Tukholman
historian tunnelmiin voi tutustua vaikkapa lukemalla Strindbergin Punaista
huonetta tai Bellmanin epistoloita. Pietariin voi tutustua lukemalla
Dostojevskiä. Helsinkiin voi tutustua lukemalla vaikkapa Mika Waltarin Isästä
poikaan -trilogian.
Mutta
mitä voi lukea tutustuakseen historiallisiin tunnelmiin matkustaessaan Vaasaan?
Vaihtoehtoja
on kaksi: Jorma Ojaharju ja Vaasan-Jaakkoo.
Ojaharjut
luin tarkasti jo siihen aikaan kun Jomppa oli vielä hengissä ja istui aina
Kosmoksessa ja puhui, puhui ja puhui, lakkaamatta. Ääni oli iso, samoin mies
itsekin.
Niinpä
valitsin nyt Vaasan-Jaakkoon (oik. Jaakko Ikola
1887- 1951). Epäilin kyllä, tuleekohan tästä mitään. Murrepakina ei ole
ennenkään ollut minun lajini. Olen kyllä kokeillut niin savvoo kuin
raumlaistakin jaaritosta. Parhaiten on kuitenkin sujunut murteille käännetyt
sarjakuvat, Aku Ankasta Harald Hirmuiseen.
Etelä-Pohjanmaan
murteen kanssa minä kyllä pärjään, siihen on ripaus sukurasitetta. Ei se
kielestä kiinni jää.
Kunnianarvoisa
blogituttuni Kemppinen on nyt toimittanut uudet kokoelmat Jaakkoon
kirjoituksia. Tämäkin edesauttoi kiinnostuksen kasvamista näihin vanhoihin
pakinoihin, jotka ilmestyivät alun perin Vaasa-lehdessä. Jollain tasolla
utelutti myös Jaakkoon henkilö. Hänhän oli hyvin monitaitoinen ihminen, mm.
kielenkääntäjä ja lehtensä päätoimittaja. Poliittisesti hän liikkui oudoissa
vesissä, mm. Lapuan liikkeessä ja kokoomuksen äärilaidalla.
Kuinka
lukeminen sujui?
Hetken
aikaa hyvin. Oli siellä hauskoja kohtia, mm. byrokraattista turhantärkeilyä
pilkkaavaa. Myönnän: on tällaisella kulttuuri- ja paikallishistoriallista
arvoa.
Mutta
aika äkkiä tuli tympääntyminen. Ei sellaista rehvakkaan leikillistä
murreuhoilemista loputtomiin jaksa. Kesken jäi. Ehkä joskus toiste lisää.
On
Vaasassa Jaakkoon muistomerkkikin, niinkin uusi kuin 2015 pystytetty. Hieman
ihmettelin sen sijaintipaikkaa. Se sijaitsee aivan Vasabladet-lehden
toimitustalon nurkalla. Ei kai siitä lehdestä herunut ymmärrystä kilpailevan
suomenkielisen lehden poliittisesti vimmaiselle toimittajalle? (Muistomerkin
kuvan otin jo viime syksynä, kun lehti oli vielä puussa).
= =
=
Antoisa
kulttuurikokemus oli (taas kerran) käynti Tikanojan kotimuseossa. Siellä oli
ruotsinvirolaisen taiteilijan Ilon Wiklandin teosten näyttely nimeltä Ihmeiden
maa. Wikland on tunnettu Astrid Lindgrenin teosten kuvittajana, mm.
Katto-Kassisen, Marikin, Lotan, Melukylän, Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni
Leijonamielen kuvituksista.
Näiden
kuvien katseluun ei väsynyt. Tikanoja on yksi pitkäaikaisista mielimuseoistani.
Museon oma "kotitaiteilija" on Eemu Myntti, varsin omintakeinen ja
minulle mieluinen mestari 1900-luvun alkupuolelta.
2 kommenttia:
Nuo murrejutut ovat hieman läkähdyttäviä. Ne vaativat lukijaltaan kuitenkin enemmän keskittymistä, ja jos substanssia ei ole kovin paljon, jää lukeminen siihen.
Tuo Tikanojan museo täytyy käydä kesällä katsomassa. Siellä on käsittääkseni suurehko Eemu Myntin taiteen kokoelma. Myntti on hieno värin ja muodon mestari.
Juuri näin. Murre ja slangi hidastaa lukemista, joskin parhaimmillaan niistä voi saada herkullisia yksityiskohtia.
Mene katsomaan Mynttiä, siellä niitä on paljon. Mm. Sibeliuksen muotokuva.
Lähetä kommentti