Roskakatoksen ovessa lukee isolla, että sinne ei saa jättää koneita eikä huonekaluja. Ne pitää itse viedä Sortti-asemalle.
Eilen sinne roskakatokseen oli jätetty iso jääkaappi-pakastin. Siitä nousi heti myrsky taloyhtiön nettisivulla. – Onko kukaan nähnyt, kuka sen sinne vei?
Minä näin. Nyt olen käynyt sielunsisäistä kamppailua, ilmiantaisinko syyllisen huoltoyhtiölle. Saman tyypin olen aikaisemmin huomannut myös tunkevan kaikki jätteensä lajittelemattomina sekajätteeseen.
Minä itse olen tietysti mallikelpoinen kierrättäjä (huom! tämä on hyvesignalointia). Biojäte yhteen keräysastiaan, metalli toiseen, muovi kolmanteen, kartonkii neljänteen, paperi viidenteen, lasi kuudenteen, sekajäte seitsemänteen; pullot, paristot ja pienelektroniikka kauppaan, vaatteet Uffeen, isot tavarat Sorttiin.
Jätteiden lajittelussa tottelen mielelläni, sillä pidän asiaa tärkeänä.
Kyllä kansa (enimmäkseen) tottelee, jos tunnistaa vaatimukselle kelvollisen syyn. Mutta kansa purnaa, jos vaatimuksen syy ei ole ymmärrettävä. Kansa miettii mielessään niin kuin Arvo Salo runossaan: "Tottelisinko, kun mua vaaditaan / rivistössä tahtiin marssimaan? / Tottelisinko? Täytyisikö mun? / Miksen todellakin voisi? / Varsinkin jos torvet soisi?"
Mutta luutnantti Lammion suunnitelmiin ihan kaikki eivät alistu. En edes minä. Nöyryys ei taivu. Kuvat kertovat sellaisesta.
