Ei ole mielipuuhiani

Kävin fysioterapeutilla. Tavoitteena oli saada ohjeita, joilla polvi ja alaselkä tulisivat parempaan kuntoon.

Jos tavoite toteutuisi, voisin palata taas tauon jälkeen kävelykierroksilleni. Ehkä vielä tulisi uusia lukuja blogiin tunnisteella ”Kävelykierros Helsingissä”. Entisiä kirjoituksia tällä tunnisteella näyttää olevan yhteensä 132. Kaikenlaista outoa ja eriskummallista niillä retkillä onkin löytynyt kirjoitettavaksi ja valokuvattavaksi

Terapeutti oli nuori ja notkea nainen. Siinä minä vanha ja kankea ukko jumppasin hänen työhuoneessaan käskyjen ja mallin mukaisesti. Olisi ollut parempi tulla verryttelyhousuissa kuin mustissa farkuissa. Kauluspaitaa en sentään ollut pukenut, vaan t-paita löytyi hupparin alta.

Jumppaaminen ei ole kuulunut mielipuuhiini koskaan. Heti tuli mieleen pahoja muistoja kouluajoilta. Liikuntatunnit ja erityisesti salivoimistelu oli kamalinta mitä koulussa joutui tekemään. Se voitti kamaluudessa jopa musiikin laulukokeet..

Oppikoulun ja lukion jumppamaikka oli sadisti. Pukin yli hyppääminen ei kaikilta onnistunut – ei vaikka kuinka monta kertaa komennettiin uuteen yritykseen. Köyttä pitkin kiipeäminen ei onnistunut eikä rekkikieppi. Kyykkykävely salin ympäri kädet niskan takana aiheutti jalkavamman, joka esti kävelyn moneksi päiväksi.

Nyt fysioterapian tyttö oli lempeä (anteeksi tytöttely, mutta tällaisen ikämiehen näkökulmasta hän näytti korkeintaan lukioikäiseltä). Missään jumppaliikkeessä ei menty liiallisuuksiin. Ei tullut revähdyksiä, kramppeja, nyrjähdyksiä eivätkä lihakset menneet hapoille.

Tämän ohjelman kanssa minut pitäisi nyt elää kotona. Koko sarja vähintään kerran päivässä, mieluummin monta kertaa. Kuukauden kuluttua kontrollikäynti. Näin minusta tulee jos ei nyt nuori niin ainakin notkea ja vartaloltani uimarantakelpoinen.

Kuvissa muistoja kouluajoilta ja kauempaakin.