Tiedot ajan tasalla?

Tuttava ei uskonut minua. Väitti että puhun taas pötyä - niin kuin yleensäkin.

Epäluulo kohdistui väitteeseeni, että nykyisin kirjakielessä sopii käyttää alkaa-verbin kanssa III infinitiiviä, toisin kuin ennen. Siis ei tarvitse välttämättä sanoa alkaa tehdä, vaan yhtä hyvin kelpaa sanoa alkaa tekemään.

Todistin väitteeni netistä löytyvän Kielitoimiston ohjepankin avulla. Tuttavani piti uudistusta pöyristyttävänä. Hän kertoi aina olleensa tarkka huolitellusta kielenkäytöstä ja oppineensa säännöt tarkasti jo 70-luvulla lukiossa. Kympin tyttö - sitä hän tarkoitti vaikka ei ääneen sanonutkaan.

Ketkä tällaisia päätöksiä tekevät ja millä oikeudella? hän ihmetteli. Ovatko poliitikot tästäkin vastuussa, niin kuin taksiuudistuksesta?

Kerrankin jouduin hälventämään poliitikkoihin kohdistuvia tihutyöepäilyjä ja kerroin, että päätökset tekee Kotimaisten kielten keskus ja siellä Suomen kielen lautakunta. Pätevää ja osaavaa väkeä, yksi suorastaan fb-kaverini, vakuutin epäilijälle, mutta se tieto taisi vain lisätä epäluuloisuutta.

Suosittelin hänelle Kielikello-lehden tilaamista, jotta pysyisi uudistuksissa ajan tasalla tästä eteenpäinkin. Vasta jälkeenpäin tajusin, että tässä kohdassa en itse antanut ajantasaista tietoa. Kielikello ei nimittäin enää ilmesty  paperilehtenä. Se on olemassa vain nettiversiona. Eikä tarvitse tilata, sillä se ei maksa mitään.

Eikä se ollut ainoa ajantasaistiedoistani paljastunut puute. Jouduin nolosti myöntämään, etten osaa Helsingin uudistuneita raitiotielinjoja. Erotessamme Kiasman ravintolassa tuttavani kysyi, millä raitiovaunulla pääsee Sepänpuiston lähelle, Eiran ja Punavuoren välissä.

Ennen uudistuksia tämä ei olisi ollut mikään ongelma. Linjat 3B ja 3T kulkivat sinne, toinen Tehtaankadun, toinen Fredan suunnalta. Mutta kolmosen linjoja ei ole enää, ei ole niitä kahdeksikon muotoisia reittejä, joilla pääsi mihin vaan, Eiraan ja Punavuoreenkin.

Uudistetut linjat ovat jotenkin kummallisia. En ole oppinut niitä. En enää tiedä, mihin veisin Helsinkiä huonosti tuntevat ystäväni kulttuurikiertoajelulle. En osannut neuvoa. Piti kävellä pysäkille tiirailemaan reittien numerokylttejä.

Tuli siinä kyllä mieleen, että pahoja ajantasaistietojen puutteita saattaisi paljastua lisää itse kultakin, jos tarkkaan syyniin joutuisi. Tiedoilla ja totuuksilla kun on harmillinen taipumus vanhentua.

Uutta oppimassa

Henkilökohtaisen sanavaraston laajentaminen on aina tarpeen, totta kai. Kun kirjoittaa paljon, on syytä kehittää ilmaisukykyään. Eikä se puheessakaan pahitteeksi ole.

Niinpä minäkin pistin projektin käyntiin. Vuosien mittaan kavereiden kanssa käydyissä kapakkapöydän kehityskeskusteluissa olen tullut tuskallisen tietoiseksi semantiikan alaan kuuluvan kielikykyni puutteista. On sanastollisia osa-alueita, joissa en pärjää ollenkaan. Kielenkäytön ammattilaiselle se on noloa.

Tilanteen korjaamiseksi olen vappua edeltävänä viikonloppuna käynyt läpi kuvassa näkyvät alan oppiteokset. Heikosti hallitsemani sanastollinen aihepiiri tulee näissä teoksissa asiantuntevasti esitellyksi.

Yhtä aihepiiriä kuitenkin edelleen vierastan. Se on erotiikan ja seksin sanaston runsas käyttö kirouksina ja herjauksina. Keskeinen osa oppikirjojen tarjonnasta on juuri sitä.

En vieläkään pääse yli siitä, miksi kieli valitsee seksuaalisuuden ja lemmiskelyn sanaston käytettäväksi juuri sillä tavalla, että se näyttäytyy rumana ja halveksittavana, usein suorastaan inhottavana. Jokin tässä tuntuu kääntyneen totaaliseksi väärin ymmärrykseksi.

Jopa eroottisesti umpiankeaksi näyttäytyvä uskonto osaa kohdittain upean erotiikan. Lukekaapa Raamatusta luku nimeltä Korkea veisu. Ei ole pitkä luku mutta sitäkin kauniimpi ja verevämpi! Tai miten kauniisti ilmaisi Waltari Sinuhessa moneen kertaan: "... meni ja iloitsi naisen kanssa."  Miten ihmeessä suomalainen rehevä kielenkäyttö tekee aiheen kokonaan likaiseksi ja iljettäväksi?

Tätä osaa laajentuneesta sanavarastostani en ota käyttöön. Muilta osin ehkä tai kyllä.

Ajankohta on tietoisesti valittu, sillä vappu on sopivin mahdollinen hetki kokeilla käytännössä taitonsa edistymistä.

Kun siis tänään vappuaattona lähden taas vanha vappuviuhka kädessä hillumaan Helsingin yöhön, aikomukseni on suruttomasti esitellä monipuolistunutta sanastollista kompetenssiani niin tutuille kuin tuntemattomille seuralaisille. On jännittävä nähdä, kuinka tulevat hämmästymään!

Toivotan lukijoillekin iloista vappumeininkiä!

In medias res

Otsikossa oleva kirjoittamisen tyyliopillinen termi tuli tutuksi jo oppikoulun alaluokilla. Äidinkielen lehtori Erkki V. paukutti sen päähän, ja siellä se on pysynyt. Ainekirjoituksen aloituksesta piti jättää pois kaikki kiertelyt ja kaartelut ja korulauseet. Mene suoraan asiaan! In medias res!

Nykyisin tuo taito tuntuu olevan hallinnassa monellakin taholla. Minulla on tuoretta havaintomateriaalia.

Itselläni se on vaikeaa. Nytkin joudun antamaan taustaa havainnolle. Havainnot liittyvät blogini lukijoihin. Seuraan lukijatilastoja ja liikenteen lähteitä. Äskettäin listaan ilmestyi tuttujen lähteiden sekaan jotain uutta ja outoa. Heti kiinnostuin ja katsoin, mistä uusien lukijoiden virta on peräisin.

Klikkaus johti minut sivustolle nimeltä Flirtticlubi. Ihan outo paikka. Pitihän sinne mennä katsomaan, mistä on kyse.

No jopas! Aloitussivulla oli vähäpukeisia naisia. Ovatko vähäpukeiset nuoret naiset löytäneet blogini? Hieman epätodennäköinen joukko. Rekisteröityä piti, jotta pääsi aloitussivua pidemmälle. Rekisteröintikysymyksiä ei kuitenkaan voinut pitää kovin turhantarkkoina. Riitti etunimi, hiusten väri, pituus, syntymävuosi, maakunta. Annoin melko oikeat tiedot, syntymävuotta vähän kaunistelin. Olisi sinne voinut valokuvankin laittaa, mutta sen jätin pois.

Siellä oli edelleen vähäpukeisia naisia, mutta mitään linkkiä blogiini ei osunut silmään. Luovuin etsimisestä.

Seuraavana aamuna odotti yllätys. Töölöntorin blogin sähköpostiin oli tullut parisataa kirjettä. Kaikki vähäpukeisilta naisilta, jokaiselta kirje ja kuva. Jokainen halusi tutustua herraan nimeltä Roope 1951. Tai en minä kaikkea jaksanut lukea, mutta siltä näytti.

Nyt kirjeitä on jo toista tuhatta ja virta jatkuu. Ohessa näyte, kasvot photoshoppaisin varmuuden vuoksi piiloon, ettei tule tietosuojaongelmia. Tämä on aivan tolkutonta. Yhteenkään kirjeeseen en ole vastannut enkä vastaa.

Blogiini tulee edelleen lukijoita siitä osoitteesta. Teen siksi tässä selväksi, että en etsi seuraa. Etsin syytä, millainen linkki sieltä on blogiini. Esiintyykö ehkä joku herrashenkilö Töölöntorin blogin kirjoittajana? Osaisiko / haluaisiko uusista vieraista vastata?

Entä miten se In medias res tähän liittyy?

Saamani kirjeet toteuttavat harvinaisen osaavasti suoraan asiaan -ohjetta. Kirjeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Heti ensi rivillä kirjoittajat onnistuvat ilmaisemaan asiansa fokuksen. Käy yksiselitteisen havainnollisesti ilmi, millaisiin toimenpiteisiin kirjoittaja aikoo kanssani ryhtyä heti kun paikalle saavun. Ei kiertelyä, kaartelua tai korulauseita.

Kyllä lehtori Vasamakin osaisi arvostaa näin hyvin hallinnassa olevaa kirjoitustekniikkaa.

Merkkikieli

Nuori ystävä lähetti minulle äskettäin facebookissa onnitteluviestin, jonka perässä oli rivi merkkejä: 

Vasta jälkeenpäin kiinnitin merkkeihin huomiota ja yritin tulkita niiden sisältämää viestiä. Jotakinhan ne tarkoittavat, eivät ne mitään ornamenttikoristeita ole.

En osaa niitä verbalisoida. Siinä on seassa kuvioita jotka näyttävät pieniltä värikkäiltä käsikranaateilta elleivät peräti jalkaväkimiinoilta. Mutta en usko, että nuori ystävätär mistään räjäyttämisaikeista antaa vihjeitä. Jotakin perin ystävällistä uskon niiden viestivän.

Jostain syystä minä olen ilmeisen pysyvästi jumissa kaikenlaisten merkkien kanssa. Tekstiin pistän luontevasti kysymysmerkin, kaksoispisteen ja lainausmerkit. Ajatusviiva ja puolipiste kelpaavat myös - joskin säästeliäästi käytettynä.

Huutomerkin kanssa on jo vaikeampaa. Mielestäni se pitäisi varata teinityttöjen käyttöön fanikirjeissä. Oikein suuressa fanituksessa niitä voi tulla pitkä rivi virkkeen loppuun. Minä sen sijaan olen huutomerkin käytössä erittäin pidättyväinen. Minähän en koskaan huuda. Mieluummin tarvitsisin kuiskausmerkin.

Mutta kaikki nämä hymiöt ja emojit ja sen sellaiset. Joka kerta kun tipautan sellaisen tekstiini, tunnen teeskenteleväni nuorekasta. Vähän sama kuin ottaisin lävistyskorun huuleen ja alkaisin ajaa skeittilaudalla.

Hankalaa ja epäterveellistä

Marketissa musta mies puhui englantia leipätiskin myyjälle. Puheessa oli kuitenkin yksi sana selvää suomea: laskiaispulla.

Myyjä viittoili suuntaa, johon pitäisi mennä. Myöhemmin kassajonossa näin, että kaivattu tuote oli löytynyt. Miehellä oli kärryssään toistakymmentä kappaletta tätä vuodenaikaherkkua.

Hyvin oli siis sopeutuminen paikalliseen kulttuuriin onnistunut. Perinnetuotteen suomenkielinen nimikin oli hallinnassa, lähes ilman vieraita aksentteja.

Minulla sen sijaan on vaikeuksia mainitun tuotteen kanssa. En ostanut yhtään kappaletta. Sen syöminen on hankalaa, kun kermavaahtoa tursuaa ja tarttuu partaan. Ja kolesterolitkin ovat tietääkseni kamalat. Niitä olen saanut komennon välttää. Minulla oli siis kaksi pätevää syytä rikkoa kansallista tapaa.

Laskiaispullasta monet taitavat pitää. Sen sijaan en tiedä ketään, joka pitäisi tippaleivästä. Niiden aika on jo lähellä. Ihmettelen, miksi niitä tehdään. Niidenkin syöminen on epämiellyttävää. Murusia ja palasia tippuu pöydälle ja rinnuksille. Kolesterolista en tiedä. Jätän kuitenkin perinteisesti niidenkin syömisen muille. Ehkä mustille miehille nekin kelpaavat. Eksoottista paikalliskulttuuria?

Kotoperäisten perinteiden sijaan minulle maittavat vieraat herkut. Yksi niitä tarjoava paikka on elokuvateatteri Tennispalatsin aulan kakkoskerroksessa sijaitseva vietnamilainen kuppila. Siellä poikkean hiukopalalla, kun reitti osuu kohdalle. Aivan erinomainen tuote on vietnamilainen kanapatonki. Sen väliin on saatu mahtumaan niin paljon tavaraa, ettei mikään kotimainen bensa-aseman baari tai muu pysty vastaavaan. Kanaviipaleiden lisäksi jos vaikka mitä maistuvia vihanneksia ja marjoja sekä sopivasti tulinen kastike. Kyllä tämäkin ruoka on mahdoton syödä ilman sämpylän välistä rinnuksille ja pöydälle varisevaa tavaraa.

Jännittävän hyvin kaukaisista maista Suomeen muuttaneet ovat oppineet kieltä. Minun melko laajassa tutuksi tulleiden vierasmaalaisten joukossa jotakuinkin kaikki ovat tosissaan kielen oppimisen kanssa, ja tuloksia tulee. Sen sijaan suomalaisten kyky käyttää vierasta kieltä ei aina ole kovin vakuuttava.

P.S. Uusi blogini sai julki tullessaan hurjan määrän lukijoita. Tosin vain yhdeksi päiväksi. Siksi rohkenen muistuttaa vielä toistamiseen sen olemassa olosta, sillä se päivittyy näinä aikoina useammin kuin tämä vanha blogi. Täältä se löytyy.

Turistimme tutustuu

Tukholman historian tunnelmiin voi tutustua vaikkapa lukemalla Strindbergin Punaista huonetta tai Bellmanin epistoloita. Pietariin voi tutustua lukemalla Dostojevskiä. Helsinkiin voi tutustua lukemalla vaikkapa Mika Waltarin Isästä poikaan -trilogian.

Mutta mitä voi lukea tutustuakseen historiallisiin tunnelmiin matkustaessaan Vaasaan?

Vaihtoehtoja on kaksi: Jorma Ojaharju ja Vaasan-Jaakkoo.

Ojaharjut luin tarkasti jo siihen aikaan kun Jomppa oli vielä hengissä ja istui aina Kosmoksessa ja puhui, puhui ja puhui, lakkaamatta. Ääni oli iso, samoin mies itsekin. 

Niinpä valitsin nyt Vaasan-Jaakkoon (oik. Jaakko Ikola  1887- 1951). Epäilin kyllä, tuleekohan tästä mitään. Murrepakina ei ole ennenkään ollut minun lajini. Olen kyllä kokeillut niin savvoo kuin raumlaistakin jaaritosta. Parhaiten on kuitenkin sujunut murteille käännetyt sarjakuvat, Aku Ankasta Harald Hirmuiseen.

Etelä-Pohjanmaan murteen kanssa minä kyllä pärjään, siihen on ripaus sukurasitetta. Ei se kielestä kiinni jää.

Kunnianarvoisa blogituttuni Kemppinen on nyt toimittanut uudet kokoelmat Jaakkoon kirjoituksia. Tämäkin edesauttoi kiinnostuksen kasvamista näihin vanhoihin pakinoihin, jotka ilmestyivät alun perin Vaasa-lehdessä. Jollain tasolla utelutti myös Jaakkoon henkilö. Hänhän oli hyvin monitaitoinen ihminen, mm. kielenkääntäjä ja lehtensä päätoimittaja. Poliittisesti hän liikkui oudoissa vesissä, mm. Lapuan liikkeessä ja kokoomuksen äärilaidalla.

Kuinka lukeminen sujui?

Hetken aikaa hyvin. Oli siellä hauskoja kohtia, mm. byrokraattista turhantärkeilyä pilkkaavaa. Myönnän: on tällaisella kulttuuri- ja paikallishistoriallista arvoa.

Mutta aika äkkiä tuli tympääntyminen. Ei sellaista rehvakkaan leikillistä murreuhoilemista loputtomiin jaksa. Kesken jäi. Ehkä joskus toiste lisää.

On Vaasassa Jaakkoon muistomerkkikin, niinkin uusi kuin 2015 pystytetty. Hieman ihmettelin sen sijaintipaikkaa. Se sijaitsee aivan Vasabladet-lehden toimitustalon nurkalla. Ei kai siitä lehdestä herunut ymmärrystä kilpailevan suomenkielisen lehden poliittisesti vimmaiselle toimittajalle? (Muistomerkin kuvan otin jo viime syksynä, kun lehti oli vielä puussa).

=  =  = 

Antoisa kulttuurikokemus oli (taas kerran) käynti Tikanojan kotimuseossa. Siellä oli ruotsinvirolaisen taiteilijan Ilon Wiklandin teosten näyttely nimeltä Ihmeiden maa. Wikland on tunnettu Astrid Lindgrenin teosten kuvittajana, mm. Katto-Kassisen, Marikin, Lotan, Melukylän, Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen kuvituksista.

Näiden kuvien katseluun ei väsynyt. Tikanoja on yksi pitkäaikaisista mielimuseoistani. Museon oma "kotitaiteilija" on Eemu Myntti, varsin omintakeinen ja minulle mieluinen mestari 1900-luvun alkupuolelta.

Vanhan näköinen?

Olin kesällä 1968 kielikurssilla pienessä eteläruotsalaisessa kaupungissa. Kurssipaikka oli hieno vanhanaikainen Folkhögskola. Päivät opiskeltiin ahkerasti ruotsia, illat seurusteltiin ja kuljeskeltiin kaupungilla. Kurssilaiset olivat lukioikäisiä.

Muodostui pieniä porukoita. Minun porukkaani kuuluivat Pekka, Aila ja Airi.

Tuli ajatus, onnistuisimmeko asioimaan Systembolagetissa. Rannalla kesäyössä istuskellessa viini olisi paikallaan.

Kukaan meistä ei ollut täysi-ikäinen viinikaupassa asioimiseen. Päätettiin kuitenkin yrittää. Minut valittiin porukan täysi-ikäisimmän näköiseksi. Olin 17-vuotias. Lisäksi olin porukan sujuvin puhumaan ruotsia, jos tulee myymälässä tarvetta keskustella.

Kokeneena teiniteatterilaisena ymmärsin maskeerauksen merkityksen. Koulun pukuvarastosta löytyi tumma puvun takki ja sininen solmio.  Beatles-mallinen pitkä tukka kammattiin rasvan avulla taaksepäin piiloon korvan taakse. Aurinkolasit nenälle.

Siihen aikaan juomakaupat eivät olleet valintamyymälöitä. Piti astua tiskin takana seisovan kauppiaan eteen ja sanoa, mitä haluaa. Kauppias sitten ottaa tavaran hyllystä ja käärii sen paperiin. Ja sitten lasku.

Kai minä olin hyvä esittämään täysi-ikäistä, sillä sain pullon ja saman tien toisenkin. Siitä tuli hauska ilta. Ja sama uudestaan seuraavana päivänä. Taisi mennä pienessä juhlahumussa tyttöjen kanssa koko loppukurssi.

*   *   *  

Tämä palautui mieleeni, kun tänään ruokakaupan kassalla edessäni seisovalle nuorelle miehelle tuli ongelmaa samassa asiassa. Myyjä vaati näytettäväksi henkkareita, ja kun sellaista ei löytynyt, kaljapurkit vedettiin pois hihnalta. Syntyi kohtalaisen kiivasta sanaharkkaa.

Minullakin oli muutama kalja- ja siideripurkki. Kun vuoroni tuli, minä olin kaivanut lompakostani ajokortin ja tarjosin sitä myyjälle. Myyjäneiti tajusi vitsin, väläytti herttaisen hymyn ja sanoi, - Sulla on ikää tarpeeksi.

Onhan mulla. Välillä tuntuu, että liikaakin. Vielä en ole kokenut, että höppänäksi epäiltäisiin, mutta ei se taida kaukana olla. Ihmisiä lokeroidaan iän perusteella outoihin lokeroihin. Nuoret ovat muka aina moderneja ja uudistushenkisiä, vanhat paikalleen jämähtäneitä uudistusten vastustajia.

Kummallisin lokero on varattu vanhuksille. Facebook tunkee koko ajan näytille herttaisia vanhuksia. Katsokaa, kun pirteät mummot jumppaavat, katsokaa kuinka pappojen jalka nytkyy tanssin tahtiin. Melkein yhtä hauskoja kuin kissavideot.

Kuva on usein väärä. Meillä on sataa vuotta lähestyviä huippututkijoita ja taiteilijoita ja maratonjuoksijoita. Meillä on mummoja, jotka hallitsevat tietotekniikan ja päihittävät ryöstäjät, ovatpa ne käsilaukkuja sieppaavia teinipoikia tai Nordean sijoitusneuvojia.

Onni on omistaa kaveri

"On onni omistaa remonttitaitoinen kaveri."

Näin viisaasti sanoi remonttitaitoinen kaverini, jonka pyysin apuun, kun isännöitsijäntoimistosta tuli tieto, että kämpässäni pitää olla kolme palohälytintä. Minulla oli vain yksi.

Sitten hän jatkoi: "On onni omistaa suomen kielen taitoinen kaveri", ja läppäisi minua olkapäähän.

Tämä tummaihoinen remonttimies tuli tutukseni jo muutama vuosi sitten, kun hän työskenteli samassa työpaikassa kuin minä. Silloin autoin häntä kirjoittamaan monenlaisia anomuksia ja asiakirjoja, joita hän tarvitsi kansalaisuus- ja koulutusasioihinsa. Jo silloin oli puhetta, että hän mielellään tulee auttamaan kun apua tarvitsen. Muutamaan kertaan näin on tapahtunut.

Nyt hän tuli mukanaan iskupora ja tikkaat. Ei kauan kestänyt, kun palohälyttimet olivat kiinni katossani. Saman tien menimme myös naapurissani asuvan vanhanrouvan puolelle, sillä palohälytinmääräys koski myös hänen asuntoaan.

Sitten istuimme pöytään nauttimaan kahvia ja rouvan itse leipomaa pullaa. Sitten Afrikan-poika sai pitkää ja perusteellista kotoutusoppia, kun vanharouva tapansa mukaan kaivoi valokuva-albuminsa ja alkoi kertoa muistojaan Terijoelta ja Viipurista.

On minulla onni omistaa toinenkin remonttitaitoinen kaveri. Hänen alaansa ovat autot. Saan avaimet käteen -periaatteella toteutetun huollon Yarikselleni joka kevät autoilukauden alkaessa ja katsastushuollon joka syksy kauden päättyessä. Vastapalvelukseksi olen hänellekin tehnyt sekalaisia kirjoitustöitä.

Usein kuulee sanottavan, että jokaisella pitäisi olla juristi ja lääkäri kaveripiirissään. Ekonomeista ja teologeista ei niin ole väliä. Minulla tilanne on juuri väärinpäin.

Äskettäin olisin tarvinnut juristia, kun kokeilin, osaisinko laatia perukirjan. Minulla oli mielestäni kaikki tarvittavat asiapaperit, mutta amatöörin epävarmuus iski. Puuttuuko jotakin? Onko kaikki korrektisti ilmaistu? Ei auttanut kuin kääntyä pankin juristin puoleen, ja se on kallista. Lääkäri kaverina olisi voinut olla kiva pari vuotta sitten, kun terveyskeskuksessa tehdyn verikokeen jälkeen tekstiviestinä tuli tieto, että kaliumarvo oli 2,6. Olisin voinut kaverilääkäriltä ohimennen kysyä, onko se ok. Paljon myöhemmin selvisi, että ei ollut. Siitä koitui harmeja.

Ekonomikaveri minulla on, mutta häneltä minulla ei ole koskaan ollut mitään asiantuntijaa vaativaa kysyttävää. Sijoitusneuvontaa varmaankin saisin mutta en huoli. Pappikaverikin on. Hänen asiantuntemustaan muistan kerran käyttäneeni hyväksi. Tarvitsin erästä kirjoitustyötä varten raamatullisen lähdeviitteen. Soitin papille ja heti löytyi sitaatille hänen "kirjakultansa" luvut ja jakeen numerot.

Taiteilijakavereista on paljon iloa ja hyötyä. Näyttelijöiltä, ohjaajilta ja muusikoilta saisin viime hetken lipun melkein mihin tahansa esitykseen, on se kuinka loppuunmyyty tahansa. Kirjailijakavereilta saan tekijänkappaleita. Heitä pystyn auttamaankin antamalla arvioita tekstistä kirjoitusvaiheessa.

En minä itsekään taida ihan hyödytön olla kavereilleni, vaikka en remonttia tai raamattua yms. hallitse. Jonkinlaisesta asiantuntijasta käyn kirjallisuuden ja kielenhuollon alueella. Kyllä neuvoilleni kysyntää on riittänyt. On kysytty milloin mitäkin, suosituksia luettavaksi kirjaksi, nimeä unohtuneelle kirjalle ja sopivaa värssyä onnittelurunoon tai kuolinilmoitukseen. Nyt on menossa kaksi tekstintarkistusta, toinen tekeillä olevaan elokuva-alan tietokirjaan, toinen historian alan väitöskirjaan. Oikein mielelläni tällaisia puuhailen.

Muisti pätkii

Onkohan se alkavaa dementiaa, kun ei enää osaa sellaista, minkä on joskus osannut?

Näin kammottava ajatus nousi mieleen, kun yritin lukea kirjastossa vironkielistä lehteä. Se sujui huonosti. Ei se taito tietenkään ihan nollassa ollut, mutta paremmin kuvittelin lukemisen sujuvan.

Olen minä joskus ammoin osannut viron kieltä melko kohtuullisesti. Minulla on siitä ihan virallinen todistuskin opintokirjassani. Opiskelin viroa pakolliset kaksi lukuvuotta osana suomen kielen opintoja yli 40 vuotta sitten.

Pitäisi oikeastaan etsiä opintokirja nähtäville, jotta vakuuttuisin muinaisesta taidostani. Opintokirja taitaa olla kellarikomeron arkistolaatikossa. Jos nyt oikein muistan, siinä luki, että olen suorittanut alkeiskurssin ja jatkokurssin "hyvin tiedoin".

Toisaalta mitäpä merkitystä on muinaisilla opintokirjoilla, jos en enää osaa?

Dementiaepäilyjen vaimentamiseksi yritän vaihtoehtoista selitystä.  Unohtuisiko kielitaito keneltä tahansa, jos kieltä ei käytä 40 vuoteen?

Minulla taisivat mennä viron kielen opinnot hukkaan. En ole tarvinnut sitä muuhun kuin tutkintoon. En muista puhuneeni viroa kenenkään kanssa muutamaa sanaa enempää. En ole sen koommin lukenut vironkielistä tekstiä. Minulla ei ole ollut kontakteja, joissa olisin päässyt käyttämään kieltä. Kaksi kertaa olen käynyt Tallinnassa, siinä kaikki.

Kyse ei ole mistään vastenmielisyydestä tai boikotista. Kielitaidolle ei vaan ole tullut käyttöä. Muut kielet ovat kyllä treenaantuneet.

Kuvittelen, että kerran opittu taito olisi kohtuullisen helposti palautettavissa. Ei tarvitsisi aloittaa alkeista. Pitää ottaa harkintaan. Voisi olla hyvä ajatus ruveta poikkeamaan usein lähinaapurimaassa ja pärjätä siellä paikallisella kielellä.

Toinen tehokkaasti muistista kadonnut alue on matematiikka. Sitä tosin en ole opiskellut ollenkaan lukion jälkeen. Vai olenko? Dementian sumentamasta muististani nousee esiin epäily, että kasvatustieteen approbaturin opintoihin kuului tilastotieteen kurssi.

Mutta nyt katsoa möllötin kuin lehmä uutta veräjää eteen sattunutta mukia. Sen Beatles-vitsissä on aavistus jostain tutusta Tunnistan, että tällaisia käyräkuvioita opetettiin lukiossa. Ihan heti en kuitenkaan saa kiinni yhtälöiden ja kuvioiden ideasta.

Ei tuo kovin vaikeaa voi olla. Epäily dementiasta vahvistuu.

Viisas pääsee vähemmällä

1.   Kaveri kertoi, että perheen teini-ikäinen tytär oli ollut riemuissaan siitä, että uusien lukion opetussuunnitelmien mukaan hänen ole pakko enää opiskella yhtään kurssia historiaa.  - Mitä niitä menneitä muistelemaan.

2.  Minä olin vuonna 1966 lukiota aloittaessani iloinen siitä, että onnistuin keplottelemaan itseni vapaaksi latinan opiskelusta.

3.  Toinen kaveri harmitteli, kun oli turhaan pitänyt puoli vuorokautta paastoa mennessään terveyskeskukseen verikokeeseen. Siihen kokeeseen ei olisi tarvinnut. - Miksei kukaan kertonut? Aina ennen on pitänyt.

3.  Kolmas kaveri kirjoittaa väitöskirjaa. Olen luvannut tarkistaa kieliasun. Suomenruotsalaisena hänellä on vaikeuksia suomen kielen kanssa. Tarjosin hänelle Kielitoimiston oikeakielisyysopasta, mutta hän ei huolinut. - Parempi että sinä hoidat tämän, en minä kuitenkaan pilkkusääntöjä oppisi, ne ovat niin ylivoimaisia.

4.  Alakerran insinööri pyysi minua poikkeamaan kahville. Minä valittelin kiirettä, kun illalla tulee vieraita ja pitää ehtiä imuroida ennen sitä. - Mitä turhia, insinööri sanoi. - Vieraat tuovat kuitenkin hiekkaa jaloissaan, imuroisit vasta sitten kun vieraat ovat lähteneet.

Kuva: Mark Wallinder: Video Merenrannan sommitelma (Gösta-museo Mänttä kesällä 2016)

Pikkutarkkaa

1.  Tuli pyyntö tarkistaa tärkeän anomuskirjeen kieliasu.

Kyllähän minä kavereita autan jos osaan. Tällaisesta uskoin selviäväni.

"Ilmoituksen saatuani, ryhdyin välittömästi etsimään pyytämiänne kuitteja."  Näin luki tarkistettavassa paperissa. Haa, kielipoliisi huomasi heti pilkkuvirheen. Kaveri hangoitteli vastaan, mutta uskoi lopulta, kun minä sanelin säännön: lauseenvastiketta ei eroteta pilkulla. Piti kyllä naurettavana tällaista saivartelua.

2. Alakerran insinööri Tarmo Ylityösteistölä kutsui kahville. Särpimeksi oli leipää ja leikkeleitä.

Insinöörin mielestä minä asetin leivän päälle lauantaimakkaran ja Oltermanni-juuston siivut väärään järjestykseen. Juusto olisi hänen mielestään pitänyt olla päällimmäisenä.

Hangoittelin vastaan, sillä minun mielestäni järjestyksellä ei ole merkitystä. Pidin naurettavana tällaista saivartelua. Ravinto-opillista merkitystä en tällä uskonut olevan. Sain kuitenkin insinöörimäisen vakuuttavan luennon makunautintojen erilaisesta kohdistumisesta kieleen ja kitalakeen. Siitä näkökulmasta on insinöörin mukaan parempi, että juusto rasvaisimpana osana kokonaisuutta osuu tiiviimmin kitalakeen.

Esitelmä oli sen verran vakuuttava, että toisen ja kaikki seuraavat voileivät pinosin Tarmon ohjeen mukaisesti.

En kylläkään huomannut mitään merkittävää eroa makunautinnossa, mutta siitä en maininnut mitään.

Onhan näitä, pilkkuja, voileipiä ja monenlaisia muita, joiden kanssa on syytä olla tarkkana, varsinkin jos asiantuntija on paikalla katsomassa. 

Mistä motivaatio?

Siivosin vaatekaappeja. Siis siivosin kunnolla, en pelkästään viikannut paremmin. Keräsin rikkinäiset tai pieniksi käyneet paidat nippuun ja vein roskiin. Seuraavana samaa toimenpidettä odottavat takit ja housut.

Nyt valistunut lukija tietenkin epäilee, että olen vinksahtanut KonMari-ideologiaan (asiaa tuntemattomille huomautan, että tuossa ei ole kirjoitusvirhettä, siis sanan keskellä on nM, ei mm). Mutta en ole haksahtanut, vaikka hieman jouduinkin aiheeseen perehtymään. Motivaatio löytyi ihan itsestään.

Liikunnan lisäämisen motivaatio on hankalampi. Tällaiselle peruslaiskalle ja aika kankealle miehelle sellaiset lajit kuin telinevoimistelu, seiväshyppy tai skeittilautailu tuntuvat vaikeilta. Sumopainiin saattaisi olla luontaisia lahjoja, mutta siihen tarvittaisiin kaksi. Painiminen yksin on teknisesti hankalaa. Sen lajin esteettisyydessä on myös toivomisen varaa, mikä on tärkeä näkökohta tällaiselle kaltaiselleni kaunosielulle.

Kävely tuntuu luontevimmalta urheilulajilta. Siinä on tyyliä.

Pari vuotta sitten kävelymotivaatio eräästä syystä voimistui huomattavasti. Sillä oli vaikutustakin, kymmenkunta kiloa elopainoa siirtyi tuntemattomiin svääreihin. Motivaatio jäi kuitenkin yhden syksyn ja alkutalven pituiseksi. Paino ei kuitenkaan ole palannut entiseen.

Kysyin kerran sihteeriltäni neiti B:ltä, suostuisiko hän opettamaan minua kävelemään käsilläni.  Häneltä se sujuu yhtä luontevasti kuin kävely jaloilla. Olen nähnyt. Hän kuitenkin vastusti ajatusta. Ei sovi minun tyyliini. Voisi lisäksi nitkahtaa jokin nivel sijoiltaan. Hän suositteli sen sijaan, että tulisin mukaan hänen pitämälleen kurssille, jossa harjoitellaan jotain itämaisia itsepuolustuslajeja. - En ole mennyt.

Nyt yritän löytää itsestäni motivaation ruveta opiskelemaan uutta kieltä, ranskaa.

Näyttää ilmeiseltä, että lähden loppukeväästä pariksi viikoksi Pariisiin. Minun ikiaikainen harmitukseni on ollut, etten tullut nuorena opiskelleeksi ranskaa. Sen osaamisesta olisi ollut hyötyä työssäni. Ruotsi, englanti ja saksa ovat riittäneet, viro oli hyvässä yrityksessä mutta käytännön harjoittelun puute on kadottanut taidon.

Pariisin-matka olisi syy kielen pikaopiskeluun. Viidessä kuukaudessa ehtisi aika pitkälle. Katsotaan nyt, antaako vaatekaapin onnistunut tyhjennys motivaatiota myös kielen opetteluun.

Suku on rakas

Tuttava sanoi, että "vävypuoli" teki sitä ja sitä. Piti hetki miettiä, mikä se sellainen sukulainen on.

Sukulaisten nimitykset voivat olla vaikeita, vielä vaikeampia kuin sukulaiset itse. Olen kiitollisena muistanut isäni aikoinaan lausumaa suurta viisautta, että ei sukulaisista tarvitse pitää vain sen vuoksi, että he ovat sukulaisia. Tätä hän noudatti itse, ja minä olen jatkanut samalla linjalla.

Yhdestä veljestään isä piti. Vierailimme joka kesä Etelä-Pohjanmaalla tätä veljeä ja hänen perhettään tapamassa. Siksi minulla on vieläkin kolme serkkukontaktia tallella.

Toisesta veljestään isä ei pitänyt. Syy oli käkikello.

Olin alle kouluikäinen, kun käkikellokriisi eskaloitui.  Yövyimme tämän veljen kodin olohuoneessa, isä ja äiti levitettävällä sohvalla ja minä ilmapatjalla lattialla. Seinällä oli käkikello, joka kiekui vähän väliä. Huonouninen isä säikähti jokaista kiekumista eikä saanut nukutuksi koko yönä.

Sen koommin siihen taloon ei yöksi jääty. Pikaisesti saatettiin päivällä poiketa. Boikottiin joutunut veli huomasi, että jotain on vialla. Siitä alkoi lopullinen välirikko, joka ei korjaantunut koskaan. Siksi minulla on vain kolme serkkukontaktia tallella, ei seitsemää.

Nimitys "serkku" on helposti ymmärrettävä ja ongelmaton. Vai voiko olla serkkupuolia? Pikkuserkkupuolia? Näitä jäin miettimään siitä vävypuolesta selviydyttyäni. "Setä" ja "täti" aiheuttivat samanlaista pohdintaa. Sitten "anoppi" ja "appi".

Vielä vaikeammaksi menee, kun puhe on sellaisista sukulaisista kuin käly, lanko, kyty ja nato (tuo viimeinen ei tarkoita tässä sitä kuuluisaa "rauhanjärjestöä", johon joillakin on vimmaliittyä). Onko näille kaikille olemassa sellainenkin uusperhe-sukulaismuoto, jonka jälkiosaksi voidaan panna "-puoli"? Lankopuoli? Natopuoli?

Det gör ingenting

Olen aina ollut lapsellisen innostunut kielikömmähdyksistä. Parhaimmillaan ne tuottavat parasta huvitusta, parempaa kuin television sketsiviihde. Kai siinä on mukana hitusen verran sitä ikuista totuutta, että vahingonilo on kaikkein vilpittömintä iloa. Sitä, että jollakin on mennyt mönkään ja minä osaisin tehdä tuon paremmin.

Kun tänään sain käsiini vastailmestyneen kirjan "Svenska grodor i Finland", se piti tutkia alusta loppuun heti. Hauskaa riitti.

  

Kirja esittelee ruotsinkielisiä kielen lipsahduksia. Tämä on nimenomaan suomenruotsalainen kirja, joten suomen kielen harmillinen vaikutus on keskeinen osa käännösten epäonnistumisessa. Riikinruotsalaisilta jäisi moni kohta tajuamatta, mutta kaksikieliset suomenruotsalaiset hoksaavat kyllä, mistä häiriö tulee. Samoin ruotsia osaavat suomenkieliset.

Suosittelen ruotsia osaaville blogin lukijoille. En suosittele pakkoruotsin vastustajille. Mukaan päästäkseen ei tarvitse ostaa kirjaa, vaan aineisto löytyy Facebookista hakusanalla "Svenska grodor i Finland". Suora linkki sivuille on tässä.

Kielestä kiinni

Kävin ravintolassa syömässä. Tällä kerralla en missään etnisessä vaan ihan kotimaisessa. Tai mistä minä tiedän, millainen omistajaketju siellä taustalla piilee.

Suomen kielen päivänä, Mikael Agricolan päivänä, olen erityisen herkkä kielihavainnoille. Huonolta näytti.

Agricolalla on täytynyt olla rautainen tahto. Oli luotava suomen kielelle kirjakielinen moderni sanasto. Vaikeaa sen on täytynyt olla.

Vaikka kuinka vaikeaa oli, tavoite toteutui. Agricola loi kirjakielen. Jos sopivaa sanaa ei ollut, hän keksi sen. Keksittävää oli paljon. Suuri osa keksinnöistä oli huippulaatua, sanat jäivät pysyvästi elämään.

Oikeinkirjoitus ei nykysilmin katsottuna tietenkään ollut tarkkaa, sillä mallia hänellä ei ollut. Sanaideoiden taustalla oleva ajatus sen sijaan oli kirkas. Nykylukija osaa lukea oudolta näyttävää tekstiä virheettömästi, kunhan tuntee säännöt.

Ravintolassa sen sijaan ei ollut näkyvissä Agricolan rautaista tahtoa. Suomen kieli oli hukassa..Oli vegeateriaa, seafoodia, chicken ballsia, dippiä, hot chiliä ja drinksuja.

Agricola aloitti suunnilleen tämänkaltaisesta tilanteesta. Ei ollut sanoja, oli vain vierasta kieltä. Siitä hän teki sana kerrallaan suomen kielen.

On totta, että Agricolan kieli on tottumattomalle hankalaa lukea. Se ei ole nykyisen ortografian mukaista. Oudon näköiset sanat eivät kuitenkaan merkittävästi poikkea tarkoitetulta äänneasultaan nykykielestä.

Tässä näytteessä lukija voi kokeilla, ymmärtääkö Agricolan tekstiä. Puhe on ruoasta, uskonnollisesta näkökulmasta:

Roghalle Luku .
CAikein silmet vscaltauat
sinun päles Herra Ja sine
annat helle roan oikialla
aijalla Sine auat sinun kedes /
ia rauitzet iocaitzen hengen sinun
annoilas
Kunnia olcon Isen / ia Poian /
ia pyhen Hengen . Ninquin algusta
on ollut / ia nyt / ia aina / ia ijancaikisesta
ijancaikisen / Amen
Sijte lukekan . Ise meiden . Ja temen lehimeisen lucucaisen

 . 

Alapuolisessa tekstikuvassa on vähän opastusta asiaan perehtymättömille. Vasen palsta on Agricolan tekstiä. Oikea palsta esittää saman nykykielellä.

Kuin kalat parketilla

[jatkuu]

En malta olla jatkamatta kielikompurointien tarkastelua. Aineksia kyllä riittää, sillä olen määrätietoisesti kerännyt näytteitä vuosikymmenet. Suomen kuvalehden Jyviä ja akanoita -palsta on ollut ehtymättömin ilon tuottaja.

Hykerryttävimmät tapaukset ovat mielestäni ojaan ajaneet kielikuvat, juuri sellaiset kuin edellisessä kirjoituksessani mainitut pääministerin veneen tappi tai päätoimittajan köli vedenpinnan yläpuolella. Kovalla yrittämisellä ja taiteelliseen vaikutelmaan pyrkimisellä kielikuvasta voi tulla aivan hurmaavan pöhkö. Mitä sanotte seuraavista? 

"Santalahdet asustivat monikerroksista taloaan Braunsfeldtissä ja tulivat vähitellen osaksi Kölnin sosieteettia. He luistelivat kuin kalat kiiltävimmälläkin parketilla." 

"Kolesteroolikellot kalkattivat raivokkaasti, kun nostalgiseen hurmioon antautunut meikäläisen suu kieriskeli nautinnoissa." 

"Niin siinä jälleen kävi, että juuri kun olimme nuolaisemassa ennen kuin tipahtaa, tipahti pettymyksen pommi, joka maistui karvaalta kielellä."

 Joskus yksikin sana riittää. Jos sana on saanut yleisessä kielenkäytössä kuvallisen erityismerkityksen, sen käyttö tavallisessa merkityksessään tuo lukijalle kovin outoja mielleyhtymiä. 

"Susiparin tappolupa Sotkamoon"  

"Viikatemies vankilaan Orimattilassa. Poliisien saavuttua miestä rauhoittamaan tämä kävi poliisien päälle puutarhaviikatetta käyttäen." 

"Niin että metsään ja sieneen tällaisena syksynä! Mikä onkaan komeampaa näin syksyllä kuin päättää päivänsä limanuljaskasopalla."

Joskus Jyviin ja akanoihin on eksynyt tapauksia, joista ei oikein tiedä, ovatko ne kielen lipsahduksia vai kirjoittajan taidon osoituksia. Palstan luonne viittaisi lähtökohtaisesti lipsahdukseen, mutta toisinkin voi ajatella.  Sellainen on mielestäni mm. seuraava otsikko, jossa siinäkin on kyse yhden sanan erityismerkityksestä. 

"Purjevene tuuliajolla - mies seilissä"

 Ammattikirjoittajilta voi vaatia kirkasta ajattelua. Lukijan pitäisi ymmärtää viesti. Aina se ei onnistu. Havainnollista viranomaiskieli ei ole, siinä maistuu byrokratia. Kielikuvilla ei ole sijaa. Tällaista siitä sitten tulee. 

"Kokeiluvaiheessa asukaspysäköintioikeudesta ei peritä muuta maksua kuin kaupungin viranomaisten toimituskirjoista perittävistä lunastuksista koskevan päätöksen mukainen lunastus asukaslunastuksesta." 

"Takaa tullut himankalainen mies törmäsi henkilöautolla pakettiautoon, joka törmäyksen voimasta ajautui tien luiskaan. Takaa tullut parkanolainen auto törmäsi himankalaiseen ja samaan jonoon ajoi vielä kauhavalainen auto, joka sysäsi parkanolaisen auton tieltä ja törmäsi himankalaiseen. Rytäkässä loukkaantuivat himankalaisessa olleet kaksi henkilöä ja ikaalislaisen pakettiauton kuljettaja."

 Mieluummin luen kyllä noita kielikuvakompurointeja kuin kireää pykäläproosaa. Loppuun taas näytteitä menneen vuosituhannen Jyvistä ja akanoista.

Yhteen hiileen

Pääministerin kielikuvalle on naureskeltu. On sitä kyllä selitelty nerokkaaksikin.  ”Toivottavasti tulppa lähtee nyt pois paatista ja päästään eteenpäin” kääntyy minun lukemanani enemmän sinne hölmölle puolelle.

Olen näitä kielikuvalipsahduksia vuosikaudet kerännyt. Heti nousi mieleen, että jossakin varastoni kätköissä on toinenkin samantapainen ja samaan aihepiiriin liittyvä lennokas ajatus. Löytyihän se.

"Tehtäväni on pitää sanomalehti Suomenmaan

 köli vedenpinnan yläpuolella talousvaikeuksista

 huolimatta, sanoo uusi päätoimittaja."

Tämä löytyi Suomen kuvalehden Jyviä ja akanoita -palstalta joskus kauan sitten, varmaankin edellisen vuosituhannen puolella. Lähdeviitteitä en ole tullut merkinneeksi.

Näitä riittää. Kirjailija Juhani Peltonen kertoi saaneensa Elmo-romaanin idean katsellessaan televisiota, jossa ”rehellisen näköinen, asiaansa pyhästi uskova urheilutoimittaja lausui silmiin katsoen kuvaruudusta näin: ’Rinteille ja rotkoihin on jälleen keräytynyt täysi huone. Kymmenettuhannet ihmismuurahaiset muodostavat värikkään rypäleen.’

Peltonen innostui leikkimään tällaisilla. Elmo on niitä tulvillaan ja myöhemminkin syntyi huimaavaa tekstiä:  "Hän on paistattelemassa päivää risukasassa, panemassa omiaan ketunhäntä kainalossa, palturia hampaankolossa, pajunköyttä varpaanvälissä, koira sydämen paikalla."

Klassinen esimerkki juhlapuheiden fraasikimpusta meni näin: "Ajan rautainen hammas, joka kuivaa kaikki kyyneleet, on kasvattava ruohon näidenkin haavojen ylle.”

Urheilun kieli näyttää olevan erityisen altis. "Suomen urheiluyleisö joi Stadionilla tappion katkeran nektarin", "Ruotsi ei päässyt rokottamaan kylmää suihkua suomalaisten niskaan", "Turnauksen voittajan käsi nousee salkoon". Ilman lähdeviitteitä en rohkene väittää, että kaikki nämä löydöt ovat todellisia. Toisaalta en hämmästyisi, vaikka olisivatkin.

Ei tuttujen fraasien uudenlainen yhdistely onneksi sentään aina mönkään mene. Eräästä laskevan kannatuksen puolueesta sanottiin, että "nyt pitäisi puhaltaa yhteen hiileen. Mutta eivät näytä puhaltavan, pikemminkin pissaavan. Mutta yhteen hiileen sentään".

Kuvassa kokoelma vanhoista Jyviä ja akanoita -löydöistä.

[jatkuu]

Osaamisen puute

Pärjään kohtalaisen hyvin englannilla ja saksalla. Olen tottunut käyttämään niitä työtehtävissäni. Toinen kotimainen on suorastaan intohimoni. Sitä käytän kaiken aikaa myös työtehtävien ulkopuolella niin suullisesti kuin kirjallisesti. Latinastakin muistan jotain, vaikka harjoittelu yliopiston pakollisen pron jälkeen on jäänyt vähiin.

Harmillisin puute on, että en osaa ranskaa. Sitä olisin tarvinnut työssäni. On ollut kiusallista kommunikoida ranskalaisten kanssa englanniksi. Hekin ovat usein hieman kiusaantuneita, kun joutuvat käyttämään vierasta kieltä..

Noloutta tunnen nykyisin viron kielen puutteellisesta taidostani. Olen sitä opiskellut, yliopiston peruskurssin ja jatkokurssin. Ne eivät painottuneet suulliseen kielitaitoon, mutta silti jotain pitäisi osata. Mutta opiskeluvuosien jälkeen minulla ei ole ollut käyttöä kielelle. En ole lukenut mitään viroksi, en ole puhunut kenenkään kanssa. Taito on unohtunut.

Nykynuoret saavat koulussa paremman kielitaidon kuin minun sukupolveni. He oppivat puhumaankin, minun aikanani ei. Oli pelkkää tekstin kääntämistä. Suullista oli vain tekstin ääneen lukeminen ja sanaston kuulustelu Taito tuli vasta myöhemmin ja vain niille, jotka pääsivät ulkomaille.

Eduskunnan puhemies (ps) ei osaa ruotsia. Se tuntuu nololta. Tai sitten kyseessä on puolueen ideologia, joka suhtautuu nurjamielisesti ruotsin kieleen. Sekin tuntuu nololta. Olen kaksikielisen Suomen kannattaja.

On ruotsin kielen kanssa näköjään vaikeuksia muillakin. Tavaratalo Stockmann (ei siis tavaratalo Tokmanni!) tunnetaan sekä suomenruotsalaisesta omistuksestaan että asiakaskunnastaan. Silti ei kaikki näytä onnistuvan. Vai onko vika ulkopuolisen mainostoimiston?

Sama näyttää pätevän viranomaistoiminnassa. Suomessa jokaisen viranomaisvirkaan pyrkijän pitää suorittaa ruotsin kielen tutkinto. Ei se häävi tutkinto ole vaatimustasoltaan. Näin väitän omasta kokemuksesta. Suomenkielisellä on tunnetusti vaikeuksia erottaa soinnilliset ja soinnilliset konsonantit (k ja g  / p ja b  /  t ja d). Suomenkielisen korvassa ne kuulostavat jokseenkin samanlaisilta. Mutta ruotsinkielisen korvassa niillä on selvä ero. Valitettavasti.

Svajpa, klittra, dumpstra...

Joulun alla esittelin tällä palstalla vuoden 2015 uudissanoja. Kielitoimisto kerää vuoden mittaan vakiintuneita uusia sanoja ja julkaisee listan Kielikello-lehdessä. Listaan pääsee tutustumaan tästä.

Kaksikielisessä maassa se toinenkin kieli uudistuu ja uudissanalistaa kerätään myös siellä. Ruotsi on minulle monestakin syystä hyvin tärkeä kieli ja pyrin pitämään kielitaitoni ajan tasalla. Siksi olen lukenut tämänkin listan tarkasti. Julkaisija on Svenska Språkrådet.

Kun näitä kahta listaa vertailee, huomaa niiden painottuvan jossain määrin eri aiheisiin. Mobiilin tietotekniikan osuus on ruotsinkielisessä huomattavan suuri. Sellaiset sanat kuin svajpa, svischa, rattsurfa, klickokrati ja groupie taitavat vielä odottaa suomenkielistä vastinetta. Myös ögonkramp kuuluu tähän aihekokonaisuuteen, jossa haetaan sanaa aikaisemmin tuntemattomalle ilmiölle.

Erityisen mielenkiintoinen on sana klittra. Se ei kuvaa aikaisemmin tuntematonta ilmiötä vaan tarjoaa uudenlaista tyyliä tutulle mutta häveliäisyyden leimaamalle asialle. Tämä on tuttua myös suomen kielessä. Seksuaalisanasto koostuu joko alatyylisistä hävyttömyyksistä, lapsenkielisestä lepertelystä tai anatomisesta lääketieteen makuisesta ammattiterminologiasta. Olisi oikein tarpeellista saada suomeenkin asiallinen, tyylillisesti neutraali , ehkä hieman leikkimielinenkin sanasto tähän aihepiiriin. Tämä uudissana maistuu juuri sellaiselta.

Ajankohtaisten ilmiöiden alalta listalla on useita sanoja. Tasa-arvon johtavassa maassa näyttää olevan tilaa jopa irvailulle: mansplaining. Tunnen piikin osuvan itseenikin. Maahanmuuttoilmiöt saavat Ruotsissakin aikaan uutta sanastoa. Aivan erityisen tarpeellinen suomen kieleenkin olisi oma sana sille poliittis-aatteelliselle ilmiölle, joka on ruotsiksi nyt faktaresistens.

Ihan joka kohdassa ei oma kielitaitoni (tai pikemminkin paikallisen nykykulttuurin tuntemukseni) riitä näkemään uuden sanan taustalla olevaa ilmiötä. Sellainen on haffa.

Tässä sanalista selityksineen. Ruotsia osaamattomat joutuvat nyt käyttämään sanakirjoja selityksien ymmärtämiseen.

Halpuuttamista ja reiluuttamista

Kielikello-lehti pysyy ajan tasalla. Vuoden viimeisessä numerossa esiteltiin taas vuoden uudissanat.

Listalle pääsevät vuoden mittaan vakiintuneet sanat, jotka puuttuvat nykysuomen sanatietokannasta. Osa sanoista on täysin uusia, osa vanhoja sanoja uudessa merkityksessä ja osa vanhojen ja uusien sanojen yhdistelmiä.

Eivät nuo listan sanat kovin uusilta tunnu, enimmäkseen. Sanakirjasta ne kuitenkin puuttuvat. Ne ovat siis vakiintuneet ja tulleet tutun tuntuisiksi hyvin nopeasti. Kieli muuttuu niin että emme huomaakaan. Aika paljon siinä on nyt uutta politiikan sanastoa. Hyvä että edes tältä osin politiikka uudistuu. Vatulointi, iterointi, pakkolaki, puna-viherkupla, halpuuttaa, tuottavuushyppy, ässähallitus...

Tässä vuoden lista. Sen on koostanut Kielitoimiston  sanakirjan toimitusryhmä yhdessä Riitta Erosen ja Raija Moilasen kanssa.

  

Lisään perään vielä "Kuukauden uudissanoja" edellisiltä vuosilta. Julkaisija on siis Kotimaisten kielten keskus.

Jos listalla olevan sanan merkitys on blogin lukijalle epäselvä, selityksen voi hakea Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta osoitteesta

www.kotus.fi   Sieltä löytyy linkkejä myös moneen muuhun hyödylliseen kieliosoitteeseen, kuten  Isoon kielioppiin ja Suomen murteiden sanakirjaan.

Kaikki vuoden uudissanat eivät tietenkään ole tähän liittämilläni listoilla. Niitä on paljon enemmänkin. Yksi pysäyttävimmistä löytyi, kun selailin kuukauden sanoja. Elokuun 2015 sana oli "aavepyörä".

Sen selitys kuuluu näin: "Liikenteessä kuolleen pyöräilijän muistoksi turmapaikalle sijoitettu valkoinen pyörä. Nimityksiä myös "haamupyörä" ja "muistopyörä".

Liitän kuvaksi tässä melko lähellä kotiani Mannerheimintien ja Tukholmankadun ja Lääkärikadun risteyksessä olevan aavepyörän. Koskettavaksi sen teki äskettäin saamani tieto, että tunsin tapaturman uhrin, en läheisesti mutta kuitenkin. Turma tapahtui jo kesällä, mutta aavepyörä on paikalla vieläkin Tullinpuomin eli Töölöntullin aukion laidalla. Uudissana kuvaa hyvin ajatuksen ydintä.