Vehkeet II

Tekniikka on ylimitoitettua. Insinöörit eivät osaa olla ideoissaan maltillisia vaan pistävät parastaan. Vehkeisiin on rakennettu ominaisuuksia, joita arkikäytössä ei tarvita. Niitä ei kuitenkaan voi sulkea pois, ja sen vuoksi vehkeen saattaminen käyttökuntoon menee helposti tuskastuttavaksi taisteluksi monimutkaisia asennusohjeita vastaan.

Vanha skanneri-printteri kävi huonoksi ja ostin uuden Kannelmäen ostoshelvetistä. Ei sen hinta hirveä ollut, vähän toista sataa. Tarvitsin koneen, joka skannaa valokuvia tai kirjan sivuja talteen pöytätietokoneelleni. Joskus harvoin tulee tarve printata tekstiä tai kuvia paperille, mutta tämä on harvinaista. Tökkään vehkeen usb-johdolla kiinni pöytätietokoneen etupaneelissa olevaan reikään silloin kun tarvitsen, muulloin se saa olla irti.

Mutta mitäpä aikoo tehdä uusi vehkeeni! Se alkaa rakennella yhteyksiä pilvipalveluun. Se luulee, että haluan kännykkääni sellaisen toiminnon, että kun kuljen kaupungilla ja näppään valokuvan, kotona printterini heti herää ja alkaa tulostaa sitä kuvaa paperille.

Aivan pöhköjä ideoita. En ikimaailmassa tarvitse moisia.

Sen sijan se ei osaa skannata kuvaa kirjan sivusta. Kun pistän avonaisen kirjan lasilevylle ja käynnistän skannauksen, tietokoneen kuvankäsittelyohjelma valittaa, että skannerin kansi on auki. Totta hemmetissä se on auki eli raollaan, kun siinä on kirja.

En ole vielä keksinyt, millaisilla asetuksilla tämä häiriö poistetaan.

Mustekasetit ovat myös häiriötekijä, kalliita kaiken lisäksi. Ensin en meinaa päästä edes koneen käyttöohjeita netistä lukemaan, sillä ohjelma vaatii minun tilaavan mustekasetteja suoraan tehtaalta, joka kuukausi tulisi paketti postissa. Minulle yksi kasettipaketti kuukaudessa on aivan liikaa. Mieluummin ostan itse marketista silloin kun tarvitsen. Mutta rekisteröityminen koneen käyttäjäksi ei selvästikään pidä tällaisesta vaan vaatii ja vaatii ilmoittautumista asiakkaaksi. Kestää kohtuuttoman kauan ohittaa tällaiset esteet ja päästä lukemaan koneen käyttöohjeita.

Aivan omituinen yksityiskohta: vehkeessä ei ole virtanappulaa - en ainakaan löytänyt. Se on käynnissä aina ja valo palaa. Jos kansi on ilman kirjaakin auki, skannerin lukuvalo hinkkaa pysähtymättä edestakaisin pitkin valopöytää. - Tähän auttoi jatkojohto, jossa on keinukytkin. Sillä saan sammutetuksi vehkeen, mutta ei kai niin ole tarkoitettu. En ymmärrä.

Sellaisenkin kiusan keksivät, että edellisestä printteristäni (samaa merkkiä) käyttämättä jääneet mustekasetit eivät sovi uuteen. Aivan samannäköisissä koteloissa ovat mutta edellisen koodinumero on 304, uuden 305. Jonkinlainen pieni nystyrä on uuteen rakennettu estämään, ettei vanha kasetti mahdu sisään. Näin toimii markkinatalous! - jätteitä kertyy mutta onneksi bisnes pyörii.

Entä se edellisessä blogikirjoituksessani mainittu robottipölynimuri, jonka sain lainaksi kokeilua varten?

Ei tullut mitään. Hetken pyristelin käyttöohjeiden kanssa. Olisi pitänyt luoda puhelimella yhteyksiä wifi-verkkoon ja sitten ties mitä. En jaksanut perehtyä. Nostin vehkeen hattuhyllylle ja palautan kun ehdin. Imuroin kämpän vanhalla kunnon Mielellä. Sitä ei tarvinnut yhdistää kuin töpselillä seinään.

                                                                           (Kuva: Thomas Brennan)
 

Vehkeet I

Minulla on kolme uutta vehjettä: partatrimmeri, skanneri-printteri ja robottipölynimuri. Tuo listan viimeinen on vain lainassa, kokeiltavana. Jospa innostuisin.

Partakoneen sain jo koekäytetyksi. skannerin kanssa taistelin pari tuntia mutta valmista ei tullut. Imurointi on vielä aloittamatta.

Partakone on siitä omituinen nykyvekotin, että sen käyttöönotto onnistui tuosta vaan ensi yrittämällä. Käyttöohjetta en edes vilkaissut. Ehkä menestys johtuu puolivuosisataisesta kokemuksestani. Toisaalta ei voi kuin ihmetellä partakonefirmojen kyvyttömyyttä innovaatioihin. Mikään ei ole muuttunut.

Tuotteeseen ei ole saatu lisätyksi mitään modernin maailman menestystekijöitä. Ei kauko-ohjattavuutta, ei lasersädettä, ei ajastinta, ei nettiohjelmointia. Eikä mitään lisätoimintoja, ei parran värjäystä, sävytystä, kiharrusta. Ja voisihan lisäksi toivoa toimintojen laajennusta vaikkapa esim. hiusten, kulmakarvojen ja ripsien muotoiluun ja kynsien leikkaamiseen ja maalaamiseen.

Yhä tarvitaan oma käsi konetta kääntelemään ja peili nenän eteen. Ja tarkka pitää olla, sillä helposti sattuu lipsahduksia, joiden seurausten korjaantumiseen menee viikko ellei kaksikin.

Kesällä tapasin Kotkan torilla tuttavan vuosien takaa. Hän kehui harmaaksi muuttuneen partani  viehätysvoimaa. Kyllä hiveli itsetuntoa. Minustakin harmaa on parempi kuin entinen vienosti punertava.

Niinpä parta on huollettava tarkasti kylpyhuoneen peilin edessä. Leuan kärki koneella 8 milliä, muualta 6. Viiksien muotoiluun tarvitaan sakset. Kaulalle on katsottava sopiva rajauskorkeus, etteivät parta- ja rintakarvat kasva yhteen. Yksi kerta viikossa riittää. Sunnuntaiaamu on siihen paras hetki. Miten miehiseksi tunnenkaan taas itseni!

[jatkuu...]

 

          (Kuva: Antoni Garzia Lopez -1967)

Tarpeeton mutta hyvä

Kaksi vuotta sitten lääkäri antoi minulle lähetteen uniapneakokeisiin. Vähän yritin vastustella, sillä tiesin oireet eikä minulla ollut sellaisia, kuorsausta lukuun ottamatta. Ei ollut havaintoja hengityskatkoksista, ei mitään päivätorkahtelua tai väsymystä. Nukkumisessa ei ole koskaan ollut ongelmia, en ole tarvinnut uni- tai nukahtamislääkkeitä. Iltapäivätorkut otan kyllä aina jos mahdollista mutta ilmankin pärjään.

Sen tosin myönsin lääkärille, että nukkumisaikatauluni on hieman epäsovinnainen, klo 3 - 10, mutta se on vakiintunut ja aina sama. Elämäntapaani voi siis pitää säännöllisenä.

Tutkimukseen kuitenkin menin. Sain kotiin yhdeksi yöksi laitteen, joka mittasi kaikkea mahdollista nukkumiseen liittyvää. Antureita ja remmejä piti kiinnittää joka puolelle. Voi sanoa, että se yö oli vuosikausiin aina, jonka nukuin huonosti.

Kuinkas sitten kävikään! Mittarit kertoivat että minulla on "vaikea obstruktiivinen uniapnea", jota hoitamaan minulle annetaan Cpap-laite. Tätäkin vastaan pikkuisen yritin vängätä. Onko mittaustulos luotettava, kun nukuin niin huonosti?

Ei auttanut vänkäys, laite tuli. Olen sitä käyttänyt puolitoista vuotta. Se on kuulkaa hyvä laite!

Opin sen käytön heti. Ensimmäinen yö meni yhtä hyvin kuin kaikki yöt, vaikka alkuunpääsyn vaikeudesta varoiteltiin. Vähäisintäkään ongelmaa ei ole ollut missään vaiheessa.

Nukkumaan mennessä laitan sierainmaskin nenälle ja remmin niskan taakse ja painan nappulasta koneen käyntiin. Kone alkaa puhaltaa ilmaa nenään. Se tehostaa hengitystä. Olisi toisenlaisiakin maskeja, isompia, koko nenän ja suun peittäviä kuonokoppia, mutta niitä en ole kokeillut, sillä pieni ja pehmeä sierainmaski ei ole minulla pudonnut paikaltaan. Enkä ole nukkuessa edes ilmaletkuun sotkeutunut.

 Välillä olen ihmetellyt, teenkö jotain väärin kun on niin helppoa. Liityin facebookin uniapnea-ryhmään, ja siellä tuntuu kaikilla olevan mahdottomia vaikeuksia laitteen käytössä. Minä en ole edes muuttanut laitteen säätöjä, kaikki on siinä asennossa kuin käyttöön ohjauksessa laitettiin. Näyttöruutu kertoo joka aamu  unen keston js puhalluksen häiriöt ja pistää perään hymynaamoja. Unihoitaja kaukolukee kerran vuodessa sim-kortin ja kehuu, että hyvin olen huolehtinut hoidosta.

 Jonkinlaisesta hyötyfilosofian eli utilitarismin näkökulmasta olen kuitenkin miettinyt asiaa. Nukuin hyvin ennen Cpap-laitetta, nukun laitteen kanssa ihan yhtä hyvin. Nukkumisen laatu ei siis ole parantunut - kuinka voisikaan? En tuntenut erityisempää päiväväsymystä ennen laitetta, eikä tilanne ole laitteen myötä miksikään muuttunut. Onko laitteen käytöstä siis jotain hyötyä?

Ihan mielelläni sitä kuitenkin käytän. En tiedä, osaisinko ilman sitä enää nukkuakaan. Ihan kuin olisin tullut siitä riippuvaiseksi.

 

Uhkarohkeaa

Kuten hyvin tiedetään, kaikki helpot ongelmat on jo ratkaistu.

Minulla oli jäljellä kaksi henkilökohtaisesti vaikeaa. Toisen niistä ratkaisin jo uhkarohkeutta osoittavalla tavalla. Toisen ratkaisee hallitus huomenna - ennakkotietojen mukaan myös uhkarohkeutta osoittavalla tavalla.

Minulle tuli asiaa markettiin, sellaista asiaa, jolle en voi lähettää junioriasianaisiani. Asian teki hankalaksi pelkuriluonteeni, joka ei tunne vaaran viehätystä. Uskallanko nousta bussiin ja ajaa Kannelmäen isoon markettiin?

Niinpä seisoin Ununu-talon viereisellä bussipysäkillä ja olin syvästi kahden vaiheilla. Päätin ratkaista asian sillä perusteella, kuinka paljon bussissa 41 on matkustajia. Jos vähän, nousen kyytiin, jos paljon, en nouse.

  

Parikymmentä oli. Pääsin penkille, jonka ympärillä oli tyhjää. Pidin toppatakin hupun päällä ja naaman silmiä myöten kauluksen alla.

                                                 (Kuva: Herbert Badham 1933)

Busseissa perinteisesti käytössä ollut vaitiolovelvollisuus on viime vuosina löystynyt, kun maahanmuuttajakuskien määrä on lisääntynyt. Nytkin Ruskeasuon varikon pysäkillä kuski vaihtui. Sisään astunut tumma nuori mies huikkasi iloisen tervehdyksen, ja me matkustajat ihan oikeasti vastasimme siihen.

Ilmiö on ollut jo pidempään havaittavissa. Voi sanoa, että menossa on tieteenfilosofiasta tuttu paradigman muutos siirrettynä suomalaiseen arkikäyttäytymiseen. Muutoksen vaikutuksesta monet kantasuomalaiset kuskitkin ovat ruvenneet rennoiksi ja nyökkäilevät ja sanovat -tos. Jopa minä huppuni suojassa havaitsin ynähtäväni. - Vieraiden kulttuureiden salakavalaa ujuttautumista, sanoisivat ne poliittiset tahot, jotka joutuvat kohtaamaan pelkonsa kaikkea vierasta kohtaan.

Matka sujui rattoisasti ja kohta oltiin Kannelmäessä. Ensin poikkesin Alkossa ostamassa olkalaukkuun kaksi pulloa Championia. Kassa ei kysynyt henkkaria, Olisi pitänyt kysyä, ei kai hän mitenkään voinut tunnistaa, olenko keskenkasvuinen teinipoika, sillä edelleen oli huppu päässä ja kaulukset pystyssä.

Sitten hoidin varsinaisen asiani kodinkoneosastolla. Paketti oli niin suuri, ettei sen kanssa voinut bussiin mennä, piti ottaa pihasta pirssi. Taas oli tummaihoinen kuski. Puhelias, suorastaan lörpöttelevä, ja erittäin auttavainen. Kantoi perillä pakettini sisälle aulaan hissin ovelle asti.

Nyt sitten jännitän kaksi viikkoa, tarttuiko virus. En usko, kukaan ei tullut lähelle, kukaan ei aivastanut, mihinkään en koskenut paljain käsin. Menin kokovartalosuihkuun heti kun kotiin pääsin.

Entä se toinen uhkarohkea päätös, se hallituksen?

Avaavatko he uhkarohkeasti Uudenmaan piiritystilan? Jos avaavat, pääsen ajamaan uuteen kesäkotiini, joka sijaitsee juuri ja juuri Uudenmaan rajan väärällä puolella, Kymenlaakson puolella. Jos eivät avaa, täällä istun ja mietin mielessäni Uuno Kailaan runoa "Raja railona aukeaa".

Pelkkää harmia

Kahvi kylmää, pulla kuivaa. On elämä mennyt surkeaksi.

En ymmärrä, mikä kahvinkeittimelle on tullut. Se ei lämmitä kahvia tarpeeksi. Kädenlämpöinen on moneen paikkaan hyvä ja suositeltava, mutta ei kahviin.

Mutta toisaalta - on siinäkin puolensa, kun tarkemmin ajattelee. Kuumaa kahvia pitää aluksi aika hetki jäähdytellä, puhallella ja lusikalla sekoitella, ettei suu pala. Varsinkin ylähuulen keskiosa on vaarassa. Eikö sittenkin ole yksi ja sama, kumpi toteutuu. Kahvi, joka ei alun pitäenkään ole ollut kuuma vai kuumasta viileämmäksi jäähdytetty kahvi.

Kuivaan pullaan on kai pakko tottua. Juniorisarja ehtii käydä kaupassa korkeintaan kaksi kertaa viikossa, ja siinä ajassa kaikki pullat kuivuvat. Ihan sama vaikka söisi Marie-keksejä. Ne ovat minulle jotain käsittämätöntä. Miksi joku ostaa umpikuivia jauhotiivistelmiä? Eivät maistu millekään, mauttomia. Ei niistä tule kuin pahalle päälle.

Suomalaiseen julkisen tarjoilun ikiaikaiseen perinteeseen kuuluu kyllä kuiva pulla. Kuvassa yksi kokemus viime kesältä erään museon kahvilasta pohjoisella Pirkanmaalta. Jätän paikan nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta, sillä se ei ollut muinaisia leivonnaisia esittelevä museo vaan siellä oli aivan muuta kiinnostavaa katsottavaa. Ettei menisi mitättömän pullan takia museon maine.

Eilinen aamupuuro oli kyllä mikrossa lämmitettynä tavanomaisen kuumaa ja pakastemustikat kylmiä. Mutta ei hyvin mennyt sekään. Ensin luulin, että mustikoiden seassa oli hiekanjyvä. Mutta kohta alkoi selvitä, että hampaasta oli irronnut pieni siru vanhaa paikkaa.

Sellainen harmittaa vaikka vaurio onkin vähäinen. Ei oikeastaan haittaa yhtään. Nyt jäin miettimään, pitäisikö lähettää hammaslääkärille viesti ja kysyä, voiko vaurion korjaamisen jättää myöhemmäksi, viruskriisin jälkeiseen aikaan, ettei nyt tarvitsisi moisen takia lähteä Kannelmäkeen.

Sähkövehkeiden kauppaan en nyt lähde ostamaan uutta kahvinkeitintä. Tyydyn toistaiseksi siihen kädenlämpöiseen kahviin. Pullaa en enempää juniorin kauppalistaan kirjoita. Keksejä en ala syömään, sillä niistä minua on varoiteltu:  älä syö transrasvaa. Kuva näyttää, mihin tänään siirryin. Kelpaa kahvi näinkin.

Tammikuun sammal

1. Kierrettiin ja katseltiin kaverin kanssa uutta kesäkotiani. Oli tammikuun lopun suloinen usva, maa paljas. Räystäiltä putoili hiljakseen pisaroita. Rannassa vesi liplatteli. Harmitti, että vene oli ylösalaisin pressun alla.

Kaveri huomasi, että rantamökin huopakatto pitäisi puhdistaa. Sammalta kasvaa. Minä vähän pistin hanttiin.  - Lieneekö haitallista? Niin kauniskin, sääli sellaista ruveta raapimaan. Kaveri vähän hymähteli. - Katsotaan sitten kesällä.

2. Kierrettiin remonttifirman miehen kanssa uuden kesäkotini takapihalla, metsän puolella. Katsottiin paikkaa montulle, johon kaivetaan jäteveden puhdistuspönttö. Uusi laki sellaista vaatii.

Siinä takapihalla on sammaloituneita kiviä ja kantoja, kauniita kuin mitkä. Huolestuin.         - Voidaanko kaivaa monttu niiden viereen niin ettei sammal mene rikki? Lupasi.

Tuli kesäisen idyllin kaipuu. Lähellä se on. Siihen sammalmättäiden ääreen ehkä kesällä kannan lukutuolini. 

3.  Helsingissä toinen kaveri ihmetteli, että viitsin vielä ottaa vaivakseni entisen työpaikkani historiikin toimitustyön. Hän itse on jo pitkään ollut joutomies. Suositteli minullekin. - No, sinä kai ajattelet, että vierivä kivi ei sammaloidu?

Meinasin potkaista. - Mitä vikaa sammaleessa? Kaunistaisi varmaan minuakin.

4. Ostin divarista kirjan. Se ei ole runokirja, mutta perehdyn siihen silti.

Lukumies

Olen syksyn mittaan pyrkinyt laajentamaan kirjallisuusreviiriäni äänikirjojen suuntaan. Kyllä se on sujunut, välillä hyvin, välillä vielä paremmin.

Ei se kuitenkaan ongelmatonta ole ollut. Sellainen vaikutelma on vahvistunut, että ääneen luettu kirja sopii kyllä  suoraviivaisesti juonivetoisiin teoksiin mutta huonommin monikerroksellisia mietteitä tarjoileviin teksteihin. Minun lukutekniikkani pyrkii aina tarvittaessa olemaan hidas.

Usein se on hyvinkin hidas. Palaan muutaman rivin taaksepäin ja luen sieltä uudestaan. Ehkä pitää palata edelliselle sivulle. Maistelen, mietin, kirjoitan muistiin, opettelen ulkoa, pysäytän lukeminen siihen. Ei sellainen onnistu äänikirjassa tai podcastissa. En minä ainakaan osaa. Hitaat kirjat pitää lukea paperilta.

Ja kyllä jotakin olennaisen tärkeää puuttuu, jos ei lopussa ole mitään kirjahyllyyn pistettävää. Lukemisesta pitää jäädä konkreettinen jälki. Minulla se on lyijykynällä kirjan viimeiselle sivulle kirjoitettu päivämäärä. Usein myös kirjan väliin jätetty paperi, johon olen kirjoittanut vaikutelmia, heränneitä ajatuksia, sivunumeroita joista löytyy erityisen huomion ansaitsevia rivejä. - Ei onnistu äänikirjassa.

(Kuvassa varhaisin hyllystä löytyvä äänikirjani, tosin lauletussa muodossa. Toisessa kuvassa lista saman kustantajan varhaisista äänikirjoista. Talletusmuotona oli silloin vinyyli-LP-äänilevy.. Ei ollenkaan hullumpi keksintö, ja listakin on varsin ansiokas.)

Olen myös sortunut lueskelemaan omia tekstejäni - tämän blogin vanhoja kirjoituksiani. Tällaista nolouden ja tyytyväisyyden rajanvetoa tunnusteleva puuha sai alkunsa, kun huomasin lukijatilastoista, että niin tekevät muutamat lukijatkin. Kaikesta päätellen blogilla on joitakin lukijoita, jotka käyvät systemaattisesti läpi vanhoja kirjoituksiani. On siinä puuhaa, sillä näitä on kertynyt jo toista tuhatta. Sellainen havainto aiheutti kirjoittajalle kohtalaista navakamman kauhistumisen ja tarpeen tarkastaa, pitäisikö sensuroida pois typerimmät aikaansaannokset.

Toinen blogihavainto on sellainen, että tällä blogilla näyttäisi olevat pääosin eri lukijakunta kuin toisella blogillani, tuolla lyhyempiä ja kiukkuisempia välähdyksiä sisältävällä Kenkä väärässä jalassa -sarjalla. En ole keksinyt syytä ilmiölle. Kuvittelin väärin, että sama joukko lukisi molempia.

Kolmas blogihuomio on kummallisin. Pitkin syksyä ja talvea olen havainnut, että yhdellä blogikirjoituksellani on riittänyt päivästä toiseen tasaista lukijavirtaa paljon enemmän kuin millään toisella. Lukijoita tulee kaikkialta, eniten Venäjältä. En käsitä, mikä  tästä kirjoituksesta on tehnyt niin erityisen kiinnostavan. Onkohan siihen linkki jossakin?

Pysähtyneisyyden ajan loppu

Edellistä sukupolvea on ollut tapana irvailla ylenpalttisesta säästämisvimmasta. Kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tavara on pitänyt pistää talteen. - Jos tulee taas huonot ajat, silloin tätäkin voidaan tarvita.

Hiukan nolostellen olen kesän mittaan tyhjennellyt Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini varastoja, komeroita ja ullakoita. Vanhaa tavaraa on tolkuttomasti, mutta se ei ole sotasukupolven sinne jättämää vaan minun itseni, suurten ikäluokkien miehen, joka on pitänyt kesäsiirtolaa samassa paikassa 1970-luvun alkupuolelta asti.

Tilaa siellä kyllä on, ahdasta ei ole tullut vaikka kuinka olen tavaraa säilönyt aittojen ullakoille ja varastorakennusten hyllyille. Vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiäkin on silmämääräisesti arvioiden rekkakuormallinen. Ne ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa, vaikkapa 30-luvun Suomen kuvalehdet, 50-luvun Jallut, 60-luvun Suosikit ja kaikkien vuosikymmenten Parnassot. Puhumattakaan sanomalehdistä. Tai tunnetun postimyyntifirman katalogeista.

Mietteliääksi on pistänyt mm. arkullinen vanhoja alusvaatteita, pestyinä ja siististi viikattuina. Ihan käyttökelpoisina taas, arviolta 45 vuoden tauon jälkeen. Tyylistä tinkimättä, seksikkäitäkin kuin mitkä.

Nurkkien kätköistä löytyy myös koneita ja vehkeitä. On pappa-Tunturin jäännökset, Jopo-polkupyörän runko, menneen maailman pesukone, mekaaninen kirjoituskone, faksi.

Pysähtyneisyyden ajan viimeiseksi linnakkeeksi olen kesäkotiani kutsunut ja sillä nimellä vieraat ovat tottuneet siitä puhumaan. Nimitys on arvostava, ei pilkallinen. Nimi kuvaa tunnelmaa: ei kiirettä vaan joutilaisuutta.

Nyt olen vähän pulassa kaiken tavaramäärän tyhjentämisen kanssa. Homma pitäisi saada valmiiksi ennen ensi kesää, sillä olen myynyt paikan. Se on käynyt liian suureksi tarpeisiini. En enää kutsu vieraita sellaisin joukoin kuin ennen - jopa 20 vieraalle on löytynyt sänkypaikka, kun kaikki aitat ja vierasmajat on otettu käyttöön. Isoja remonttejakin pitäisi vähitellen tehdä.

Ostaja löytyi helposti tuttavapiiristä ja hintakin oli aivan kelvollinen. Olen käyttänyt rahan hyödyllisesti ja ostanut uuden kesäkodin aivan toiselta puolelta Suomea, Kymenlaakson suunnalta. Pienemmän, siromman, herraskaisemman, paljon lähempänä Töölöntoria.

Pirkanmaa jää, Kymenlaakso tulee. Mutta mitä teen kaikelle sille tavaralle?

Tässä vähän taustaa:

 https://roopedessutom.blogspot.com/2010/06/perintosaalis-odottaa.html

Liian vanha

Epäluuloinen lukija varmaankin ajattelee heti otsikon nähdessään, että tarkoitan itseäni, mutta en. Minähän olen aivan sopivan ikäinen. Mieli on nuorekas, olo enimmäkseen riehakas ja kaikki toimii niin kuin pitääkin. Mitä nyt parta on harmaa.

Otsikko tarkoittaa autoani, Yarista. Olin juuri ohittanut Porvoon ja lähestyin Loviisaa, kun mittariin syttyi punainen valo. Semmoisesta hätääntyy, tulee ajatus, että nyt auto syttyy palamaan ellei peräti räjähdä. Ajoin äkkiä syrjään tieltä, siihen Loviisan liittymän viereisen Tokmannin eteen.

Hälytysvalon merkitys ei ollut minulle tuttu. Soitin yksityiselle autoasentajalleni ja hän lupasi tulla pelastamaan. Pari tuntia siinä kiertelin kauppaa, sitten noutaja tuli.

Silloin tuli se ikävä repliikki: Alkaa olla tuo sun Yaris liian vanha.

Pitäisikö muka uskoa? Eihän se ole kuin 15-vuotias. Kilometrejäkin vasta vähän yli 150000. Ei minusta ollenkaan ikäloppu. Uudet penkkien suojakankaatkin juuri ostin.

Yaris vietiin ties minne, ei kuitenkaan krematorioon. Jälleennäkemisen toivossa elän. Kaveri lupasi sentään viedä ensi viikolla katsastukseen. Se varmaankin tarkoittaa yhteistä tulevaisuutta ainakin vielä vuodeksi.

Kuvaa Yariksen mittarin hälytysvalosta en tullut ottaneeksi, joten tähän täytyy keksiä jotain muuta liian vanhaa. Kesäkotini loputtomista kätköistä kaivoin kesällä esiin tarpeetonta metallitavaraa viedäkseni kierrätykseen. Löysin tällaisia ruostuneita työkaluja. En oikein osaa arvioida, mitä nämä ovat. Seassa kovin oudon näköisiä vehkeitä. Tarvitaanko tuollaisia johonkin? Ehkä hyvinkin tarpeellisia? Liian vanhoja? En raaskinut vielä luopua , ehkä keksin niille käyttöä.

Kesän riemuja

Oikeastaan täytyy myöntää, että onhan se imartelevaa, kun kutsutaan mukaan.

Ensimmäisenä kevään merkkinä olen vuosikaudet tottunut pitämään sitä, että valtuuskunta eli ex-sihteerini neiti B. tulee kysymään, lähtisinkö mukaan. Nyt se tapahtui tammikuun viimeisenä. Osasin vähän odottaakin. Nyt voin siis julistaa kevään alkaneeksi, kun tämä vuodenaikojen kiertokulkuun liittyvä kiinnekohta on saavutettu.

Sama kutsu on esitetty ennenkin varmaan toistakymmentä kertaa. Koskaan en ole suostunut. En ole uskaltanut, mutta täytyy myöntää, että monta kertaa on mieli tehnyt suostua.

Kyse on entisen työpaikkani moottoripyöräkerhon kesäretkestä milloin mihinkin kolkkaan Eurooppaa. Kerhossa on neljä  vakijäsentä ja lisäksi muutamia satunnaisia. Nyt suuntana olisi Skotlanti ja kesto kolmisen viikkoa kesä-heinäkuun vaihteessa. Samalla suunnalla he olivat toissa kesänäkin, ja niin hienoa oli, että nyt mennään uudestaan, tosin vähän eri puolelle.

Ja minä mahtuisin mukaan. Mieli tekisi, mutta kyllä minä tiedän jo vastauksen. En kuitenkaan kertonut sitä vaan lupasin harkita.

Ongelma on siinä, että en osaa ajaa moottoripyörää enkä usko oppivanikaan. Pyörän saisin lainaksi tai voisin vuokrata, omistaa ei tarvitsisi. Kerran vuosia sitten ehdotin, että minä voisin tulla mukaan, jos saisin ajaa autolla motoristijoukon kannoilla, mutta ehdotus ei kelvannut.

Olen koko aikuisikäni ajanut autoa, ja mopokin on tullut tutuksi, mutta vahvatehoisella moottoripyörällä kokemus on jäänyt vähäiseksi. Selviäisinkö pitkistä päivävaelluksista? Neiti B. sanoo, että selviäisin helposti. Mutta häneen ei voi koskaan luottaa, hän puhuu välillä pötyä ihan kiusallaan. Toisaalta on siinä ryhmässä kaksi minun ikäluokkani jäsentä, jotka olivat vielä kaksi vuotta sitten yhtä kokemattomia kuin minä nyt.

On siinä sekin ongelma, että minua ei ollenkaan viehätä ajatus teltassa asumisesta. Mukavuudenhalu on voittanut. Nuorena liftasin monena kesänä pitkin Eurooppaa teltta rinkassa, samoin kävin monilla rock-festareilla. Viimeksi yövyin teltassa kesällä 1981, kun ajoin Helsingistä Jyväskylään ja takaisin polkupyörällä. Mutta siihen se loppui. Suostuisinko aloittamaan taas? Ajatus kauhistuttaa. Tosin joissakin kaupunkikohteissa on tavoitteena viipyä useita päiviä, jos löytyy riittävän iso airbnb-asunto.

Joka kesä rapujuhlien aikaan neiti B. ajaa pyörällään Längelmäveden kesäkotiini ja yrittää opettaa minua. En ole oppinut. Vakiintuneisiin kauhukokemuksiin kuuluu istua neidin kyydissä hirmuista vauhtia Längelmäeltä Oriveden ohi ABC-Oritupa -bensa-asemalle kahville ja munkkipossulle. Kyydissä istuminen on kammottava kokemus, mutta näyttelen miehekkäästi, ettei tunnu missään.

Jostain syystä moottoripyöräily mielletään kai miesten hommaksi. On kai jonkinlainen muoti, että varttuneessa iässä olevat hienot herrat ja johtajat, tällaiset kuin minä, innostuvat ostamaan kalliita pyöriä ja lähtevät reissuun. Neiti B. on naureskellut, kuinka hänenkin taitojaan aikoinaan epäiltiin, mutta pilkka hiljeni, kun hän pääsi näyttämään rehvakkaalle kolliporukalle temppujaan. Siksi hän partnerinsa kanssa on itseoikeutettu johtaja tälle muilta osin vanhemmista miehistä koostuvalle retkikunnalle. Hän kun on se, jolta homma sujuu parhaiten.

Kissa kiitoksilla

Kävin Kannelmäen kauppakeskuksessa. En edes kotiin ehtinyt, kun puhelin piippasi. Siellä pyydettiin arvioimaan, kuinka hyvin käyntini kauppakeskuksen Prismassa onnistui. Sama tapahtui äskettäin Vaasan keskustassa sijaitsevassa Rewell Center -kauppakeskuksessa.

Mistä hemmetistä ne tietävät, että olen käynyt? Mistä hemmetistä ne osaavat lähettää kyselyn puhelimeeni? Tämän täytyy olla sitä televalvontaa, jolle eduskunnassa ollaan juuri nyt rohmuamassa lisää valtuuksia. Missä tahansa kuljenkin, jokin näkee joka hetki sijaintini.

Ilmiö oli tuttu jo 50-luvun kansakoulussa. "Minne käynkin maailmassa", siellä opittiin veisaamaan. Joku näkee askeleeni, mutta ei se silloin vielä tainnut Google olla.

Samansisältöisen kyselyn lähetti myös käyttämäni hammaslääkärifirma. Sen vielä ymmärrän, sillä olen käynyt saman hammaslääkärin luona kaksi kertaa vuodessa jo 20 vuotta. Olen siis kanta-asiakas ja heillä on tietoni, sähköpostiosoite ja puhelinnumero. Mutta Kannelmäen ja Vaasan ostoshelveteillä ei ole.

Mitä sellaiseen kyselyyn vastaisin? Kehujako kerjäävät? En vastannut kyselyihin, mutta kaikenlaisia mietin. Moittisinko rumaa ympäristöä ja kolkkoa rakennusta? Pitkiä kassajonoja? Asiakaspalvelun puutetta, kun en meinannut löytää mustekasetteja printteriini?

Tuttua hammaslääkäritätiä en kehtaa moittia, vaikka hinta nousee samasta toimenpiteestä joka kerta ja on jo yli kolminkertaistunut 20 vuodessa. Enkä siitä, että toimenpiteen lopussa hän hosuu hammaslangan kanssa. Jos lanka ei heti mahdu rakoon, hän hyppää seuraavaan. Aikojen alussa hän ei hosunut.

Kehujen antaminen on vaikeaa, vaikkakin hyödyllistä. Kouluajoilta muistan erityisen hyvällä erästä opettajaa, joka jaksoi kirjoittaa myönteistä palautetta aineen perään. Se innosti yrittämään entistäkin parempaa.

Olen yrittänyt oppia antamaan kiitosta silloin kun aihetta on. Parhaiten se on onnistunut eräissä etnisissä ravintoloissa, joissa henkilökunta on helposti kohdattavissa.

Itse sain yllättäviä kehuja entisen ammattini onnistumisesta, kun julkisuudesta tuttu henkilö mainitsi haastattelussa eräistä vanhoista kokemuksistaan. Tiedon tästä sain häneltä facebook-linkistä. Koskaan en ole mihinkään viestiin pistänyt niin pitkää riviä peukkuja ja muita myönteisiä merkkejä. Hyvin kissa kiitoksilla elää.

Liika viisas

Kävin inttäjäisissä (tunnetaan myös nimellä tohtorin väitös).

Väitöksen aihe oli minulle vieras, samoin koko tieteenala. Niiden vuoksi en olisi mennyt. Syy oli väittelijä, joka on vanha kaverini. Siis kohteliaisuudesta, ei tieteellisestä mielenkiinnosta.

Siinä tuntee itsensä tyhmäksi, kun kuuntelee keskustelua, jonka sisällöstä ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Kaikkea ne keksivät tutkiakin! Olisivat voineet puhua puuta heinää koko porukka ja minuun olisi mennyt täydestä. Mutta kyllä sitä kuitenkin luottaa, kun arvostetut auktoriteetit yliopiston salissa vakavan näköisinä asiansa esittävät. Eivät huijaa, eivät hämää, vaikka minä en vertaisarviointiin pystykään. Olisi toisia tieteenaloja, joissa pystyisin. Varmaan nekin kuulostaisivat oudoilta monille alaan perehtymättömille.

Mistä kumpuaa nykyisin taas kasvava tieteen vastaisuus? Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää olevan uskottavampi kuin yliopisto. Yksi presidenttiehdokas ei luottanut evoluutioon vaan ilmoitti olevansa kreationismin kannalla. No, nyt tiedämme hänen itsensä tutkimusmetodin gradun kirjoittamisessa. Ymmärrämme paremmin, miksi hänen on vaikea luottaa tieteen rehellisyyteen. Huijareita ja ketkuja oomme kaikki, sii-nä ja mii-nä, sii-nä ja Daar-win - - .

Tällainen kolmen vartin skeptikko kuin minä, Dessu, on näissä asioissa välillä ymmällään. Tieteen puolesta pistäisin lanttini likoon, varsinkin luonnontieteen, jota en itse osaa. Humanistisella puolella tulee välillä aika outoja tuotoksia, näennäistiedettä. Toki enemmistö kuitenkin hyvää ja tärkeää. Skeptikko-yhdistyksen sivuja seuraan ja vastapainoksi olen ollut monessa tekemisessä huuhaan kanssa, jotain kokeillutkin, huonolla menestyksellä.

Puuttuva yhden vartin skeptikko johtuu siitä, että on syytä varoa tekemästä skeptikkoudesta uskontoa itselleen. Niin näyttää monelle käyneen. Silloin matkaseuraksi on tullut yksisilmäisyys, tiukkapipoisuus, kulttuuritiedottomuus ja taipumus mauttomuuksiin. Jopa ns. maalaisjärki näyttää joskus katoavan.

Puheena oleva uusi tohtori oli taannoin kyläilemässä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Istuimme saunan jälkeen valoisaa kesäyötä huvimajassa ja nautimme vaahtoavia virvokkeita ja ratkaisimme lehdessä olevaa pulmaa (kuva).

Vaikka ylen viisaista miehiä olemme molemmat, emme saaneet pulmaa ratkaistuksi. Eikös kohta kuulu yöstä mopon pörinää, ja paikalle kurvaa naapurin Jaska, joka oli haistanut grillitakan savun ja varmaan vaahtoavan virvokkeenkin hajun. Kysyy, mitä pojat puuhaavat.

Selitämme, että on tällainen pulma ratkaisematta. Jaska vilkaisi lehteä ja sanoi, että ihan selvä tapaus. Vastaus on - - .

Emme heti ymmärtäneet. Jaska selitti.

Asia oli todellakin harvinaisen selvä. Jaska vähän rehvasteli: "Taidan olla liika viisas, kansakoulupohjalla."

Nirppanokka

Olen aika hapan sellaisille uusille tekniikan ihmeille kuin kuskittomat metrojunat tai autot. En osaa innostua sellaisista tekniikan ihmeistä kuin hoitorobotit vanhainkodeissa. Suhtaudun nurjamielisesti sellaisiin tekniikan ihmeisiin kuin ydinvoimalat.

Niinpä alakerran naapurini Tarmo Y. sai taas kerran aiheen pilkata jälkeenjääneisyyttäni maailman menosta. Hän kutsuu minua nirppanokaksi. Kaipa nimitys pitää hyväksyä, sillä kyllä Tarmo tietää. Hän on sentään insinööri, joka teki työuransa ydinvoimalassa.

Taas kerran siis väittelimme, aina samasta aiheesta. Ihan kohtuullisen sulassa sovussa kyllä, joten lukija älköön käsittäkö tätä nyrkkitappelun esiasteeksi. Olen minä kuunnellut Tarmon esitelmiä tekniikan täydellisyydestä. En vain ole uskonut kaikkia vakuutteluja.

On Tarmokin kuunnellut minun esitelmiäni runouden lumovoimasta. Ei vain ole tainnut uskoa vakuuttelujani, vaikka on lainannut muutaman runokirjan hyllystäni. Epäilen, että ovat jääneet lukematta.

Yritin vängätä vastaan tuota nirppanokka-nimittelyä. En omasta mielestäni ole tekniikalle vihamielinen, olen vain valikoiva. Minulla on mielestäni hyvä osaaminen tietotekniikan käyttämisessä ja alaan liittyvät vekottimet päivittäisessä käytössä. Eikö se todista, että olen tekniikalle myötämielinen ja aikaani seuraava?

Uusimmista tekniikan ihmeistäkin mainitsin olevani kiinnostunut. Olen harkitsemassa, olisiko viisasta ostaa itsekseen työskentelevä pölynimurirobotti. Samoin itsekseen kulkeva ruohonleikkurirobotti kesäkotiin. Minäkö siis jälkeenjäänyt maailman menosta?

Ei kelvannut Tarmolle. Hänen mielestään ei riitä, että osaan käyttää vekottimia ja ohjelmia. Pitäisi myös osata myös se, mitä koneiden ja ohjelmien rakentamisessa on tarpeen. Osaanko muka mikropiirit ja ohjelmoinnit ja sähkövirrat?

Tätä argumenttia vastustin kiivaasti. Ei tekniikalle suopea asenne vaadi sitä, että tunnen auton moottorin yksityiskohdat. Riittää kun osaan ajaa autoa. Ei minun tarvitse televisiota katsellessani tietää, mitä laitteen sisällä on tai miten kuva saapuu Pasilasta koneeseeni.

Mutta ei auttanut. Nirppanokka olen ja nirppanokaksi jään, koska epäilen, että kaikenlaiset tekoälyt ovat tunkeutumassa alueille, jonne niitä ei saisi päästää. Sellaisia ovat toiminnat, jotka pitää mielestäni hoitaa ihmiskontakstein, ei konekontaktein. Kuten vaikkapa vanhustenhoito ja koulut. Tarmon mielestä juuri niihin tekniikkaa tarvitaan, sillä se säästäisi kustannuksia.

Verot siis vähenisivät. Puoluepolitiikalla perusteltua tekniikkaa. Hyvä tietää!

Onneksi on asiantuntijoita

Onneksi on asiantuntijoita - muutama jopa tuttavapiirissä.

Yhdeltä sain avun, kun piti laatia juridisia muodollisuuksia noudattava asiakirja äskettäin kuolleen lähisukulaisen  tekijänoikeuksien osittaisesta luovuttamisesta. Toiselta sain avun auton starttiongelman korjaamiseen. Kolmannelta sain avun, kun tietokoneen näyttöön ilmestyi omituisia raitoja. Neljänneltä saan (toivottavasti!) avun, kun alaselkä vähän väliä nyrjähtää. Tämä prosessi on vasta alkuvaiheessa.

Viidenneltä sain avun, kun piti valita uusi pesukone. Tekniikan asioissa olen aivan avuton, sillä en jaksa seurata mitään laatutestauksia tai hintavertailuja.

Intensiivinen sananvaihto asiantuntijani kanssa käytiin yksityiskohdasta, jossa piti päättää, hankitaanko sellainen pesukonesysteemi, joka pesemisen lisäksi puhaltaa pyykin kuivaksi. Ei hankittu.

Kone kyllä linkoaa  Ja talon ullakolla on pyykkinarut kuivaamisen viimeistelyä varten.

Pyykin kuivaamisen menetelmä on tunnetusti ollut iät ajat erilaisten teknisten ratkaisuyritysten kohteena. Kuvassa näkyvät vaihtoehdot ovat molemmat tulleet nuoruusvuosina minulle tutuiksi. Juuri tuollainen pesukone oli lapsuudenkotini saunan pesutuvassa. Kuivausveivi tuntui silloin nerokkaalta keksinnöltä, sillä tuo kuvan tekstissä mainittu inhimilliseen miestyövoimaan perustuva vaihtoehto oli kovin vaivalloinen. Kädetkin siinä kastuivat, ihan kuin tiskatessakin.

Minun tarjoamiani asiantuntevia vastapalveluksia ei juuri ole tarvittu. Yksi naishenkilö kyllä kysyi sopivaa kirjavihjettä kaverilleen joululahjaksi. Erityisesti kiinnosti, sopisiko tämä uusi Finlandia-voittaja. Kun vähän kyselin kaverin mieltymyksiä, en uskaltanut suositella Juha Hurmetta. Ehkä paremminkin Ilkka Remes, Reijo Mäki tai Dan Brown. Ellei sitten klassikkopuolelta peräti Mauri Sariola.

Muistatko?

Pirulauta näiden kaikkien salasanojen ja tunnuslukujen kanssa!  Mielestäni olen systemaattinen ja tarkkamuistinen, mutta yhä useammin tulee tenkkapoo.

Tänään meinasi koko Töölön kirjasto mennä sekaisin, kun näppäilin lainauskoneeseen väärät numerot. Saattoi olla, että hajamielisyyden puuskassa näppäilin pankkikortin numerot. Kone alkoi piipata.

Pankkikortin tunnusluvun muistan taatusti. Mutta minulla on kahden pankin kortit, ja ongelma on siinä, että joskus tulee kaupassa hajamielisyyden puuskassa näppäiltyä sen toisen pankin kortin tunnusluku. Ja nyt jompikumpi osui kirjaston koneeseen.

Taannoin pankkikonttorissa käydessäni virkailija huomasi, että olen kirjoittanut tussilla tunnusluvun kortin taakse. Hän nuhteli minua ankarasti ja sanoi, että teko on jyrkästi kielletty. Numerosarja pitää opetella ulkoa.

Jouduin selittämään, että suuressa koiruudessani kirjoitin kortin taakse väärän tunnusluvun. Siinä ei ole yhtään oikeata numeroa. Lisäksi kirjoitin numerot epäselvästi.. Nelosen ja yhdeksikön kirjoitin viekkaasti niin, että on vaikea nähdä, kumpi on kyseessä. Ajatukseni kulki niin, että jos varas nappaa korttini, hän näppäilee automaatilla väärän tunnusluvun ja yrittää uudelleen muuttaen nelosen yhdeksiköksi ja sekin on väärä ja automaatti nielaisee korttini. Näin rahani on pelastettu.

Pankkineiti leppyi ja suorastaan kehui ja hymyili herttaisesti. Sellainen ei liene pankissa tavallista. Siellä ollaan totisia.

Mutta vielä takaisin Töölön kirjaston piippaavan koneen ääreen. Sellainen ääni on mielestäni tyylirikko kirjaston lähes sakraalisessa tunnelmassa. Kirjastosetä rynnisti apuun. Jokin siinä tökki eikä kone meinannut suostua uuteen yritykseen. Jono perässä kasvoi. Sellaisessa paikassa tuntee itsensä noloksi hölmöksi juntiksi, joka ei pärjää nykyajan mukavuuksien kanssa. Pahimmillaan saman tunteen muistan kokeneeni kerran kauan sitten, kun rättisitikkani sammui liikennevaloissa eikä suostunut käynnistymään seuraavien vihreiden aikana. Voitte uskoa, että takana tuutattiin.

Oli muinoin aika, jolloin ei tarvinnut muistaa yhtään tunnuslukua tai salasanaa. Ei edes kirjastossa. Kirjastotäti kirjoitti itse tunnuslukuni taka-aukeammalla olevaan lappuun ja löi leiman. Mahdoimme olla onnellisia, kun saimme suunnata rajallisen ulkomuistikapasiteettimme hyödyllisempiin kohteisiin, kuten virsien ja isänmaallisten laulujen sanoihin tai nimilistoihin, joiden kohteina olivat milloin Pohjanmaan joet, milloin Raamatun kaksitoista veljestä. Ne osaan ulkoa vieläkin.

Haisevaa harhaa?

- Olet ollut ryyppäämässä, ilmoitti alakerran insinööri, kun kohtasimme hississä.

Ihmettelin, mistä moinen epäily.

- Haiset vanhalle viinalle, hän julisti.

Tiedänhän minä, että insinöörinaapurini osaa olla suorasukainen. Hän ei varsinaisesti ole tunnettu hienotunteisuudesta eikä poliittisesta korrektiudesta

Nyt kuitenkin kävi niin, että hän erehtyi. Minä en ole ollut ryyppäämässä. Minä olen elänyt terveellisesti. Niin terveellisesti, että olen syönyt päivittäin huomattavan paljon valkosipulia.

Olen levittänyt valkosipulisohjoa leivän päälle korvaamaan rasvoja. Se on kuulkaa hyvää!

En ruvennut kuitenkaan selittämään tätä insinöörille. Hän ei uskoisi kuitenkaan, hän on skeptikko, joka ei usko mitään. Ei varsinkaan mitään luonnonmukaisia pehmojuttuja, kuten luonnontuotteiden terveellisyyttä. Hän uskoo ydinvoimaan. Luulen, että hän kannattaa myös Trumpia, mutta siitä en ole varma. Olen vältellyt poliittisia aiheita hänen kanssaan. Tulisi vain riitaa.

Tässä kohdassa kirjoitusta minussa herää epävarmuus, onko se valkosipuli varmasti terveellistä. Olen saanut sellaisen käsityksen, mutta terveysalan lähdekritiikki ei ole vahvoja osaamisalueitani. Käykö niin, että blogia lukeva lääketieteen osaaja huomaa minun sortuneen uskomushoitoihin? Niitä olen kyllä kohdannut entisessä elämässäni mutta olen mielestäni onnistunut välttämään hurahtamisen.

Yhdessä kohdassa insinööri oli kyllä oikeassa. Kyllä se vanhalle viinalle haisee. Sille ei kai voi mitään.

Olen parin viikon päästä menossa arvokkaaseen tilaisuuteen joululounaalle. Nyt olisi syytä selvittää, kuinka pitkään vanha viina haisee. Riittääkö, että lopetan valkosipulin pari päivää ennen vai pitäisikö katkolle mennä nyt heti. Insinöörin erehdys ei saisi toistua.

Menestystä etsimässä

Mikähän olisi "innovaation" vastakohta? Sivistyssanakirjasta en löydä kelvollista sanaa.

Etsin siis sanaa, joka ilmaisisi palaamista vanhaan ja turvalliseen, pois kaikista uudistuksista. Sanaa joka ilmaisisi trendikkyyden puutteen.

Ajatus nousi mieleen, kun Lumia-puhelimeni osoittaa huolestuttavia hajoamisen merkkejä. Taitaa olla suomalaisten innovaatioiden viimeisen mohikaanin aikakausi päättymässä. Minulla ei ole koskaan ollut muita kuin Nokian matkapuhelimia.

Jos Lumialleni käy niin kuin nyt näyttää, seuraava puhelimeni on jotain muuta kuin Nokia tai sen myöhempi jälkeläinen. Jokin kotimainen puhelininnovaatio on olemassa, mutta en ole perehtynyt asiaan enkä tiedä, onko se kelvollinen. Oletan, että on aika poistua kotimaisuuden suosimisesta. Tilalle taitaa tulla kaukoitää. Japani? Etelä-Korea?

Mitä tekee nykyisin Nokia, tuo kaikkien aikojen innovaatiotehdas? Se tekee verkkolaitteita. Mitähän ne sellaiset ovat? Minulla ei tietääkseni ole yhtään verkkolaitetta. Tuskin hankinkaan. Onko verkkolaite innovaatio? Onko verkkolaite muka kelvollinen tuote firmalle, joka hukkaisi menestystuotteensa?

Killinkosken tehdasmuseossa Etelä-Pohjanmaalla pääsin palaamaan Nokian juurille. Sieltä kuva.

Juuri tuota tarkoitan innovaation  vastakohdalla. Olisikohan tuossa vekottimessa alkuidea uudelle maailmanmenestykselle? 

Jotain on nyt tehtävä, kun minä yhtenä viimeisistä luotettavista kotimaisen matkapuhelimen käyttäjistä olen pettämässä ikuiseksi luulemani uskollisuusvalan.

Äly hoi!

Heikkona hetkenä tulee kokeilluksi facebookissa kiertäviä testejä. Ei kannattaisi. Niistä ei toivu.

Yhdestä sain tuloksen, että suurin lahjakkuuteni on musikaalisuus. Ei varmasti ole. Vahvin toidiste päinvastaisesta on viiva laulusta alakoulun todistuksessa. Toisessa testissä sain kaikki oikein testissä, jossa piti tunnistaa kuuluisuuksien naamoja, sellaisia kuin Hitler, Stalin, Mao, Elvis, Lennon, Kennedy, Diana. Oli seassa muutama aivan tuntematonkin, mutta tarjolla olevista vaihtoehdoista onnistuin kai arvaamaan oikean. Testin lopussa sain pistemäärän lisäksi tietää olevani huippuälykäs. - Mikäpä siinä, hyvä että huomasivat. En kuitenkaan jakanut tietoa ympäri facebookia vaan pidin onnen itselläni. "Kell onni on, se onnen kätkeköön", neuvoi Eino Leino. Hänen luulisi tietävän.

Sitten iski trauma. Kaveri oli tehnyt saman testin ja saanut myös täydet pisteet ja saman neroksi julistuksen. Hän jakoi tiedon meille kaikille tiedoksi. Salaa syömmessäin tiesin, että nyt meni mönkään. Tunnen kaverin, ei ole huippuälykäs.

Palasin tekemään testin uudestaan. Nyt vastasin tahallani kaikkiin kysymyksiin väärin. Ja eikös vain koneen henki julistanut minut taas huippuälykkääksi, sillä sain täydet pisteet.

Muistiko kone minut? Huomasiko se huijausyritykseni? Palasin tekemään testin kolmannen kerran mutta nyt eri nimellä. Välttääkseni tunnistetuksi tulemisen vastasin nyt joihinkin kysymyksiin oikein ja joihinkin väärin. Mitä sanoi nyt kone? - Ei muuta kuin edelleen olen huippuälykäs ja kaikki oikein. Nyt oli uskottava.

Lapsena tein lastenlehdistä kaikenlaisia kuva-arvoituksia. Muistikuvani mukaan ne olivat kovin helppoja. Nero siinäkin puuhassa? Alla näyte. Siinä on kaksi kuva-arvoitusta, viiva välissä. Blogin lukijat voivat kokeilla. Kerron oikeat vastaukset seuraavassa kirjoituksessa. (Kuva-arvoituksen lähdeviite on jäänyt merkitsemättä muistiin. Ilmeisen vanha kuitenkin suttuisuudesta päätellen).

Välillä eteen sattuu toivottomia tehtäviä. Niin äskenkin. Kysyttiin, montako jalkaa on kolmella koiralla ja yhdellä kissalla.

Mikä tuossa nyt on? Tietysti 16 jalkaa.

Mutta sitten epäluuloinen mieli alkoi epäillä kompaa. Ehkä vastaus onkin neljä jalkaa. Jokaisella erikseen, ei yhteensä.

Lunttasin vastauksen. Se kuului: 12 jalkaa.

Miten niin? Äly hoi, älä jätä!