Arvaa harmittiko

Kaksi tärkeää ensi-iltaa jäi näkemättä, kun äskettäin olin polvivamman vuoksi liikuntakyvytön. Kumpaakaan ei edes voi myöhemmin korvata. Arvaa, harmittiko.

Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla on saanut loistavan vastaanoton kaikkialla muualla paitsi HS:ssa. Esitys taitaa nousta teatterihistorian suuriin merkkiteoksiin. Olin saanut tekijöihin kuuluvalta kaverilta sukulaisille ja tutuille tarkoitetun kutsuvieraslipun ennakkoensi-iltaan.

Esitys näyttää olevan loppuunmyyty koko loppukauden, joten mestariteos taitaa jäädä näkemättä.

Toinen, päähenkilölle ja yleisölle ainutlaatuinen ensi-ilta, oli luonteeltaan yksityisempi. Lähipiiriini kuuluva viisivuotias tyttö oppi ajamaan polkupyörällä. Minun olisi pitänyt tulla heti samana iltana katsomaan näytöstä.

Tätäkään ensi-iltaa ei voi korvata. Nyt olen kyllä päässyt esityksen jälkinäytöksenä katsomaan, mutta ei se pääesiintyjälle enää ollut mikään iso asia. Näytöksiä oli ollut jo paljon ja ihmetempun riemu muuttunut rutiiniksi.

Oman pedagogisen urani huippusaavutus nousi muistin kätköistä. Kesällä 1993 minä itse opetin silloisen viisivuotiaan ajamaan polkupyörällä. Sekin oli iso tapaus. Silloinkin kutsuttiin yleisöä katsomaan.

                                                                   Kees Verkade 1970

Paikka oli kesäkotini rantatie pohjoisella Pirkanmaalla. En varmaankaan ole eläessäni juossut niin paljon kuin silloin. Pikkuneiti ajoi lujaa, ja turvamiehen piti pysyä rinnalla. Juokseminen ei ole minulle luontevaa puuhaa. Mielessä oli muinaisen äidinkielenopettajan miete: ”Ihmisen ei pidä juosta muiden nähden – siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.”

Alemmassa kuvassa juoksija on jo päässyt siirtymään kameran taakse. Alamäki on jyrkkä ja vauhti hurja ja riemu rajaton. 

Pärjäänkö ilman?

M. tuli kysymään, suostuisinko myymään hänelle vanhan Yarikseni. Hän tiesi, että auto on ollut pois käytöstä jo yli vuoden. Yaris on kuulemma arvonsa säilyttävä merkki ja menee vanhanakin helposti katsastuksesta läpi.

Tulipa vaikea kysymys.

Se on totta, etten ole juuri koskaan tarvinnut autoa muuhun kuin kesämökkireissuihin. Nyt minulla ei ole enää kesämökkiä. Tuskin enää koskaan hankinkaan.

Kaupungissa en tarvitse autoa ollenkaan. Täällä on erinomainen joukkoliikenne. Pidemmät matkat teen mieluusti junalla. Jyväskylään pääsee kolmessa tunnissa. Vaasassa en enää käy, sillä vanhukset ovat poissa. Tukholmaan pääsen laivalla.

Lupasin miettiä ehdotusta ensi kesään asti. M. piti miettimistäni hieman hitaana. Minä selitin, että näin hankalaa päätöstä pitää miettiä tarkasti. Ajokorttikin on voimassa viisi vuotta. Pärjäisinkö ihan oikeasti ilman autoa?

*

Kävellenkin pääsen taas. Polvi on parantunut melko hyvin. Ei vielä pitkiä matkoja, mutta kauppareissut sujuvat ilman apuvälineitä.

Mutta yksi asia tuntuu mahdottomalta. Kyykkyyn laskeutumista en uskalla kuvitellakaan. Sen 

verran paha muistijälki jäi puolentoista kuukauden takaisesta kyykistymisestä (klik).  Sama pätee laskeutumiseen nelinkontin.

Sitä olen ankarasti miettinyt, voiko ihminen pärjätä loppuelämänsä kyykistymättä..

*

P.S. Olen pitänyt blogini viikon verran suljettuna. Syy on viime aikoina lisääntynyt epämääräinen liikehdintä blogini kimpussa. Valtava määrä lukijoita jostain itäisiltä mailta on vuorokaudet ympäriinsä raksuttanut kävijälaskureita. En usko, että kirjoitukseni oikeasti ovat yhtäkkiä saavuttaneet sillä suunnalla niin hurjan suosion.

En tiedä, tepsiikö sulku. Jos ei tepsi, lisää sulkuja on tiedossa. Palan kyllä.

 

Kävin vain kääntymässä

Tuntui, että olisi hyvä päästä pois. Koko syksyn – ja melkein koko kesän – olen pysynyt paikallani, kun on tämä polvi.

Nyt oli siis aika tempaista ja lähteä kauas pois. Olen rimpuillut irti rollaattorista. Ulos mennessä käytän vielä turvavälineenä kävelysauvoja, siis sellaisia, joita ennen käytettiin vain hiihtäessä.

Asemalla katselin junia. Päätin ostaa automaatista lipun Riihimäelle. Se on minulle kummallisen vieras paikka. Ohi ja läpi olen ajanut vaikka kuinka monta kertaa, mutta olenkohan koskaan pysähtynyt?

Riihimäen asemalaiturilla yhtäkkiä muistin. Tällä samalla laiturilla olen seisonut kerran ennenkin.

Taisi olla kesä 1966. Olin vastentahtoisesti joutumassa Kärkölän Ranta-Vaahalaan englannin kielen kurssille. Riihimäellä piti vaihtaa Jyväskylän junasta Lahden suuntaan. Se oli 15-vuotiaalle ensikertalaiselle tarkka paikka,

Kielikurssi sinänsä kiinnosti, mutta vastentahtoisuus johtui siitä, että leirin järjestäjä oli Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys (NMKY). Sellaisessa porukassa oli luvassa ikävä kaksiviikkoinen.

Toisin kävi, leiristä tuli vähän kuin aikuistumisriitti.

Isot pojat lähtivät autolla käymään Lahden Alkossa. Minun tilaukseni oli kolme pulloa olutta. Leirillä oli yllättäen muutama tyttökin. Juomat ja tytöt ja öinen uimaranta yhdistettynä aiheuttivat niin tyrmistyttävän lopputuloksen, että kaikista maailman paikoista kristillinen leiri oli se paikka, jossa koin elämäni ensimmäisen kännin ja ensimmäisen ihokontaktin, molemmat aika lievässä muodossa.

Tällaisten muistojen hetki tuli siis koetuksi Riihimäen asemalaiturilla. Enpä arvannut, mitä oli tulossa, kun siinä viimeksi seisoin 59 vuotta sitten.

Paluumatkalla tuntui, että matka oli onnistunut ja polvi melkein kunnossa.  Hämärän jo laskeuduttua katselin junan ikkunasta radanvarren pajukkoa. Tuli sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on taas juuri niin kuin pitääkin ja että elämä on tukevasti kohdallaan.

 

Yllättävä muutos

En ole ajanut autoa koko kesänä. Mihinkäpä minä enää ajaisin – en heti keksi päämäärää, kun kesämökkeilystä olen luopunut.

Edellisestä ajokerrasta tuli juuri täysi vuosi. Osaisinko edes enää? Vanha Yaris seisoo koskemattomana kaverin tallissa kaukana Vantaalla. Vakuutukset on keskeytetty. Juniori käytti Yariksen katsastuksessa, ja siksi hetkeksi piti vakuutus pistää voimaan.

Ajokortin sentään kävin uudistamassa. Jotenkin tuntuisi isolta luovuttamiselta, jos ei korttia olisi. Ehkäpä vielä joskus keksin, että taidanpa lähteä johonkin ajamaan.

Ajokortin uudistamiseen tarvittavasta lääkärintarkastuksesta liikkui kaikenlaisia ohjeita. Jostain luin, että tasapainokyky tarkastetaan. Pitää näyttää lääkärille, että yhdellä jalalla seisominen onnistuu minuutin ajan.

Tätä harjoittelin kotona. Ei onnistunut täysi minuutti, mutta puolikas onnistui monta kertaa – molemmilla jaloilla vuorotellen! Uskoin sen riittävän.

Mutta ei tasapainokoetta ollutkaan. Tunsin tulleeni petetyksi - turhaan harjoittelin. Meinasin ehdottaa lääkärille, että voisinko vielä näyttää yhden tempun, mutta jätin kuitenkin ehdottamatta.

Äskettäin käväisi mielessä epäily, että rasittuikohan polvi turhissa tasapainotreeneissä niin, että altistuin vammalle, josta olen viime aikoina täällä kirjoittanut.

Kellotaulu piti piirtää, siihen numerot ja viisarit osoittamaan kymmentä yli kolmea. Ohjeissa kello oli kylläkin näyttänyt lukemaa kymmentä vaille kaksi. Selviydyin sujuvasti yllättävästä muutoksesta.

 

Tyhjää tilaa

 

Tuli kirje, jossa kerrottiin, että isän hautakivi on vääntynyt kallelleen ja pitäisi oikaista. Työ on omaisten vastuulla. Se omainen olen minä.

Nytpä tuli pulma. Mitenkähän tällainen hoidetaan. Otanko rautakangen mukaan ja lähden Jyväskylään? Rollaattorista olisi kyllä hyvä päästä ensin kokonaan irti.

Hautakivi ei ole ihan kevyt.. Kun isä kuoli 1980, äiti tilasi niin ison kiven, että siihen mahtuu myös hänen oma nimensä. Äiti kävi vuosikausia joka päivä hoitamassa hautaa; vei kukkia, rapsutti rikkaruohoja ja pyyhki märällä rentulla pölyt kivestä.

Kun äiti sitten 22 vuotta myöhemmin sai aivoinfarktin ja halvaantui, tilanne kriisiytyi. Äiti ilmoitti, että häntä ei missään tapauksessa saa haudata isän viereen.  Hän oli unessa(?)  nähnyt, että isä petti häntä vieraiden naisten kanssa.  Naisten nimetkin hän osasi luetella, niitä oli kuusi. Tunsin ne kaikki. Nuoria naisia, isää 30 – 40 vuotta nuorempia naapureiden ja tuttavien rouvia ja tyttäriä.

Mikään ei auttanut  - unen totuus pysyi. Vanha, vatsakas, sairas ja umpimielisyyteen taipuvainen ukko pystyi tuosta vaan kaatamaan nuoria naisia, vaikka ei edes kotoa paljon pois lähtenyt.

Viimeistä tahtoa on tietysti kunnioitettava. Kun äiti sitten 33 vuotta isän jälkeen kuoli, hänen tuhkansa laskettiin Maunulan uurnalehtoon. Kivi on pieni. Siinä ei ole tilaa muille nimille.

Mutta kaukana Keski-Suomen syksyisessä kalmistossa törröttää nyt siis pölyinen ja vino hautakivi, jossa on vain yksi nimi, eikä enempää tule, vaikka tyhjää tilaa olisi.

-   -   -

Kuvassa lisää hautausmaa-aihepiiriin liittyvää lukemista, lyhyitä kertomuksia, joissa noin 250 vainajan elämän käännekohdat kerrotaan kaunistelematta lukijalle. (suom. Arvo Turtiainen).

 

16 porrasta

Treenaan polvea nousemalla portaita ala-aulasta ensimmäiseen kerrokseen. Siinä on 16 porrasta. Siitä ylöspäin viidenteen kerrokseen ajan hissillä.

Kyllä portaat jo sujuvat, vaikka pikkuisen pelottavatkin. Olen jo kävellyt pihassa rollaattorin kanssa.  Sisällä olen siitä jo irtaantunut. Kipua polvessa ei enää ole. Enemmänkin kipua on kyljessä. Taisi tulla kylkiluihin jotain vikaa, kun viikko sitten kompastuin nurin ja rollaattori karkasi käsistä.

Niistä 16 portaasta tuli hieman masentunut tunnelma, kun tv-uutisissa mainittiin toiset minulle hyvin tutut portaat. Kotikaupunkini Jyväskylän kuuluisat Neron portaat Yliopistonkadulta Harjun huipulle. Ne täyttävät nyt 100 vuotta.

Niitäkin portaita olen noussut, joskus suorastaan juossut. Kerrankin 60-luvun lopulla kapakkaillan jälkeen nostettiin tytöt selkärepuiksi ja juostiin kahden kaverin kanssa kilpaa portaat ylös asti.  Minulla oli kyydissä kaunis Ulla Tyttölyseosta.

Että kyllä tässä aika alas on vaivuttu, kun nyt 16 porrasta hitaasti kävellen ilman Ullaa tuntuu ihan kelpo saavutukselta.

Heti porrastreenin jälkeen televisiosta tuli Oliver Stonen Vietnamin sotaa kuvaava elokuva Platoon – nuoret sotilaat (1986). Sen raamatullinen alkusitaatti sopi tilanteen tunnelmaan oikein osuvasti:

En ole näiden amerikkalaisten isojen Vietnam-filmien erityisempi ystävä, vaikka niistä moni mestariteoksiksi luokitellaankin. Ne ovat synkkää katsottavaa. Rennoista jenkkipojista tulee viidakkosodassa nopeasti silmittömän väkivallan käyttäjiä, ja siitä ei kukaan tolkuissaan selviä.

Elokuvan sisältöön nähden alun raamattusitaatti on viiltävän ironinen.  Eivät iloinneet nämä sodan miehet nuoruudestaan.

Toisin oli minun nuoruudessani. Kyllä Neron portaiden kilpajuoksut ja muut vallattomuudet olivat silkkaa iloa. Ja erityisen ilon ja jälkimuistelun aihe on siinä, että ymmärsin mennä Tukholman-vuosinani mukaan Vietnamin sotaa vastustaneeseen kansanliikkeeseen. Me kaikki yhdessä saimme sen hulluuden loppumaan, ja rentojen jenkkipoikien nuoremmat vuosiluokat ehkä pelastuivat iloisempaan nuoruuteen.