Muutin
mieleni viime tingassa. En lähdekään vapuksi maalle, vaikka sellainen himokas
tunne oli mieleen juolahtanut, kun sain taas mainion autoni Toyota Yariksen
herätetyksi melkein puoli vuotta kestäneeltä talvilevoltaan.
Tällaista
tämä nykyisin on. Tulee impulsseja ja innostumisia, joita en sitten viitsikään
toteuttaa. Luonteen velttoutta? Päämäärätöntä koheltamista? Näin boheemiseksi
on eläkeläisen elämäntapa luiskahtanut. Kyllä virkavuosina oli jämptimpää.
Mielessä
oli siis aikomus ottaa auto alle ja ajaa pohjoiselle Pirkanmaalle Längelmäveden
rannalle laittamaan kesäkotia asumiskuntoon. Pitkän talven se on siellä ollut
kylmillään. Hiiret ovat perinteiseen tapaan mellastaneet huoneissa ja piha on
sotkuinen syksyn lehdistä ja muista myrskyistä.
Siivousurakka
on iso. Pelkästään talvikylmien huoneiden ilmatilan kuivaminen vaatii aikaa ja
hermoja ja suuria liiteristä kannettavia puukuormia. Rutilaiska kroppa ei
sellaiseen mielellään ryhdy. Sitä paitsi kaltaiseni vilukissa tietää
kokemuksesta, kuinka epämukavaa on nukkua kylmänkosteassa huoneessa.
Aivoissa
kehittyy lähitulevaisuusvisio, jossa kohta saapuva helleaalto lämmittää huoneet
kuivemmaksi ja kuivattaa pihan lehdet, jotka sitten tuuli puhaltaa pois.
Helppoa ja näppärää, eikö totta? Kunhan maltan vielä hetken odottaa, kaikki
hoituu itsestään, ilman klapien kantamista ja haravointia. Imurointi ja moppaus
jäävät joka tapauksessa vaivoikseni. Niitä ei luonto hoida, vaikka kuinka
yritän kuvitella siihenkin apukeinoja.
Vietän
siis urbaanin vapun. Vappuviuhka eli huiska on jo kaivettu esiin kellarikomeron
laatikosta. Se on vanha, palvellut jo muutaman vuosikymmenen, sillä se on
järeää tekoa. Se kädessä lähden rymistelemään kaupungille. Kuvan varustelutaso
on liioitteleva: noin paljon minulla ei ole karnevaalirekvisiittaa. Huiska
riittää.
(Kuva:
Kari Suomalainen kirjassa Arijoutsi: Sillä siisti, Otava 1961)