Vanhat Suosikit

 

Olen ennenkin tällä palstalla kehunut, että vanhojen lehtien selailu on harvinaisen mieltäylentävää puuhaa. Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäasuntoni ullakolla ja aitassa sattuu olemaan mahtavat pinot erilaisia lehtiä menneiltä vuosikymmeniltä, joten selailtavaa minulla riittää.  

Päättyneenä kesänä selailuni kohdistui erityisesti 1960-luvun puolivälin Suosikki-lehtiin. Ne olivat minulle hyvin tuttuja ja tärkeitä lehtiä, sillä kuulun sukupolveen, joka murrosiässä syttyi pop- ja rock-musiikkiin Beatles-yhtyeen johdattamana. Siinä humussa maailma muuttui täysin eri näköiseksi kuin mitä se oli edellisten sukupolvien jäljiltä. Vaikutukset jäivät pysyviksi.  

Tänään uutisissa kerrottiin, että Suosikki-lehti on päätetty lakkauttaa.  

Ei se minua enää mitenkään kosketa, muutoin kuin nostalgiamielessä. Kosketukseni lehteen loppui parikymppisenä. Kesäkotini ullakolla lehtiä selaillessa sain kuitenkin hyvin eläväisen kosketuksen aikaan, joka kerran oli.  

Suosikin välissä oli ihailijakuvia, lakanan kokoisia. Beatles-lakana pysyi huoneeni seinällä vuosikaudet. Rollarit, Hepstars, Hollies, Yardbirds, Swinging Blue Jeans, Kinks, Renegades, Herman´s Hermits sekä Johnny ja Danny vaihtuivat useammin. Naisartisteista kelpasivat Anki ja Carola.  

Jokainen Suosikki piti saada heti. Kerran kuukaudessa ilmestymispäivänä kävelin Kirkkopuiston lehtikioskille ostamaan, kuten useimmat kaverinikin. Puheenaihetta riitti moneksi päiväksi. Erityisen kiinnostava oli edellisen kuukauden myyntilista (näytteenä lista marraskuulta 1964; kuvan saa klikkaamalla suurennetuksi lukukelpoiseksi).  

Suosikissa oli villi meininki - uusi rento elämänasenne. Jutut olivat usein silkkaa mielikuvitusta, kuten "paljastukset" kuvien kera, että Beatleseilla on salaiset tyttöystävät Suomessa. Jammun palsta antoi venkoilevia ja aika tuhmia vastauksia ja ohjeita lukijoiden kysymyksiin. Kirjeenvaihtotovereita etsivillä oli omat osastot - sivukaupalla postimerkin kokoisia mustavalkoisia valokuvia, nimiä ja osoitteita.   

Oli myös levyarvosteluosasto. Sitä piti nykyinen blogikaverini Kari Rydman. Lempeänpuoleinen kriitikko, paljon kehuvia arviointeja, vähemmän moittivia.  

*   *   *    

Aikakausi ei ollut suosiollinen Suosikin tarjoamalle nuorisotyylille. Minäkin kasvatin pitkän tukan ja ostin Beatles-bootsit. Rasvaletit huutelivat meille herjoja: "Mitäs tytöt!" Radiosta tuli aluksi vain kaksi ohjelmaa, joissa nuorisomusiikki pääsi esiin: Kaleidoskooppi ja Kahdeksan kärjessä, vähän myöhemmin alkoi myös Poppamies. Isäni sai raivokohtauksen, kun hänen yhdeksältä alkanut yöunensa häiriintyi, kun minun huoneestani kuului musiikkia. Olin kyllä aina yrittänyt vaientaa ääntä kuuntelemalla Kaleidoskooppia korva kiinni matkaradioni kyljessä sängyssäni peiton alla, mutta sitten tuli se hetki, jolloin Can´t buy me love innosti lisäämään liikaa volyymia.  

Suosikki poistuu. Se oli minun ikäluokalleni tärkeä sukupolvikokemus. Kai näillä nykyisilläkin sellaisia on.

 

 

 

Ketkuta ja jyrää

Viime viikolla flunssan kynsissä kituessaan Dessutom pyrki terapoimaan synkeää sieluaan taantumalla lapsen tasolle. Siis ihan vapaaehtoisesti, vailla häpeän tai nolouden tuntemuksia.

Regressioaikeeni ei tarkoittanut, että olisin ryhtynyt leikkimään autoilla tai pelkäämään pimeää tai ampumaan ritsalla, eikä sitä, että olisin hakenut pihalta tyttöjä, joiden kanssa alkaisin leikkiä lääkärileikkejä. Eikä edes sitä, että olisin ostanut kinuskia tai nallekarkkeja ja ahminut niitä suun täydeltä.

Mutta sitä se tarkoitti, että kaivoin kirjahyllyjeni perukoilta lapsuuteni aikaisia kirjoja, joita on tallella.

Ei niiden kanssa suuria elämyksiä syntynyt. Aikamatka eteni kohti murrosiän tavaroita, ja silloin eteeni ilmestyivät äänilevyt. Niitä on paljon tallella. On myös toimiva levysoitin.

Sieltä löytyi tehokasta sielun terapiaa. 

Tämän keinon olen kokeillut ja hyväksi havainnut ennenkin, entisten flunssien, kremppojen ja muiden matalapaineiden lieventäjänä. 

Olo parani heti, kun sain soimaan suurimpia aarteitani 60-luvun loppupuolelta. Tällä kerralla vuoroon tulivat:

Beatles, Abbey Road
Procol Harum, Procol´s Ninth
Jethro Tull, Aqualung
Cream, Disraeli Gears
Wigwam, Hard N´Horny 
Blood, Sweat and Tears (1968)
Moody Blues, Nights in White Satin

Nämä kaikki ovat minulla LP-levyjä, vanhaa vinyyliä, oikeita kunnon esineitä, isokokoisia. Niissä on kunnon pahvikotelo, kansikuva ja takakannen tekstit.

Tuntuu, että nykyaika menettää jotain merkittävää, kun LP-levyjä ei ole. CD-levyissä on kansikuva mutta ei samaa käsituntumaa kuin isossa pahvikotelossa. MP3-soittimessa ei ole mitään jäljellä (on Dessulla sellainenkin, ja Dessu arvostaa sen kätevyyttä!)

Dessu on Beatles-sukupolvea, herääminen uuteen aikaan tapahtui 1964 13-vuotiaana. Radion Kaleidoskooppi, Kahdeksan kärjessä ja Veijalaisen Pop-radio aiheuttivat massiivisen reaktion, jonka jälkiseuraukset jatkuvat vieläkin.

Vanhempien sukupolvi tyrmistyi ja reagoi enimmäkseen kielteisesti, ainakin siihen asti kun tuli Yesterday. Siinä kohdassa moni äiti heltyi.

Vielä vanhempi sukupolvi ei ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kysymys, kun 50-luvulla tulla tupsahti rock. Siitä oheinen teksti, jonka Dessu löysi Seura-lehdestä selatessaan kesäkotinsa ullakon loputtomia aarteita. Tuli häpeän ja nolouden tuntemuksia, toisin kuin omasta synkeän flunssasielun terapoinnista.

Nämä Creamit ja muut nostivat esiin hyvinkin nautinnollisia muistikuvia nuoren miehen näppyläisimmiltä mutta muutoin viriileimmiltä vuosilta. Sellaisissa tunnelmissa flunssakin äkkiä tokenee.

(Klikkaamalla kuva suuremmaksi!)

Till Stockholm vaikka väsyttää

Iän lisääntyessä asenne matkalle lähtemiseen on muuttunut. Nuorena tunsi silkkaa iloa pois pääsemisestä. Nyt ikämiehenä siihen sisältyy harmin häivähdys epämukavuuden ja vaivalloisuuden lisääntymisestä. Mieluummin pistäisin selälleni kotisohvalle kirjaa lukemaan.

Moni muukin asia on muuttunut samansuuntaisesti iän karttuessa. Katselin äsken taas kerran nuoruuteni kulttielkokuvaa ”A Hard Day´s Night” (1964). Beatles-aikakausi antoi virikkeet koko elämäntavan muotoutumiselle. Sen vaikutteet ovat tallella vieläkin.

Rock-musiikista tuli maailmankieli. Sitä ymmärretään kaikkialla. Yle Teema näytti dokumentin Beatleseista Neuvostoliitossa. Kiinnostava näkökulma. Kyllä se nuorisokieli pääsi sinnekin ja osaltaan vaikutti systeemin romahtamiseen.

Kiersin nuorena rock-festivaaleilla Suomessa ja ulkomailla. Ensimmäinen oli Ruisrock 1970 - vieläkin jatkuvan perinteen alkupiste. Se oli silkkaa Woodstockia  -  ikimuistoinen.

Voisin kuvitella musiikin puolesta meneväni festivaaleille vieläkin, jos sopivia artisteja on esiintymässä. Mutta absoluuttisena esteenä on epämukavuus ja vaivalloisuus. Minäkö yöpymään telttaan? Sateeseen ja kuraan? Ei käy. Ja nuoriso varmaankin nauraisi vanhan herran ulos.

Tähän perustuu stadionkonserttien suosio. Ne ovat korvikkeita sukupolvelle, joka ei enää viitsi tai kehtaa lähteä Ruisrockiin tai Roskildeen. Mutta ei stadion tunnu samalta. Rolling Stones olympiastadionilla oli hyvää nostalgiaa mutta laiha lohtu aidon festaritunnelman katoamiselle.

Mutta huomenna iltalaivalla lähden till Stockholm, vaikka en juuri nyt erityisemmin haluaisi. Näin se nykyisin aina tuntuu lähdön edellä. Sitten kun matka on ohi, tuntuu että hyvä kun tuli lähdetyksi.

Tukholma on tuttu paikka, olen viettänyt siellä paljon aikaa. Pidän kaupungista, nautin kuljeskelusta. Sinne liittyy muistoja ja erään ystävän tapaan taas mielelläni. Työkokoukset vievät aikansa mutta vapaata jää kyllä riittämiin.

Tämä blogi luultavasti sulkeutuu muutamaksi päiväksi, vaikka läppäri onkin mukana. Uskon kuitenkin ensi yönä tähän aikaan istuvani laivan yökerhossa ja pari tulevaa iltaa ystävien seurassa. Keskiviikko on oletettu paluupäivä, mutta mistä senkään etukäteen tietää.

Kamalat luokkakuvat

Konttorin kahvihuoneessa tiedotussihteeri Katri muisteli kouluaikojaan M:n pikkukaupungissa Etelä-Savossa 60-luvun puolivälissä.

Traumoja jäi.

Luokkakuvaus oli vuoden tärkein tapahtuma teinikunnan konventin ohella. Kampaus kuntoon. Ilme harjoiteltiin kotona peilin edessä. Puuteria finnien päälle. Yksittäiskuva oli tilauksessa kirjeenvaihtotoverille Saksaan.

Tuloksena katastrofi: ryhmäkuvassa Katrilla on silmät kiinni. Yksittäiskuvassa naama jotenkin punakka ja finni poskessa näkyi. Itku meinasi päästä illalla.

¤

Kului vuosi, löytyi Beatles, Mary Quant ja tuli uusi luokkakuvaus. Katrillakin oli nyt minihame.

Tämän kuvan Katri oli ottanut mukaansa kahvilaan. Siinä hän istuu eturivissä. Kuvassa silmät ovat kyllä auki, ehkä vähän turhankin suurellaan. Mutta siinä on yksi tyrmäävä vika: hame on vähän liian lyhyt. Pikkupöksyt pilkistävät.

Luokan keskenkasvuiset nulikat pääsivät maiskuttelemaan näkymästä.

Kolmantena vuotena Katri halusi jäädä pois koulusta kuvauspäivänä. Mutta ei auttanut, kouluun oli lähdettävä. Mutta tällä kertaa ei mitään minihameita vaan pitkät housut.

Ja kuinkas kävi: silmät olivat taas kiinni.
Pitikö isänkin vielä pahentaa murhetta: ”Onneks sentään suus on auki.”

Elvis 75 v

Elvis olisi täyttänyt tänään 75 vuottta.

Dessutomin suhtautuminen Elvikseen on aika kaksijakoinen. Asenne oli hyvin myönteinen niinä 50-luvun lopun vuosina, jolloin pikku-Dessu ei oikein vielä ymmärtänyt olennaisia asioita. Oli vain erikoisen näköinen mies, jonka kuvia isommat tytöt ripustivat seinilleen.

Sitten Elviksen kuvia tuli purukumipaketteihin. Litteitä levyjä, joissa kuoripaperin alla oli piilossa keräilykuva. Kuvia oli varmaan useita kymmeniä, ehkä lähelle sata. Muistaakseni kaikki mustavalkoisia. Osa kasvolähikuvia, joissa vaikuttavinta oli rasvalla kammattu tukkatöyhtö. Osa kokovartalokuvia, joissa oli aavistettavissa rockin röyhkeä lantioliike.

Muita purukumipakettien keräilyaiheita olivat ainakin autot, filmitähdet ja Buffalo Bill.

Purukumikuvia Dessukin keräsi, kuten kaikki koulupojat. Niitä vaihdeltiin välitunneilla, jotta sarja tulisi täyteen. Jossakin elämänsä muutossa Dessu on valitettavasti hukannut kokoelmansa.

Elvis oli Dessulle kuva. Elviksen musiikista näiltä 50-luvun vuosilta Dessu ei muista juurikaan mitään. Varmaankin jokunen kappale tuli radion lauantain toivotuissa levyissä. Siinä kaikki - se ei tuntunut tärkeältä. Dessu oli liian nuori.

Se oli valitettavaa, sillä jotain suurta pääsi menemään ohi. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, millainen täydellinen, jäljittelemätön monumentti nuori Elvis oli. Aidosti nuorekas, vilpitön kapinallinen, ei vielä liian kaupallinen. Siinä syntyi nuorisokulttuuri, Elvis oli sen renessanssihahmo, jonka vaikutus säteili pitkälle tulevaisuuteen.

Vaikutus kyllä tuli tutuksi sitten 60-luvun puolella, kun Beatles ja muut pääsivät vauhtiin. Enää Dessu ei ollut liian nuori. Mutta Elvis alkoi olla liian vanha.

Rasvattu tukka, pulisongit, hapan perusilme; maskeeraajan tuote. Kapinallinen olemus muuttui normaaliksi amerikkalaiseksi hammashymyksi. Sellainen ei kelvannut Beatles-fanille, kun pop-musiikki pääsi kiitoon.

Elviksestä tuli aikakautensa murhenäytelmä. Siinä paistoi läpi yritys, ettei ulkonäkö ikäänny. Elviksen kasvoista tuli järkyttävä tarina, koska hän ei kaupallisuuden paineissa saanut vanhentua kuin muut. Hän sähläsi väsähtäneitä elokuvia, asui eristettynä ja upporikkaana prameassa Gracelandissaan henkivartijoiden ympäröimänä ja alkoi esiintymisissään tulkita banaalilla ja pöyhkeilevällä tavalla ikivihreitä paljetit kimaltaen.

Kapina oli siitä kaukana.

Elviksen tuhoutumisen tarina on tuttu monesta muustakin viihdemaailman yhteydestä: Marilyn Monroe, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Billie Holiday, Charlie Parker - miksei myös Olavi Virta, Irvin Goodman, Badding…

Mutta syvä kiitos ja kumarrus lähetetään tähtitarhojen taa tähdelle, joka lähetti rockin lentoon.

Pitkätukkaiset lurjukset

Dessutom voi hiljaisesti onnitella itseään monesta kohdalleen osuneesta sattumankantamoisesta elämänsä varrella. Yksi niistä on se, että hän sattui olemaan 13-vuotias juuri täsmälleen vuonna 1964.

Se oli erinomainen ikä uuden aikakauden murroskohdassa.

Uuden päälle vyöryvän nuorisokulttuurin ulkoisena merkkinä Dessutom ei enää suostunut menemään parturiin vaan kasvatti pitkän tukan. Niin teki moni muukin. Se oli kapinaa.

Vanhoista luokkakuvista näen, että ei se kapina kovin raju ollut verrattaessa myöhempien aikojen pitkiin tukkiin. Vähän tuli tukkaa korvanlehden yläosan päälle ja alas otsalle lähelle kulmakarvoja.

Mutta kontrasti entiseen oli merkittävä. Vanhempien määräysvalta oli siihen saakka vaatinut lyhyttä tukkaa - ja se tarkoitti todella lyhyttä. Kotona oli ”lippauskone”, jolla isä veti hiukset niskasta ja korvallisilta nahkaa myöten sileiksi lähelle päälakea. Ylös jätettiin vähän tupsua. Tämä operaatio toistui suunnilleen joka toinen lauantai ennen saunaan menoa. Sellainen tukka oli miehekäs. Muunlainen ei tullut edes mieleen. Valtakunta eli yhtenäiskulttuurin aikakautta.

Rouva Nevalaisen parturiliikkeessä käytiin aina joskus - siinä oli luksuksen makua. Odotuspenkillä meni joskus pitkään. Dessu muistaa, että lehtikorissa oli Aku Ankkaa ja Jallua. Rouva otti Jallut pois ja vei ne syrjään. Dessu mietti, että mitähän nuokin ovat.

Rouvan käsittelyssä ei tullut samanlaisia vihlaisuja kuin kotikoneella. Hänellä oli suriseva sähkökone, eikä sen terärakoihin tarttunut hiuksia niin kuin isän. Hän myös tupsutti pehmeällä sudilla lopuksi ja pruikkasi hyvänhajuista suihketta.

1964 partureille taisi käydä huonosti. Tuli uusi aikakausi.

Mullistus alkoi Liverpoolista ja ulottui kohta Jyväskyläänkin. Hiuksissa se näkyi. Elvis-tukka ja Brylcreem-rasva nousivat rajalinjaksi vanhan ja uuden nuorisokulttuurin väliin.

Me pitkälettiset istuimme Ruthin Vintillä ja kuuntelimme jukeboksista Beatlesia. All my loving, Can´t buy me love, Rock n roll music… Väinönkadun levykauppa sai asiakkaita. Tuli vielä kireät housut, kukkapaita ja ketju kaulaan. Samettikankaiset Retu-kengät. Tytöillä minihameet ja Indiskasta ostetut intianpuuvillahörhelöt. Kauniita kuin mitkä. Yhtäkkiä kaikki oli erilaista kuin ennen.

Isää hävetti, kun poika oli niin epäsiistin näköinen. Pitkä tukka ja muutama partahaivenkin. Kotona tuli yhteenottoja. Äiti itki ja yritti supattaa järkeä päähän. Kaupungilla puistoissa istuskelevat äijäsakit keksivät naama virneessä vihellellä perään: - Hei tytöt…
¤

Ensimmäisen kerran Dessu huomasi jäävänsä jälkeen ulkonäön kehityksestä, kun punkkarit ilmestyivät katukuvaan. Tuohon en mene mukaan, vaikka musiikissa onkin ansiokkaita tuotoksia.

Nyt Dessu katselee ympärilleen. Tatuointeja näkyy, muutama lävistyskin. Vierasta, outoa. Mutta pidän suuni kiinni. Ei saa käydän niin kuin oman isän kanssa aikoinaan Jyväskylässä.

Yhtä hiljaa nuoriso on Dessun ulkomuodosta. Kiitos siitä. Mutta olisi mielenkiintoista tietää… Jäljellä on yhä viitteitä vuodelta 1964. Tukka pitkänpuoleinen. Parransänkeä. Ei sellainen kulttuurin murros koskaan näytä menevän ohi.

VELTTO VIRTASEN KRAVATTI

Helsingin Sanomissa julkaistiin maanantaina (7.12.) kuva kansanedustaja Veltto Virtasesta (persu) linnan juhlissa. Kuvatekstissä kerrottiin, että päässä oli renessanssibaretti ja kravatissa jäänsärkijän kuva.

Ilta-Sanomissa sen sijaan väitettiin, että solmiossa oli sukellusveneen kuva.

Mitäs pirua tällainen tiedonvälitys on? Eivätkö Erkon konsernin toimittajat erota merenkulkuvälineitä toisistaan?

Dessutom esittää valistuneen arvauksen ristiriitaisen tiedon perusteista, vaikka ei ole kyseistä kaulankoristetta nähnytkään.

Beatles julkaisi 1968 animaatiofilmin Yellow Submarine. Nimikappaleen lauloi Ringo. Sanat ja sävel Lennon - McCartney. Kertosäe kuului:

"We all live in yellow submarine, yellow submarine..."

Suomennoksen teki Juha Vainio ja "lauloi" Simo Salminen:

"Kaikki joukolla jäätä särkemään, jäätä särkemään..."

Laululyriikan vieraskieliset tekstit on yleensä totuttu "suomalaistamaan". Esimerkiksi samojen tekijöiden toisessa teoksessa englanniksi mennään paikkaan nimeltä Penny Lane, suomeksi Rööperiin.

Suomessä sukellusveneet olivat kiellettyjä rauhansopimuksen määräyksestä. Jäänsärkijät olivat tuttuja - erityisesti jokatalvisista lakoistaan. Vainiolta hyvä suomalaistamisidea.

Kuvia ei kuitenkaan suomalaistettu. Eiköhän siis Velton kravatissa ollut Beatlesien filmistä peräisin oleva sukellusvene.