Rekisterit ja Coca-Cola-kamera

Jo pikkupoikana Dessutom oppi keräilijäksi. Sitä on jatkunut läpi vuosikymmenten.

Meillä Jyväskylän pikkupojilla oli 50-luvun loppupuolella tieto, että poliisipäällikkö maksaisi korvauksen, kun hänelle tuotaisiin lista maantiellä liikkuneiden autojen rekisterinumeroista. Ja vielä parempi, jos listassa olisi merkintä, mihin suuntaan mikäkin auto oli menossa.

Miksi ihmeessä?

Oli sellainen käsitys, että sillä tavalla poliisi pääsisi varastettujen autojen ja rosmojen jäljille.

Se oli jonkinlainen aikansa kaupunkilegenda, ties mistä peräisin. Mutta me otimme sen tosissamme. Minäkin istuin monena kesäloman iltana vihko ja lyijykynä kädessä Taulumäen kirkon takana risteyksessä, josta käännyttiin Laukaan suuntaan. Vihko täyttyi rekisterinumeroista ja nuolista, jotka kertoivat auton menosuunnan.

Ei niitä autoja siihen aikaan kovin paljon liikkeellä ollut. Automerkin tulivat tutuiksi. Kuskitkin olivat enimmäkseen tuttuja: Riikonen, Räty, Paananen, Heinämäki, Kutinlahti, Komi, Jussila… Ne samat siinä ajelivat edestakaisin, niinpä keräilyyn kyllästyi aika pian. En koskaan käynyt tarjoamassa vihkoani poliisille, en tiedä, kävikö kukaan muukaan. Mutta seikkailun makua siinä oli: oltiin ikään kuin rosvoja jahtaamassa.

¤

Sitten tulivat purukumien keräilykuvat. Purukumit olivat ohuita leveitä laattoja, ja paperikuoren alla oli kuvia. Oli filmitähti-sarja, Elvis-sarja, Buffalo Bill -sarja, eläinsarja. Varmaan muitakin, mutta näitä minä keräsin.

Seuraavaksi muistan keränneeni limsapullojen värikkäitä repäisykorkkeja. Sellaisia ei ole enää aikoihin ollut, varmaankin siksi, että niistä sai helposti haavan sormeen. Korkki oli taipuisaa metallia, siinä oli tarttumisnipukka ja siitä vedettiin ympäri. Näitä korkkeja taivuttelimme kiinni polkupyörän pinnoihin. Oli komea näky, kun etupyörän pinnat olivat täynnä välkkyiviä ja kimaltelvia korkkeja.
¤

Seuraava keräilykohde oli Coca-Cola-kamera. Pullojen kruunukorkin sisäpinnassa oli pieni tarra, joita piti kerätä. Kun määrätty määrä tarroja oli saatu, ne lähetettiin tehtaalle, ja sieltä tuli palkinnoksi kamera.

Se oli valtava menestys. Uskaltaisin väittää, että suuri osa Suomen nuorisosta 1960-luvun puolivälissä oppi  valokuvaamaan tällä yksinkertaisella mutta luotettavalla laitteella. Dessutominkin albumit niiltä vuosilta sisältävät suuren määrän kuvia, jotka on otettu tällä kameralla. Se oli helppo ja kevyt pitää mukana liftausreissuilla, ja monenlaista hetken ihastusta ja vähän pysyvämpääkin tyttöystävää tuli tallennetuksi.

¤

Jossain vaiheessa tuli uusi keräilyvillitys, johon Dessutom ei kuitenkaan jostain syystä osallistunut. Siinä kerättiin tupakka-askien repäisynauhoja. Kun niitä oli kerätty tietty määrä, ne lähetettiin jonnekin, ja palkkioksi maksettiin rahaa poliisikoirien hankintarahastoon. Siis mitä enemmän tupakoit, sitä enemmän Suomen poliisi sai koiria.

Kertakaikkisen loistava idea! Tupakointi yhdistyy hyväntekeväisyyteen!

Nykyisin Dessutom keräilee enää muutamia kirjasarjoja, äänilevyjä ja elokuvia. Ja wanhanajan apteekkipulloja ja wiinapulloja kesäkodin aitan hyllylle.

Luen, olen lukenut, en lue

Lukemisen alkuhämärä


On puhuttu sukupolvikokemuksesta. Suuria ikäluokkia, joihin Dessutom itsekin nippa nappa katsoo kuuluvansa, pidetään kokemuksiltaan yhtenäisenä joukkona.

Se pitää melko pitkälle paikkansa.

Sodasta toipumisen vuosina syntyneet elivät lapsuutensa maassa, jossa lapsia oli valtavasti, koululuokat olivat suuria, kouluun hiihdettiin, koulussa syötiin makaronivelliä ja kesäkeittoa, saunassa käytiin lauantaina, sunnuntaina elokuvissa katsottiin Pekkaa ja Pätkää, rintamamiestalon yläkerrassa pidettiin vuokralaista ja Kekkonen päätti asioista.

He elivät murrosikänsä maassa, jossa murrosikäisiä oli valtavasti, nuorisokulttuuri rynnisti esiin, Beatles syrjäytti Tapio Rautavaaran mutta sunnuntaisin kuunneltiin radiosta Matti Paalosmaan ”Listaa”, lauantaina saunan jälkeen katsottiin televisiosta Tarvajärven laatikkoleikkiä ja Kekkonen päätti asioista.

He varttuivat kohti täysi-ikäisyyttä maassa, jossa aikuiseksi varttuvia oli valtavasti, keskiolutta sai maitokaupoista, tytöillä oli minihame ja seksuaalista vapautumista yritettiin toteutttaa teinikunnan järjestämien konventien jatkoilla, tultiin poliittisesti radikaaleiksi ja järjestettiin lukiossa paneelikeskusteluja, lauantaisaunan jälkeen katsottiin televisiosta Jatkoaikaa ja Kekkonen päätti asioista.

Aikuiseksi he tulivat maassa, jossa nuoria aikuisia oli valtavasti, pitkänmatkanjuoksijat voittivat kilpailuja, marssittiin Vietnamin sotaa vastaan, ruvettiin taistolaisiksi, interreilattiin pitkin Eurooppaa, opiskeltiin, maalattiin kämpän seinät oranssilla ja ripustettiin Marimekon verhot, juotiin punaviiniä ja keskusteltiin Godardista ja Kekkonen päätti asioista.

Sen jälkeen aikakauden yhteisten kokemusten kuvaus käy vaikeammaksi. Elämänkulku käy yksilöllisemmäksi, yhteistä juonta ei enää samalla tavalla löydy.

¤

Muutosvauhti oli huimaa, mutta sukupolven suurella osalla ne olivat yhteisiä kokemuksia. Vain Kekkonen pysyi - sukupolven keski-iän rajoille asti. Ja suosio sen kun kasvoi, ihan oikeasti.

Yksi yhdistävä piirre oli lukeminen. Opettaja vei lapset koulun kirjakaapille joka lauantai - se oli koulupäivä. Ruskealla voimapaperilla päällystetyt kirjat olivat haluttuja. Lapset lukivat - ymmärtääkseni niin ei ole enää. Murrosiässä kirjat haettiin kirjastosta.

Dessutom muistaa lukuharrastuksensa päässeen vauhtiin Viisikoista. Muistikuva on romanttinen idylli. Oli kesäloma ja sadepäivä. Paikka oli omakotitalon yläkerran harjakaton reunalle jäävä matala ja vinokattoinen tila - ullakkokomero. Nuori Dessu oli löytänyt komerosta romppeiden seasta hetekan ja ottanut sen käyttöönsä. Valo tuli pienestä ikkunaluukusta. Sade ropisi peltikattoon.

Siinä Dessu oppi nauttimaan lukemisesta.

Helteellä se oli tukahduttavan mahdoton paikka. Talvella se ei käynyt ollenkaan, sillä komero oli kylmä tila. Mutta niitä lukemiselle suotuisia viileähköjä sadepäiviä oli myös paljon.

Viisikkojen lisäksi siellä komerossa tuli luetuksi Tarzaneita, Bob Morania, Punavyön seikkailuja, Zorroa. Maailmankirjallisuuden ensimmäiset klassikot taisivat olla Huckleberry Finn ja Tom Sawyer.

Sitten Dessuun iski häiriötila nimeltä Murrosikä.

Lukemisen laatu romahti. Tuli Carter Brown.

Niitä sai kavereilta lainaksi, ja muutamia ostin kai itsekin rautatieaseman kioskista. Ei niitä tullut varsinaisesti luetuksi, enemmänkin se oli selailua, joka pysähtyi kohtiin, joissa sankari riisuu neidolta rintaliivit jne. Kansikuvatkin sellaista lupailivat.

Dessutomilla on kesäasunnollaan tallella muutama Carter Brown. Jokunen vuosi sitten kokeilin lukea yhtä. Ei kamalampaa lukemista maailmasta taida löytyä.

Sitten löytyivät Pekka Lipponen, Kalle-Kustaa Korkki, Jerry Cotton ja Korkeajännityssarjan Battler Britton. Niistä myöhemmin.

Kamalat luokkakuvat

Konttorin kahvihuoneessa tiedotussihteeri Katri muisteli kouluaikojaan M:n pikkukaupungissa Etelä-Savossa 60-luvun puolivälissä.

Traumoja jäi.

Luokkakuvaus oli vuoden tärkein tapahtuma teinikunnan konventin ohella. Kampaus kuntoon. Ilme harjoiteltiin kotona peilin edessä. Puuteria finnien päälle. Yksittäiskuva oli tilauksessa kirjeenvaihtotoverille Saksaan.

Tuloksena katastrofi: ryhmäkuvassa Katrilla on silmät kiinni. Yksittäiskuvassa naama jotenkin punakka ja finni poskessa näkyi. Itku meinasi päästä illalla.

¤

Kului vuosi, löytyi Beatles, Mary Quant ja tuli uusi luokkakuvaus. Katrillakin oli nyt minihame.

Tämän kuvan Katri oli ottanut mukaansa kahvilaan. Siinä hän istuu eturivissä. Kuvassa silmät ovat kyllä auki, ehkä vähän turhankin suurellaan. Mutta siinä on yksi tyrmäävä vika: hame on vähän liian lyhyt. Pikkupöksyt pilkistävät.

Luokan keskenkasvuiset nulikat pääsivät maiskuttelemaan näkymästä.

Kolmantena vuotena Katri halusi jäädä pois koulusta kuvauspäivänä. Mutta ei auttanut, kouluun oli lähdettävä. Mutta tällä kertaa ei mitään minihameita vaan pitkät housut.

Ja kuinkas kävi: silmät olivat taas kiinni.
Pitikö isänkin vielä pahentaa murhetta: ”Onneks sentään suus on auki.”

Välttäkäämme mokailua

Pikkuasiat ja rutiinit voivat pahan päivän sattuessa olla kummallisen vaikeita. Muutaman kerran vuosien varrella on käynyt niin, että unelmointiin taipuvainen Dessu ei ole ollut valppaana auton seisoessa liikennevaloissa, kun vihreä valo on syttynyt. Siinä sitten on tullut hätäännyksissä söhlättyä kytkimen kanssa moottori sammuksiin, ja takaa kuuluneet äkäiset tööttäykset ovat nostaneet häpeän punan poskille.

Kerran kävi jopa niin kehnosti, että auto ei enää lähtehyt käyntiin. Ei vaikka kuinka starttasi, ja uudet punaiset liikennevalot syttyivät, ja vieläkin uudet. Akku oli kai loppu. Piti työntää auto syrjään.

Vaikka tapauksesta on kohta 30 vuotta, muistan sen vieläkin seisoessani niissä liikennevaloissa. Se tapahtui siinä, missä Arkadiankadulta käännytään Runeberginkadulle Kauppakorkeakouluja vastapäätä. Tuntuu kuin paikalla olisi näkymätön häpeäpaalu muinaisen tunaroinnin muistoksi.

¤

Kerran Hämeenlinnan ABC-bensa-asemalla Dessu työnsi vahingossa pankkikortin bensa-automaattiin siitä aukosta, johon kuuluisi työntää seteli. Hyvin se imaisi kortinkin eikä suostunut antamaan sitä takaisin, vaikka kaikkia nappuloita painoin. Piti mennä kassalle nolona selostamaan.

Lopulta takahuoneesta löytyi nainen, jolla oli käyttöoikeus avaimeen, jolla automaatin sai avattua. Dessu muistaa kyllä loppuikänsä sen paljonpuhuvan ilmeen ja katseen, jolla hän arvioi Dessua ojentaessaan setelien seasta löytämänsä pankkikortin.

¤

Kerran ruotsinlaivalla Dessu meni epähuomiossa naisten vessaan. Alkoholilla oli korkeintaan vähäinen osuus erehdykseen. Sisään mennessä vessa oli tyhjä, joten virhe ei valjennut heti ovella. Jokin vähäinen aavistuksen henkäys saattoi liihottaa tuoksuaistin tavoittamissa parfyymeissa, mutta se ei ehtinyt muuttua tietoiseksi ajatukseksi.

Pisuaarin puuttuminen saattoi sekin tuottaa kulmakarvojen kohotuksen, mutta kaikenlaisia systeemeitähän on. Kynttilä syttyi vasta privaattikopissa, kun huomasin seinällä terveyssiteitä koskevan ohjeen. Samalla hetkellä ulkopuolelle tuli muitakin, ja puheääni paljasti lopullisesti kiusallisen tilanteeni.

Koppi äkkiä lukkoon odottamaan hetkeä, jolloin voin huomaamatta pujahtaa ulos.

Mutta väki ulkopuolella lisääntyi. Aikaa kuluu, kälätys lisääntyy, ei merkkiäkään rauhoittumisesta. Onneksi koppeja on monta eikä jonoa minun varaamaani kopin oven eteen tunnu syntyvän.

Odotan kopissa pitkään, ehkä puoli tuntia. Alan oivaltaa, että joudun odottamaan tuntikausia, sillä yökerho on myöhään auki. Minulla on seuralainen baarissa odottamassa. En voi jäädä koppiin.

Jossain vaiheessa rohkaisen mieleni ja avaan oven. Olen päättänyt muina miehinä mahdollisimman eleettömästi kävellä vain ulos. Naisia on parikymmentä peilien edessä. Jonkinlainen hiljainen humahdus kuuluu. Lähimmille sanon moi. En ihan sujuvasti pääse ulos, ovella on vastaantulijoita.

Eikä siinä sen kummempaa. Ei suurta skandaalia. Ei kirkuvia naisia. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Mutta muistiin tämäkin jäi.

Enqvistin lepotuoli

Kosmologian professori Kari Enqvist kirjoittaa HS-sunnuntaisivuilla (10.01.10) mainioita, kuten aina. Kuvakin on tyylikäs.

Kirjoitus ilmestyy sarjassa ”Minä rakastan”. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole romanttinen höpsötys vaan tiukkaa asiaa. Professori esittelee siinä esineen, jota rakastaa. Esine on hänen kesälaiskottelussa käyttämänsä saksalainen aurinkolepotuoli.

Kaipuun rakastetun syliin ymmärtää, kun katsoo ikkunasta ulos.

Valokuvassa professori on kantanut tuolinsa ulos hankeen. Hän istuu (tai pikemminkin makaa) tuolissaan pipo päässä, talvitakissa, tumput käsissä. Tuolista puuttuu pehmusteet, on vain paljas metallirunko. Lunta on satanut miehen päälle. Ilmeessä on kärsimystä. Parta ja aurinkolasit ovat huurussa.

Professori Enqvist on taitava kirjoittaja. Dessutom on lukenut muutamia - ei tosin vielä tätä uusinta ”Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat”.

Enqvist on yksi näitä luonnontieteen monipuolisuusmiehiä, jotka näkevät tosissaan vaivaa valistaakseen - ja siinä sivussa lempeän inhottavasti pilkatakseen - Dessutomin kaltaisia pinttyneitä humanisteja. Muita samalla kansantajuisuuden asialla olevia luonnontieteilijöitä ovat Osmo Pekonen ja Esko Valtaoja.

Dessutomin (ja monien muiden humanistien) arvostus näitä herroja kohtaan perustuu siihen, että he eivät näytä olevan - monien kaltaistensa tapaan - mitään fakki-idiootteja. Teksteistä näkyy laaja kirjallisuuden ja muiden taiteiden tuntemus. Elämän moni-ilmeisyys ei ole jäänyt teorioiden taakse.

Enqvist on kirjoissaan yrittänyt kohtalaisen välttävin tuloksin selostaa Dessutomille, millaiset olot vallitsevat avaruudessa aina avaruuden kaukaisinta takalaitaa myöten. Voi olla, että hän tietää.

Parhaimman vaikutuksen Dessutomiin hän on kuitenkin tehnyt kulttuuriesseillään. Dessutom luki vuosia sitten hykerrellen esseen ”Vien rucolan takaisin”. Sen vaikutuksesta Dessutom pisti rucolaa kasvamaan Hiljaistenmiestenlaakson lähellä sijaitsevan kesäkotinsa kasvimaahan ja perehtyi tämän mainion kasvin käyttöideoihin ruoanlaitossa. Ilman Enqvistin esseetä tämä olisi jäänyt tekemättä.

Mutta takaisin Enqvistin aurinkotuoliin. Hän kehuu, että tuolissa saksalainen insinööritaito kohtaa herkkävaistoisen eurooppalaisen olemuksellisuuden.

Mitähän se sellainen on?

Tässä taitaa kosmologian professori mennä hakoteille. Mielestäni hänen tuolivalintansa on huono. Tuolia kokeilleena Dessutomin mielipide on, että se on kankea kuin kepulaisisäntien Mersu. Siitä puuttuu taiteellinen eleganssi. Ei siinä baskeri päässä voi istua ja punaviiniä maistella. Eivät saksalaiset insinöörit osaa sellaisia laatuja tuoleihinsa tehdä. Eivätkä autoihinsa.

Dessutomin mielestä aurinkotuolien rättisitikka on Baden-Baden-tuoli. Siihen paksu pehmuste, ja a vot, siinä kelpaa kesä lojua hevoskastanjan alla pilviä katsellen.

¤

Kun katson ulos ikkunasta nyt, tammikuun yössä, näen lumisen Töölöntorin ja siellä muutaman öisen kulkijan nakkikioskin ympärillä. On vaikea uskoa, että kesä ja aurinkotuoliaika on todella lähellä. Vappuna se yleensä on jo hetkittäin mahdollista, joskus pääsiäisenäkin. Ei neljää kuukautta jäljellä.

Samantapaisissa puuhissa kesämme vietämme, professori ja minä. Minä vaan mukavammassa tuolissa. (kuva viime syyskuulta, jolloin kannoin tuolin talvivarastoon)

Elämästä selviää helpolla

Dessutomilla on ollut taipumusta liialliseen järjestelmällisyyteen - yleensä aivan turhaan.


Paperit olivat järjestyksessä, työt valmistuivat ajallaan (elleivät etuajassa), systeemit olivat hallinnassa ja konttori komennossa. Kun yksi projekti loppui, toinen alkoi.

Pedanttisuudelleni on välillä hyväntahtoisesti hymähdelty: sitä miesten kuuluisaa putkiaivoisuutta.

Olen salaisesti sisimmässäni ymmärtänyt ja hyväksynyt hymähtelyn. Tahtotilaksi on tullut oppia siitä ulos. Ei se aivan helppoa ole ollut.

Ydinkohta oppimisessa on saavuttaa tietty välinpitämättömyyden asenne. Sellainen kohtuullinen hällä väliä -asenne. Asiat saavat olla hieman rempallaan - ihanasti rempallaan, kuten vanha laulu kertoo.

Miehinen putkiaivo-termi on feministien keksimä ilmaisu. Siinä on kritiikkiä miesten väitettyyn taipumukseen ajatella suoraviivaisesti ja edetä järjestelmällisesti. Ei se ihan perätön termi ole, kyllä minussakin sitä on.

Yksi putkiaivoisten ominaispiirteitä on taipumus ja kyky keskittyä tiukasti yhteen asiaan kerrallaan niin työssä kuin vapaa-aikana.

Termi on varmaankin erityisen kohdallaan kuvaamaan kamreeri- ja insinööriajattelua. Vähiten se tuntuisi sopivan humanisteihin ja taiteilijoihin. Dessutom kuuluu jälkimmäiseen ryhmään ja ihmettelee siksi itseään ja taipumustaan. Ehkä se sentään on lievää laatua?

Putkiaivon naiselliseksi vastineeksi on mainittu tippaleipäaivo. Tällä yhtä lailla irvailevalla termillä yritetään kuvata ns. naisen logiikan kiemuroita ja ennakoimattomuutta.

Yksi sen ominaispiirteitä on keskittymiskyvyn puute. On paljon asioita tekeillä ja otettavana huomioon yhtä aikaa, ja kaikki ne häiritsevät toisiaan.

Onkohan nyt niin, että molemmat stereotyyppiset aivolajit haluavat sisimmässään muuttua kohti sitä toista?

Minä haluan muuttua kohti tippaleipäaivoisuutta. Toisaalla olen tullut huomaamaan fiksuissa aikuisissa naisissa virinneen halun muuttua kohti putkiaivoisuutta.

Näin muutos eteni:

Aluksi piti oppia relaamaan.

Jätän paperit levälleen työpöydälle.

Aloitan uusia töitä ennen kuin olen saanut edelliset valmiiksi.

Maksan laskut muutaman päivän myöhässä.

Menen ensin iltapäivätorkuille, jos on kiireellinen tehtävä.

Valvon myöhään, nukun pitkään aina kun voin.

Jätän sängyn petaamatta.

Siivoan vasta huomenna.

Katson elokuvaa kirjoittaessani blogia.

Kuuntelen musiikkia lukiessani.

Luen montaa kirjaa yhtä aikaa.

Lähden kävelylle puistoon ja rannalle ennen kuin ryhdyn mihinkään kiireelliseen.
- - -
Virikkeestä tälle tekstille kiitän Päivin kirjoitusta ”Ei ole aikaa haaskata aikaa” (2. tammikuuta 2010)

http://paivakavelylla.blogspot.com/

Pahojen poikien komero

Paluu menneeseen maailmaan, osa 1

Kävin lapsuuteni kotikaupungissa, Jyväskylässä. Pääsin sattumalta käymään lapsuudenkodissani, jossa asuin ikävuodet 0 - 19. Muutin pois vuonna 1971. Viimeksi olen käynyt talossa vuonna 1977, jolloin se myytiin. Sen jälkeen olen varmaankin joka kesä ajanut siitä ohi - pysähtymättä mutta usein vauhtia hidastaen.

Nyt pysähdyin, kun pihassa oli vanha mies. Hän oli nykyinen omistaja ja yksin talossa. Hän päästi minut  kiertelemään talossa, kun selitin hänelle kiinnostukseni syyn. Viivyin useita tunteja.

Talo on sodan jälkeen isäni rakentama ns. rintamamiestalo. Alakerrassa kaksi huonetta ja keittiö, yläkerrassa kaksi huonetta. Piharakennuksessa sauna, autotalli ja puuliiteri. Pieni puutarha, jossa omenapuita ja marjapensaita. Ympärillä kymmeniä samanlaisia taloja.

Paljon oli muuttunut: uusi siipirakennus, uusi porraskuisti, pihapuita kaadettu, kaivo pois ym. Mutta paljon oli tuttuakin: huonejärjestys, keittiön vanha hella, olohuoneen pönttöuuni. Omituisia tuttuuden aistimuksia tuli hyvin pienistä asioista, kuten tarttumisesta ovenkahvoihin.

Voimakas muistikuva tuli portaiden narahduksista yläkertaan noustessa. Osasin vaistomaisesti varoa juuri oikeaa, pahiten narahtavaa porrasta. Sitä opin varomaan teinivuosien yöreissuilta palatessa. Isä ja äiti nukkuivat alakerrassa, minun huoneeni oli yläkerrassa. Piti hiipiä hiljaa, etteivät vanhemmat heräisi haistelemaan hengitystä.

Muutama muisto pulpahti esiin täydellisestä unohduksesta. Yksi niistä oli eteisen komero.

Sinne valottomaan ja kylmään komeroon jouduin monta kertaa isän taluttamana, kun olin ollut tuhma. Muistikuvat ovat jostakin viiden ikävuoden paikkeilta. Ovea ei saanut sisäpuolelta auki. En siellä varmaan montakaan minuuttia joutunut kerralla olemaan, mutta lapsen mielikuvitus rakensi sinne monenlaista mörköä ja menninkäistä lisäpelotteeksi.

Sinne komeroon joutumisesta tuli pysyvä pelote, joka nostettiin esiin aina kun käytöksessäni oli jotain kiellettävää. Pelottavalla paikalla oli pelottava nimikin: Pahojen poikien komero.

Nimi jäi elämään perheen sisäisessä käytössä lapsuusvuosien jälkeenkin. Talossa oli ullakkokomero, vaatekomero, työkalukomero, pahojen poikien komero ja yläkomero.

Muistan kun kerran pikkupoikana kysyin naapurissa, missä heillä on pahojen poikien komero. Kysymys herätti ihmettelyä ja selityksiä.

Ei komerokokemuksista mitään traumoja jäänyt - yksi konsti sekin kurinpitoon. En pelkää pimeää enkä suljettuja paikkoja. Mutta nousipa yksi unohtunut asia elävästi mieleen, kun seisoin siinä komeron ovella ja katsoin sisään. Että täällä …minä ... kerran … menneessä maailmassa …

(paluu menneeseen maailmaan jatkuu myöhemmin)

Runoerotiikkaa 20-luvulta

Saxophon

Kaulaltas pölyä puuterin
hengitän suin ja sieraimin
kuuletko kuin tän´ yönä soi
Alaska, Bombay ja Billy Boy!

Yllättävä ja aiemmin minulle tuntematon sitaatti runoilijalta, jolle oli tyypillistä aivan toisenlainen sielunmaisema. Talvisodan runoilijaksi häntä on tituleerattu, muita määritteitä ovat olleet "eetikko", "synkeä", "koruton".

Siis kuka? Vastaus: Yrjö Jylhä (1903 - 1956)

Sitaatti on vuodelta 1929 ja se julkaistiin Ylioppilaslehdessä. Nuorena miehenä Jylhä siis onnistui tavoittamaan sensuaalista erotiikkaa kuvatessaan jazz-musiikin luomaa uutta aikaa ja mondeenia hurmiota. Täyttä Tulenkantajuutta!

(Löytö on peräisin HS:ssa ilmestyneestä prof. Jyrki Nummen arvostelusta, jonka aiheena on vasta ilmestynyt Jylhän elämäkerta. Vesa Karosen ja Panu Rajalan kirja sijoittuu Dessutomin joululahjatoiveiden listan kärkipäähän.)