Vanhan toistoa

Kävin äskettäin pikakäynnillä Jyväskylässä, lapsuuteni ja nuoruuteni maisemissa. Väitetään, että matkustaminen virkistää. En virkistynyt.

Toiset väittävät, että reissussa rähjääntyy. En nyt osaa sanoa, rähjäännyinkö, mutta mukava oli kotiin tulla. Onneksi pääsin kaverin autossa matkat molempiin suuntiin. Jos itse ajaa, siinä vasta väsyykin, kun pitää olla herpaantumatta tarkkaavainen. Sellainen ei ole ihmiselle luontaista, minulle varsinkaan.

Olimme menossa juhlaan, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan. Puhekin piti valmistella. Edellisen kerran sama juhla samalla porukalla pidettiin viisi vuotta sitten. Nyt päätettiin merkitä kalenteriin, että sama juhla samalla porukalla ja samassa paikassa pidetään taas viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan perinteiden kunnioittamiseksi.

Juhlan jälkeen mentiin kolmen porukalla kapakkaan, siihen samaan kuin viisi vuotta sitten, ja kymmenen vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin. Siitä ei huomattu päättää, mihin kapakkaan menemme viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan impulsiivisuudeksi.

Kapakassa muisteltiin kouluaikaisia kepposia ja leuhkittiin tyttöjutuilla. Niillä leuhkittiin edellisilläkin kerroilla. Totesimme, että aika hyvin pärjäilimme aikoinaan niissä puuhissa. Siinä sivussa tiedettiin tyttöjen ja muidenkin myöhemmistä vaiheista kaikenlaista.

Myöhään meni, sillä kapakasta jatkoimme yömyssyille. Matkalla pysähdyimme vanhan koulurakennuksen edessä muistelemaan, että tuossa sitä ja tuossa tätä. Siinä puuhassa aina mieli herkistyy.

Aamulla piti olla kohtuuttoman aikaisin hyvässä vireessä, sillä jo klo 13 oli vuorossa teatteriesitys, vanha kunnon hippimusikaali Hair Kaupunginteatterissa. Aihe oli aivan sopiva meille, jotka elimme näppyläisimmän nuoruutemme hippiaikaan. Sukupolvi oli kylläkin vaihtunut. Kaveri oli saanut minulle ilmaisen lipun, sillä hänen jälkikasvunsa esiintyi musikaalissa.

Hairin olen nähnyt vaikka kuinka monta kertaa. Ylittämätön oli ensimmäinen, Tampereen pop-teatterin esitys 1969. Sen näin kahdesti, ja voi sanoa, että se kuuluu elämäni muistettavimpiin teatterikokemuksiin vieläkin. Myöhempinä vuosina olen nähnyt Hairin Tukholmassa, Amsterdamissa, Helsingissä, Oslossa, Lahdessa, olisikohan vielä muitakin. Ja Milos Formanin keskinkertaisen jenkkiläinen elokuva.

Musiikki miellyttää aina, niin nyt Jyväskylässäkin. Mutta esityksenä tämä maistui hieman väljähtyneeltä. Pitäisi tulla hippiajan renessanssi, uusine Vietnameineen. Nyt siitä puuttui ajankohtaisuuden maku, vaikka yritystä oli.

Ei edes ruoka innostanut. Mennen tullen syötiin ison bensa-asemaketjun baarissa lautasellinen lisäaineita, niin kuin aina matkalla. Pari viikkoa on jo matkasta kulunut, ja vasta nyt alan olla taas kotiutunut helsinkiläiseen normaalinuokkumiseen.