Henkilöt: 1) Tuttu näyttelijä jo Keski-Suomen teiniteatterin ajoilta 60 vuoden takaa. 2) Toinen tuttu näyttelijä työn kautta parinkymmenen vuoden takaa.
Molemmat ovat myöhemmin tulleet koko kansan tutuiksi televisiorooleistaan, vanhempi päivittäissaippuasarjasta, nuorempi viihdeohjelmien sketsihahmoista.
Kummallekin olen sanonut, että en oikein osaa kehua heidän roolisuorituksiaan, sillä olen niitä vilkaissut vain satunnaisesti. Vähän noloa sellaista on sanoa, tuntuu kuin en arvostaisi ystävän työtä.
Molemmista tiedän, että heissä on paljon syvällisempi oma laatu. Näyttelijän työ van sattuu olemaan sellaista. Saa olla tyytyväinen, jos edes viihdejulkisuutta osuu kohdalle.
Nyt molemmat ovat julkaisseet kirjan, vanhempi elämäkerran, nuorempi romaanin. Olin julkistustilaisuudessa.
Nyt kehuin. Molempia.
Vanhempaa kehuin rohkeudesta. Vaatii paljon kertoa kaikelle kansalle olevansa täysi tomppeli,
joka on menettänyt omaisuutensa lähtemällä mukaan johonkin epämääräiseen ulkomaiseen nettisijoitussysteemiin. Eikä edes tajunneensa lopettaa, vaikka lisää rahaa meni mutta tuottoa ei tullut. Tätä jatkui vuosikausia, tili tyhjeni, jatkamiseen tarvittiin pankkilainaa. Ei edes vaimo saanut tietää ennen kuin kaikki oli mennyt.
Kehumiseni oli äänekästä mutta ihmettelyni hiljaista. Tiedän kaverin fiksuksi mieheksi. Miten näin voi käydä? Voisiko minullekin käydä?
Nuorempaa kehuin hienosta romaanista, paremmasta kuin kolme edellistä. Uusi on täysosuma, vaikuttava kertomus, poikkeuksellisen taitavasti rakennetut henkilöhahmot ja lukuiloa tarjoava tyyli.
Kehuminen oli aitoa, siinä ei ollut yhtään tuttavanlisää. Tätä kirjaa voin suositella psykologisen draaman ystäville. Henkilöillä on lapsuudesta asti kertyneitä rakkauden ja pettymysten kipupisteitä, ja niiden yhteentörmäykset johtavat intensiiviseen tapahtumasarjaan.
Sitä vaan mietimme, mikä vaikutus kirjailijan viihdeleimalla on lukijan odotuksiin. Onko lukijalle pettymys, kun kirjassa ei olekaan Svetlana Rönkköä, Amurin enkeliä tai Rivo-Riittaa.
2 kommenttia:
Tuon nuoremman kanssa seisoin vuosi tai kaksi sitten yhtaikaa Pasilan asemalaiturilla. Vähältä piti, etten tervehtinyt. Tiedäthän: näkee tutun naaman, ja hetki kestää, ennen kuin tajuaa, etteihän se toinen mitenkään minua tiedä. Mutta hän oli valovoimainen olento. Hänellä oli hurmaava takki, jossa oli ehkä viittätoista väriä, ja hän puhui puhelimeen soinnukkaasti ja lämpimästi. Hän sopi puhelimessa, että se joku siellä toisessa päässä lähtee kohta kävelemään, niin he ovat yhtaikaa metsänreunassa. Minä olin jotenkin täysin lumoutunut hänen hahmostaan. Teki mieli ujuttautua hänen lähelleen ja kertoa, että hänestä tulee hyvä olo.
En minä tietenkään mitään sanonut. Hän jäi junasta pois ennen minua. Yritin seurata katseellani, joko se joku puhelimen toisesta päästä oli edennyt metsänreunasta aseman suuntaan.
T
Äskettäin kävelin kadulla ja istuin kapakassa erään "julkisen naaman" seuralaisena (ei kumpikaan näistä kirjoituksessa mainituista). Panin merkille joka puolelta meihin osuvat katseet ja muut tunnistamisen merkit. Kysyin seuralaiseltani, eikö ole rasittavaa olla koko ajan huomion kohteena. - Kyllä siihen tottuu eikä se sitten enää häiritse, väitti seuralaiseni. - Sitten vasta häiritsee, kun känniläiset ja muut oudot pyrkivät liian lähelle.
Hieman rohkenen epäillä tuota tottumista. Minä en ole julkkis, mutta ammatissani olin tekemisissä varsin suuren ihmismäärän kanssa. Näitä "tuttuja" tuli vastaan (ja tulee vieläkin) milloin missäkin. Moni pysäytti keskustelemaan, ja oletuksena oli, että tunnitan. Kiusallisinta oli, kun sain vastattavaksi kysymyksen "meidän tyttären" nykyisestä suoriutumisesta, kun en yhtään tiennyt, kenestä on puhe.
No, ehkä se oikeilla julkkiksilla on siltä osin helpompaa, kun tunnistamisen ei tarvitse yleensä olla kaksisuuntaista. Ihailevat katseet - tuollaiset kuin sinulla Pasilan asemalla - tuntuvat varmaan hyviltä.
Lähetä kommentti