Uskottavaa ja uskomatonta

Kova kiistely on käynnissä koulun juhlien lauluista. Oikeusasiamiehen virasto on lausunut vanhat loitsut Suvivirrestä ja muista. Jopa työpaikkani tupakkahuoneessa asia otettiin esille, vaikka ei siellä yleensä näin maallisiin aiheisiin huomiota kiinnitetä.

Me vähän varttuneemman sukupolven edustajat muistelimme oman kouluaikamme käytäntöjä. Silloin 1960-luvulla kouluissa pidettiin aamuhartaus joka jumalan aamu. Koko koulu marssitettiin jonossa juhlasaliin, jossa asetuttiin suoriin riveihin kuin sotaväen osastot ja kuunneltiin saarna, jonka opettajat pitivät vuorojärjestyksessä. Lopuksi laulaa möläytettiin virsi, jonka säesti musiikinopettaja urkuharmonilla (onko nimi oikea tuolle kuvassa näkyvälle soittimelle?). Virsikirja piti kaikilla olla kädessä, luokanvalvoja piti aina ovella tarkastuksen.

Jotkut opettajat puhuivat saarnoissaan hieman maallisempia kuin toiset. Puheen lopussa piti kuitenkin aina olla rukous. Siinä kohdassa kuului panna kädet ristiin ja pää eteenpäin kenoon. Latinanopettaja kiihottui aina hurmioon puheessaan, eikä siitä meinannut tulla loppua. Melkein joka aamu joku pyörtyi, mutta latinanopettajan pitämissä rukouksissa pyörtyjiä oli aina monta. Heidät raahattiin salista ulos, muut jatkoivat. Jotkut kyllä fuulasivat pyörtymisen kanssa. Ilmeisesti kaikki kuitenkin toipuivat ja pääsivät aloittamaan oppitunnin normaalisti.

Hartaushetki koski kaikkia, uskovaisista pakanoihin, ilman poikkeusta. Uskonnottomia tai vierasuskoisia ei ollut, tai ainakaan heitä ei noteerattu. Olen kuitenkin ollut ymmärtävänäni, että valtakunnassa oli silloinkin voimassa laki uskonnonvapaudesta.

Olisin valmis väittämään, että 60-luvun koululaisten kokemukset aamurukouksista olivat omiaan vieroittamaan heidät uskonnollisesta intoilusta. Minulle ainakin jäi siitä touhusta yksiselitteisen vastenmielinen muistikuva. Rippikoulun kävin mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Samoin teki aika suuri osa sukupolvestani. Asennetta ovat vahvistaneet kaikki myöhemmät Salama-sodat ja homo-sorrot.

Nykykoulussa ei enää ole tuollaisia. Edistystä siis tapahtuu, vaikka aina emme sitä huomaa.

Kulttuuriperinteet on kokonaan toinen asia. Kulttuurimme on niin kristinuskon läpäisemää, että yleissivistykseen kuuluu tuntea uskonnon suuret kertomukset, tavat ja merkitykset. Tästä näkökulmasta pidän liioitteluna yritystä poistaa Suvivirsi ja muut perinteiset menot koulun juhlista. Kauniita perinteitä ne ovat.

Monelta taholta väitetään, että kielto olisi nöyristelyä maahanmuuttajien suuntaan, ennen kaikkea islamin suuntaan. Olen eri mieltä. Tunnen jonkin verran maahanmuuttajia, olen keskustellut monen kanssa, enkä ole koskaan havainnut oirettakaan siitä, että he "loukkaantuisivat" kantaväestön tavoista ja perinteistä. Sellainen väite on populististen maahanmuuttokriitikoiden propagandaa ja tarkoituksellista syyllistämistä. Kireäasenteisia olisi etsittävä jostakin vapaa-ajattelijoiden suunnalta.

Kulta-aika

 

Olen katsellut televisiota, kuten kuvasta näkyy. Yle-Teemalta on tullut neljä päivää kestänyt elokuvafestivaali.  

 

 

On syytä kiittää Yleä tällaisesta. Festivaalin ohjelma osoitti ammattimaista osaamista ja näkemystä. Tällaista herkkua on harvoin tarjolla. Osan elokuvista olen katsonut suorana, loput olen ottanut talteen myöhempää katsomista varten.  

Olen huomannut, että kahta elokuvaa enempää ei pidä kerralla ahnehtia, muutoin tarkkaavaisuus kärsii. Tähän mennessä olen katsonut Carl Th. Dreyerin "Jeanne D´Arcin kärsimykset", Rossellinin "Rooma -avoin kaupunki", Franjun "Silmät ilman kasvoja", Mankiewiczin "Kaikki Eevasta", Melvillen "Punainen ympyrä" ja lisäksi Zizekin dokumentin "Elokuvan salattu ideologia".  

Myöhempää katsomista jäävät odottamaan von Trierin "Melancholia", Dessinin "Rififi", Alfredsonin "Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja", Almodóvarin "Iho jossa elän", Sophia Coppolan "Somewhere", Malickin "Elämän puu" ja Buñuelin "Kulta-aika", joka tätä kirjoittaessani juuri tulee tallennukseen ja josta lainaan tälle tekstille otsikon.  

Monet näistä elokuvista olen nähnyt ennenkin. Muistelisin, että ainakin Dreyer, Rossellini, Melville , Dessin ja Buñuel tulivat tutuiksi jo teinien elokuvakerhossa Jyväskylässä. Sellaisia kerhoja ei enää ole - kaupallinen viihde-elokuva on jyrännyt yli. Suuri vahinko.  

Elokuvamaku on tietenkin yksilöllistä ja satunnaisella seikalla - kuten väsymyksellä - on suuri vaikutus katsomiskokemukseen. Listalla on kaksi ohjaajaa, joiden sopivuudesta itselleni en ole aivan vakuuttunut: von Trier ja Almodóvar. Kummankaan tuotantoon en ole suuressa mitassa syttynyt, vaikka olenkin aika monta nähnyt. Mutta kuten sanottu, sattumalla on voinut olla vaikutusta, sillä tunnen useita fiksuja ihmisiä, jotka arvostavat näitä suuresti. Molemmilla on kulttiohjaajan mainetta.  

Päivän Hesarissa Alma-median toimitusjohtaja marmatti tuttuun tapaan Ylen saamasta rahoituksesta, jota hän pitää liioiteltuna. Minä olen täysin toista mieltä. Mielestäni eduskunta teki harvinaisen viisaan päätöksen Ylen rahoituksesta ja vieläpä yksimielisesti, mitä pidän yllättävänä. Yksi puolue näyttää nyt jälkikäteen kyllä rimpuilevan irti alkuperäisestä päätöksestä - totta kai. Siinä mediatalot ovat kyllä kritiikissään oikeassa, että ALV:n määrääminen sanomalehdille juuri nyt keskellä murroskautta oli huonosti harkittu toimenpide.  

Jos Ylen rahoitus menisi niin kuin kaupallinen media toivoo, ensimmäiseksi lakkautuslistalle joutuisi varmasti juuri Teema-kanava, jonka tarjonta ei ole katsojamäärien kärjessä. Jäisivät elokuvafestivaalit ja muut kulttuuriohjelmat näkemättä.  

Tilalle saisimme kaupallisten kanavien herkkuantia. Katsoin ohjelmalehdestä, millaista se olisi ollut festivaalielokuvien aikaan.  Mm. tällaista: Ruotsin miljonääriäidit, Mystinen ihmisjahti, Miten Jethro Rostedt myy asuntoja hypnoosissa, Paljasta pintaa, Sexcetera - touhua Tonavalla, Rekkakuskit jäällä, Scandal - naisen raivo, Paris Hiltonin maailma, Tatuointistudio Helsinki, Massiivinen tuho, Maksulliset miehet jne.  

Onneksi meillä on Yle.

 

Muisti pettää

 

Viikonloppu oli kovin sateinen. Se kelpasi tekosyyksi pysytellä kotona. Tekosyy siksi, että on minulla kyllä sadetakki.  Ja monta varjoa. Hieman ihmettelin haluttomuuttani lähteä ulos, sillä syksy on mielivuodenaikani. Harmaa sää piristää, se korreloi mielialan kanssa. Mutta näin nyt kävi. Sitten tuli ärtynyt soitto: Missä viivyt? Kävi ilmi, että olin unohtanut sovitun tapaamisen. Ei kovin tärkeä. Hyvä vaan etten muistanut.  

Lopultakin oli aikaa lukea lehdet. Ei haitannut, että Hesari ei sunnuntaina ilmestynyt. Minulla olivat  lukematta koko viikon lehdet.  

Vanhojen lehtien lukeminen on kiehtovaa. Yhden viikon vanhat eivät oikeastaan tunnu vanhoilta, pitäisi olla vuosia vanhoja. Kesäkodissani minulla on röykkiöittäin puolen vuosisadan ikäisiä sanoma- ja aikakauslehtiä. Ne ovat mieluista luettavaa.  

Viikon vanhassa Hesarissa oli koottu kokonainen aukeama täyteen kotimaisen kirjallisuuden syksy-aiheisia katkelmia. Oli tekstejä Aleksis Kivestä Anhavaan ja Haavikosta Hectoriin. Arvostettava idea toimitukselta.  

Kolmea jäin kuitenkin kaipaamaan.   

Juicen Syksyn sävel olisi kuulunut mukaan. Siinä on tavoitettu vähintään yhtä olennaista syksystä kuin Lauri Pohjanpään runossa Kaksi vanhaa vanhaa varista. Toinen on Erna Tauron Syyslaulu / Höstvistan. Olivatko nämä liian tuttuja ja jäivät siksi pois?  

Kolmatta puuttuvaa jouduin hetken kaivelemaan muististani. Sitä laulettiin koulussa. Muistan kuinka opettaja soitti harmonia ja veisasi isolla äänellä. Iso mies, suora ryhti. Synkeä tunnelma, laahaava nuotti, surkea elämä. Näin se muististani esiin nousi:  

"Syksy jo saa / harmaa on maa / koivusta lehtiset / pois putoaa // lintusten tie / etelään vie / kohta jo päättyvi / päivämme lie."  

Piti googlata esiin, kenen tekemästä laulusta on kysymys. Löytyi nimi Mikael Nyberg. Mutta perhana, huomaan, että sanat eivät menneetkään näin. Useampikin haku näyttää jälkimmäisen säkeistön kuuluvan oikeasti näin:   

"- - lintusten tie / etelään vie /  siellähän kesäkin ikuinen lie /  kolkkona jää / seutumme tää / kaipaamaan suvea pois rientävää."

Miten minä voin näin väärin muistaa? "Oikea" versio ei tunnu ollenkaan tutulta. Yleensähän muistan  koulussa ulkoa vaaditut laulujen sanat. Niitä oli paljon ja läksyjen kuulustelu tiukkaa. Haku kertoo, että minun "muistamani" sanat ovat peräisin virrestä "Joutukaa sielut on aikamme kallis". Sekin on tuttu.  

Olenko minä sotkenut kaksi laulua? Vai opettiko suoraryhtinen opettaja laulun toisin? Ihan hyvinhän tuo olisi paikkaansa sopinut, sekä riimiltään, sisällöltään että tunnelmaltaan. Vastausta en saa.  

Kuva kirjasta Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia - Aulikki Oksanen WSOY 2004

 

Muu maa mustikka

 

Olen jokseenkin järkyttyneenä seurannut thaimaalaisten marjankerääjien vaikeuksista mediassa esitettyjä tietoja. Tiedän lapsuuden kokemuksesta, että se työ on lähes epäinhimillistä sellaisissa mittasuhteissa, joista nyt on kerrottu. Työtä tehdään 12 - 15 tuntia vuorokaudessa ilman viikonloppuvapaita. Keräysmäärät ovat satoja litroja.   

Minusta ei siihen työhön olisi. Jossakin käytettiin äskettäin sanaa uusavuton suomalaisista, jotka eivät halua mennä metsään keräämään marjoja. Minä olen uusavuton.  

Lapsena olin marjametsässä vanhempieni mukana. Silloin vielä selkä taipui, mutta määrät olivat pieniä verrattuna näihin thaimaalaisiin. Silti tuli ikuinen vastenmielisyys siihen puuhaan. Tänä kesänä kävin kerran kahden seuralaisen kanssa keräämässä mustikoita kesäkotini lähimaastossa. Jokaisella meistä oli vähän kahvikuppia isompi astia mukana.  Koville otti. Pelkoa hälventämään piti kumppanille ripustaa kilikello kaulaan karhujen ja susien varalta. Kaksi mustikkapiirakkaa sain niistä aineksista vieraille leivotuksi.  

Mediassa on esitetty, että thaimaalaisten kerääjien tuntipalkaksi tulee alle kaksi euroa. Jos noin on, se on siivotonta, likimain orjatyötä. Lisäksi riski on kokonaan kerääjällä, ei marjafirmalla. Jos marjoja ei metsästä löydy, se on kerääjän ongelma, ei firman. Maksu on ehkä kelvollinen Thaimaan palkkatasoon verrattuna, ei Suomen. Miksi sitten kulut asumisesta ja ruoasta peritään Suomen hintatason mukaan, ei Thaimaan? Äskeisessä Ylen A-talk-ohjelmassa marjafirman edustaja ei suostunut kertomaan, millainen voitto firmalle tällä systeemillä jää.  

Toista oli Kekkosen aikaan tässäkin asiassa. Alakoululaisina meidät pistettiin puolukkametsään ämpärin kanssa. Saalis luovutettiin kansakoulun keittolaan, ja sieltä saatiin koko talven ajan marjapuuroa kerran viikossa. Se tuntui herkkuhetkeltä kaikkien velliruokien ja kaalikeittojen seassa.  

Kekkosen aikaan ehdittiin vielä järjestää tuollaiset marjankeräystalkoot, joista viereinen juliste kertoo. Homma toimi suomalaisin voimin, ei tarvittu thaimaalaisia. Minä en kuitenkaan muista olleeni mukana - ehkä satuin olemaan matkoilla.  

Kahvikupillisen verran voin kuvitella kerääväni tulevinakin kesinä, mutta ämpärillinen on mahdottomuus. Kunnioittava ajatus niille, jotka pystyvät keräämään jopa sata litraa päivässä monen kuukauden ajan. Kyllä sellaisesta pitäisi  maksaa kunnolla. On siivotonta, jos tänne tuotetaan kaukaa väkeä tekemään alipalkatusti työtä, johon me suomalaiset - tällaiset kuin minä - emme suostu.

Nikean kirkolliskokous

 

Olen paperille painetun sanomalehden ystävä. Minulle tulee kotiin tilattuna kasi sanomalehteä: Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet. Molempiin minulla on myös nettilehden lukuoikeus, mutta mieluummin luen paperilehteä. Taidan olla vanhakantainen, sillä en usko ihan lähiaikoina luopuvani printtimedian suosimisesta.  

Aamulehdestä luovuin, sillä se meni heppoiseksi. Kesäisin kuitenkin olen vielä jatkanut sen lukemista, sillä asun kesät pohjoisella Pirkanmaalla, ja siellä se on paikallislehti.  

Monesta asiasta voi Hesaria ja Höblää kritisoida, mutta ovat ne kuitenkin laatutuotteita verrattuna iltapäivälehtiin. Niitä olen boikotoinut ihan ilkeästä periaatteesta. Vain harvoin niissä on lukemisen motivoivaa ainesta. Oikeastaan ainoa pysyvämpi motivaatio lukea niitä on kirkollinen. Nikean (Nikaian) kirkolliskokous vuonna 325 teki päätöksen, jonka seurauksena minä joudun ostamaan iltapäivälehdet tämän viikon loppupuolella.  

Nikean kirkolliskokous päätti, että pääsiäistä vietetään kevätpäivän tasausta seuraavan täysikuun jälkeisenä sunnuntaina. Se päivä on tänä vuonna 31. maaliskuuta, siis aivan pian. Tähän kirkolliskokouksen päätökseen sekä Sanoma osakeyhtiö että Konstsamfundet ovat sitoneet lehtiensä ilmestymisen. Kumpikaan tilaamani lehti ei ilmesty sunnuntaina eikä maanantaina.  

Jotain luettavaa minulla kuitenkin pitää aamukahvipöydässä olla. Siksi joudun vastentahtoisesti tekemään myönnytyksen ja ostamaan kahden iltapäivälehden viikonloppunumerot.  

*   *   *    

Samaisella kirkolliskokouksen päätöksellä nastarenkaiden käyttöaika Suomessa päättyy kevätpäivän seisausta seuraavan täysikuun jälkeistä viikonloppua seuraavana maanantaina, selkosuomeksi sanottuna pääsiäisen jälkeisenä maanantaina. Tänä vuonna siis 8. huhtikuuta.  

Moneen arkiseen asiaan vaikuttavia päätöksiä kirkkoisät siellä Nikeassa tekivät vuonna 325. Mahtoivatkohan arvatakaan? Nastarenkaiden vaihtoon on vielä aikaa, mutta iltapäivälehtiin ei. Kuva kertoo iltapäivälehdelle tyypillisen uutislinjan. Tällaisen lukuaineiston kimppuun kirkkoisät minut lähipäivinä johdattavat, kun en ilmankaan osaa olla. Kiitos siitä.

 

 

Sanomalehtikatsaus

 

Selailen tässä viimeistä broadsheet-kokoista Helsingin Sanomia. Kun aamulla tulee uusi lehti, se on tabloid-kokoinen. Olen hieman huolestunut.  

Hesari on minulle tuttu  lapsuudesta asti. Se on jonkinlainen arkielämän itsestäänselyys. Paljon olen sitä kritisoinut, mutta silti se kuuluu jokaiseen päivääni. Viime aikoina kritiikkini on lisääntynyt. Toivottavasti muutoshuoleni on aiheeton, mutta jonkinlaisen vision huonoon suuntaan siirtymisestä se aiheuttaa. Tuleeko Hesarista kuin iltapäivälehti: viihdettä, skandaaleja, isoja otsikoita...  

Toisaalta on olemassa hyvä kokemus onnistuneesta formaattimuutoksesta. Hufvudstadsbladet teki saman joitakin vuosia sitten, eikä se heikentänyt tasoaan.  

Näitä kahta lehteä luen päivittäin, paperiversiona ja nykyisin myös e-lehtenä. Aamulehdestä olen luopunut, paitsi kesäisin. Kesäasuntoni kuuluu sen vaikutuspiiriin.  

Hesari on mennyt huonoon suuntaan koko nykyisen vastaavan päätoimittajan ajan (tunnetaan myös nimikkeellä "vastaava pääkamreeri"). Erityisesti kulttuurisivut ovat laihtuneet. Ettei vaan päätoimittaja kulkisi Aamulehden entisen päätoimittajan Matti Apusen viitoittamaa tietä ja lakkauttaisi tarpeettomana koko kulttuuritoimituksen?  

Ison lehden pitäisi olla kulttuuriasioissa hereillä, edelläkävijä, keskustelun herättäjä, provokaattorikin. Jos jollakin niin isolla medialla olisi siihen resurssit. Hesari ei ole enää tätä odotusta täyttänyt. Se pelaa rutiinilla - ja sitäkin suppeasti.  

Arvelen, uskon, luulen, että kysymys on bisneksestä. On selvää, että paperimedia on heikkenemässä sähköisen median laajentuessa, mutta ei Sanoma-konsernilla heikosti mene. Katsokaapa vaikka verotilastoja, nimenomaan pääomatuottojen sarakkeesta. Ei mene konsernin suuromistajilla huonosti. Luulisi riittävän siivu kulttuuritoimituksellekin.  

*   *   *    

Toisaalta ei pidä olla kritiikissä kohtuuton. Kun selaan viimeistä isokokoista Hesaria, löydän sieltä monta laajaa ja ansiokasta juttua. Vaikkapa seuraavat:  

 

• Wienin porteilla tavataan (Islamin väkivaltaisuutta tarkastelevan kirjan esittely - Ville Similä)
• Rajkumas, Bessarion, Ernesto ja Ali (Tommi Nieminen)
• Pohjoisen Helsinki (Reportaasi Oulusta - Anna-Sofia Berner)
• Atlaksen harteilla ( Atlas Saarikosken henkilökuva - Asta Leppä)
• Visio tekisi Suomelle terää (tulevaisuudentutkija Risto Linturin vallankumouksellisia ideoita - Pekka Mykkänen)
• Feminismin ja työelämän ravistelija (Anne-Marie Slaughterin henkilökuva - Tuomas Niskakangas)

 Kulttuuria ja taidetta on kuitenkin niukasti, kuten tavallista. Saman päivän Hbl:ssä on paremmin:  

En Nobelpristagares bitterljuva värld (laaja esittely Mo Yanin romaanista Vitlöksballaderna)

• Sensibelt om saknad och sorg (laaja esittely Colm Toibinin kahdesta romaanista)
• Dygdernas comeback (Merete Mazzarellan kirjoitus hyveitä käsittelevästä kirjasta)  

Ei tällaisia Hesarissa ole ollut aikoihin. Hbl on tässä jo kauan ollut parempi.  

Hesarin kuukausiliite on kyllä jatkuvasti varsin tasokas. Viikkoliite on sen sijaan kovin puberteettinen, paria kolumnistia lukuun ottamatta. Ehkä sillä kosiskellaan nuorisoa lukemaan. Tiedä sitten, onnistuuko. Onneksi Hesari näyttää jo lopettaneen(?) yhden kummallisen pinttymänsä. Vuosikausia kyseltiin viihdehaastatteluissa: Maksalaatikko, rusinoilla vai ilman? Kuinka karvainen on takapuolesi?  

Viimeisen broadsheet-Hesarin pistän talteen ja vien kesäkotini aitan ylisille "arkistoon". Sinne olen kerännyt ison nipun lehtiä, joissa on jokin erityisen suuri uutinen: tsunami, Estonia, koulumurhat, Dianan / Kekkosen / Palmen / Juicen kuolema, olympialaisten kultamitalit yms. Ehkä tällaisilla on sadan vuoden kuluttua antikvaarista arvoa.  

Aamulla sitten näkee, millainen lehti luukusta tipahtaa.  

============  

P.S. Bloggerini on lopettanut vastaanottamasta kuvia. Sain eilisissä kommenteissa Kariav:ltä vihjeen ongelman korjaamiseksi, kiitän siitä. Noudatin sitä mutta ei auttanut. 

Ongelman kuvaus: kun avaan bloggerin Uusi blogiteksti -sivun, siinä on yläreunassa työkalurivi ja siinä nappula "lisää kuva". Kun painan sitä, ei enää tule esiin nappulaa "selaa".  Aikaisemmin tuli. Sillä pääsin selaamaan tietokoneeni kovalevyä, ulkoista kovalevyä, muistitikkua - missä milloinkin kuvani sijaitsivat. Enää en pääse, kun puuttuu nappula. 

Jos joku viisas osaa neuvoa, olisin kiitollinen, sillä mieluusti kuvittaisin edelleen kirjoituksiani.

 

 

Uusia ideoita

 

Helsinkiin on hieno tulla laivalla. Kauas merelle näkyy Suomenlinnan kirkon torni, vähän myöhemmin Tuomiokirkon kupoli, sitten koko kaupungin horisontti, lopuksi Kauppatorin rannan talorivi. Näkymään ei kyllästy. Siinä tuntee historian havinaa.  

Ensin piti Katajanokan rantaan rakentaa moderni hotelli. Siis Presidentinlinnan viereen, mereltä katsoen oikealle puolelle. Norjalainen suursijoittaja oli hankkeen takana. Ajatus sai joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa.       

Sitten siihen samalle paikalle piti rakentaa Guggenheim-taidemuseo. Amerikkalainen säätiö oli hankkeen takana.  Museot ovat maailmalla hyvin erikoisen näköisiä rakennuksia. Melkoinen nähtävyys oli siis odotettavissa Presidentinlinnan viereen. Ajatus sai joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa.  

Nyt Jätkäsaareen ollaan aikeissa rakentaa hotelli, jossa on yli 30 kerrosta. Siis aivan rantaviivan viereen, josta se näkyisi kauas merelle, paljon ennen Suomenlinnan kirkon tornia. Tässäkin on norjalainen suursijoittaja takana. Lehtitietojen mukaan idea saa joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa. Samoin Pasilaan suunnitteilla oleva pilvenpiirtäjien kimppu.  

Nyt Olympiastadionin eteen on aikomus rakentaa jäähalli-kylpylä. Jääkiekkoseura on hankkeen takana. Lehdessä oli kuva, josta näki, millainen valtavan kokoinen rakennus siihen oli suunnitteilla. Päätöksen kanssa on kiire. Hallin pitäisi olla valmis jo parin vuoden kuluttua. Lehtitietojen mukaan idea saa joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa.        

*   *   *    

Dessu, joka on vanha pieru ja kaikkien uudistusten vastustaja, ei kannata.  Hänen mielestään Olympiastadion on niin kaunis rakennus, että sen pitäisi näkyä kauas. Jäähalli-kylpylän takaa ei näkyisi kuin tornin kärki, jos sekään. Stadionin edusta ei tietenkään nykyisilläänkään ole hyvä, sillä aukio on parkkipaikka. Siihen on kyllä suunniteltu  Olympiapuistoa, mutta hanke ei ole edennyt. Syy on luultavasti se, että puisto ei tuottaisi kenellekään sijoittajalle rahaa.  

Pitääpä selvittää, miltä poliittiselta taholta innostusta tällaisille on tullut. Aavistelen kyllä.  

Stadionin torni on yksi Helsingin maamerkeistä. Se näkyy kauas.  Viereisessä kuvassa se näkyy Töölönlahden ja Hesperianpuiston yli rautatieaseman viereen. Kuvan vasemmassa laidassa on kupera Kiasman seinä, siitä oikealle on uusi Musiikkitalo, jonka takaa kurkistaa Kansallismuseon torni. Musiikkitalon takaa näkyy valkoinen kulmikas Finlandia-talo. Siitä pari milliä oikealle horisontin hämärässä näkyy valkoinen Stadionin torni. Puiden oikealla puolella horisontissa häämöttää Pasilan tv-linkkitorni. Maiseman pilaa oranssien rakennusparakkien rivi. Kuvan oikeassa laidassa on lasinen Sanomatalon seinä. Siellä toimitetaan Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat.

Ennustamien on helppoa, erityisen helppoa on tulevaisuuden ennustaminen. Helsingissä on muitakin aukioita kuin stadionin edusta. Ennustan, että niihinkin löytyy rakennuskohteita, jotka saavat innokasta poliittista kannatusta. Esimerkiksi seuraavat:  

Ateneumin, Kansallisteatterin ja rautatieaseman välissä olevalle tyhjälle tontille voitaisiin rakentaa vaikkapa uusi Ideapark.

Tuomiokirkon, yliopiston ja hallituspalatsin välissä olevalle tyhjälle tontille voitaisiin rakentaa Parkkihalli. 

Ja siihen Presidentinlinnan viereen voitaisiin rakentaa uusi Ydinvoimala - olisi lauhdevesikin vieressä.  

Kyllä tuottaisivat paljon rahaa!

 

Viisitoista vuotta

 

Löydän yömyöhällä nettiin ilmestyneen iltapäivälehden lööpin, jossa kerrotaan, että Kapteeninkadun poliisimurhasta on tänään kulunut viisitoista vuotta.  Tanskalainen vankikarkuri Steen Christensen ampui öisellä kadulla kuoliaaksi kaksi poliisia. Tuli muistoja mieleen.  

Satuin kulkemaan murhaa seuranneena aamuna aivan siitä läheltä tietämättä tapahtuneesta mitään. Oli tapaaminen Pietarinkadulla sijaitsevassa firmassa. Heti tapaamisen aluksi menimme tuttavani kanssa tupakalle talon ullakolle, kun firman tiloissa tupakointi oli kiellettyä. Istuimme kaikessa rauhassa sauhuttelemassa, kun yhtäkkiä ovi repäistiin auki ja sisään ryntäsi poliiseja aseet esillä. Voisi kai sanoa, että raskaasti aseistettuina.  

Harvoin, tuskin koskaan, olen säikähtänyt niin pahasti. Meininki ja komennot olivat kuin amerikkalaisesta sarjafilmistä. Poliisit etsivät murhaajaa. Olimme poliisien näkökulmasta ikään kuin piileskelemässä talon ullakolla.   

Tilanne rauhoittui, kun henkilöllisyys tuli todetuksi. Meitä ei ammuttu, lyöty eikä pistetty käsirautoihin, vaikka siltä säikähdyksen hetkellä tuntui. Poliisit tutkivat ullakon pimeätkin nurkat ja sitten poistuivat. Me poltimme vapisevin käsin toiset tupakat, ehkä kolmannetkin ennen kuin olimme riittävästi rauhoittuneet palataksemme alas ja ryhtyäksemme työhön. Radiosta kuulimme, mistä oli kysymys.  

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että toinen uhreista oli tuttava.   

Äkkiä menee 15 vuotta.  Kuvassa on rikoksen tapahtumapaikka, Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulma Helsingin Ullanlinnassa.

 

Rumia miehiä

 

Päivän kohu-uutisesta muistui mieleen kohtaus muutama vuosi sitten vanhainkodin pihassa. Olin menossa tapaamaan iäkästä sukulaistani, mutta hän oli hieronnassa ja jouduin odottelemaan. Istuin pihapenkille lukemaan lehteä.  

Kohta siihen tassutteli tohveleissaan rollaattoriin nojaten pienikokoinen mummeli, selkä köyryssä, askeleet viisisenttisiä, villasukat sykkyrässä. Hän puhui itsekseen, katkeamatta. Olin havaitsevani puheessa kantahämäläistä murretta. Hän ei huomannut minua, vaikka ajoi rollaattorillaan aivan edestäni.  

Sitten hän ilmeisesti huomasi jalkani, jotka jouduin vetämään pois rollaattorin pyörän edestä. Hän pysähtyi, katsoi minua pitkään pää kallellaan. Puhe katkesi.  

Pitkään hän tarkasteli minua. Sitten hän jatkoi menoaan ja lausui arvionsa:  

- Kyä siin o ruma mies.

*   *   *   

Myöhemmin olen kuullut lohdullisemmankin arvion (tämän olen tainnut aiemminkin blogissani mainita, mutta tulkoon toistetuksi). Mainio sihteerini neiti B. arvioi kerran, että olen "kohtalaisen komea mies".   

Suomalaisen antama kehu ei koskaan ole varauksetonta, ei edes neiti B:n, vaikka hänessä on myös tanskalaista verenperintöä. Hän nimittäin jatkoi: "... ainakin nenästä ylöspäin".  

*    *    *   

Kahdesta arvioitsijasta on syytä luottaa enemmän jälkimmäiseen. Neiti B. on pätevä ja osaava miltei missä tahansa, miksei siis tässäkin.  Valokuvastani  sen voi todeta kuka tahansa, tosin siinä on kesäloman jäljiltä hieman enemmän hippimäisyyttä kuin normaalissa töölöläisessä kaupunkihabituksessani.   

Kai minun täytyy myöntää, että olen kerrankin samaa mieltä erään puoluejohtajan kanssa, jonka kanssa yleensä en ole samaa mieltä mistään. Hän sanoi, että Suomi on täynnä rumankomeita miehiä, jotka yleensä ovat luotettavia.  

Minkään puolueen vaaliehdokkaaksi en silti suostunut tälläkään kertaa, joten en päässyt mihinkään sosiaalisessa mediassa leviävään ryhmäkuvaan. Luulen, että oheisessa, löytämässäni kuvassa on niitä jotka suostuivat (piirtänyt Kimmo Taskinen HS-Teema 4-2009). Varma en ole, ja puoluetta en tietenkään tiedä.

 

 

 

Väärään suuntaan

 

Kuvassa oleva ovi on yksi Suomen sivistys- ja kulttuurihistorian tärkeimmistä ovista. Nyt ovi on sulkeutumassa sivistykseltä. Syyskauden avajaiset vanhassa muistorikkaassa talossa pidettiin muutama päivä sitten viimeistä kertaa haikeissa tunnelmissa.  

Tästä ovesta on vuosikymmenien varrella kannettu sisään valtava määrä täyteen kirjoitettuja papereita. Tästä ovesta on astunut sisään valtava määrä toiveikkaita ihmisiä kuulemaan, ollaanko siellä oven takana innostuneita siitä, mitä he ovat paperille kirjoittaneet. Tällaisia toiveikkaita kirjoittajia ovat olleet mm. F. E. Sillanpää, Väinö Linna ja Mika Waltari. Hyviksi havaittiin - tunnetuin seurauksin.  

Lista ovesta kulkeneista toiveikkaista kirjoittajista olisi pitkä, hyvin pitkä.  

Oven erikoisuus on, että se avautuu kadulta sisäänpäin. Se on Suomessa harvinaista, etelän maissa ei niinkään. Moni on ensikertalainen kolkutellut ja rymistellyt ovella päästäkseen sisään. Veikko Huovinen on kertonut siirtyneensä kadun yli vastapäiseen kirkkopuistoon tarkkailemaan, miten ovesta pääsee sisään. Konsti löytyi.  

Outoon avautumissuuntaan ei helposti totu. Ensin siinä portaalla ovea kiskoessaan häkeltyy, kunnes hoksaa, että ai niin, olisihan minun pitänyt...  Pikkuisen nolona sitten työntää oven auki, vilkaisee ympärilleen, että näkikö kukaan, ja päättää lopultakin painaa asian niin visusti muistiinsa, ettei ensi kerralla enää sählää.  

Vanha itsenäinen sukupolvien yli ulottuva kustannustalo joutui joitakin vuosia sitten suuren pörssiyhtiö Sanoma-konsernin kitaan. Sanomalle kulttuuritietoisuus ei tunnetusti ole keskeinen, pörssitietoisuus on. Niinpä Sanoma möi kustannustalon Ruotsiin.  

Talo, jossa on sisäänpäin avautuva ovi, jäi kaupassa Sanomalle. Pörssiyhtiö huomasi heti, että talolla voi rahastaa. Ostajaehdokkaaksi mainittiin muuan liikemies K.K. joka on tullut tunnetuksi vaalirahoja jakaneessa Kehittyvien Maakuntien Suomesta ja maanlaajuisesta kauppaketjustaan, jonka nimi on muunnelma Stockmann-tavaratalon nimestä. Alun konsonanttiyhtymä poikki, vierasperäinen kirjain keskeltä pois ja i loppuun - siinä imagon ja kulttuurikäsityksen ainekset.  Viereisen kerrostalon hän oli jo ostanut.  

Kirjaihmiset joutuvat siirtymään Korkeavuorenkadulle. Ei uusi kotitalokaan hullumman näköinen ole. Se on vanha graniittilinna, joka on vapautunut puhelinyhtiöltä. Vain kirjalliset perinteet puuttuvat.  

Mikä ovi siis on kyseessä? 

Osoite on Bulevardi 12. Kustannustalon nimi on Werner Söderström Osakeyhtiö (WSOY)

 

 

Lohdullinen tieto

Suuresti arvostettu The Guardian julkaisi äskettäin artikkelin, joka antoi Dessulle aihetta tyytyväisyyteen ja lisäsi itsetuntoa. Harvoin sellaista saa.   

Artikkelissa kerrottiin amerikkalaisessa Western Illinois Universityssa tehdystä tutkimuksesta. Aiheena oli narsismi. Kaikkihan me pelkäämme olevamme narsisteja, eikö vain? Tai ainakin narsisteilta näyttävämme muitten silmissä. Ei kivaa. 

Tutkimuksen mukaan ne Facebookin käyttäjät, joilla on paljon kavereita ja jotka tekevät usein tilapäivityksiä, osoittautuivat olevan narsisteja. Narsistit myös merkitsevät itsensä Facebookissa julkaistuihin valokuviin muita useammin. 

Tutkijoiden mukaan narsistien tuntomerkki on, että he ovat itsekeskeisiä, turhamaisia ja haluavat olla huomion keskipisteenä ja tulla laajalti huomatuiksi. Monet heistä tekevät itsestään jopa epäasiallisia paljastuksia saadakseen huomiota.  

Tutkimuksessa oli paljon yksityiskohtia, mutta ydinkohta oli, että mitä enemmän henkilön käytöksessä oli narsistisia piirteitä, sitä enemmän heillä oli Facebook-ystäviä. Muita todennäköisemmin narsisti hyväksyy kaverikutsuja myös tuntemattomilta.  

*   *   *    

Miten niin tämä on lohdullinen tieto?  

Viehättävä sihteerini neiti B. yllytti minua noin vuosi sitten liittymään Facebookiin. Olin vähän vastahankainen mutta suostuin kun yllytettiin.   

Meillä on Vuoronvarausvirastossa talon sisäinen sopimus, että toistemme Facebook-kavereiksi emme tarjoudu emmekä suostu. Minulla oli sellainen ennakkoaavistus, että eipä taida kaveriruuhkaa tulla.  

Olin oikeassa. Jonkin aikaa päivitin  profiiliani ilman ainuttakaan kaveria. Vähän tylsää mutta miksei, sujuihan se niinkin. Sitten kuin tyhjästä ilmestyi yksi kaveripyyntö. Aivan tuntematon nimi. Hyväksyin hänet oitis. Nuori mies Kuopiosta, jota en tiedä tavanneeni tai tuntevani. Hänellä näytti olevan valtavasti kavereita.   

Päivitin harvakseltaan sivuani ja sain lukea kaverini kirjoituksia. Sellaista nuoren miehen elämää. Ei tullut peukkuja pystyssä eikä poikittain, ei häneltä eikä minulta. Vähitellen aktiivisuuteni laimeni. Joskus kävin katsomassa, mitä nuorelle kaverilleni kuuluu. Kerran hän lähetti minulle syntymäpäiväonnittelun. Siinä kaikki.  

Lisää kavereita ei ole tullut, on vain tämä yksi.   

Voiko kukaan tämän jälkeen enää epäillä Dessua narsistiksi?

Ilmari Turjan idea

Dessua ovat alkaneet hienokseltaan tympiä television alituiset vaaliohjelmat. Niitä on tullut jo monta viikkoa ja tahti varmaankin kiihtyy. Jopa hölynpölypainotteiset kaupalliset kanavat ovat innostuneet - mikä sinänsä on yllättävää ja arvostettavaa.

Liika on kuitenkin liikaa. Ohjelmien laatu ei aina ole hääppöinen. Kumma ettei mikään media ole keksinyt pistää koko ehdokasporukkaa BB-taloon asumaan. Siitäpä vasta saisi revityksi otsikoita.

Kaikkeen ehdokkaat suostuvatkin. Hesari on pistänyt ehdokkaat kävelemään kilpaa. Arvostukseni nousi kahta kilpailusta kieltäytynyttä (Lipponen, Soini) kohtaan, ei kuitenkaan niin paljon, että äänestäisin heitä. Jossain edellisissä vaaleissa ehdokkaat taisivat joutua vastaamaan intiimeihin kysymyksiin jossain parisuhdeohjelmassa ja hyppimään narua Speden speleissä, jos oikein muistan.

Dessu on omasta ehdokkaastaan päättänyt jo varsin aikaisessa vaiheessa. Isojen puolueiden vanhat herrat eivät ääntäni saa. Mielellään saisi taas olla nainen, mutta tällä kerralla toinen heistä ei tule kysymykseenkään ja toisen, sinänsä arvostettavan naisehdokkaan kokemus ei ole riittävän laaja-alainen. Ehdokkaallani pitää olla tähtäin tulevaisuudessa, visio tulevaisuuden ongelmien hallinnasta. Vain yksi ehdokkaista täyttää kriteerini, ulkopoliittisesti kokenutkin vielä. Hän näyttää jopa olevan vahvasti nousussa toiselle kierrokselle.

* * * 

Kun joululomalla laiskottelin muutaman päivän kesäasunnollani, luin vanhoja lehtiä. Yksi käteen osuneista oli Uusi Kuvalehti vuodelta 1961. Siinäkin odoteltiin presidentinvaaleja.

Päätoimittaja Ilmari Turja, Isonkyrön juureva äijä, oli saanut idean, jota hän esitteli pääkirjoituksessa. Näytelmän ”Särkelä itte” kirjoittanut aitosuomalainen lehtimies, jonka muotokuvan jokainen Kansallisteatterin kävijä löytää lämpiön seinältä, oli Kekkosen kavereita, mutta selvästi hän halusi antaa julkisen suunvuoron myös muille ehdokkaille, jotka olivat Rafael Paasio, Paavo Aitio ja Emil Skog. Olavi Honka oli myös alkuvaiheissa ehdolla, mutta hän luopui tunnetuista syistä.

Turjan idea toteutui. Siitä me nyt saamme ylenpalttisen liioittelevastii nauttia. 

Kuvassa on se Turjan pääkirjoitus. Sen saa klikkaamalla niin suureksi, että lukeminen onnistuu.

Salaisuuksia

Dessu tuntee olevansa lähestulkoon vallankäytön ytimessä, kun hän kulkee päivittäin työmatkallaan Säätytalon editse. Siinä rakennuksessa on näinä päivinä historian havinaa, silla sisällä rakennetaan valtakuntaan uutta hallitusta. Talon tärkeys näkyy portaillakin. Siinä on laumoittain toimittajia odottamassa ohi kulkevia päättäjiä. Mitään heille ei kuitenkaan kerrota.

Muutama merkkihenkilö on Dessunkin silmiin sattunut. Säätytalon portaiden edusta on näinä päivinä varmin paikka kadunmiehelle päästä kuviin. Erään sanomalehden kuvassa huomasin jo näkyväni taustalla, kaukana päähenkilöistä. Näin ainakin arvelen, ihan varma en voi olla, sillä kuva ei ollut syvätarkka. Voi se olla joku muukin, mutta ainakin sillä oli olkalaukku.

Dessu tuntee olevansa linssilude, sen verran usein hän on huomannut päässeensä julkiseen kuvaan. Viimeksi pääsin sanomalehteen, kun istuin yleisön seassa Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyssä vaaliväittelyssä. Sitä ennen näyin televisiouutisissa, kun istuin Kulttuurikeskus Caisassa yleisön joukossa eräässä keskustelutilaisuudessa. Kauaa ei ole siitäkään, kun televisiotoimittaja pysäytti minut kadulla ja kysyi kameran käydessä mielipidettäni susien ja karhujen metsästyksestä. Viime kesänä olin hämäläisen paikallislehden haastattelussa, kun toimittaja nappasi minut erään näyttelyn avajaisissa. Puhumattakaan niistä lukuisista haastatteluista, joihin olen vuosien varrella joutunut virastomme toimialaan kuuluvissa kysymyksissä.

* * * 

Säätytalolla siis neuvotellaan, ja jos valmista tulee, tuloksena on melkoisen epäpyhä allianssi. Jotenkin hämäräperäiseltä tuntuu, että siellä on käsiteltävänä Nato-kysymys. A-studiossa Salolainen kiemurteli asian kanssa, ja jopa uuden uljaan ulkopolitiikan ihmelapsi Stubb tiuskaisi ruman sanan (tosin englannninkielisen) asiasta kysyvälle toimittajalle Säätytalon portailla. Ei hyvä.

Harmi, ettei Nato ota henkilöjäseniä, niin että Lipposet, Häkämiehet, Ahtisaaret ja muut voisivat liittyä. Tuntuisi varmaan uljaalta. Dessu ei liittyisi.

Kuvassa on risteilyohjus rantasaunan katolla jossakin kaukana Keski-Suomessa. Kuva on havainnollinen todiste Suomen puolustusvalmiudesta ilman Natoakin. Väärinkäsitysten välttämiseksi vakuutan, että kyseessä ei ole Dessun oma rantasauna eikä järvi ole Längelmävesi. Tarkemmat koordinaatit jätän ilmoittamatta, etten tulisi hölmöyksissäni paljastaneeksi sotasalaisuuksia. Sellaisesta joutuu Supon kanssa vaikeuksiin. (silti kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

Viisumia hakemassa

Dessulla oli tänään asiaa Ludviginkadulle. Menin hakemaan viisumia.

Kohdemaa ei ollut Venäjä eikä muukaan perinteinen viisumimaa vaan Ankkalinna. Päivälehti-museossa on avattu näyttely Aku Ankan kunniaksi tämän saavuttaessa eläkeiän. Yksi osa näyttelyä on kone, joka hakemuksesta myöntää viisumin päivänsankarin kotikaupunkiin.

Minullekin myönnettiin. Turvaluokitukseen tarvittava henkilötarkastus ei tosin ollut turhantarkka. Hakijalta kysyttiin sukupuoli ja etunimi, ei muuta. Viisumikone otti valokuvan hakijasta.

Hiukan epäilin, mitä viisumikone tuumaa etunimestäni. Ankkalinnassa kun asustelee myös kuuluisa kaimani, joten sekaantumisvaara on ilmeinen. Tuumin, olisiko parempi antaa koneelle kastetodistukseen kirjoitettu alkuperäinen etunimeni, joka on Robert. Päätin kuitenkin pysytellä vakiintuneessa etunimessäni, sillä kastenimellä minua ei tunne kukaan.

Kun kone sitten printtasi viisumini, siinä oli kaksi yllätystä. Kone oli harjoittanut luovaa byrokratiaa ja antanut minulle uuden sukunimen ja uuden ammatin. Valokuva on hieman epätarkka, sillä siinä ei näy, että minulla on silmälasit ja parta. Rusettia en käytä. Muutoin kuva on melko onnistunut. Se muistuttaa kohtuullisen paljon tämän blogin yläkulmaan sijoittamaani kuvaa. Molemmissa on käsi kohoamassa luonteenomaiseen asentoon ja askel on jämerä. Kuva kelpaa.

Henkilön luonnehdinta ei ole hullumpi, jos jätetään väärä ammatti huomiotta. Kokonaisuuteen olen tyytyväinen.  (Viisumin saa suuremmaksi klikkaamalla)

* * * 

Aku Ankka on ajankohtainen muutoinkin kuin 60-vuotisjuhlansa vuoksi. Kohta on vaalit ja hän saa taas paljon ääniä. Hän olisi ilmeisesti tullut viime vuosikymmeninä valituksi jokaisessa eduskuntavaalissa, jos olisi ollut ehdokkaana. Valitettavasti hänelle annetut äänet on hylätty. Aikamoista pikkusieluisuutta valintalautakunnilta! Jään vaan miettimään, minkä puolueen Aku valitsisi, jos ehdokkaaksi ryhtyisi. Ei ainakaan kepulainen eikä kristillinen. Ehkä demari.

Kun katselen blogini vasenta saraketta kohdasta "Liity Dessun blogin lukijaksi", huomio kiinnittyy kuvaan siinä rivin keskipaikkeilla. Siinähän se päivänsankari hymyilee. Kuva täsmää, nimi ei. Herääkö kenelläkään epäily, kuka oikeasti kirjoituksiani lukee, salanimellä? Tunnettuahan on, että moneen toimeen hän ehtii ja innostuu.

VIISUMIN HAKIJOILLE LINKKI:  http://www.paivalehdenmuseo.fi/vaihtuvat-naeyttelyt.html

Hau & heil

Dessu huvittui löytäessään äskettäin joulun aikoihin julkaistun uutisen tamperelaisen apteekkarin Jackie-nimisestä dalmatialaisrotuisesta koirasta, joka joutui natsi-Saksan hallinnon ajojahdin kohteeksi toisen maailmansodan aikana. Tassunsa Hitler-tervehdykseen nostaneesta koirasta oli tullut Saksan hallinnolle ongelma. Jossakin ministeriössä suunniteltiin jopa koiran omistajan yrityksen tuhoamista moisen pilkanteon kostoksi.

Koiran omistaneen apteekkarin rouva oli syntyperältään saksalainen, ja hänellä tiedettiin olevan natsivastaisia mielipiteitä. Kaiken pilkan huipentumaksi rouva oli antanut Jackielle lempinimeksi ”Hitler”, koska se osasi nostaa tassunsa ilmaan kuten saksalaiset karjaistessaan ”Heil Hitler!” -tervehdyksensä.

Saksan konsuli oli jostain saanut tiedon tästä koirasta ja raportoi asiasta kotimaahansa. Seurauksena apteekkari määrättiin saapumaan puhutteluun Saksan suurlähetystöön Helsinkiin ja saksalaiset lääketehtaat asettivat hänen apteekkinsa boikottiin. Oikeuden eteen apteekkaria ei kuitenkaan saatu, vaikka yritystä oli. Todistajia ei rikokselle löytynyt.

* * *

Niinpä. Oli niillä monenlaista huolta ja murhetta.

Dessu muistaa tunteneensa vähän samanlaisen koiran 1970-luvulla. Sen nimi oli Yrjö, ja se suoritti siviilipalvelusta isäntänsä kanssa eräässä hoitolaitoksessa Jyväskylän liepeillä. Yrjönkin tassu nousi, mutta vain silloin kun se halusi ruokakuppiinsa täydennystä. Muutoin se enimmäkseen makoili, vanha, lihava ja väsynyt kun oli. Yrjöllä oli kansainvälistä taustaa, sen sukujuuret olivat peräisin Leipzigistä. Niinpä Yrjön roduksi mainittiin ”Saksan demokraattinen paimenkoira”. Diplomaattisia ongelmia Yrjö ei aiheuttanut. Yrjöstä aika jätti melko pian sen jälkeen kun se oli saanut kansalaisvelvollisuutensa suoritetuksi.

* * *

Dessu itse poistuu maasta viikonlopun aikana. Kyseessä ei ole maanpakoon lähteminen, vaikka siihenkin voisi olla aihetta. Aikomukseni on kuitenkin palata.

Dessun uudet työtehtävät  pistävät liikkeelle. Menen Kööpenhaminassa järjestettävään kongressiin, jonka tarkoitus on ties mikä kansainvälisen yhteistyöverkoston suunnittelu ja kehittäminen. Kaikenlaista sitä joutuu sietämään - mieluummin pysyisin kotona.

... jotta oikein osaisimme ...

Viisaita niksejä vuodelta 1948. Suositellaan kiinnitettäväksi näkyvään paikkaan jokaisessa keittiössä työpisteen lähettyville. (klikkaamalla suuremmiksi!)


                                       1.

2.

Housut jalkaan

Erkon konsernin jättiläinen julkaisi vuoden alkajaisiksi (2. tammikuuta) kokosivun reportaasin otsikolla ”Housut tekevät kodin”. Sepä vekkulia, jättiläinen unohtaa kerrankin Nato-vyörytyksensä ja keskittyy olennaiseen.
Anteeksi, nyt taisin olla kohtuuton ivassani. Onhan Hesarissa ollut toki muutakin toimituksellista human interest -sisältöä. Emmehän voi unohtaa, että lehti on vuosikaudet lähes jokaisessa henkilöhaastattelussa tehnyt olennaisen kysymyksen: ”Maksalaatikko - rusinoilla vai ilman?”

Kun vielä tarkemmin mietin, Hesarin viikkoliite on oikeastaan huippuhyvä tällä alalla. Kuuluuhan sen ”Kuka Nyt” -palstan haastattelujen kysymyssarjaan jokseenkin säännöllisesti olennainen kysymys ”Kuinka karvainen on takapuolesi?” - Tosin ei aina. Olen miettinyt, miksei tätä kysytä kaikilta. Pintapuolisen havainnoinnin perusteella arvelisin, että jako menee haastateltavan sukupuolen mukaan - miehiltä kysytään, naisilta ei. En kuitenkaan ole varma, päteekö tämä havainto kaikissa tapauksissa. Ehkä on poikkeuksia.

* * * 
Tässä uudessa kotihousujutussa haastatellaan ja valokuvataan ihmisiä siitä, millaisia housuja he kotioloissaan pukevat päälleen.

Yhdelle tärkeintä on housujen löysyys. Hänellä on kahdet mustat ja yhdet punavalkoiset verryttelyhousut. Ne värikkäämmät ovat olleet hänellä käytössä 15 vuotta, ja silloinkin ne tulivat perintönä isoveljeltä. Tämä 28-vuotias tamperelaismies pitää tärkeimpänä housujen ominaisuutena sitä, että ne ovat tosi löysät. Vyötärön kuminauhan kuitenkin pitää pitää housut ylhäällä. ”Koti on housuissa”, hän julistaa. Tämä lausahdus olisi mielestäni syytä ottaa mukaan seuraavaan WSOY:n syvämietteisiä ajatuksia keräävään paksuun aforismikokoelmaan.

Toinen vaihtaa talvella kotiin tullessaan ylle Marimekon kermanväriset villaiset neulehousut. Kesällä käytössä ovat beesit veluurihousut. Jouluna väri on punainen. Kauppareissulle tämä 58-vuotias helsinkiläisnainen ei kuitenkaan housuissa lähde julkisesti näyttäytymään, sillä ne ovat ”sellaiset yksityishousut”.

Kolmannella, 31-vuotiaalla helsinkiläisnaisella, asu vaihtelee. Välillä on pitkä raidallinen mekko, välillä haaremihousut. Mekko on ilmeisesti monikäyttöisempi, sillä hän kehuu sitä mukavaksi puuhatessaan sängyssä läppäri sylissä.

Neljäs, 47-vuotias espoolaisnainen, ei selvästikään ymmärrä mukavuuden luonnetta. Hän oli katsonut Lenita Airiston haastattelun, jossa tämä oli tiptop punaisessa plyysisessä kotiasussa. Niinpä hän oli etsinyt Niken lantiomalliset joustamattomasta tekokuidusta tehdyt housut. Niissä hän voi kuurata lattioita ja ottaa heti vieraita vastaan ja postilaatikolle voi kipaista ilman häpeää polvipusseista naapureiden silmissä. - No, tiedämmehän me Espoon ja espoolaiset…

Entä Dessu itse?

Dessu ei häpeä polvipusseja eikä käytä lantiomallisia. En myöskään Marimekon neulehousuja, vaikka muuten arvostan Marimekkoa suuresti. Arkkitehti-olkalaukku minulla on koko ajan käytössä. Aikoinaan käytin myös Kuski-pukua, sitä vakosamettista, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Dessulla on neljät kotihousut, kaikki samanlaisia, tosin eri värisiä: kahdet mustat ja kahdet harmaat. Ostin ne kymmenisen vuotta sitten ollessani muutaman kuukauden Yhdysvalloissa. Housuissa on reiden päällä erään yliopiston urheiluseuran nimi ja logo (jätän nimen tässä mainitsematta etteivät joudu nolatuksi). Väljät housut, polvipussit, kuluneet, rispaantuneet, mukavat. Uskon, että ne kestävät vielä toiset kymmenen vuotta. Onneksi ostin niin monet.

Kummallisia nämä yliopistojen ja korkeakoulujen käytännöt. Näin kerran tuttavallani Sibelius-Akatemian oppilaskunnan tyylikkään t-paidan. Kysyin, mistä voisin ostaa sellaisen itselleni. Hän sanoi, että en mistään, kun en ole tekemisissä sen laitoksen kanssa.

Sanoin, että onhan minulla amerikkalaisen yliopiston housuja iso pino, vaikka en ole koskaan ollut tekemisissä sen yliopiston kanssa, en ole edes käynyt siellä. Sibelius-Akatemiassa olen sentään käynyt, hyvinkin monta kertaa kuuntelemassa konsertteja.

Ei auttanut.

Kuka alensi veroprosenttiani?

Dessutom sai kaksi virallisen näköistä kirjettä. Isomman kuoren lähettäjän paikalla vasemmassa yläkulmassa luki ”Vero Skatt”. Pienemmässä kuoressa samalla paikalla luki ”Veronmaksajat Puolenpitoa”.

Kuorten sisällöt eivät isommin yllättäneet. Vastakkaisiin suuntiin ne kyllä vetivät. Isommassa tuli verokortti alkaneelle vuodelle. Pienemmässä tuli Veronmaksajat-yhdistyksen lasku alkaneen vuoden jäsenyydestä. Dessu on muutama vuosi sitten jonakin heikkona hetkenä tullut liittyneeksi moiseen yhdistykseen. En kuitenkaan tunne sitä omakseni - pitäisi erota, jos keksisi, miten. Järjestön lehti on kyllä tullut selatuksi, mutta en ihmeemmin innostunut.

Veroviraston kirjettä tutkiessani tuli kuitenkin yllätys: ennakonpidätysprosenttini on pudonnut reilusti. Viimeksi se oli 30, nyt 27. 

Tämä oli järkytys. Miksi ne vähentävät veroani, vaikka valtiontalous on kriisissä? Luulevatko ne, että minunkin talouteni on kriisissä? Minullahan on vakituinen työ ja hyvä palkka ja minulla on palkan lisäksi sivutuloja ja pääomatuloja. En olisi tarvinnut veronalennusta. Pärjäsin hyvin silloinkin, noin kymmenen vuotta sitten, kun prosenttini oli lähellä neljääkymmentä. Osasin silloin ja osaan edelleenkin huolehtia taloudestani.

Suomi ei kai ole koskaan ollut niin kurjassa jamassa kuin nyt. Kaikessa säästetään, vanhustenhuollossa, opetuksessa, sairaanhoidossa, sosiaaliturvassa, kulttuurissa. Köyhyys lisääntyy, tulokuilut ja leipäjonot kasvavat. Eilenkin uutisissa selostettiin, että on syntymässä uusi köyhyyden luokka, jonkinlaiset superköyhät. Kelan tutkimusprofessori on harva se päivä julkisuudessa puhumassa vakavaksi käyvästä kehityksestä. Hälytyskellojen pitäisi soida. 

Näistä ongelmista presidenttikin puhui vuoden alkajaisiksi. Ei saanut kehuja, tuntui tylsältä. Yhdenkin puolueen puoluesihteeri moitti iltapäivälehdessä, että presidentti unohti puheessaan ne, joilla menee oikein hyvin. Niinpä unohti, täytyy myöntää.

Nyt ne sitten alentavat veroja.

Meillä on hallitus ja hallituksella ideologia. Tarkoituksena on kai amerikkalaistaa Suomi. Siellähän ei ole korkeita veroja, tosin ei sosiaaliturvaakaan eikä ilmaista koulutusta. Sairausvakuutuksestakin nousi sellainen kiihko, että aseita jo kaivetaan esiin.

Tuore mielipidemittaus tuotti tuloksen, että Suomessa kansalaisten merkittävä enemmistö olisi valmis maksamaan enemmän veroja, jos sillä saataisiin hoitokoteihin enemmän henkilökuntaa, toimiva sairaanhoito, kouluihin viihtyisyyttä, päteviä opettajia, oppilashuoltohenkilökuntaa ja kelvolliset ateriat. Ja muuta pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvaa perusturvaa.

Mutta ei. Hallitus ja elinkeinoelämä näkevät, että korkeampi veroprosentti heikentää kilpailukykyä ja kasvua. Ja rahaa pitää vielä riittää miljardimäärin korjaamaan finanssiveijareiden aiheuttamia tuhoja milloin maailmalla, milloin kotimaassa.

Ei tällainen verolinja ole Veromaksajat-yhdistyksen aikaansaannosta, vaikka kirjeen nurkan iskulauseessa julistetaankin ”puolenpitoa”. En tämän vuoksi eroa yhdistyksestä, protesti osuisi väärään kohteeseen. Kyllä syyllinen on hallitus, niin nykyinen kuin edellinenkin. 

Esitän vastustavani moista veroideologiaa. Nostakaa veroja. Voitte aloittaa minusta.








(Tämä kirjoitus on saanut virikkeitä HBL:ssä 9.1. julkaistusta kolumnista Min mening / Staffan Bruun. Tack)

Vaarallinen paikka

Edellisellä kerralla kirjoitin korruptiokeikasta ravintola Manalassa. Kirjoituksen lopussa lupasin palata aiheeseen ja kirjoittaa Jaskan grillistä, joka sijaitsee Manalan ulko-oven edessä.

Hieman kaduttaa, että lupasin, mutta täytyy pitää lupaus. Katumus perustuu siihen, että olen pitkään vältellyt asioimista mainitussa grillissä. Välttely taas perustuu henkilääkärini Eevan tiukkaan suositukseen - määräykseen? - että minun pitää syödä omenoita ja pysyä etäällä nakkikioskeista (eli snägäreistä, kuten minua urbaanimpi väki niitä kutsuu). 

Eeva-tohtorin määräyksen takana ei suinkaan ollut huoli siitä, että joutuisin nakkikioskin jonossa tappeluun, mikä sinänsä on alituisesti vaaniva vaara Jaskan grillinkin öisessä jonossa kuten Suomen kaikkien nakkikioskien jonoissa. Nakkikioskitappeluthan ovat, kuten tiedetään, pysyvä osa elävää suomalaista kansanperinnettä. 

Eeva-tohtori oli huolissaan kolesterolistani.

Niinpä en ole pysähtynyt Jaskan grillille pitkään aikaan, vaikka siitä ohi usein kävelenkin, sillä se sattuu sijaitsemaan kotimatkani varrella keskustasta Töölöntorille. En ole tarkistanut asiaa, mutta olen aika varma, ettei siellä myydä omenoita.

Sen sijaan siellä myydään suuria ja rasvaisia annoksia, ja kauppa käy hyvin öiseen aikaan. Asiakkaita tulee paljon siitä kulman takana sijaitsevasta talosta, jossa on 14 pylvästä ja leveät portaat. 

Grillin omistajan kaupallisesta hoksaavuudesta todistaa, että asiakaskunta on hyvä myyntivaltti. Niinpä ruokalistan annosten nimet ovat osa suomalaista poliittista historiaa. Viereinen kuva ei ole kovin terävä, mutta klikkaamalla sen saa suuremmaksi ja ehkä lukukelpoiseksi. Tutunnimisiä annoksia löytyy.

Muutama vuosi sitten satuin lukemaan New York Timesin matkailutoimittajan Helsingin-reissulta kirjoittaman jutun. Hänkin oli päätynyt yöllä Jaskan grillille. Tallensin kirjoituksen mutta en tullut merkinneeksi muistiin päivämäärää enkä ehdi nyt etsiä. Liitän jutun tähän:

Helsinki´s Grub Club


Each night in Helsinki, Finland, a random assortment of people, from celebrities to the living dead, line up in front of a tiny metal hutch tucked behind the Finnish parliament building. Inside the kiosk sits an old woman sporting granny glasses and a Soviet-era dye job that tints her hair an iridescent tangerine. Two outsize condiment dispensers hang, udderlike, from the ceiling; meat patties in puck form are lined up in front of a grill. The Finns have a word for their proudest national characteristic: sisu, or, roughly, “guts.” It takes sisu — a lot of sisu — to eat at Ykkos Jaskan Grilli.


I first learned about Jaskan Grilli at a bar called Tori, in the Punavuori district, Helsinki's pleasantly chill answer to Manhattan's West Village. Lotta, a stylish young Finn, explained the basics: The Grilli has been around for about 25 years, it opens at 7:30 p.m. and closes at 4:30 in the morning, and it's where everyone goes when the bars close. It's known for sandwiches crammed with ambiguous meat stuffs and covered in outlandish quantities of raw garlic. “If you were to hang out at Jaskan Grilli for two weeks, you would meet the who's who of Finland,” she said. “And the who's not.”


Lotta's boyfriend and his mates, a boisterous group ranging in age from 22 to 50, tried to convey to me the peculiar genius of Jaskan's. Apparently there are two traditions. You buy a half liter of milk to wash down your sandwich. And you fight. Fight? “Yes, normally, there is always a fight,” said one of the friends, a television cameraman in his 40s. “A good fight. Then you hug a little bit, and go have some sausage and milk.”


“It's drunk food,” said a banker. “Gourmet crap, I call it,” chimed in another. They all started talking at once. On many nights, some farmer will drive from more than 100 miles away just to get his fix. On weekends, the queue can extend more than 300 feet. One time the filmmaker Renny Harlin supposedly offered to buy everyone a sandwich if he could jump the line. “Everyone is in the same mood,” a Swedish businessman said. “A lot of after-parties start there. Place to pick up girls, also.”


At 2 a.m., we headed over. Lotta began to translate the menu. The first item is “hot dog.” After that, things get esoteric. There is the famous Jaskan Special (meat pie, beefsteak, ham patty, sausage), and the infamous Kannibal (big meat pie, beefsteak, fried egg, two ham patties, ham, sausage and all 14 condiments), from which I'm told no one has ever returned alive. The other items are named after celebrity regulars: the Tarja Halonen, for the Finnish president; the Kansalainen, after Tapani Kansa, a Finnish crooner; and my favorite, the Salarakas, or “Secret Lover,” in honor of the salacious tabloid speculations surrounding a prominent Finnish businessman.


The ancient server, Aliisa, chatted with us. Old Jaska, who started the Grilli, sold it 16 years ago. (Where is he now? “He likes to go on vacations in Thailand.”) Aliisa has seen year after year of Finns sidle up to her window. “They come to tell me they're pregnant, to show me their baby. Now their children come.”


At that moment, a middle-aged man in a two-tone windbreaker wandered up. He wouldn't have been especially notable but for his young companion, who held up an umbrella for him, sheltering him from the rain. “He is the Dr. Phil of Finland,” Lotta whispered. “He had a TV show for a few years, but they canceled it, because no one in Finland has any problems.” I asked him about his Grilli habit. “I come once a week,” he said. “What they do here is garlic. Fresh garlic. You eat it and can never speak to another person thereafter.” He quickly became grand. “Before McDonald's came to our country, it used to be there was a grilli on every corner. Every country has its own fast food that was destroyed by American cultural imperialism!” He laughed, then bade us good night.


My experience in the notorious queue had been so civilized. But I'd been warned that times had changed. Fights at Jaskan Grilli were rare now, the milk on offer lactose-free. I shouldn't have worried, though. Two hulking Mafioso types exited a taxi and lurched toward us. I turned and thanked Aliisa and started to walk away. “Thank you very much,” one of the men mimicked, in an admirable approximation of my mid-Atlantic wheedle. I wanted to turn and give him a special greeting from Brooklyn, but I kept walking. My sisu failed me, I suppose.

Jouduin Manalaan

Dessu istui iltaa äskettäin ravintola Manalassa. Kyseessä oli ns. sidosryhmätapaaminen, suomennettuna korruptiokeikka eli lasku firman piikkiin. Manala on sellaiseen hyvä paikka. Lisäksi Dessulla on sieltä lyhyt kotimatka. Töölöntorin nurkalle sieltä kävelee viidessä minuutissa.

Lehdistä olen huomannut viime aikoina monia juttuja, joissa Manala on mainittu. Olen tullut ymmärtämään, että siellä on rillutellut moni muukin epämääräinen asiakas.

Yksi Manalan vakioasiakas, varattomaksi miljonääriksi luokiteltu liikemies, vangittiin juuri viime viikolla. Hän piti kuulemma hovia Manalassa poliitikkojen kanssa, ja siellä niitä kuuluisia vaalirahoja suhmuroitiin.
Toisen uutisen mukaan muutama päivä sitten Manalan naapuritalon pomomies oli tullut ravintolaan nauttimaan ”tavalliset ruokajuomat” ja sitten alkanut huudella naapuripöytään sopimattomia. Siinä naapuripöydässä sattui istumaan saman naapuritalon vähän pienempi pomomies, joka aiemmin oli työmaalla pitänyt puheen, jossa oli irvinyt sitä isompaa pomoa.

Iltapäivälehtiinhän sellainen huutelu päätyy, kun se naapuritalo sattuu olemaan aika merkittävä laitos, enkä nyt tarkoita Kansallismuseota vaan sitä toisella puolella sijaitsevaa taloa, jossa on kadun puolella 14 pylvästä. Ja Manalassa päivystää aina joukko journalisteja, jotka kyllä kuulevat kaikki huutelut, saati sitten muut kuiskutukset.

Dessu ei ole Manalan vakioasiakas. Ilmapiiri ei ole aivan hänen makuunsa. Dessu viihtyy paremmin toisessa töölöläiskapakassa, Elitessä, joka ei ole kaukanakaan. Manalan talolla on kuitenkin melkoinen historia, siellä on tehty muutakin politiikkaa kuin vaalirahoja ja naapuripöytiin huutelua, esim. perustettu aikoinaan jääkäriliike. Talon nimi on Ostrobotnia eli Botta. Sen juhlasalissa opiskelijat ovat bailanneet vuosikymmeniä ja siellä Dessukin nuorena miehenä kävi monta kertaa tyttöseuraa pyydystämässä. Samassa talossa sijaitsee myös kuuluisa St. Urho´s Pub, jonka Urkki itse kävi aikoinaan avaamassa. Vieressä on myös jazz-kapakka Storyville, jossa olen muutaman kerran käynyt kuuntelemassa mm. Claes Anderssonin trion soitantoa.

Manalassa korruptiokeikalla käytyään ja lehdet luettuaan Dessu tunsi pienen hetken itsensä tärkeäksi: hän oli käynyt lähellä valtaa ja julkisuutta ja paikkaa, jossa tapahtuu suuria asioita, valtakunnan politiikan ja liike-elämän keskiössä. Sellainen hivelee hiljaisen ja vetäytyvän miehen mieltä.

Manalan mainoslause on ”Pirulliseen nälkään, helvetilliseen janoon”. Hyviä soppalounaita siellä tarjotaankin, ja sopuhintaan, niin kuin opiskelijoiden paikassa kuuluukin. Ilta-aikaan, ja erityisesti yöaikaan, varsinainen ruokahoukutus sijaitsee kuitenkin Manalan vieressä, heti ovesta ulos astuessa. Siinä nimittäin sijaitsee yksi Helsingin - ja Suomen - kuuluisimmista ravitsemuslaitoksista nimeltä Jaskan grilli. Siitä kirjoitti pitkän jutun jopa New York Times.

Palaan Jaskan grilliin lähipäivinä. Se ansaitsee oman kirjoituksen.