Kaikki muuttuu

Päivällinen Pastorin kanssa. Ei ollut mikään niin kuin ennen. (kuva: Talbot Hughes)

Tai yksi asia oli ennallaan: ravintola Kosmos ei koskaan muuksi muutu. Sisustus sama, ruokalista sama. Siellä minä vieraitteni kanssa yleensä iltaa istun.

Mutta Pastori ei ollut ennallaan. Edellisestä kohtaamisesta oli kulunut kuutisen vuotta – se oli juuri ennen pandemiaa. Kyllä siinä ajassa ehtiikin muuttua.

Pastori oli nyt eläkkeellä. Hän oli ollut vakavasti sairas, mutta siitä ei sen enempää puhuttu. Sairaus näkyi, hän oli kadottanut suunnilleen puolet leveydestään. Oli siinä kyllä kadottamisen varaakin, jopa enemmän kuin minulla. Ruokalistalta valittiin nyt kevyttä ja terveellistä, toisin kuin ennen.

Olen kirjoittanut kohtaamisesta saman Pastorin kanssa ennenkin. Siinä  kirjoituksessa kiinnitin huomiota Pastorin puheisiin, jotka mielestäni olivat arvovaltaiselle kirkonmiehelle aika yllättäviä (klik).  Mutta sellaisia hänen juttunsa olivat aina olleet, siis virantoimituksen ulkopuolella. Virantoimituspuheista en tosin tiedä, niitä en ole koskaan käynyt kuuntelemassa.

Nyt olivat vitsit vähissä. Miehestä oli leveyden mukana kadonnut myös leppoisuus. Hän kyllä väitti sairaudesta täysin parantuneensa, mutta luulen, että hän valehteli. Se hengenmiehellekin sallittakoon - ei liene tämmöisessä asiassa synneistä suurimpia.

Toisenkin kerran hän kyllä valehteli. Kapakan eteisessä hän kohtasi tuttavansa, joka kohtalaisessa maistissa teki tuttavuutta minuun. – Onkos tämä sinun kaveri myös pappi? hän kyseli ja osoitti sormellaan minua. – Ei ole pappi, tämä on ihan tavallinen suntio vaan, valehteli kirkonmies totisella naamalla.

Pois lähtiessä Suntio arvioi, että Pastorin voimat eivät taida riittää muutaman sadan metrin kävelyyn hotelliin. Suntio tilasi taksin ja saattoi kaverinsa hotellihuoneeseen asti. Pois lähtiessä toivoteltiin taas kaikenlaista, enkä maltillisena herrasmiehenä tietenkään tuonut esiin teologisia epäilyjäni saamieni toivotusten vaikutuksista. Lupailimme vaan, että totta kai taas joskus mennään istumaan iltaa Kosmokseen. Eikös vaan?

Melankoliaan kallellaan

Luin kirjan. Tässä intensiivisessä ja viisaassa romaanissa kerronta on vahvasti melankoliaan kallellaan. Vanheneva mies etelähelsinkiläisessä antikvariaatissaan tekee odysseiaa itseensä ja elämäänsä, tunteisiinsa, toiveisiinsa ja pettymyksiinsä.

Miehen elämä on ollut täynnä kirjoja, runoja, filosofiaa, musiikkia, kaikenmuotoista sivistystä yhdistyneenä boheemiin elämäntapaan. Naisia on mennyt ja tullut mutta samalla on ollut myös yksinäisyyden tunnetta. Ja sitten elämä mullistuu, kun antikvariaattiin astuu nainen, entinen tyttöystävä opiskeluajoilta.

Koko kirja on miehen yksinpuhelua, minäkerrontaa. Se on hyvä ja helppo keino päästää lukija syvälle henkilöiden mieleen. Ainoa  askarruttava ongelma on epäily siitä, onko kertoja joka kohdassa luotettava?

Tämän kirjan tekijän lisään listalleni, jolle merkitsen sellaisia nimiä, joiden teoksia on syytä seurata. Ei sille listalle ihan vähäisillä ansioilla pääse.

*

Antikvariaatista tuli mieleen, että en ole koko syksynä kiertänyt Helsingin antikvariaatteja, vaikka sää ja keli on ollut mitä miellyttävin. Tällainen kostea ja leuto hämäränhyssy on minun ihanneolotilani; se korreloi mukavasti mielialan kanssa, siinä ei tule liian virkeäksi.

Mutta kuinkas sitten kävikään! Olin aikeissa mennä joko Hagelstamille tai Laterna Magicaan. Mutta vesisade lisääntyi. Sateenvarjo pystyssä on vaivalloista kävellä – mieluummin kulkisin rennosti kädet selän takana. Rauhankatua lähestyessäni tuulenpuuska tempaisi varjon nurin ja kastuin. Ei auttanut kuin kääntyä kotiin päin.

Pidän antikvariaattien tunnelmasta – hyllyjä tutkiessa kuluu huomaamatta tuntikausia ja löytyy helposti samanmielistä juttuseuraa. En pidä suotavana, että tämä ala katoaa kivijalkakaupoista ja siirtyy kokonaan nettiin.  Ervasti, Hiltunen ja Holappa olivat vuosikymmeniä suosikkejani. Jäljellä olevia on syytä tukea. Uusi yritys pikapuoliin.    (Kuvassa Laterna magica joskus viime keväänä) 

Lorun loppu

Kävin Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisissä. Ostin kahdet villasukat.

Tähän aikaan vuodesta on syytä olla valppaana, ettei ajaudu ihmisvirtojen viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Niiden  Hupsis pupsis pimpeli pompeli  -joulutunnelma ja tungos voisivat aiheuttaa minussa aggressiivista käyttäytymistä.

Mutta Vanhan myyjäisiin en ajautunut. Menin sinne vakain aikein ja tarkoituksella, niin kuin juristikielen lyyrisesti soinnahtava ilmaus kuuluu. Aavistelin, että tämä on viimeinen mahdollisuus poiketa asiallisissa aikeissa tuossa nuoruusvuosieni tärkeässä talossa.

1970-luvulla kävin siellä usein. Siellä sattui ja tapahtui, siellä oli juhlia, konsertteja, teatteria, performansseja. Yläkerran Kuppilassa ja alakerran Kellarissa tapasi aina tuttuja ja löysi seuraa. Ylioppilasteatterin väki tuli tutuksi, vaikka en itse ollutkaan mukana. Kaupungin alakulttuurit kohtasivat siellä. Talo oli 60-luvulla käynnistyneen kulttuuriradikalismin kotipesä.

Nyt Ylioppilastalot on myyty. Bisnes tulee tilalle. Ei auta mikään. Ei auta itku markkinataloudessa, kuten vanha sananlasku muistaakseni sanoo.

On arvailtu, mikä Vanhasta Ylioppilastalosta nyt tulee. Hotelli? Marketti? Kasino? Parkkihalli? Jäähalli? Pilvenpiirtäjä? Grynderit, poliitikot  ja rahoittajat tunnetusti pystyvät hyvinkin yllättäviin innovaatioihin.

Minun villasukkani ovat nyt taas yksi hyvästijättö nuoruudelle. Enpä olisi silloin nuoruuden hurjina vuosina osannut arvata, että villasukkiin se Wanhan villi loru loppuu.  

 

Hilpeä joulumieli

Kävin entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Tuli taas vähän sellainen olo, että aikamoinen nirppanokka taidan olla. Toisaalta helpotti, että tunnistin monta muutakin nirppanokkaa.

Noutopöydän pääruokana oli tietysti joulukinkku, mutta minä en vuosikymmeniin ole syönyt sianlihaa. Kalkkuna kelpasi, mutta ei sitä kalkkunaksi tunnistanut. Vähän kuin lauantaimakkaran viipaleita. Mikähän tehdas sellaisiakin onnistuu tekemään? Kolmen sortin sillit olivat kyllä normaalin hyviä, samoin rosolli ja laatikot.

Juomaksi oli puna- ja valkoviiniä. En ole viinin ystävä, varsinkaan keskellä iltapäivää, mutta pienen lirun otin, etten vaikuttaisi raittiushenkilöltä. Vettä onneksi oli saatavilla, mutta turhan lämmintä.

Kahvin kera oli tarjolla tähtitorttu. Moiset leipomukset jätän väliin – murenevat vain syliin ja jättävät rasvaisen jälkimaun suuhun. Lasten Lucia-kulkue esiintyi ja tarjosi lopuksi piparkakun. Se oli kyllä hyvin onnistunut, mutta se tuli kovin myöhään, sillä kahvi oli siinä vaiheessa jo juotu ilman mitään leivonnaisia.

Uusi johtaja piti puheen – kertoi ilmeisesti firman nykynäkymistä. Puheesta en paljon saanut käsitystä, sillä hän seisoi ruokailutilan peränurkassa ja puhui hiljaisella äänellä. – Lopuksi meidät eläkeläiset kerättiin valokuvaan vähän kuin koululaiset luokkakuvaan. Menin takariviin, jotta ränsistyneestä hahmostani näkyisi mahdollisimman pieni osa.

¤

Blogin lukijat ovat varmaankin huomanneet, että blogi on viime aikoina ollut usein suljettu lukijoilta. Tätä älköön kukaan pitäkö henkilökohtaisena tylytyksenä. Syy on aivan muualla kuin vakilukijoissa.

Olen aiemminkin kertonut, että blogissani tapahtuu outoja asioita. Jostain Singaporesta, Hongkongista tai Yhdysvalloista ilmestyy yhtäkkiä samalla sekunnilla satoja "lukijoita". Välillä taas samoista paikoista käy jatkuva trafiikki taukoamatta vuorokauden ympäri.

Tällaisia yritän torjua pistämällä välillä blogin lukkoon kaikilta lukijoilta. Se ei kuitenkaan tunnu tepsivän, sillä samalla sekunnilla kun poistan lukon, outo liikenne alkaa taas.

En ymmärrä, mist on kysymys. En tiedä, onko tuo jotenkin haitallista tai vaarallista, mutta en osaa sitä ihan viattomanakaan pitää. Miksi jossakin kaukomailla on tarve pitää koneita käynnissä minun blogini suuntaan? Tarvitsisin neuvoa ja ohjetta viisaammilta. Salasanan vaihto ei ainakaan tepsinyt yhtään.

Jos siis blogini on välillä lukossa, niin älkää ihmetelkö. Tiedätte syyn. Avaan blogin kyllä vähän väliä. Tutkin myös mahdollisuutta siirtää blogini jollekin toiselle alustalle.

 

 

Valoisa

Kävi vieraita. Vanha koulukaveri rouvansa kanssa ensikäynnillä Töölöntorilla. Emme ole paljon pitäneet yhteyttä. Facebook-kavereita kuitenkin, ja rouva on siellä hyvin aktiivinen.

Kehuin rouvan fb-päivityksiä. Niissä on outoa valoisuutta tällaiseen maailmanaikaan. Iloa ja kehumista virtaa joka suuntaan: on lämpöisiä muistoja omasta lapsuudesta, on löytynyt hyviä kirjoja ja elokuvia, on tavattu hyviä ystäviä, on ihanat lastenlapset.

Ja ihan tuorettakin iloa: on tehty onnistunut etelänmatka, on koettu hieno teatteriesitys, on kuultu vaikuttava papin puhe, on löydetty jännittävä etninen ravintola, on pidetty hauska juhla.

Kaikki olisi hyvin, mutta mutta… Politiikka, sota Ukrainassa, Putin, Trump. Gazan kansanmurha. Suomen hallituksen vihamielinen asenne kaikkein heikoimpiin. Meihin hyväosaisiin sen sijaan ei osu mikään säästö tai leikkaus, vaikka varaa kyllä olisi.

Mutta kyllä tämä politiikan kurjuuskin kohta taas hyväksi muuttuu. Kohta saadaan rauha, kohta pidetään uudet vaalit, joissa saadaan uudet, viisaammat vallanpitäjät.

*

Sanoin, että tällainen positiivisuus ja valoisuus on eksoottista luettavaa minun sorttiselleni pessimistille, joka on tasaisesti pahalla päällä aina.

Sain ohjeita. Valoisuus kasvaisi minuun joulumielen myötä. Menisin kirkkoon kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Ripustaisin värikkäitä jouluvaloketjuja parvekkeelle. Hankkisin joulukuusen ja koristelisin kauniisti.

En kehdannut sanoa, että valoketjua en missään tapauksessa suostu hankkimaan. Joulukuusikin jäi vuosia sitten pois, kun lapsi muutti omilleen ja kissa kuoli. Kissa ja joulukuusi olivat kyllä riemullinen pari. Kissalla oli krooninen vimma kiivetä kuuseen, ja kun tarpeeksi korkealle pääsi, niin kaatuihan se. – Siinä tuli vähitellen sellainen viisaus, että mitä sitä turhaan nostamaan, antaa kuusen olla nurin vaan, kun kissa sen kuitenkin kohta taas kaataa.

Ja onhan huusholliin jo nyt laitettu näkyviin joulumieltä: saliin pöytäliina ja keittiöön ikkunaverho. (blogin vanhat lukijat ehkä muistavat, millainen kirjojen väärinkäyttö noiden verhojen ripustamiseen on aina liittynyt  klik )

 

Tyhmyys

Oli tämä Erasmus viisas mies. 500 vuotta sitten hän jo näki tarkasti meidän aikamme megatrendin.  

Olikohan tuo ennustus? Vai oliko hänellä jo 1500-luvun alussa lähiympäristössään näkyvissä ilmiön alkumuoto?

Täytyypä lukea Erasmusta taas lisää. Tyhmyyden ylistys (Moriae Encomium1509, suom. Kauko Kare 1974) on täynnä viittauksia klassiseen kirjallisuuteen renessanssihumanisteille tyypilliseen tyyliin. Tyhmyys esiintyy yhtenä jumalista. Kirjalla oli huomattava vaikutus myöhempään kirjallisuuteen, ja se vei eteenpäin jopa uskonpuhdistusta.

Mutta kuinkas sattuikaan, minulla oli selailtavana juuri ennen Tyhmyyden ylistystä Erasmuksen aihepiiriin loistavasti johdatteleva nippu vanhaa filosofista suomalaista sarjakuvaa, Pekka Puupäätä.

Tässä järjestyksessä, suosittelen!

 

Tottelisinko?

Roskakatoksen ovessa lukee isolla, että sinne ei saa jättää koneita eikä huonekaluja. Ne pitää itse viedä Sortti-asemalle.

Eilen sinne roskakatokseen oli jätetty iso jääkaappi-pakastin. Siitä nousi heti myrsky taloyhtiön nettisivulla. – Onko kukaan nähnyt, kuka sen sinne vei?

Minä näin. Nyt olen käynyt sielunsisäistä kamppailua, ilmiantaisinko syyllisen huoltoyhtiölle. Saman tyypin olen aikaisemmin huomannut myös tunkevan kaikki jätteensä lajittelemattomina sekajätteeseen.

Minä itse olen tietysti mallikelpoinen kierrättäjä (huom!  tämä on hyvesignalointia). Biojäte yhteen keräysastiaan, metalli toiseen, muovi kolmanteen, kartonkii neljänteen, paperi viidenteen, lasi kuudenteen, sekajäte seitsemänteen;  pullot, paristot ja pienelektroniikka kauppaan, vaatteet Uffeen, isot tavarat Sorttiin.

Jätteiden lajittelussa tottelen mielelläni, sillä pidän asiaa tärkeänä.

Kyllä kansa (enimmäkseen) tottelee, jos tunnistaa vaatimukselle kelvollisen syyn. Mutta kansa purnaa, jos vaatimuksen syy ei ole ymmärrettävä. Kansa miettii mielessään niin kuin Arvo Salo runossaan: "Tottelisinko, kun mua vaaditaan / rivistössä tahtiin marssimaan? / Tottelisinko? Täytyisikö mun? / Miksen todellakin voisi? / Varsinkin jos torvet soisi?"

Mutta luutnantti Lammion suunnitelmiin ihan kaikki eivät alistu. En edes minä. Nöyryys ei taivu. Kuvat kertovat sellaisesta.