Kävin
Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisissä. Ostin kahdet villasukat.
Tähän aikaan vuodesta on syytä olla valppaana, ettei ajaudu ihmisvirtojen viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Niiden Hupsis pupsis pimpeli pompeli -joulutunnelma ja tungos voisivat aiheuttaa minussa aggressiivista käyttäytymistä.
Mutta Vanhan myyjäisiin en ajautunut. Menin sinne vakain aikein ja tarkoituksella, niin kuin juristikielen lyyrisesti soinnahtava ilmaus kuuluu. Aavistelin, että tämä on viimeinen mahdollisuus poiketa asiallisissa aikeissa tuossa nuoruusvuosieni tärkeässä talossa.
1970-luvulla kävin siellä usein. Siellä sattui ja tapahtui, siellä oli juhlia, konsertteja, teatteria, performansseja. Yläkerran Kuppilassa ja alakerran Kellarissa tapasi aina tuttuja ja löysi seuraa. Ylioppilasteatterin väki tuli tutuksi, vaikka en itse ollutkaan mukana. Kaupungin alakulttuurit kohtasivat siellä. Talo oli 60-luvulla käynnistyneen kulttuuriradikalismin kotipesä.
Nyt Ylioppilastalot on myyty. Bisnes tulee tilalle. Ei auta mikään. Ei auta itku markkinataloudessa, kuten vanha sananlasku muistaakseni sanoo.
On arvailtu, mikä Vanhasta Ylioppilastalosta nyt tulee. Hotelli? Marketti? Kasino? Parkkihalli? Jäähalli? Pilvenpiirtäjä? Grynderit, poliitikot ja rahoittajat tunnetusti pystyvät hyvinkin yllättäviin innovaatioihin.
Minun villasukkani ovat nyt taas yksi hyvästijättö nuoruudelle. Enpä olisi silloin nuoruuden hurjina vuosina osannut arvata, että villasukkiin se Wanhan villi loru loppuu.
5 kommenttia:
Ylen murheellinen ja nolo on tuo loppu. Olin minäkin paljon tuolla, vaikka sittemmin teidän poikien touhut alkoivatkin tuntua vähän lapsellisilta... Pikkubroidi soitti eräänä iltana, että Vanha oli vallattu. Minä paheksuin kovin. Mutta Ylioppilasteatterin kanssa tein joitakin töitä aikaisemmin. Hemmetti, sali oli hieno, ja Gallénin maalaus siellä. Ja ihailin miten frakkipukuiset juhlijat huomasivat että Vanha palaa, ja menivät pelastustöihin. Mutta ne perhanan kauppakamarinulikat sössivät kaiken. Sivistymätöntä kerrassaan. - Ja vieressä Stockan sortuminen ja kirjakaupan kohtalo. Synkeänä wanha paheksuu.
jos vanha pitäisi tiivistää muutamaan sanaan, mieleen tulee kuppila, kellari ja vallankumous. kuppilan puolella istuvat puhuivat kahvila-approbaturista.
en tainnut olla tyypillinen vanhan kävijä, vaikka siellä istuinkin. pidin paikan tunnelmasta; muissa paikoissa uudistettiin interiööriä tämän tästä, mutta vanha pysyi kodikkaasti ennallaan. oli tuttuja naamoja ja ja puheensorinaa ja syvällistä pohdintaa peruskysymysten äärellä. tuoleja siirreltiin pöydästä toiseen, jos piti saada tilaa isommalle maailmanparannukselle.
harva paikka pystyy esittämään vastaavanlaista historiaa kuin vanha ylioppilastalo. tästä syystä sen myynti pistää vihaksi. mutta tällaistahan se bisneksessä on. kaikki on kaupan.
Muistankohan minä nyt aivan väärin, että se oli juuri Vanha, jossa kerran Helsingin-reissullani (1970-luvun alkupuolella) osuin tilaisuuteen, jossa sinä olit isomman ryhmän mukana esiintymässä. Ainakin Sinikka Sokka ja Pokelan tytär, ehkä Raittisen veljekset, ja monta muuta. Mikä tilaisuus ja mitä esititte, sitä en jaksa muistaa, niitä tilaisuuksia kävin siihen aikaan paljon katsomassa. Mutta jossakin olen tällaisessa käynyt - vai olisiko voinut olla televisio-ohjelma? (Näin se dementia hiipii...)
meri
Kyllä tietysti vallankumouskin, mutta minulle vielä enemmän seuranhaku. En tuntelut Helsingissä juuri ketään. Kuppila oli ensimmäinen paikka, johon rantauduin, kun muutin Tukholmasta Helsinkiin kesällä 1974. Vanha Jyväskylän ajoilta tuttu kaverini minut sinne vei - hän näytteli Ylioppilasteatterissa ja tunsi kaikki kuppilalaiset.
Kuppila ja Kellari olivat erinomaisia paikkoja löytää uusia tuttavia. Vähitellen painopisteeni siirtyi siinä vieressä sijaitsevaan Kaivopihaan. Sama meininki ja ilmapiiri sielläkin. Eikä siinä sitten kovin monta vuotta mennyt, kun tuli aika vakiintua ja lopettaa alituinen kapakoissa kiertely.
Dessu, oikein muistit! Taisi olla ainoa keikkani siellä tässä yhteydessä. Matti Rossi oli tehnyt uudet sanat Bachin koraaliin, ja kun olin alan spesialisti, minut pyydettiin sovittamaan sen neliääniseksi. Tulin sinne sitä harjoittamaan ja jäin esittämään. Yritän muistaa muita, oli yksi alkava jo nimekäs iskelmälaulaja N.N., taisi olla Raittisista ainakin toinen, ja oli Pokelan tyttö, vielä koululaisena. Minulla oli silloin pitkä tukka, ja Eveliina lainasi minulle pampulat. Jokunen viikko sitten törmäsin Eveliinaan, ja pyysin anteeksi etten palauttanut pampuloita. Sain. <3
Lähetä kommentti