Kävin
Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisissä. Ostin kahdet villasukat.
Tähän aikaan vuodesta on syytä olla valppaana, ettei ajaudu ihmisvirtojen viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Niiden Hupsis pupsis pimpeli pompeli -joulutunnelma ja tungos voisivat aiheuttaa minussa aggressiivista käyttäytymistä.
Mutta Vanhan myyjäisiin en ajautunut. Menin sinne vakain aikein ja tarkoituksella, niin kuin juristikielen lyyrisesti soinnahtava ilmaus kuuluu. Aavistelin, että tämä on viimeinen mahdollisuus poiketa asiallisissa aikeissa tuossa nuoruusvuosieni tärkeässä talossa.
1970-luvulla kävin siellä usein. Siellä sattui ja tapahtui, siellä oli juhlia, konsertteja, teatteria, performansseja. Yläkerran Kuppilassa ja alakerran Kellarissa tapasi aina tuttuja ja löysi seuraa. Ylioppilasteatterin väki tuli tutuksi, vaikka en itse ollutkaan mukana. Kaupungin alakulttuurit kohtasivat siellä. Talo oli 60-luvulla käynnistyneen kulttuuriradikalismin kotipesä.
Nyt Ylioppilastalot on myyty. Bisnes tulee tilalle. Ei auta mikään. Ei auta itku markkinataloudessa, kuten vanha sananlasku muistaakseni sanoo.
On arvailtu, mikä Vanhasta Ylioppilastalosta nyt tulee. Hotelli? Marketti? Kasino? Parkkihalli? Jäähalli? Pilvenpiirtäjä? Grynderit, poliitikot ja rahoittajat tunnetusti pystyvät hyvinkin yllättäviin innovaatioihin.
Minun villasukkani ovat nyt taas yksi hyvästijättö nuoruudelle. Enpä olisi silloin nuoruuden hurjina vuosina osannut arvata, että villasukkiin se Wanhan villi loru loppuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti