Hyödyttömät

Ei vaikuttanut isä ihan tyytyväiseltä jälkikasvuunsa. - Poika ei tee mitään, makaa vain ja pelaa tietokoneella. Ei enää urheile, ei hoida koulua, ei lue, ei tiedä mistään mitään, paitsi skeittilaudoista. Ihan hyödytön.

Niinpä. Nousi mieleen muinainen aika, jolloin minäkin olin ihan hyödytön.  Ainakin oman isäni mielestä. Makasin vaan, en hoitanut koulua, en urheillut. Tietokonetta ja skeittilautaa ei silloin vielä ollut keksitty. Tytöt oli keksitty.

Kiivastus oli suuri, kun jäin luokalle, lukion ensimmäiselle. En ollut varoittanut kotona siitä, mikä toukokuun viimeisenä päivänä oli tuleva. Olin aina kysyttäessä ynähtänyt, että ihan hyvin koulussa menee.

Luokalle jäi samalla kertaa suunnilleen puolet luokan pojista, mutta se ei kelvannut isälle puolustukseksi. Tulta ja tulikiveä satoi niskaan.

Se toinen puoli luokan pojista oli muistaakseni jäänyt luokalle jo edellisenä vuonna. Ehkä muutama harva onnistui viivyttelemään luokallejääntiään vuoden myöhemmäksi. Ehkä joku välttyi siltä kokonaan?

Luokalle jättäminen oli silloin koulun tapa; poikien hitaampi kehitystaso otettiin sillä keinolla hallintaan.

Olen ikuisesti kiitollinen tälle pedagogisesti viisaalle käytännölle. Ilman sitä elämäni olisi mennyt toisin.

Vähältä kyllä piti, ettei elämä kääntynyt siinä toisenlaiselle raiteelle. Isä määräsi, että koulunkäynti loppuu tähän. Ensimmäinen päivä kesäkuuta aamulla puoli seitsemältä pukeuduin isän vanhaan haalariin ja maalikaupan lippalakkiin ja lähdin polkupyörällä tehtaan konttoriin kysymään työtä.

En saanut työtä. Koululaisten kesätyöpaikat oli jo viety. Jos olisin saanut, sille tielle olisin jäänyt.

Pari päivää myöhemmin sain leipomosta pullakuskin työn. Siinä meni se kesä. Syksyllä tilanne oli jo rauhoittunut ja palasin kouluun. Samoin palasivat muut luokalle jääneet kaverit. Yhdessä olimme edelleen koko hyödytön porukka, vaikkakin uudessa luokkayhteisössä.

Sitten alkoi jo koulunkäyntikin sujua.

Nämä muistot virtasivat päässäni, kun kuuntelin poikaansa ärtynyttä isää. En tietenkään ruvennut muistojani ääneen kertomaan. Taisin olla turhan piikikäs, kun kysyin, miten hänellä itsellään nuoruus meni.

- Se nyt ei kuulu ollenkaan tähän, oli vastaus.

Hyviä ja huonoja vaihtoehtoja

Huomasin hiivapalan unohtuneen ostoskärryyn vasta kun olin työntämässä edellisen kärryn lukitusketjua kahvan koloon saadakseni panttikolikkoni pois lukosta.

Olin siis työntänyt hiivan kassan ohi maksamatta. Ei ollut kuulunut hälytyssireeniä. Siinä vähän säpsähtää. Mitä teen?

On kolme vaihtoehtoa.

1.  Turvallisin. Jätän hiivan kärryyn ja kävelen pois kaupasta. Haitta: Huomenna tuleva vieras jää vaille suunniteltua herkkutarjoilua.

2.  Vaivalloisin. Kierrän hiivan kanssa takaisin kauppaan ja maksan. Haitta: Kuluu aikaa ja muutenkin on kiire.

3.  Houkuttelevin. Pistän hiivan huomaamatta taskuun ja lähden ulos. Haitta: Entä jos jään kiinni? Jos tämä näkyy jossakin valvontakamerassa. Tulee poliisi, menee maine.

Päätös oli tehtävä äkkiä, ei siihen kärryjonoon voinut jäädä seisoskelemaan. Uusia asiakkaita virtasi ovesta ja kaikki tarvitsivat kärryjä.

Valitsin kohdan 2 mukaisen toimintalinjan. Se taitaa olla temperamenttikysymys. Ei umpimelankolikosta ole muuhun. Muistan vieläkin ahdistusta tuntien, kun 1970-luvun alkupuolella opettelin fuskaamaan Tukholman tunnelbanassa matkalippujen kanssa. Olisi pitänyt leimata kahden vyöhykkeen hinta päästäkseni Bagarmosseen. Minä leimasin vain yhden ja tähystelin sitten ovenraossa, tuleeko tarkastajia.

Nyt olisi riski, että saisin samanlaisen elämän loppuun kestävän ahdistuksen siitä hiivasta.

Jätin täyden kassini eteisen nurkkaan ja kiersin kauppaan takaisin hiiva kädessä. En sentään ruvennut työntämään sitä kärryssä. Lyhyttä reittiä kassalle ei tietenkään ollut, piti kiertää laaja kierros. Se on bisneslogiikkaa. Odotus on, että saisin kierroksella impulsseja ottaa hyllyiltä lisää tavaraa. Vältin houkutukset. Tulin kassalla pelkän hiivan kanssa.

Kassalle oli pitkä jono, ja edessäni ollut iäkäs mies jumitti sitä joillakin alennuskupongeilla ja arpojen ostamisella. Siinä kohdassa alkoi kaduttaa.

Sain kuitenkin aikanaan hiivan maksetuksi, pankkikortilla tietenkin. Jonottaessa mieleen nousi pelko, että juuri nyt luultavasti iskee jokin häiriö pankkiyhteyksiin. Niin ei kuitenkaan jostain syystä käynyt, vaikka olisi kuulunut.

Vieras saa tuoretta leivonnaista. Vaihtoehto nro 1 olisi ollut huonoin.

"Monta vaaraa ompi eessä - -"

Kaveria harmitti.

Hän oli lähtenyt ylittämään katua suojatiellä juuri kun jalankulkuvalo muuttui punaiseksi. Kyllä silloin vielä ehtii alta pois ennen kuin autot kaasuttavat liikkeelle.

Silloin hän oli huomannut pikkutytön, ehkä kolmi- nelivuotiaan, rynnistävän edessään kadulle. Hän nappasi kakaraa kädestä kiinni eikä päästänyt tätä autojen eteen vaan talutti takaisin jalkakäytävälle. Lapsi säikähti ja alkoi huutaa.

Silloin näyteikkunan edestä kääntyi naishenkilö, sellainen isoäiti-ikäinen, ja nosti metelin.     - Mitäs täällä? Päästä heti irti lapsesta.

Kaveri yritti selittää mutta ei onnistunut sanomaan mitään, sillä ilma oli sakeana kaikenlaista perverssiä pedofiiliä. Muutama ohikulkijakin pysähtyi kuuntelemaan. Katseista näki ajatusten laadun.

Ei auttanut muu kuin mutista anteeksipyyntö ja lähteä häpeissään menemään.

Tekniikka hallinnassa

Lauantaina Kansalaistorilla naisten mielenosoituksessa katselin taas kerran kateellisuutta tuntien nuorten sorminäppäryyttä. Varsinkin nuoret naiset ovat täysin ylivoimaisia. Sen olen havainnut jo aikapäiviä sitten.

Tarkoitan nopeutta ja näppäryyttä, jolla he käsittelevät älypuhelimiaan. Kirjoittaminen sujuu huimaavaa vauhtia. Kirjoitustekniikka vaihtelee: toiset kirjoittavat kaksipeukalotekniikalla, toiset yksipeukalo-.

Olen yrittänyt itsekin harjoitella, mutta menestys ei ole ollut kummoinen. Yhdellä kädellä en ole oppinut Lumiaani pitelemään niin, että peukalolla näpyttely sujuisi. Kahdella kädellä se jotenkuten onnistuu, mutta luontevinta on pitää puhelin vasemmassa kourassa ja näpytellä oikean käden etusormella. Se on kylläkin hidasta, vähän kuin kirjoituskoneella.

On rumaa kurkistella olkapään yli, tiedän. Entisen sihteerini neiti B:n olkapään yli en tietenkään kurkistellut, mutta muiden kyllä. Mielenosoituksessa edessäni seisovat nuoret naiset noudattivat juontajan ohjetta lähettää Helsingin tilaisuudesta kuvia ja kommentteja osoitteeseen, jossa tehdään ohjelma samana päivänä kaikkialla maailmassa pidetyistä mielenosoituksista. Minäkin lähetin yhden kuvan, aika huonon.

 Nuorten, jopa pikkulasten tietotekniikkaosaaminen on hämmentävää. Se näyttää jotenkin luontevalta ja pakottomalta, itsestään selvältä.

Minä olen ikäisekseni pitkän linjan tietokoneen käyttäjä. Ensimmäinen kosketukseni tapahtui 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelmani oli nimeltään Teko. Ei se hääppöinen ollut, näin jälkikäteen ajateltuna, mutta silloin se tuntui mahtavalta. Käyttöjärjestelmä ei ollut Windows vaan MS DOS. Internet tuli vasta paljon myöhemmin.

En ole oppinut pitämään älypuhelimella kirjoittamisesta. Näytön näppäimet ovat pienet ja virheiden korjaaminen hankalaa. Tarvitsen nenälle lukulasit. Pari kesää sitten eräskin sähköpostini vastaanottaja epäili minun olleen juopuneessa tilassa, kun kesäyössä mökin laiturilta kirjoittamassani viestissä oli paljon virheitä. En ollut.

Nuorilla on omat kotkotuksensa. Jotkut niistä tuntuvat sisäpiirin vitseiltä eikä niitä aikuinen ymmärrä. Lyhenteet ovat sellaisia. Tiedän, mitä "evvk" tarkoittaa, mutta siihen se suunnilleen jää.

Arvelen, että blogini lukijat ovat keskimäärin varttuneempaa väkeä. Ainakin ne viisi lukijaa, jotka henkilökohtaisesti tiedän tai tunnen, ovat jo murrosiän reilusti ohittaneita. Teille kysymys: tiedättekö, mitä tarkoittavat esim. seuraavat lyhenteet: YOLO, OMG, ERNU, KVG?

Minä en tiedä. Ja uusia tällaisia syntyy koko ajan. Meille tällaisille senioreille on nyt julkaistu ensimmäinen lyhytmuotoinen kätevä lyhenneopas modernin kommunikaation hallitsemiseksi, oma ikäkautemme ja kokemusmaailmamme ystävällisesti huomioon ottaen. Tässä se. (lähde: Kasper Diem)

Ohutta yläpilveä

Säätilassa riittää päivittelemistä. Toisaalta se on ihan turvallinen keskustelunaihe. Siinä yleensä sopu säilyy eikä joudu vihapuheen tai muun kiihkoilun kohteeksi, kunhan malttaa olla kääntämättä keskustelua ilmastonmuutokseen. Pitää vaan pysyä sellaisella "onpa ilmoja pidellyt" -tasolla.

Äskeinen uudenvuoden yö oli lämpöisempi kuin toissa kesän juhannusyö. Eroa noin 6 astetta.

Helsingissä näyttää vakiintuneen sellainen talvi, että jos tänään sataa lunta, huomenna on suojaa. Sen päälle tulee pikku pakkanen. Niinpä ylihuomenna on kadulla liukasta. Se on inhottavaa.

Pelkään kaatumista. Tänä talvena olen kaatunut kerran, viime talvena kaksi kertaa. Kaikki ovat olleet liukkauskaatumisia. Alkoholilla tms. ole ollut osuutta asiaan, kuten joku alhaismielinen lukija luultavasti epäilee. Mitään vahinkoa ei ole sattunut, ihme kyllä, sillä kaikki ovat olleet täydellisiä kokovartaloheittoja ilman pehmennyksiä. Se tuntuu häijyltä, kun pahaa-aavistamaton askel ei kohtaakaan kadun pintaa vaan yhtäkkiä tajuaa, että nyt lähdettiin lentoon. Kahdesti silmälasitkin ovat lähteneet lentoon mutta säilyneet suunnilleen ehjinä. Sanka vähän vääntyi.

Kesällä satoi melkein joka päivä. Se ei minua sinänsä häirinnyt, sillä kesäkodissani on ehjä katto eikä Toyota Yarikseni ole avokattomallia. Pihatöitä se kyllä vähensi mutta liiteritöitä vastaavasti lisäsi. Öisiä saunataukojen uintiretkiäkään se ei haitannut, sillä sateessa on ihana uida. Laiturilla istuskelua sade kyllä haittasi, tai enemmänkin sateen tuoma kylmyys. Kesäyön laiturilla istuskeluun saunatauoilla minulla liittyy paljon miellyttäviä elämyksiä.

Vastapainoksi syksyllä ei satanut. Ei sekään minua haitannut, vaikka sateenvarjovarastoni osoittautui tarpeettomaksi, kun kuljeskelin kaupungilla. Joskus niitäkin ehkä tarvitaan.

Ylen päivittäisohjelmaa nimeltä "Sää maa-asemilla tänään kello - -"  olen tottunut kuuntelemaan tarkoin korvin. Kaupallisilta kanavilta tällaista herkkua on turha toivoa. Siinä on taas yksi syy suosia Yleä ja maksaa mielellään pieni lupavero.

Jo opiskeluvuosina opin huomaamaan, että tässä ohjelmassa lueteltujen paikkojen nimissä on jotain erityisen runollista. Ajatelkaa nyt: Kotka Rankki ohutta yläpilveä, Rauma Kuuskajaskari näkyvyys yli kymmenen kilometriä, Kalajoki Ulkokalla vähitellen selkenevää..

Joitakin maa-asemakohteita oppinut tarkkailemaan. Yksi sellainen on Vihti Maasoja. Olen jo vuosikausia kiinnittänyt huomiota, että paikassa nimeltä Vihti Maasoja on aina kesäisin viileämpää kuin muualla.

Olen suunnitellut jo pitkään, että joskus vielä menen käymään tässä paikassa, jotta ymmärtäisin, miksi siellä lämpötila on poikkeava. Onko siellä jotain outoa? Joskus vielä ajan sinne katsomaan.

Synkkää ja ikävää

Kävin katsomassa elokuvan La La Land. Ihan piruuttani menin.

Tiesin mihin menin. Arvostelut olivat luonnehtineet elokuvaa sellaisilla sanoilla kuin piristysruiske, kiiltohile, unelmamaailma, valopilkku, energinen, tähtitaivainen, siirappinen, taianomainen, lumoava matka unelmiin, kuin karamellia, ammattitaitoista hömppää, kimalteleva. Ja monta muuta samantapaista sanaa.

Ei siis minulle sopiva elokuva, ei ollenkaan. Silti menin. Syyn jätän tässä selittämättä.

Olen minä toki musikaaleja ennenkin nähnyt ja monista pitänyt. Mieleen tulevat sellaiset vanhat tyylikkäät klassikot kuin Pariisin lumoissa, Laulavat sadepisarat, Lemmenloukku, Cherbourghin sateenvarjot,  Funny Girl, West Side Story, Maija Poppanen, My Fair Lady, Sound of Music ja Cabaret.

Luulin, että La La olisi yksioikoisen makea. Ei ollut. Kuin karamelli piti vain osittain paikkansa. Oli siinä unelmia mutta oli myös unelmissa pettymistä. Kyllä se sai hetkittäin huomaamattomasti hymyilemään onnesta jopa tällaisen katsojan, joka ei itse suostu missään oloissa laulamaan ja on kovin penseä tanssimaankin, kaikkein vähiten julkisesti moottoritiellä.

En voi kiistää jälkeenpäin yllättyneeni, että uusi kiiltohile unelmamaailma onnistuu ainakin hetkittäin saamaan tällaisen peruspenseän katsojan unohtamaan muun maailman. Olen kai käymässä vanhaksi, kun linja näin pettää. Minustako tulee vielä eskapisti?

Elokuva oli yllättävän perinnetietoinen kaikessa kimaltelevuudessaan. Siinä oli kumarruksia musikaalien historialle. Oli myös Ingrid Bergman, jazz, Charlie Parker. Ei ollut ylinopeasti vilkkuvaa leikkausta. Saatiin tanssia ja laulaa rallatella ihan kaikessa rauhassa. Oli jotenkin ihan aidosti vanhanaikaista tunnelmaakin.

*   *   *

Minä kun olen tällainen periaatteellinen mököttöjä ja  ilonpilaaja, en malta olla pistämättä tähän otsikoksi ja kuvaksi jotakin ihan päinvastaista, nykypoliittisesti korrektimpaa.

Unessa useasti

On tullut aika kömpiä uuninpankolle talviunille.

Taas. Eihän edellisestä talviunesta ole kuin hetki.

Ensin syön ison ähkyaterian, jotta nälkä ei vaivaa nukkumista. Puulusikalla syön puuroa ja kaadan päälle voisulaa. Sitten menen nukkumaan karvat korvilla enkä herää ennen kuin valo on lisääntynyt monta kukonaskelta.

Kiitän kaikkia blogin lukijoita mielenkiinnosta ja erityisesti kiitän niitä, jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan kirjoituksiani.

Toivotan lukijoille hyvää joulua, tapaninpäivää, uutta vuotta, loppiaista ja laskiaista.

Palaan sitten kun olen herännyt.

Suku on rakas

Tuttava sanoi, että "vävypuoli" teki sitä ja sitä. Piti hetki miettiä, mikä se sellainen sukulainen on.

Sukulaisten nimitykset voivat olla vaikeita, vielä vaikeampia kuin sukulaiset itse. Olen kiitollisena muistanut isäni aikoinaan lausumaa suurta viisautta, että ei sukulaisista tarvitse pitää vain sen vuoksi, että he ovat sukulaisia. Tätä hän noudatti itse, ja minä olen jatkanut samalla linjalla.

Yhdestä veljestään isä piti. Vierailimme joka kesä Etelä-Pohjanmaalla tätä veljeä ja hänen perhettään tapamassa. Siksi minulla on vieläkin kolme serkkukontaktia tallella.

Toisesta veljestään isä ei pitänyt. Syy oli käkikello.

Olin alle kouluikäinen, kun käkikellokriisi eskaloitui.  Yövyimme tämän veljen kodin olohuoneessa, isä ja äiti levitettävällä sohvalla ja minä ilmapatjalla lattialla. Seinällä oli käkikello, joka kiekui vähän väliä. Huonouninen isä säikähti jokaista kiekumista eikä saanut nukutuksi koko yönä.

Sen koommin siihen taloon ei yöksi jääty. Pikaisesti saatettiin päivällä poiketa. Boikottiin joutunut veli huomasi, että jotain on vialla. Siitä alkoi lopullinen välirikko, joka ei korjaantunut koskaan. Siksi minulla on vain kolme serkkukontaktia tallella, ei seitsemää.

Nimitys "serkku" on helposti ymmärrettävä ja ongelmaton. Vai voiko olla serkkupuolia? Pikkuserkkupuolia? Näitä jäin miettimään siitä vävypuolesta selviydyttyäni. "Setä" ja "täti" aiheuttivat samanlaista pohdintaa. Sitten "anoppi" ja "appi".

Vielä vaikeammaksi menee, kun puhe on sellaisista sukulaisista kuin käly, lanko, kyty ja nato (tuo viimeinen ei tarkoita tässä sitä kuuluisaa "rauhanjärjestöä", johon joillakin on vimmaliittyä). Onko näille kaikille olemassa sellainenkin uusperhe-sukulaismuoto, jonka jälkiosaksi voidaan panna "-puoli"? Lankopuoli? Natopuoli?

Intiimit toimitukset

Ei pitäisi jättää asioita viime tinkaan. Yleensä tämän hallitsen, mutta joskus ei voi mitään.

Menin elokuviin, päivänäytökseen. Kassajono oli hidas ja kello kävi. Olin ajatellut pistäytyä pikaisesti vessassa ennen salonkiin menoa mutta en ehtinyt. Ajattelin, että kyllä vaiva menee itsestään ohi. Käyn sitten elokuvan jälkeen.

Vaiva ei kuitenkaan mennyt ohi. Ostan lipun aina reunapaikalle, joten pääsin helposti ja huomaamattomasti livahtamaan ulos salista. Uskoin, että minuutissa tai parissa olen takaisin.

Elokuvateatterin vessan ovi aukeaa numerokoodilla. Se löytyy pääsylipusta. Mutta mistä löytyy se pääsylippu?

Taskuja on paljon ja taskuissa kaikenlaista. Kaikki taskut piti penkoa, lippu löytyi lopulta olkalaukusta.

Vessan seisomapaikoilla oli tilaa.  Istumapaikat olivat kaikki varattuja, punainen merkki yksityistilan oven lukossa kertoi sen. Onneksi en tarvinnut.

Paluu salonkiin aiheutti ongelman. Ovi oli lukossa. Piti lähteä etsimään vahtimestaria. Sellaista ei löytynyt. Kävin kysymässä kassalta. Kesti aikansa ennen kuin löytyi. Vahtimestari halusi nähdä pääsylippuni.  Olkalaukusta etsin ensin, mutta ei se siellä enää ollut. Jostain taskusta se löytyi.

Arviolta varttitunti tähän meni. Elokuvaa oli jäljellä minuutin verran.

-    -   - 

Jostain luin, että taas touhutaan yhteisiä vessoja miehille ja naisille. Yhdessä keskustan kauppakeskuksessa sellainen takavuosina oli. En tiedä onko enää. En ole käynyt katsomassa. En oikein osaa ottaa kantaa asian tarkoituksenmukaisuuteen. Täydellisen tasa-arvon kannattajana tietysti voisi puoltaa, mutta ei tämä oikein selvä tasa-arvoasia ole. Voin ymmärtää vastustavankin näkökannan.

Ahdistus ja helpotus

"Tiedän paikan kamalan - -", travestoitiin aikoinaan yhtä koululaulua, sitä jossa elo on "tyyni, suojakas". Se kamala paikka oli koulun hammashoitola.

Olihan se kamala. Minulle melkein yhtä kamala paikka on aina ollut katsastusasema. Pelkään, että autoni reputetaan. Mitä sitten teen?

Muutama päivä sitten tämä kauhuvisio toteutui. Koskaan ennen näin ei ole käynyt.

Se tuntui tyrmäävältä. Hengitys salpautui. Hätäännyin. En ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Aavistelin hirmuisia kustannuksia. Ehkä peräti lopullista kuolemantuomiota rakkaalle ajopelilleni.

Näin oli katsastusinsinöörin paperiin printattu:

 "Hylätty:  Jarrujärjestelmät, Käyttöjarru, Kuorman tunteva jarruvoimansäädin. Ei toimi. Vasemmalla takana."

Hädissäni kysyin tyhmästi, mitä pitää tehdä. Vastaus oli yksinkertainen: "Korjata." Tarkoitin, että saako ajaa kotiin vai pitääkö tilata hinausauto. Vai jätänkö tähän ja kävelen kotiin. Sai ajaa.

Onneksi on kavereita. Minullakin. Onnistuin rauhoittumaan sen verran, että osasin käynnistää auton ja lähteä menemään. Kaverillani on pieni autoverstas Vantaan syrjäkylällä. Sinne.

"Jarrupaineen venttiili on jumissa", sanoi kaveri luettuaan katsastuspaperin. "Se pitää putsata ja rasvata. Ei siihen mitään varaosia tarvita."

Tämä kuulosti jo paljon ymmärrettävämmältä. Johan sen sanoi hoksaavainen kettu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssissä, että väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista.

Siihen jäi autoni kaverin tallin eteen. Minä lähdin taksilla kotiin rauhoittumaan.

Eikä mennyt kuin päivä, kun kaveri soitti, että valmista tuli ja hän on käynyt katsastusasemallakin ja läpi meni. Hän lupasi ajaa auton illalla Töölöntorille. Hinta uusintakatsastuksesta 27 e. Entä työpalkkio? Nooo. Tarjoa vaikka pari kaljaa.

Taisin tarjota kolmannenkin. Apu oli suuri. Nyt autoni on perinteitä noudattaen siirtynyt talviteloille sen saman autoverstaan viereiseen tyhjään halliin. Vakuutukset ja verot ovat katkolla. En tarvitse autoa talvisin. Helsingissä on hyvätasoinen julkinen liikenne. Huhtikuussa taas tavataan, jos lumi ja jää ovat poissa.

Alemmuuskompleksi

Löysin kesällä aitan ullakolta vanhan Rubikin kuution. Hyvin se toimi.

Hyvin se toimi siis siinä mielessä, että palikat pyörivät notkeasti, vaikka vuosikymmeniä olivat olleet veivaamatta. Öljyt eivät olleet vuotaneet, vai miten lie se oli liukkaasti liikkuvaksi tehty. Ei kuulunut edes saumoista narinaa.

Huonommin se toimi siinä mielessä, että en vieläkään onnistunut saamaan värejä järjestykseen. Joskus nuorena olen ennenkin yrittänyt.

Nuorempi sukupolvi ei taida tietää, mikä Rubikin kuutio on. En ryhdy tässä selostamaan. Katsokaa Wikipediasta.

Oikein otsa kuprulla yritin, mutta ei. Tuloksettomasta palikoiden pyörittelystä tulee vain äkäiseksi.

Siinä tuntee itsenä tyhmäksi. Saa alemmuuskompleksin. Tällaisessa murheen laaksossa ei auta muu kuin lohduttaa itseään helpommilla älypähkinöillä. Sellaisilla, joissa tietää onnistuvansa.

Minulla on vajan laatikossa tallessa vanha pirunnyrkki. Aika likainen se on, ehkä jotenkin homehtunut, kuten kuvasta näkyy. Ei se ole ihme, sillä se on peräisin jostain 1950-luvulta eikä sitä varmasti ole käsitelty millään puunsuoja-aineilla.

Pirunnyrkin osasin koota vanhasta muistista. Itsetunto vahvistui, mieliala kohentui.

Matemaatikkokaverini on joskus sanonut, että Rubikin kuution ratkaiseminen onnistuu helposti matemaattisen ajattelun johdonmukaisena lopputuloksena, ei sattumanvaraisen pyörittelyn tuloksena. Pitäisikö uskoa? Myönnän, minulta puuttuu matemaattinen johdonmukainen ajattelu.

Pistin piruuttani kolmelle kesävieraalle käteen Rubikin kuution. Ei onnistunut keneltäkään. Pistin samoille vieraille myös pirunnyrkin. Ei onnistunut sekään. Eivät he mitään matemaatikkoja kylläkään olleet, yksi kirjastonjohtaja, toinen muusikko, kolmas kirjailija. Humanistiretkuja.

Yksi sanoi viisaasti hetken palikoita veivattuaan: "Ei sinulla sattuisi olemaan kuplamuovia, mieluummin poksauttelisin niitä."

Elämä yhtä juhlaputkea

Pidin puheen. Olin valmistautunut huolellisesti keräämällä ainekset vanhoista kalentereista ja päiväkirjoista. Hieman olin hermostunut, sillä edellisestä julkisesta esiintymisestä oli kulunut jo melkein vuosi. Takavuosina kaikenlaisia esiintymisiä oli kaiken aikaa, ei niitä silloin ehtinyt jännittää.

En ole koskaan kirjoittanut puheitani. En halua lukea vaan puhua vapaasti. Teen pieniä lunttilappuja, sellaisia kouraan piiloon mahtuvia. Pieni vilkaisu lappuun riittää. Usein vilkaisukin unohtuu.

Kuulijoita oli viitisenkymmentä, ravintolan kabinetti täynnä. Puhe jakautui kahteen osaan, välissä syötiin. Alkuosa kesti puoli tuntia, loppuosa kolme varttia. Sitten juotiin ja keskusteltiin. Valokuviakin katseltiin videotykillä.

Hyvin meni. Vanha sirkushevonen ei ollut kadottanut osaamistaan. Paljon naurua, välirepliikkejä ja -aplodeja. Jäi hyvä mieli. Meni pitkälle yli keskiyön.

Mutta ei tässä kaikki. Oli muutakin menoa. On pitänyt kiirettä. Miksi kaikki tapahtuu aina yhteen putkeen? Se on rankkaa.

Nuoripari vietti kihlajaisjuhlaa. Sitä juhlittiin aamukolmeen. Seuraavana päivänä kaveri täytti 70 v. Sitä juhlittiin aamuviiteen.

Osaan kyllä pysyä juhlajuomien nauttimisessa maltillisena, mutta silti juhlakiertue hieman rasitti. Vuorokausirytmi suistui sijoiltaan. Normaalisti menen aina nukkumaan jo heti kahden jälkeen.

Olen pari viikkoa kirjoittanut projektiani. Näinä juhlien välisinä päivinä se ei kuitenkaan edennyt.  Sen piti olla jo valmis, mutta vähän viivästyy. Ei paljon.

Juhlimisen seassa oli vakavampaakin asiaa. Halusin osallistua Peli poikki -mielenosoitukseen. On se nyt yhtä hemmettiä, kun loputtomasti vellova nettivihapuhe alkaa jo kääntyä poliittisesti motivoiduksi väkivallaksi. Touhu pitää saada poikki ennen kuin homma muuttuu holtittomaksi.

Järjestyksen ylläpitäminen on hallitusvallan vastuulla. Mutta jos hallitusvallan mandaatti perustuu osittain siihen, että vihapuheväki ja äärijärjestöt luottavat omiin ministereihinsä, silloin alkaa kiemurtelu.

Siitä on nyt kysymys. Peli on saatava poikki. Kyllä se vielä on hallittavissa, jos tahtoa on. Mutta puuttuuko joiltakin tahto?

Mielenosoitus antoi positiivisen tunnelman. Väkeä oli paljon, valtavasti. Ilahduttavinta oli, että valtaosa oli nuorta joukkoa, ei meitä Vietnamin-veteraaneja. Nuorta väkeä, innostunutta optimismia. Sellainen tarttuu.

Ja pääsinhän minä lehtikuvaankin, kuten tutut huomaavat. (Kuva Hufvudstadsbladetista 25.09.16)

Kilpailu ja kateus

Eilen kirjoitin kilpailuvietistä. Väitin, että minulta se puuttuu.

Kommentissa tuntematon kirjoittaja kysyi näin:  "Jos kilpailuvietti ei ole sinua vienyt elämässä eteenpäin - niin oletko miettinyt mikä? Ei kai sentään kateus?"

Harvinaisen osuva kysymys. Pisti miettimään.

Kysyjän lähtöoletus on oikea: olen päässyt elämässä eteenpäin. Vaatimattomista oloista lähteneenä tunnen tehneeni ns. luokkaretken. Voin pitää itseäni monella tavalla hyväosaisena. On ylempi korkeakoulututkinto, arvostettu ammattiura, päivääkään en ole ollut työtön, talous on kunnossa.

Minä olen siis pikemminkin kadehtimisen kohde. En kylläkään ole huomannut, mutta eihän sellaista huomaa.

Olenko ihan oikeasti välttynyt kilpailulta?

En ole koskaan hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin, vaikka maisterin-tutkintoni ei ollut vielä aivan valmis. Suostuin ja siihen jäin yli 30 vuodeksi. Ei merkkiäkään kilpailusta työpaikan saamiseksi.

Uralla etenemiseen oli useita tarjouksia, mutta niistä kieltäydyin. Tunsin viihtyväni siinä tehtävässä, missä olin. Työnantajani toimintavisioon sen sijaan en ollut tyytyväinen. sillä en oppinut koskaan arvostamaan sitä oheispuuhastelua, mikä pyöri lähipiirissä. Oppositioasenteeni ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän työnantajaani. En tainnut olla riittävän aggressiivinen.

Voi kyllä olla, että olisin viihtynyt paremmin, jos olisin tehnyt samaa työtä jonkun toisen työnantajan palveluksessa. Mutta kilpailua en näe tähän liittyvän. En koskaan hakenut uutta työpaikkaa, vaikka niitä oli tarjolla. (Kerran hain kyllä määräaikaista yliopistotyötä, mutta tavallisella maisterilla ei ollut mahdollisuutta kun tohtoreitakin riitti.)

Entä se kateus? Olenko tuntenut sitä?

Kun oikein tarkasti harkitsen, täytyy myöntää, että kyllä. Mutta se ei liity uralla menestymiseen.

Olen tuntenut kateutta niitä ihmisiä kohtaan, joilla on suurempaa taiteellista lahjakkuutta kuin minulla itselläni.

Olen työni puolesta ja muutenkin päässyt tutustumaan huomattavaan määrään eri alojen taiteilijoita, kirjailijoihin, teatteri- ja elokuvaväkeen, kuvataiteilijoihin, muusikoihin. Olen läheltä nähnyt kehittyvää nuorta lahjakkuutta. Olen nähnyt, miten lahjakkuus yhdistettynä intohimoiseen työntekoon on johtanut onnistumisiin.

Minulta itseltäni se ei onnistunut, vaikka nuorena yrittelin. Siitä olen tuntenut kateutta.

Positiivinen asenne

Minua on usein moitittu hapannaamaksi. Ilme kuulemma on niin vihainen, että ihmiset pelkäävät, varsinkin lapset. En hymyile, en naura, korkeintaan virnistelen pilkallisesti heitellessäni ilkeyksiä.

On aika tehdä parannus. Uusi vuosi tuokoon positiivisen elämänasenteen!

Olen jo kuusi päivää ajatellut pelkkää hyvää kolmesta hallituspuolueestamme ja varsinkin niiden puheenjohtajista. Lupsakkaa väkeä! 

Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen television kaupallisten kanavien ohjelmatarjontaan. Parhaat ohjelmat ovat Nakudeitit ja Aatami etsii Eevaa. Kyllä niitä kelpaa katsella!

Olen jo kuusi päivää ollut aivan innoissani kaupungin uudesta arkkitehtuurista, varsinkin Töölönlahden alueella. Hieno homma!

Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen Helsingin Sanomien kulttuurisivuihin. Varsinkin siihen sunnuntainumeron viisisivuiseen bikinivartalo-juttuun. Minä aion kokeilla samaa. Pian alkaa taas beach-aika. Hesarin ohjeilla pääsen timmiin kuntoon.

Tarkkaavainen lukija varmasti huomaa edellisen kappaleen huutomerkit. Niihinhän olen aikaisemmin suhtautunut nurjamielisesti. Tästä eteenpäin lupaan sirotella niitä tekstiini useammin. Vielä kun löytäisin, mistä niitä hymiöitä ja irviöitä saa siroteltavaksi.

Hymyn ja naurun kanssa on vaikeampaa.

Annoin kerran vuosia sitten vinkin sihteerilleni neiti B:lle, että minut saa iloiseksi kutittamalla jalkapohjista tai kainaloista. Hän kokeilikin sitä ja se tepsi. Sihteerin huomattavan pitkät kynnet kyllä hillitsivät iloa, kun hän iski sormensa kylkiluihin. Nauru oli hieman teeskentelevää.

Kirjallisuudessa olen aikeissa ottaa lukulistalleni Paulo Coelhon, Jari Sarasvuon ja Norman Vincent Pealen teoksia. Valitut Palat kuuluu myös listalle.

Yhdessä kohdassa pääsin jo pitkälle uudessa myönteisyysprojektissani. Sain vihjeen, että tänään on syytä katsoa televisiosta jääkiekkoa. Heti innostuin. Aiemmin en ole juurikaan hyvää sanaa urheilusta sanonut.

Siellä pelasivat Suomi ja Venäjä. Kiekkoa lyötiin ränniin. Käynnistettiin vastahyökkäyksiä. Vietiin kiekkoa omalta alueelta pois. Veskari oli hyvin hereillä. Päätöserässä kiekkoja meni reppuun, kun ylivoima ei tepsinyt ja tuli takaiskuja. Pula-aho lunasti lupaukset. Tasoitus niitattiin valotaululle pienestä kulmasta.

Hauskaa oli katsoa, jännitystä riitti. Presidenttikin oli paikalla. Jenni-rouvan koltusta ei kukaan sanonut mitään. Torille en kuitenkaan lähtenyt ottelun päätyttyä, sillä ulkona on pirun kylmä. Niin pitkälle ei uusi positiivinen asenteeni ole vielä yltänyt. (Tori tarkoittaa tässä Kauppatoria, ei Töölöntoria).

Loppukevennys.

Vaikka nyt on kylmää, lupaan, että kohta lämpenee. Vappuun ei ole enää neljääkään kuukautta eikä juhannukseen kuin vähän yli viisi. Lähellä ovat. Silloin pääsemme taas nauttimaan kuvassa näkyvästä säätilasta. Malttakaamme vielä hetki ja elämä muuttuu ihanaksi.

Niin kuin aina ennenkin

Minussa tuntuu olevan outoa vetovoimaa. Hienommin siitä käytetään nimitystä charmi.

Charmini vetoaa erityisesti juopuneisiin ihmisiin. Ei aggressiivisiin vaan sellaisiin, jotka ovat juttutuulella, jotka tulevat heittämään huulta. ja taputtamaan olalle, että sinä olet hyvä jätkä. Nämä veitikat osaavat aina valita minut isostakin väkijoukosta. Se ei johdu katsekontaktista, osaan välttää sitä siinä kuin muutkin. Jotain muuta siinä täytyy olla. Olen kai oikeasti hampuusin näköinen, parta ja kaikki.

Näin tapahtui viimeksi eilen Vaasan rautatieasemalla. Olin kolmen yön reissulla Pohjanmaan pääkaupungissa. Odotin räntäsateessa junaa, kun tällainen ikäiseni känniläinen keksi minut joukosta ja tuli höpöttämään. Jotain hän selosti minulle, ehkä kertoi vitsejä. En oikein saanut selvää, mutta kovasti meitä nauratti.

Nauraa piti vaikka en ollut hyvällä tuulella. Reissu oli ollut rasittava, ja hotellissa nukun aina huonosti. Onneksi juna tuli ajoissa ja sain pätevän syyn irtautua

Junassa yritin ensin lukea tabletilta lehtiä ja facebookia mutta en kauan jaksanut. Onneksi viereinen istuin pysyi tyhjänä, ei osunut edes charmiini langennutta matkakumppania paikalle, joten ei tarvinnut seurustella.

Olen aina nauttinut junassa matkustamisesta. Valitsen aina junan jos mahdollista. Lentokonetta vältän. Junassa ei tule pelkoa putoamisesta. Junassa voi miettiä syvällisiä.

Kun nelisen tuntia katselee junan ikkunasta marraskuisen hämärän räntäsateen läpi radanvarren pajukkoa, tulee sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, että elämä on tukevasti kohdallaan.

Muuttomiehet

Minä en ole vuosikymmeniin muuttanut. Nykyiseen asuntooni muutin heti opiskelujen päätyttyä 1980-luvun alussa.

Muutettavaa tavaraa ei silloin paljon ollut. Homma sujui melkein kokonaan Rättisitikalla. Muistiin jäänyt Rättärin mestarisuoritus oli, että sillä siirtyi jopa isokokoinen kirjoituspöytäni. Se on Billnäsin tamminen tuote jostain vuosikymmenien takaa. Se on vieläkin käytössä tässä tietokoneeni alla. Sitikasta vaan katto rullalle ja peräluukun kansi pois. Niin kulki kirjoituspöytä opiskelijakämpästä Rööperin Merimiehenkadulta Töölöntorille. Kantoapua toki sain.

Joku sanoi, että muuttaminen kasvattaa ihmistä, lisää hänen luonteensa uudistumiskykyä, antaa uutta elämänkokemusta. Minulta siis tältä osin elämänkokemus ja luonteenkasvatus on jäänyt puutteelliseksi. Se taitaa näkyä esimerkiksi siinä, että minulle on kertynyt joka paikka täyteen tavaraa, suurelta osin tarpeetontakin. Ison asunnon lisäksi ullakon ja kellarin komerot ovat täynnä. Meillä paikalleen jämähtäneillä ihmisillä on tunnetusti taipumus varastoida tavaroitaan, muistojaan, tarpeitaan ja tunteitaan.

Tällaisista henkilökohtaisista syistä minulle oli elämys käydä katsomassa Kom-teatterissa Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä nimeltä Muuttomiehet. Siinä siirretään turhaa rompetta ammattimiesten voimin. Muuttolaatikoita riittää, mutta niitä ei ole tarkoitus pistää Rättisitikan kyytiin.

Tämä sydämellinen komedia antoi perspektiiviä. Yleisön tyytyväinen hyrinä yhdisti paljon muuttaneet ja vähän muuttaneet, minutkin, osaksi ihmiskunnan yhteistä kokemusta. Tuli ymmärrys, että samassa veneessä ollaan. Eikä kokemus jäänyt pelkän konkretian tasolle. Ajankohtainen pakolaistilanne ja jopa käynnissä oleva ilmastonmuutos ulottuivat osaksi näytelmän hallitsematonta muuttomelskettä, jossa ei ollut selvää, onko muuttolaatikossa ja jätesäkissä omaa vai naapurin tavaraa ja mihin mikäkin viedään.

Tuli kokemus, että saa sen luonteen kasvun ja uudistumisen teatteristakin. Ei tarvitse välttämättä itse muuttaa. Enkä ole aikeissakaan muuttaa. Näytelmän loppulaulu herkisti jopa tällaisen kovapintaisen katsojan kuin minä: "Tarvitsemme lisää todisteita siitä mitä olemme."

Pipi pää?

Minulla on toistuva painajainen. Välillä se katoaa pitkäksikin aikaa, mutta nyt se palasi taas.

Alussa uni tuntuu lähestyvään hyökkäykseen valmistautumiselta. Valmistautumisesta huolimatta se tulee kuin hyökkäys pahaa aavistamattoman uhrin kimppuun.

Valmistaudun ylioppilaskirjoituksiin. Joudun puolustamaan vanhoja älliäni. Tajuan heti, että huonosti käy, sillä olen lintsannut uskonnon tunneilta. Vastaan voi tulla mitä tahansa. Ennakoitavuus puuttuu.

Kohta istun koulun isossa salissa muiden keskellä. Paperit jaetaan. Pitäisi kirjoittaa mutta minulla ei ole kynää. On vain väriliitu. Katson tehtäväpaperia. Se on jotakin vierasta kieltä, minulle tuntematonta.

Siitä alkaa piina, jota on mahdoton sanoin kuvata. Uni ei tunnu loppuvan. Kaiken lisäksi vessahätä sekoittuu piinaan. Huomaan, että pukeutumiseni on jäänyt vajaaksi: housut puuttuvat. Onneksi kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota. Vessana on irtopönttö siinä keskellä salia. Ei siihen kehtaa mennä.

Loppu on sekamelskaa. Onneksi jossakin kohdassa tulee herääminen.

Pipi pää? Saa tulkita.

Protesti

Vaikka satoi, lähdin. Raitiovaunut eivät kulkeneet, siispä kävelin. Torille piti päästä.

Valtava kansanpaljous, suuren kansanjuhlan tunnelma. Optimismi, että kyllä vääryys saadaan vielä estetyksi.

Toisaalta ihmetytti. Aika moni tästäkin joukosta oli keväällä äänestyskopissa valitsemassa niitä, jotka nyt ovat vääryyttä edistämässä. Miksi siis valitatte? "Sitä saa mitä tilaa." Tarjolla oli mm. "työväenpuolue ilman sosialismia". Silloin ihmetytti, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt tiedämme.

Julkisuudessa on ollut mm. pienituloisia kätilöitä, lastentarhanopettajia, poliiseja ja opiskelijoita, joihin ehdotetut säästöt pahimmin osuvat. Se on epäoikeudenmukaista. Toisaalta julkisuudessa on ollut suurituloisia pankkikonserninjohtajia, eläköityneitä toimitusjohtajia ja jopa ministereitä, joihin ehdotetut säästöt eivät osu ollenkaan, sillä he ovat muuttaneet toiseen maahan tai kikkailleet veronmaksussa. Sekin on epäoikeudenmukaista.

Minä itsekin tunnen olevani epäoikeudenmukaisesti kohdeltu. Siksi menin mukaan torille olemaan hengessä mukana.

Minä olen aina ollut hyvätuloinen. Talouteni on erinomaisessa kunnossa. Silti hallitus ei millään tavalla suuntaa kiristysohjelmaansa minuun. Vaikka miten luen hallituksen suunnitelmaa, en löydä yhtään kohtaa, joka olennaisesti osuisi minuun.

Tämä on epäoikeudenmukaista. Tämä on moraalitonta.

Eikä tässä toimi mikään vetoomus vapaaehtoisesta mukaantulosta. Ainoa toimiva keino on verotus, progressiivinen verotus. Mutta veroprosenttini sen kun laskee. Kaikki tietävät kyllä syyn.

Paljon on ollut jälkipuintia. Optimismi tuntuisi lisääntyneen. Eipä mennyt edes Apusen Matilla esiintyminen ihan nappiin illan Pressiklubissa, vaikka kova supliikkimies onkin. Terävät naiset pistivät paremmaksi.

Miksi kätilöt, lastentarhanopettajat, poliisit ja opiskelijat pannaan kärsimään? Miksi sairaat ja työttömät joutuvat maksumiehiksi? Heidänkö yksin pitää soutaa tämä yhteinen purtemme turvallisille vesille? Miksi minua ja muita hyväosaisia ei oteta mukaan soutamaan? Emme me kaikki halua olla laiskoja lurjuksia.

(kuva:  Non sequitur  /  Hufvudstadsbladet 21.01.2014)

Hyötyruotsi

Törmäsin jälleen kerran tilanteeseen, jossa oli voimakasta aggressiivisuutta ruotsin kieltä kohtaan.

En voi ymmärtää, miksi asenne on niin laajalle levinnyt. Voiko kyseessä olla vielä häivähdys perisuomalaista hurriherravihaa kohtaan? Minulle ruotsin kieli on ollut tärkeä ja hyödyllinen taito.

Osaan ruotsia aika hyvin. Luen päivittäin ruotsinkielistä sanomalehteä, luen ruotsalaiset kirjat alkukielellä, olen nuorena asunut Tukholmassa melkein viisi vuotta ja minulla oli silloin ruotsalainen tyttöystävä -  ja pienen hetken myös norjalainen. Minulla on paljon ruotsinkielisiä suomalaisia ystäviä, ja heidän kanssaan pyrin puhumaan ruotsia.

Koulussa minulla taisi olla pientä etua siitä, että olin lapsena saanut kosketuksen ruotsin kieleen isoäitini kautta. Hän tosin kuoli varhain, mutta jotain jäi mieleen.

Minun sukupolveni opiskeli lukiossa ruotsia Anders Collinin oppikirjasta Ruotsin kielen käännöstehtäviä. Se ei ollut kovin mukava oppikirja.

Ykkösosa oli teksiosa. Siinä oli jokaisessa kappaleessa alussa ruotsinkielinen teksti ja perässä suomenkielinen teksti. Ne piti kääntää sanasta sanaan. Aiheet pysyivät tiukasti Ruotsin muinaisissa kuninkaissa ja heidän urotöissään, tai muissa lukioikäiselle opiskelijalle vastenmielisissä aiheissa. Kirjoissa ei ollut kuvia, pelkkää tiukkaa tekstiä alusta loppuun.

Kakkososa oli sanasto. Siinä riitti pläräämistä, sillä aihepiirin mukaisesti sanasto keskittyi ikivanhoihin aiheisiin.

Englannin oppikirjat tuntuivat Colliniin verrattuna raikkailta ja moderneilta. Niissä oli jopa omaa aikakautta ja nuorisoa käsitteleviä tekstejä. Oli väljä taitto ja paljon kuvia.

Ruotsin kielen opettaja oli vähän pahoillaan siitä, että joudumme käyttämään Collinin kirjaa. Syy oli siinä, että yliopettaja Collin laatii itse ylioppilaskokeen tehtävät, ja ne noudattavat siis kokeen laatijan omien oppikirjojen aiheita ja sanastoja. Muun kirjan käyttö olisi epäviisasta.

Minulla ovat Collinin tallella kesäkotini kirjahyllyssä, repaleisina ja täynnä rivien väleihin tehtyjä käännösmerkintöjä. 

Näytteeksi nuorille ja nostalgiaksi omalle ikäpolvelleni pari sivua tästä sukupolvikokemuksesta.

Lapsuus täällä taas

Joku viisas (viisastelija?) on väittänyt, että iän karttuminen kulkee symmetrisesti kahteen suuntaan. Fyysinen suunta etenee kohti sadan vuoden kulminaatiokohtaa, henkinen suunta etenee kohti uutta lapsuutta.

Olen ollut epäilevä jälkimmäistä kohtaan, mutta kuluneena kesänä sain aihetta pieneen hyväksyvään nyökyttelyyn. Palasin nimittäin asioihin, jotka olivat  lapsuusvuosieni merkkitapauksia.

Yksi niistä oli Pekka Puupää.

Ensimmäinen näkemäni elokuva oli Pekka Puupää. En tosin muista, mikä sarjan elokuvista oli se ensimmäinen, sillä niitä tuli jyväskyläläisen elokuvateatterin sunnuntain iltapäivänäytöksissä koko ajan. Välillä tuli myös Tarzaneita. Jossain suunnilleen seitsemännen ikävuoden paikkeilla tämä tapahtui.

Muistan elävästi hetken, kun luin sanomalehdestä, että Pätkä (Masa Niemi) oli kuollut. Se tapahtui toukokuussa 1960. Olin silloin yhdeksänvuotias. Muistan hätäännyksen tunteen: miten käy nyt Puupää-elokuvien? Ei mennyt kauaa kun löysin teatterin ilmoitustaululta helpottavan julisteen. Tulossa oli elokuva, jonka pääosassa oli tuttu Esa Pakarinen ja kaverina tuntematon Reino Helismaa. On siis löytynyt uusi Pätkä.

Kotona pyysin rahaa mennäkseni katsomaan elokuvan Pekka ja Pätkä Rovaniemen markkinoilla.

Tuli stoppi. Isäni tiesi, että se ei ole Puupää-elokuva eikä ollenkaan sovelias minun ikäiselleni.

Minulle oli aivan uusi ajatus, että Esa Pakarinen voi esiintyä muissakin elokuvarooleissa. Täytyi myöntää, että siinä mainosjulisteessa ei todellakaan mainittu Pekkaa ja Pätkää, oli pelkkä "Rovaniemen markkinoilla".

Nyt kesämökillä innostuin Puupää-sarjakuva-albumeista. Hyllyssäni niitä on monta.

Paluu lapsuuteen. Sitten sattui vielä, että aitan ullakon isoista lehtinipuista nousi esiin Kuluttajain lehti. Se oli Ola Fogelbergin piirtämän sarjakuvan alkuperäinen foorumi. Tässä näyte. Kellastunut ja repaleinen lehti on vuodelta 1934.