisesta synnistä, joka juuri nyt vie Suomea aivan väärään suuntaan. "Asenteet kovenevat, pelko lisääntyy, pelko eristää ihmisiä entisestään."

Eivät entiset kirkonmiehet tällaisia nähneet. Eivätkä kaikki vieläkään. Kun minä kävin rippikoulua, pappi vastasi pilapiirtäjän kuvaa enemmän kuin hyvin. Synnit olivat opetuksen ydin. Saimme kuulla, että tanssi on syntiä, sillä jos poika tanssiessa on liian lähellä tyttöä, pojan vartalossa tapahtuu eräitä inhottavia refleksejä, jotka johtavat syntisiin ajatuksiin. Siksi on parempi pysytellä piirileikeissä, sellaisissa kuin "Hans-vili-vili-hans-lai lai".

Rippikoulutunnin jälkeen pappi kertoi vielä lähtevänsä varuskuntaan puhumaan sotapojille. Täyttyi siis myös se Karin kuvan kypäräosa. Ja istui hän kaupunginvaltuustossakin. Kyllä, juuri se puolue. Kansan pitäminen synnintunnossa oli keskeistä.

Piispa Askolan pohdiskelussa seitsemän kuolemansyntiä saavat oivaltavia sisältöjä. Kysymys ei ole mistä tahansa pikku filungeista vaan kaikkein pahimmista: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Tunnenko itsessäni tällaisia pahanteon ilmentymiä?

Kolme ensimmäistä on vaikea myöntää, mutta loppua kohden on kyllä myönnettävä tutun tuntuisiksi, varsinkin nelonen, kuutonen ja seitsemäs. Itseään on kyllä jäävi arvioimaan.

Mitä syntiä siellä kellarikomeron siideripussille sitten tapahtuikaan?

Menin iltahämärissä hakemaan pussin viedäkseni sen ylös viidenteen kerrokseen. Jotenkin hutiloin, pussi kolahti oven karmiin, ja siitä alkoi sihinä. Ohutkuorinen siideripurkki meni rikki ja äärettömän pienestä reiästä alkoi suihkuta nestettä. Pussi alkoi vuotaa nestettä lattialle.

Ja minä säikähdin, että ei saa tulla lammikkoa käytävälle minun kellarikomeroni kohdalle. Äkkiä siirsin vuotavan muovipussin naapurin komeron oven eteen.

Kun tänään kävin katsomassa synnintekopaikkaa, siinä naapurin komeron oven edessä betonilattialla on iso kuivunut lätäkkö. Jos siihen astuu, kenkä tarttuu tahmeaan laikkuun.

Mitä helvettiä se naapuri on tässä lätrännyt? Viinaksillako se on sotkenut lattian?

En kuitenkaan löydä suuressa tekopyhyydessäni kuolemansyntien listasta nimeä tällaiselle. Taitaa olla vähäisempi.

Rasvaisia juttuja

Laajaan tuttavapiiriini kuuluu yksi pappi, ikäiseni mies. Tulimme tutuiksi lukioikäisenä ollessamme samalla kielikurssilla Ruotsissa.  Tapaan häntä harvakseltaan, suunnilleen parin vuoden välein.

Viime viikolla tapasimme taas. Paikka oli Helsingin rautatieasema, sillä hän tuli junalla. Menimme siitä lounaalle läheiseen taiteilijaravintolaan.

Hän on aina ollut kova kertomaan vitsejä, niin nytkin.  Vitsit painottuvat sinne rasvaisten puolelle. Heti alkajaisiksi sain kuulla, kuinka junassa Keravalla hänen viereensä oli tullut istumaan nainen. Hän on varsin isokokoinen mies - varsinkin leveyssuunnassa - ja oli istunut miesten tyyliin jalat levällään. Nainen oli valittanut ahtautta, kun oli joutunut istumaan penkin laidalla "ihan karvan varassa".

Jätän tässä toistamatta papin vastausrepliikin, sillä oletan, että se on monelle tuttu. Vitsi on vanha, ja luulen, että pappi päästeli täyttä stubbia esittäessään, että juttu tapahtui äsken hänelle.

En tiedä, kertooko hän vitsejä myös harjoittaessaan ammattiaan. En ole käynyt kuuntelemassa. Ehkä hänellä on siviili-minä ja virka-minä, jotka hän osaa pitää erillään. Jonkinlainen asenteen ahtaus minulla taitaa olla, kun hieman vierastan juuri sen ammatin edustajan rehvakkaita puheita

Sitten puhuimme ruoasta. Ja rasvasta.

Minä olen oppinut välttämään eläinrasvoja, hän ei. Minä levitän leivän päälle Benecolia ja korkeintaan 15-prosenttista juustoa. Hän levittää voita ja mustaleimaista juustoa. Hänen tietojensa mukaan margariinilla ja muovilla on vain yhden molekyylin ero. Tästä en tiedä, mutta myönnän, että minä häviän maussa. Lisäksi hän kaataa kermaa kahviin ja pistää mielellään poskeensa läskisoosia ja grillimakkaraa ja vispaa kakun päälle paksun kerroksen kermavaahtoa.

Kosmoksessa minä olen tottunut tilaamaan paistetut silakat. Tietoisena siitä, että ne on paistettu voissa. Niin nytkin, seuralaiseni samoin, juomaksi oluet. Hän pisti kahviin kolme sokeripalaa, minä en yhtään.

Ei tätä voissa paistettua lounasta minulla usein tapahdu. Edellinen kerta oli tammikuussa. Silloin minulla oli naisseuralainen, ja hänellekin kelpasivat voissa paistetut silakat, vaikka hän oli terveysalan ammattilainen.

Pitkän lounaan jälkeen erosimme kadulla ravintolan edessä. Hän toivotteli minulle kaikenlaista. En kuitenkaan välittänyt tuoda esiin teologisia epäilyjäni toivotusten vaikutuksista. Minä tyydyin toivottamaan hänelle hyvää illanjatkoa.

Hotellielämää

Ensimmäinen lapsuuden muistikuvani hotellissa asumisesta sijoittuu Jyväskylän keskustassa sijaitsevaan hotelli Jyväshoviin. En toki itse asunut hotellissa vaan pääsin käymään siellä vanhempieni kanssa tapaamassa Amerikasta tullutta sukulaispariskuntaa. Tämä tapahtui joskus 1950-luvun loppupuolella. Olin silloin alle kymmenvuotias.

Minusta hotelli oli henkeäsalpaavan hieno paikka. Käytävillä ja huoneissa oli punaiset kokolattiamatot. Kalliin näköisiä koristeita oli joka puolella. Ihmeellisin oli kylpyamme, sitä olisin halunnut kokeilla mutta en saanut.

Suorastaan tyrmäävä oli tieto, että itse presidentti oli hiljattain asunut Jyväshovissa, samoin Armi ja Gil. Oli se hieno paikka. Istuimme hetken ravintolassa ja kuvittelin, onkohan Kekkonen istunut samalla tuolilla kuin minä. Saimme Amerikan-tuliaisiksi isälle hawaiji-paidan ja solmion. En muista, että isä olisi koskaan pitänyt niitä. Minä pidin paitaa, kun koulussa järjestettiin naamiaiset.

Myöhemmät kokemukseni hotelleista ovat häivyttäneet hohtoa. Hotellissa asumisesta on tullut vastenmielistä. En ymmärrä, miten jotkut kestävät sitä suuret määrät.

 Viime viikolla asuin kolme yötä vaasalaisessa neljän tähden hotellissa. Huoneessa oli liian lämmintä, ja kun väänsin lämpöä pienemmälle, kohta oli liian kylmää. Sänky oli liian pehmeä, nukuin huonosti. Mikähän siinäkin on, että hotellien sängyt ovat yleensä liian korkeita. Nukkumaan mennessä on vaikeuksia päästä sänkyyn, kun jalat eivät ole riittävän pitkät. Peppu ulottuu vain nippa nappa patjan reunalle. Ja kun patja on laidastakin upottavan pehmeä, siitä meinaa liukua istumaan lattialle. Valitsin tietysti seinän puoleisen sängyn, jotta edes siihen suuntaan oli turvallista pyörähtää.

Aamiainen on sentään kohtalaisen tasokas. Minulla on vähän taipumusta ottaa noutopöydästä liikaa, mutta nyt pysyin maltillisena. Kaksi mukia kahvia, hedelmäjugurtti, yksi juustovoileipä ja valikoima vihanneksia ja hedelmiä. Ei paistettuja nakkeja, ei pekonia, ei kananmunia.

Kolme perusasiaa löytyy jokaisesta hotellihuoneesta. Kallis minibaari, iso peili ja paksu Raamattu. Ilmankin voisin olla.

Jos istuu pitkän illan kirjoituspöydän ääressä katsellen naamaansa peilistä, tulee taatusti tarve ottaa lohdutusta minibaarista, monilla varmasti myös laatikossa olevasta Gideonien lahjoittamasta Raamatusta. Vaihtoehto on lähteä hotellin yökerhoon.

Minä en tällä kerralla tehnyt näistä mitään. Istuin kyllä peilin edessä pitkään mutta otin silmälasit pois, etten näkisi tarkasti. Iltaeväät olin käynyt ostamassa läheisestä citymarketista. Minulla oli myös omaa luettavaa mukana. Raamatun olen sitä paitsi lukenut opiskeluaikoina. En teologisista syistä vaan kirjallisuuden historian merkkiteoksena, jonka antamat vaikutteet myöhempään kirjallisuuteen on syytä tuntea.

Valokuvasin kaikki kolme kohdetta, sillä idea kirjoittaa blogiin valitusvirsi kypsyi siinä ison peilin edessä naamaa (ilan silmälaseja!) katsellessa.

Ajatuksissa, sanoissa ja töissä

Sanomalehti kertoi, että Kiinassa paikallinen puolue on iskenyt historialliseen televisiosarjaan sensuurimielessä. Yllättäen kyse ei kuitenkaan ole poliittisesta sisällöstä vaan sarjassa näkyvien naisten pukujen kaula-aukoista. Näkymä avautui kovin syvälle rintavakoon. Valvova viranomainen oli saanut valituksia, että filmissä näkyy alaikäisille epätervettä kuvastoa.

Kyseessä oli televisiodraama, joka kertoi Tang-dynastian (v. 618 - 907) aikaisesta naispuolisesta yksinvaltiaasta Wu Zetianista. Sarja vedettiin tauolle, ja sen jälkeen kuvissa näkyi lähikuvia naisnäyttelijöiden kasvoista mutta ei enää puvuista.

Ei tällainen ongelma koske vain Kiinaa. Minulle muistui heti mieleen äskettäinen tapaus, jossa olin itse mukana.

Sihteerilläni neiti B:llä on tapana käyttää juhlatilaisuuksissa juuri sellaisia pukuja kuin Kiinan muinaisen dynastian Wu Zetianilla. Siinä on illallispöydässä vastapäätä istuvalla herrasmiehellä syytä varoa, ettei katse karkaa. Neiti B:llä on nimittäin aika kipakka temperamentti.

Nyt sattui niin, että neiti B:tä vastapäätä illallispöydässä istui minun lisäkseni toinen vanhempi herrasmies, sellainen tunnetusti uskontoon taipuvainen ja näkemyksiään kerkeästi julistava.

Kun pöydästä noustiin, neiti B. meni tämän uskovaisen herran eteen, heilutti tahdikkaasti etusormeaan hänen nenänsä edessä ja lausui: "Ajatuksissa, sanoissa ja töissä".

Vain nämä kolme sanaa, ei mitään muuta. Kääntyi sitten pois.

Kuuloetäisyydellä seisoneet näyttivät olevan ymmällään. En ihmettele, sanat eivät kerro mitään, jos ei tiedä, mistä ne ovat peräisin. Neiti B:n tiedän monipuolisesti sivistyneeksi, mutta tämä sitaatti hänen suustaan kuultuna oli yllätys. Hän ei ole uskonnollismielinen. Hän on miespappeuden kiivas vastustaja. Mutta sitaatti hänen sanavarastostaan löytyi.

Mielestäni on yleissivistyksen kannalta ongelmallista, jos sekulaariin suuntaan muuttuva yhteiskunta kadottaa kulttuuritietoisuudestaan uskonnollista alkuperää olevan sanastoon ja kielen, vaikka ei aatteesta välittäisikään. Arvostukseni neiti B:n kulttuuriosaamiseen kasvoi entisestään.

Kiinassa alaikäiset, Suomessa vanhemmat herrasmiehet. Puolueet, uskovaiset ja pakanat. Universaali ilmiö. Asiattomilta pääsy kielletty.

Kuvassa Martti Lutherin Katekismus. Huomio kohdistukoon erityisesti kuudennen käskyn selitykseen.

Mikä minusta tulee isona?

Tuttu opinto-ohjaaja ennusti, että Formula 1 -kilpa-autoilun tulevaisuus on vahvasti suomalaisten hallinnassa. Lajiin tulee suorastaan suomalaisten yksinvaltius.

Minä vähän rohkenin epäillä, vaikka en seuraa lajia. Kysyin perusteluja. Sain kuulla, että suuri määrä tulevaisuuden F1-kuskeista löytyy hänen koulunsa yläasteen pojista. Hän oli nimittäin pitänyt kyselyn oppilaiden ammattihaaveista. Formulakuskien lisäksi melkoinen joukko tulevaisuuden NHL-jääkiekkoilijoistakin löytyy hänen koulustaan.

Minun nuoruudessani asiat olivat toisin. Pikkupoikien suosikkiammatti oli veturinkuljettaja, tyttöjen lentoemäntä. Näin ainakin väitettiin. Minun äitini toivoi pojastaan pappia tai upseeria. Isäni, rintamaveteraani, hyväksyi nipin napin papin mutta ei upseeria.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. En tiedä, oliko äidin pettymys suuri, kun parikymppisenä poika kertoi eronneensa kirkosta ja menevänsä siviilipalvelukseen. Ainakin hän peitti pettymyksensä hyvin. Isä kehui päätöstäni. Se oli paljon häneltä, hän ei juuri kehuja jaellut.

Minä taisin olla jo pikkupoikana yleisestä kaavasta poikkeava. En missään vaiheessa ollut innostunut mistään veturinkuljettajan ammatista. Sain aivan toisenlaisen virikkeen, kun alakouluiässä pääsin Helsingin yliopistossa opiskelevan sukulaisen mukana pistäytymään Valtionarkistossa. Siellä vanha pujopartainen virkailija opasti meidät johonkin hyllysaliin ja minä näin, miten kokoelmat olivat järjestyksessä hyllyissä. Ukko muistutti Aku Ankan hajamielistä professoria. Näkemäni sali korkeine hyllyineen teki lähtemättömän vaikutuksen. Sen myötä haaveeni tulevasta ammatistani kirkastui kerralla.

Minä päätin ruveta arkistonhoitajaksi.

Haave ei tainnut olla kovin muodikas silloin eikä varsinkaan nykyisin. Haaveeni ei toteutunut, mutta ehkä sen peruja on vielä nykyisinkin ilmenevä taipumukseni pitää paperitavara järjestyksessä. Minulla on melkoinen määrä mappeja, jotka ovat täynnä ties mitä lippuja, lappuja, pöytäkirjoja, kirjeitä, muistioita ja muuta. Ei sentään vanhoja joulukortteja, niin kuin iäkkäällä sukulaismummolla, mutta vähän siihen suuntaan. Kirjani ovat hyllyissä tiukasti lajiteltuina lajityyppeihin aakkosjärjestyksessä, samoin ääni- ja elokuvalevyt. Löydän minkä tahansa etsimäni nopeasti kotiarkistostani.

Minkä arkistonhoitajan maailma minussa menettikään.

Ei ole ammatinvalinta helppoa nykyään. Opinto-ohjaajilla taitaa olla vaikeaa ohjata nuoria realismiin. Rasittavat ammatit eivät suomalaisille kelpaa, niihin tarvitaan maahanmuuttajia. Työssä pitää olla hohtoa, julkisuutta, mediaseksikkyyttä. Siitä kumpuavat kaikki nämä  Big Brother - tyyppiset pudotus- ja häväistyskilpailut.

Kuva on YLE:n uudesta tanskalaisesta draamasarjasta "1864". Se alkoi hyvin lupaavasti. Se etenee monessa aikatasossa, ja nykyajan keskeinen henkilö on yläasteikäinen tyttö, jonka elämä on pahasti sotkussa. Hänet erotetaan koulusta.

Ei kelpaa tytölle työ kaupan kassalla. Opinto-ohjaajan kysymykseen tulevaisuuden tavoitteista hän vastaa: "Minusta olisi kiva saada oma TV-show." Opinto-ohjaajan ilme on näkemisen arvoinen.

Tarpeetonta tietoa?

Muistatteko tällaisen ritirimpsun?

Ruben, Simeon, Leevi, Juuda, Daan, Naftal, Gaad, Asser, Isaskar...  Kolme vielä lisää, mitkä? (Jos ette tiedä, vastaus on kirjoituksen lopussa).

Minä kyllä muistan, sillä olen käynyt vanhaa kelpo kansakoulua neljä vuotta ja sen jälkeen keskikoulua viisi vuotta. Kyllä niissä ritirimpsut oppi ulkoa. Rohkenen epäillä, että nuorempi ikäpolvi on jäänyt vaille tällaisia riemuja.

Sen sijaan muististani on kadonnut, mitä väkeä nämä listalla mainitut ovat. Raamattuun ne kyllä liittyivät, jonkun poikia ja veljiä. Mutta sille haen selitystä, miksi oli niin taivaallisen tärkeää opetella tällaisen väenpaljouden nimet ulkoa. Muistan, että opettaja kuulusteli tarkasti, että jokainen oppilas osasi listan. Jos ei osannut, seurauksena oli laiskanläksyille jäänti oppituntien jälkeen niin pitkäksi aikaa, että varmasti osasi.

Muitakin ulkoa opeteltavia listoja oli vaikka kuinka paljon. Raamatun kirjojen nimistä oli muistisääntö: Room-Ko-Ga-Ef-Fili-Kol-Tes ja jotain lisää. Loppupäätä on saa mieleen. Pohjanmaan joet pohjoisesta etelään: Oulu-, Siika-, Pyhä-, Kala-, Lesti-, Perho-, Teeri-, Ähtävä-, Lapua- ja Kyröjoki. Seitsemän veljeksen nimet. Ruotsin ja Yhdysvaltain suuret järvet ja Tanskan saaret, rinnastus- ja alistuskonjunktiot, sijamuodot ja päätteet, pituus-, paino- ja tilavuusmitat, Suomen presidentit.

Sävellajien rimpsua en saa muististani kaivetuksi. Jotenkin näin se meni: Fiksusta boksista - - Aatami ja Eeva - -.  Tämä oli jo oppikouluaikaa. Siellä tulivat myös kemian alkuaineiden lyhenteet ja jotain numeroita niiden perään, saksan prepositiot ja heikot verbit, ja kaikenlaista muuta.
Aivan erityisesti muistan loputtomalta tuntuvan määrän ulkoa opeteltuja virsiä, maakuntalauluja ja isänmaallisia lauluja.  Ne tuntuvat edelleenkin olevan muistissa, jos sellaisia radiosta kuulee.

Koulun ulkopuolellakin riitti ulkoa muistettavaa. Sukulaisten ja tuttavien puhelinnumerot oli syytä muistaa, sillä lankapuhelimen aikaan ne eivät olleet puhelimen muistissa. Minä muistan vieläkin muutaman kaverini ja erityisesti kolmen kivan tytön puhelinnumerot 60-luvun Jyväskylästä. Äitini tuntui muistavan kaikkien sukulaisten ja tuttavien syntymä-, nimi- ja hääpäivät ulkoa. Hän ei tarvinnut mitään muistikirjoja, onnittelukortti lähti aina ajallaan.

Viime kesänä selailin kesäasuntoni kirjahyllystä löytynyttä alan mestariteosta (kuva). Se on täynnä kaikenlaista kansakoulutyyppistä ulkoa muistettavaa. On kaikkien maiden liput, rahat ja pääkaupungit, kuntien ja kaupunkien vaakunat ja asukasmäärät, loputon määrä erilaisia mittayksiköitä, historiallisia hallitsijoita ja vuosilukuja. Maantietoa, kulttuurihistoriaa, taiteita, filosofiaa.  Ja käytännöllistä sälää: solmuja, merimerkkejä, nokkeluustestejä, ruokaohjeita, kasvien tunnistusohjeita, koneiden rakenteita. Kaiken seassa syvällisiä mietelauseita suurilta ajattelijoilta.

Mielenkiintoinen kirja. En viitsinyt opetella mitään ulkoa, mutta jatkan selailua ensi kesänä, siellä kesäkodin suuren vaahteran alla aurinkotuolissa.

Vastaus alun kysymykseen. Kolme viimeistä nimeä tärkeään listaan ovat  Sebulon, Joosef ja Benjamin. 

Painakaa visusti muistiin!

Väärässä porukassa?

Naapuri alakerrasta poikkesi kysymässä, vieläkö itsepäisesti jatkan tipatonta marraskuutani. Enkö voisi pitää yhden illan tauon, sillä hän oli käynyt risteilyllä Virossa ja tuonut tuliaisia.

Itsepäisesti jatkan. En pidä taukoa. Jäi insinööri vaille kaljakaveria.

Puheeksi tuli politiikka, niin kuin tämän Tarmo Yli-Työsteistölän kanssa aina. Tuli puheeksi huomisen, perjantain, tärkeä äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tarmo yllätti: hän kertoi, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan. Menkööt naimisiin hänen puolestaan. Tarmo onkin siis suvaitsevainen mies!

Kysyin, eikö hän lähtisi mukaan perjantain mielenosoitukseen Eduskuntatalon edessä.

Minä lähden, minähän olen Vietnamin sodan veteraani mielenosoitustouhussa. Meitä on työpaikalta lähdössä pieni joukkue. Asia on minulle tärkeä, sillä tuttavapiiriini sattuu kuulumaan varsin paljon ihmisiä, joita laki henkilökohtaisesti koskisi. On lähisukulaisia, on hyviä kavereita, työtovereita; miespareja, naispareja, nuoria ja vanhoja, perheellisiä ja sinkkuja, professorista opiskelijaan, insinööristä taiteilijaan, teini-ikäisestä eläkeläiseen, päälliköstä sihteeriin, uskovaisesta ateistiin. Miten minulle onkin osunut tuttavapiiriin niin paljon tätä joukkoa. Mukavia ihmisiä kaikki, muutamat suorastaan ihania. Yksi vähän roistokin. Monilla on kuitenkin ollut ongelmia, sillä ympäristö kiusaa, kiihkouskovaiset etunenässä.

Kaikesta sydämestäni soisin heille kaikille sen lain, jota nyt ollaan hakemassa. En hyväksy sitä, että vielä nykyaikanakin oikeudenmukainen kohtelu on vain joidenkin etuoikeus.

Lupasiko Tarmo tulla mielenosoitukseen? Hän jotenkin hämmentyi kutsusta. Muuten kyllä, mutta mitä jos osuu median kameran eteen ja näkyy televisiossa tai lehdessä? Siitähän syntyy väärinkäsitys, että kuuluu itse siihen joukkoon, jolle oikeuksia haetaan.

Ai jaa. Tuollaiseen syy-seuraus-johtopäätös-logiikkaan minä en pysty, siihen tarvitaan insinöörimies. Ei luvannut Tarmo tulla mielenosoitukseen. Voisi mennä heteromieheltä maine.

Jäin miettimään, voiko noin oikeasti käydä ja olisiko se vakavaa. Olemmeko me valkoihoiset lihaa syövät heteromiehet noin ahdistuneita.  - Ei perhana, ei tuo logiikka kelpaa minulle. Jos joudun kameran kuvaan ja joku luulee sen perusteella jotain, minulta ei mene maine. Se on aivan merkityksetön asia. Parempi maine siitä oikeastaan tulisi.

Sen sijaan minulta menisi maine, jos joku luulee, että kuulun siihen joukkoon, joka julistaa jotain myyttistä suomalaista yhtenäiskulttuuria ja sellaisia "kristillisiä" arvoja, joilla perustellaan lakiesityksen hämmentävän kansan tervettä elämäntapaa. Sellaiseen "yhtenäiskulttuuriin" minä en suostu.

*   *   *  

Lähellä asuvat, tulkaa mukaan. Tapaamme Eduskuntatalon edessä perjantaina (28.11.) klo 12.

Tiedon probleemi

Luin lehdestä hämmentävän uutisen. Paavi ei enää kiistä evoluutiota ja alkuräjähdystä.

Eipä kauan mennytkään. Vasta äskenhän sieltä myönnettiin, että se kiertää sittenkin. Kohta varmaan saamme kuulla, että naisesta on muuhunkin kuin omenan antajaksi.

Miten käy nyt Raamatun luomiskertomuksen? Pilallehan suuri kertomus menee tällaisesta poukkoilusta.

Piti oikein kaivaa esille aiheeseen liittyvä hieno runo.

P. Mustapää: Tiedon probleemi (1969)

                             (Aadam, se on ihminen  - Augustinus)

Ja yhä puhutaan,

kun varjo Aadamin

vaeltaa eksyksissä

ja ajattelee aikaa

muinaista Eedenissä.

Hän Eeva, henkäys, mielessään

vaeltaa yksinään.

Kolkolla retkellään

hän osuu sattumalta

portille Eedenin

ja kysyy vartijalta

pääsyä muurin taa.

Ei, eipä mikään estä:

kirous muinainen

ei nykyaikaan kestä.

Niin, kyllä tulla saa.

Isämme Aadami

juurella Tiedonpuun

yhyttää paikan vapaan

ja siihen istahtaa.

Hän madon havaitsee

lehvissä, vanhaan tapaan

mielessä petoksen ansa.

Ja tutut omenat

riippuvat oksistansa.

Isämme Aadami

odottaa ikävissään.

Ei hymyilyä missään,

ei taive olkapään

kuvastu lähteen peiliin,

ei oksan värähdys,

ei käsi, ojentuva

hedelmään.

Kävin kirkossa

Kävin kirkossa.

Sitä ei ole kovin usein tapahtunut, sillä en ole jäsen. Olen kyllä kasvanut perinteisessä kristillisessä ympäristössä, saanut koulussa uskonnon opetusta ja käynyt rippikoulun. Mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Tuli ylitsepääsemättömiä ristiriitoja.

Mutta joskus harvakseltaan tulee eteen tilanteita, joissa on asiaa kirkkoon. Nyt ajoin kauas maaseudulle juhlapuku päällä. Lähisukuun oli syntynyt vauva, jonka ristiäisiä vietettiin.

Juhla oli kaunis, umpirakastunut nuori pari säteili onnea, sukulaisia ja ystäviä oli paljon koolla juhlistamassa tilaisuutta. Juhlan päähenkilö nukkui suurimman osan ajasta. Hän virkistyi vain hetkeksi kastetoimituksen ydinhetkellä. Ongelmia ei ollut.

Ongelmia ei ollut muilla, paitsi kirkolla.

Nuorella rakastuneella parilla oli nimittäin vaikeuksia saada kirkko ja pappi myötämieliseksi tälle juhlalle. Ei meinannut löytyä pappia, joka suostuisi toimittamaan kasteseremonian.

Siinä oli nimittäin sellainen monelle papille sietämätön yksityiskohta, että tuo nuori rakastunut pari koostui kahdesta naisesta.

-   -   -

Mikä kumma siinä on, että kirkko ei saa näitä asioita sisällään järjestykseen? Yhteiskunta on muutenkin kylmä ja kyyninen, mutta kristillisellä kirkolla olisi jo lähtökohdassaan ainutlaatuinen opillinen vastalääke - rakkaus -  ihmisten keskinäiseen armottomuuteen. Mutta vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen se tuhlaa voimavarojaan taisteluun kaikenlaisten kuppikuntien, lahkojen ja yksittäisen pikkupäälliköiden kanssa.  Ja ratkaisuksi tarjotaan lopultakin pelastusta tuonpuoleisessa. Ihmisten seksuaaliset taipumukset ovat tässä näkyvin ongelma, toinen on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.

Olen hyvin selvillä, että kirkko on kehittynyt hyvään suuntaan ja siellä on vaikuttavissa asemissa henkilöitä, jotka ovat syvällisesti ymmärtäneet ongelman. Suuresti arvostamani Helsingin nykyinen piispa Irja Askola on yksi heistä. Kehityksestä on todisteena sekin, että tämä kastejuhla saatiin toimitetuksi.  Muutama vuosi aikaisemmin ei olisi tullut mitään.

Mutta vielä kestää. Kai siellä laskelmoidaan jäsenmäärillä ja verotuloilla. Rakkauden ja oikeudenmukaisuuden oppi saa väistyä ilottomuuden ja taivaspaikan ansaitsemisen tieltä. 

Kuten Joe Hill lauloi jo viime vuosisadan alussa:

"Work and pray, live on hay

You´ll get pie in the sky when you die..."

Onko hauskaa?

Runoilija Juhani Siljo (1888 - 1918) kirjoitti, että huumori ja uskonnollisuus ovat samasta juuresta lähteviä kaksosia, samasta jumallahjasta lähteviä eri vivahduksia. Olen joskus miettinyt Siljon ajatusta mutta en ole sitä tavoittanut. Minusta uskonnollisuus on kovin totista touhua, eikä Siljoa voi pitää minkään sortin rienaajana, joka olisi ironian keinoin asiansa ilmaissut.

Sen sijaan ymmärrän ja hyväksyn Siljon kirjoituksen jatkon, jonka mukaan huumori elävöittää silmää ja tekee älyllisen terävyyden joustavaksi.

Katselin juuri televisiosta Ruotsin valtiopäivävaalien tuloslaskentaa. Kovin totista touhua sekin, ei mitenkään poikennut suomalaisesta vaalistudiosta. No, mehän pidämme ruotsalaisia yleisesti aika tylsänä väkenä kaikessa muodollisuudessaan ja asiallisuudessaan.

Mitenkähän lienee? Siinä missä reippaat ja itsevarmat ruotsalaiset menestyvät maailmalla popmusiikissa ja  joukkueurheilussa, me suomalaiset satsaamme mykkään elämäntuskaan, syvälliseen luontosuhteeseen ja totiseen tangoon.

Ja eukonkantoon.

Minun kesänaapurini lähti katsomaan eukonkannon maailmanmestaruuskisoja ja pyysi minua mukaan. En lähtenyt. Oli muka muita kiireitä.

Eukonkanto on savolaistyyppistä hauskanpitoa, maalaishuumoria, nuorekasta rehvakkuutta, jossa ei ole hitustakaan ilkeyttä tai ivaa. Junttihuumoriksikin sitä voi sanoa. Onnistuisikohan Siljo näkemään sen uskonnollisuuden kaksoissisaruksena? Entä muurahaispesässä paljaalla pyllyllä istumisen? Vai olisikohan ollut niin, että Siljo tarkoitti arkkityyppistä kertomusta ´jumalan hullusta`?

Kirjailija Merete Mazzarella kirjoittaa, että "alakulo on keski-ikäisen voimaa". Lisäisin tähän, että näin on keski-ikäisyydestä alkaen. Alakuloisuus on mielestäni huumorin laji. Siinä on vain arkipäiväistetty nuorempana eletty mellastavampi elämänkokemus.

En lähtisi katsomaan eukonkantoa, saati sitten kantamaan. Pyllyni ei kestäisi muurahaispesässä istumista. Silti luulen että osaan välillä hymyillä, ehkä vähän vinosti. Kuvassa on postimerkkejä suomalaisesta huumorista. On se aika omintakeista.