maanantai 4. syyskuuta 2017

Täällä taas

Ongelma ei ole jaloissa, vaikka niin ensin luulee. Ongelma on pään asento.

Sadassa päivässä ehtii näköjään tapahtua outoja muutoksia. Maalla tottuu kulkemaan katse yläviistoon. Pihanurmikon poikki kulkiessaan katselee, näkyykö puiden latvoissa lintuja. Näkyyhän niitä. Rantatiellä astellessa katselee järven yllä näkyviä pilviä. Yöllä järvenselällä uidessa katselee, näkyykö tähtiä.

Sellainen pään asento ei tietenkään kelpaa kaupungissa.

Töölöntorille saavuttuani aloin kantaa matkalaukkuja ja pahvilaatikoita autosta sisään. Kompastuin ja melkein rysähdin polvilleni. Olisihan minun pitänyt muistaa, että kaupungissa on niitä semmoisia korokkeita, joita sanotaan jalkakäytäviksi. Pitää katsoa alaspäin, ei pilviin.

Illemmalla lähdin kävelemään alamäkeen Eliten suuntaan. Risteyksessä jalka hupsahti jalkakäytävän korkeuksista tyhjään syvyyteen. Taas olin vähällä lentää nokilleni. Pitää muistaa, että Runeberginkatua ei kävellä kuin Längelmäveden rantatietä. Pitää katsoa kinttuihinsa, ei Hesperiankadun puiden latvoihin.

Sata päivää, sata yötä pois Helsingistä. Tasaluvun saavuttaminen houkutteli niin, että lähtöä tuli siirretyksi pikkuisen, vaikka tunsi jo kesää kyllikseen saaneensa. Suunnilleen sen verran se aina kestää. Koko talven maalle pääsyä odottaa. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä suuremmaksi kiima kasvaa.

Sitten kun se toteutuu, onnellinen olotila tuntuu joka hetki, nukkuessakin. Mutta vähitellen siihen tottuu. Kun päivät alkavat tuntua samanlaisilta, sitä ei enää huomaa. Tulee turtumus. Ihan mukavaa sekin on, mutta hehku himmenee.

Mitään erityisen mainittavaa en tehnyt.  Kesä oli laiskottelun aikaa. Paljon ulkona olemista, käveleskelyä, lueskelua, puuhastelua. Sää oli suosiollinen. Öisin saunomista ja uintia. Vieraita tuli ja meni. Pirkanmaan ja Keski-Suomen paikallista taidetta ja kulttuuria olen saanut nauttia ylen määrin. Varsinkin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksillä olen runsain mitoin mieltäni ylentänyt.

Kaikenlaisista bittipuuhista olen yrittänyt pysyä etäällä, varsinkin näppäimistöistä. Vähäinen poikkeus on ollut facebook, jonne olen syöttänyt jonkin verran kuvia touhuistani. Vakituisten blogikavereitten tuotteita olen myös harvakseltaan vilkaissut.

Siinäpä tärkeimmät kuulumiset. Jännä nähdä, onko blogilla vielä lukijoita tallella. Ehkä tämä kirjoittelu taas pikkuhiljaa pääsee käyntiin, vaikka nyt tuntuu kankealta.

(Kuvassa Töölöntori. Kuva tosin näyttää olevan viime vuodelta, ellei vielä sitäkin vanhempi)



3 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Sadasta päivästä tuli mieleen 105 kunnian päivää. Ehkä ne sata kesäpäivää ovat sitten merkinneet kesärauhaa? Kunnioitettava saavutus pysytellä vähemmällä netin käytöllä noinkin pitkään. Mutta eiköhän se siitä.

Kari Rydman kirjoitti...

Tervetuloa takaisin! Tuo kuva taitaa olla kirkon tornista otettu, ja peräti 30-luvun lopulta? Täytyypä verrata toiseen kuvaan joka minulla on varastossa. En muuten hämmästyisi, jos kuulisin että olet näiden sadan päivän aikana ajatellut juttujen ja kertomusten aiheita. Voisi olla että lyhytproosa sopisi sinulle hyvin. Tuli mieleen E-L Mannerin Kävelymusiikkia - sinähän elät Helsinkiä juuri niinkuin kaupunkia parhaimmillaan tulee elää, kävellen. Ties mitä vastaantulijoita ja surrealismeja siellä tulee vastaan.

Dessu kirjoitti...



Jotenkin tunnen salaista mielihyvän hyrinää, kun kommentaattori keksii pistää juuri Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikin tyrkylle malliksi ja virikkeeksi kävelyretkilleni kaupungilla. Se on aivan oivallinen tunnetason virittäjä. Asenne on sama: "Minua ei tunne kukaan." Tuntemattomana on parempi kulkea ja pohtia kummallisuuksia, kuten vaikkapa maailman rakennetta.

Harmi vain, että tämä kuljeskelu jäi viime kaudella vähiin. Ensin oli liukasta, sitten oli kihti varpaassa. Sellaisessa olotilassa katselee maailmaa mieluummin olohuoneen ikkunasta.

Täytyy toivoa samoin kuin toinen kommentaattori, että kyllä se siitä, nyt kun varvaskin on kunnossa. Pään kunnosta en mene niin takuuseen. Surrealistisetkin mietteet ovat mahdollisia.