Rukkaset naulasta

Monenlaista uhkaa on päällä

Pohjois-Korean Kim uhkaa paukutella ydinpommeja.

Trumpia uhkaa valtakunnanoikeus ellei peräti viraltapano.

Wahlroos uhkaa siirtää pankkinsa Tukholmasta Helsinkiin.

Huutosen Matti uhkaa televisiossa, että kesä tulee viikonloppuna mutta kestää vain kaksi päivää..

Naapurin Jaska Längelmävedeltä uhkaa minua remonttiurakan aloittamisella.

Seurauksia voi vain aavistella. Kamalia kaikki. Sotaa, rähinää ja moraalikatoa. Ja minulle kipeätä selkää ja rakkoja kämmeniin.

Blogin pitkäaikaiset lukijat tietävät jo kokemuksesta, mitä Töölöntorin blogille tapahtuu kesän alkaessa. Sama on toistunut jo seitsemänä kesänä ennen tätä.

Blogi menee kesätauolle.

Näin pitkänsitkeä ja maneereihin juuttunut minä olen. Näin on jatkunut jo paljon ennen blogiakin, 1970-luvulta asti. Hampaat irvessä teen  elämäntyylin äkkikäännöksen. Helsingin punavihreiden  lattekahviloiden kuplassa eläminen loppuu. Längelmäveden kesäkodissa odottavat kumisaappaat, verryttelyhousut ja Hankkijan lippalakki. Parempia säitä varten löytyvät myös crocsit ja shortsit ja kellastuneet t-paidat.

Sama äkkikäännös tapahtuu tietysti aina syksyllä toiseen suuntaan.

Kim, Trump ja Wahlroos uhkauksineen tuntuvat nyt poikkeuksellisen triviaaleilta, kun minua itseäni uhkaa raskas raataminen syksyllä aloitetun kellariremontin loppuun saattamisessa. Koko talven olen ollut hyödytön kaupungilla lorvailija. Nyt pitäisi kantaa, nostaa, viedä, tuoda, hakea, vääntää, pidellä, vetää, työntää. Ja kaiken harmin lisäksi vielä nousta aamulla aikaisin, kun Jaska pelmahtaa pihaan aina suunnilleen kuudelta.

Remonttiurakan lisäksi minun pitäisi käynnistää yrttien, marjojen ja kukkien kasvatus ja huolehtia monista tontin ja ympäristön kunnostustöistä. Se vaatii lapiota, kuokkaa, haravaa, kirvestä, sahaa, vesuria, trimmeriä, raivaussahaa, rautakankea ja muita työkaluja. Kuvasta näkee osviittaa, millainen työnpaljous odottaa. Talven hyödytön mies muuttuu hyödylliseksi.

Kyllä siinä selkä taas kipeytyy ja kämmeniin tulee rakkoja. Illalla sitten onneksi lämpiää sauna. Sitten kun kellariurakka valmistuu, pääsen taas nauttimaan Längelmävesi-by-night-elämästä. Uinti kuutamolla, istuskelu laiturilla yölaulajia kuunnellen ja kävely rantatiellä kuuluvat kesän keskeisiin elämyksiin. Kävelyretket kyllä vähän huolestuttavat, sillä parin kuukauden takainen kihtivarvas ei vieläkään ole ihan kokonaan parantunut.

Jätän teidät blogin lukijat nyt kesäksi oman onnenne nojaan. Blogilla näyttää laskureiden mukaan olevan hyvin vakiintunut lukijakunta. Mittari raksahtaa noin 150 käyntiä eteenpäin jokaisen kirjoitukseni jälkeen. Arvostan sitä kovasti. Kommenttien määrä on ollut vähenemään päin huippuvuosista, mutta se on kai vääjäämätöntä. Minä itsekin olen huono kirjoittamaan kommentteja, vaikka luenkin tarkasti blogiystävieni tekstit. Luen kyllä kesälläkin kaiken ilmestyvän, samoin tekstarit, sähköpostit, twitterin ja facebookin. Lopetan vain olemasta produktiivinen. Kesä on minulle kuin sisäänhengitys talven uloshengityksen jälkeen. Saa happea.

Talvisin kuljen pääkaupungin taidetapahtumissa, kesäisin maaseudun. Ajelen ympäri maakuntaa näyttelyissä, kesäteattereissa ja konserteissa. Jos lukija tunnistaa jossain tilaisuudessa profiilikuvassa näkyvällä tyylillä askeltavan miehen, ei muuta kuin hihasta kiinni ja moikkaamaan!  Ei tarvitse pelätä, vaikka olenkin äkäisen näköinen, pitkätukkainen ja partainen kuin rantarosvo. Mutta se on vain pintaa - olen luonteeltani suhteellisen lempeä.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Syksyyn mennessä mietin, joko olisi aika uudistua.

Kiusallista

Vähän jännittää huominen tapaaminen. Itse asiassa jännittää aika lailla. Mielelläni livistäisin.

Tapaamisen kohde on vanha tuttavani, ei mikään läheinen kaveri mutta vuosien takainen työkaveri, joka eteni sitten varsinaiseksi uraohjukseksi.

Ja nyt hän on kärähtänyt rikoksesta.

Se tekee kohtaamisen kiusalliseksi. Tuomio ei ole vielä tullut mutta asian saaman julkisuuden perusteella on syytä arvailla, että se ei ole aivan vähäinen. Tai en minä oikein osaa arvioida, miten talouspuolen isoja puliveivauksia kohdellaan.

Pitäisikö kohtaamisessa ilmaista osanottoni uhkaavasta vankilatuomiosta, kannustaa ja rohkaista vaikeuksien kautta uuteen alkuun, suhtautua penseästi vai olla kokonaan tietämätön ongelmasta? Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vai kirkasotsaisesti lohduttaa, että kyllä tämä tästä?

Lapsuudesta muistan vähän samanlaisen kiusallisuuden tunteen. Naapurissa asunut Reino I. joutui vankilaan pontikan keitosta, rattijuoppoudesta, tappelusta ja milloin mistäkin. Reinon lapsia, kavereitani, pilkattiin koulussa isän touhuista. En osannut puolustaa, vaikka pahalta tuntui. Ja se Reino oli kaiken lisäksi minun mielestäni mahdottoman mukava mies. Rakensi meille hyppyrimäenkin. Ja otti minut syliinsä istumaan ja ohjaamaan pihatiellä Katz-merkkistä kuorma-autoaan. Elämäni ensimmäinen autolla ajo!

(Kuva: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kallio & Nuutinen, Suomen kuvalehti 2 / 2013)

Vähimmän vaivan metodi

En nykyisin juuri käytä solmiota. Ennen oli toisin. Kravatti kuului normaaliin työasuun, siistissä sisätyössä kun olen koko työurani toiminut.

Ei minulla ennen mitään solmion käyttöä vastaan ollut. Ihan hyvältä se tuntui, miehekkäältä. Jotenkin ihmettelen, miksi nyt eläkeiässä vastenmielisyys on kasvanut.

Nyt sattui sillä lailla, että piti äkkivaroituksella lähteä tilaisuuteen, jossa tarvittiin asiallista pukeutumista. Kaveri tuli autolla hakemaan, kun olin vasta pukeutumassa. Valkoinen paita löytyi kaapista, kravateista valitsin oikein klassisen tyylikkään, sellaisen johon kukaan ei kiinnitä huomiota.

Mutta se klassisen tyylikäs kravatti oli valmiiksi solmittu, kun sen kaapin ripustuskoukusta otin. Siis se oli edellisen käytön jäljiltä jäänyt avaamatta suoraksi. Siinä oli valmiina löysäksi jätetty solmu ja sen verran iso lenkki, että sen saattoi kaulaansa pujottaa, kunhan otti ensin silmälasit pois.

Minä nyt vaan olen sellainen vähimmän vaivan etsijä. Kätevyys ennen kaikkea!

Tähän kaveri reagoi. Sain kuunnella nuhteita rahvaanomaisesta käytöksestä. Gentlemanni ei kohtele silkkisolmiotaan noin.

Huomautin, että ei solmio ollut silkkiä. Ei auttanut. Sekin vielä, entistä raskauttavampi rike.

Siinä sitten kuuntelin nuhteita korvat punaisina. Ei auttanut kuin pujottaa solmio pois kaulasta, taas silmälasit riisuen. Pistin sen takaisin kaappiin ja valitsin uuden, sellaisen, joka ei ollut valmiiksi solmittu. Oli kaapissa sellaisiakin. Aika hillitty sekin. Solmun tekeminen kyllä onnistuu.

Mitä tästä opin?

Solmiot pitää avata käytön jälkeen. Vaihtoehto 1: Ei pidä pukeutua nipottajien nähden. Vaihtoehto 2: Ei pidä käyttää solmiota.

Väärän ikäinen

Elielinaukiolla teini-ikäinen tyttö jakeli ohikulkijoille jotain lappuja. Minä tietysti menin käsi ojossa ottamaan. Niin minä aina teen, kun jotain jaetaan.

Mutta ei minulle annettu. Sain herttaisen hymyn mutta ikävän kommentin: "Sä olet ehkä hiukan liian vanha tähän."

Ensin aioin protestoida ikärasismista, mutta annoin kuitenkin olla. Säästän protestini toisenlaisiin asioihin. Ehkä lapussa mainostettiin jotain ihan oikeasti minulle sopimatonta, kuten napapaitoja tai skeittilautoja.

Aika vähän kuitenkin joutuu kohtaamaan ikärajoitteita näin varttuneessa iässä. Toisin oli alaikäisenä. Se pätee varmaan vieläkin.

Eiköhän meitä ole paljon, jotka ovat nuorena harmitelleet ikäänsä, kun se ei ole riittänyt kapakkaan tai kiellettyyn elokuvaan. Väärennetty teinikortti auttoi ratkaisemaan ongelman. Kumilla hinkattiin syntymävuosi pois ja kirjoitettiin tilalle parempi. Läpi meni, portsarit eivät olleet turhantarkkoja, vaikka kuinka kömpelöltä näytti. Minua onnisti ensimmäisen kerran 16-vuotiaana.

Nykynuorilla ei tämä konsti ole mahdollinen, asiakirjat eivät ole väärennettävissä kumilla ja kirjoituskoneella.

Aloitteita on tehty ikärajan alentamiseksi ainakin vaaleissa äänestämiseen ja ajokortin suorittamiseen. Olen aika skeptinen tällaisille ideoille. Olisiko 16-vuotias kypsä ajamaan vastuullisesti autoa? Olisinko edes minä itse ollut siinä iässä? Epäilylle on aihetta.

Tulisiko vaaleihin oma ehdokasosastonsa teinipyydystimille? On puolueita, jotka ovat kovasti julkkisten perään. Demokratiaan tietysti kuuluu, ettei vääriä ehdokkaita tai valintoja ole olemassakaan, mutta silti pitäisin vaalit ja idoliäänestykset erillään. Näkemystäni vahvistaa tieto, että yhteiskuntaoppi on poistumassa lukion pakollisten aineiden listalta.

Tähän täytyy kyllä lisätä kriittinen pohdinta, ovatko samat ikärajat kohdallaan loputtomasti. Eilen tuli televisiosta elokuva "Karvat" (Seppo Huunonen 1974). Sitä on perustellusti pidetty yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista kotimaisista elokuvista. Pitihän se siis katsoa, kun en ennen ole nähnyt.

Edes camp-asenne katsomisessa ei auttanut, elokuva oli kehno, vaikka sillä oli jopa huippunimiä tekijöinä, varsinkin musiikissa. Huomiota kuitenkin kiinnitti, että elokuva oli kielletty alle 18-vuotiailta.

Oliko aika siis vuonna 1974 niin kireää, että tällainen ikäraja piti asettaa. Oltiinhan siinä pari kertaa petipuuhissa ja tissi ja tussu sekunnin verran vilahtivat, mutta ihmetellä täytyy.

Ovatko ikärajojen perusteet muissakin asioissa samalla tavalla vanhentuneet?

Nostalginen mieli

Tulin maininneeksi vanhalle tuttavalle, että minulla on Helsingin olympialaisten logolla varustettu pullonkorkinavaaja. Sitä piti sitten lähteä katsomaan. Siihen liittyi niin rakkaita muistoja.

Vehje on ilmeisesti jonkinlainen virallinen olympiaesine. Sain kuulla pitkät jutut vieraani omia henkilökohtaisia muistoja olympialaisista, joihin hän oli päässyt pikkupoikana. Muistot olivat hämmentävän voimakkaita ja eläväisiä, kaikki nämä Zatopekit, Hyytiäiset ja rauhanenkelit. Kisafanfaarinkin sain kuulla suulla soitettuna.

Voiko ihmisen lapsuudessa tapahtua mitään suurempaa kuin olympialaiset kotinurkilla? Ei kai, mikäli vierastani voi uskoa. Minun lapsuuteni Jyväskylässä ei tapahtunut mitään erityisen muistiin jäävää. Pesäpallokilpailuja Harjulla ja rallin suurajoja vain.

Ei onnellisempaa miestä voi olla kuin vieraani, kun lupasin korkinavaajan hänelle. Mitä minä sillä enää tekisin. Sellaisia korkkeja ei taida enää olla ainoassakaan pullossa. Eikä enää ole juuri pullojakaan, tölkkejä vain.

Lahjoitukseni pääsee täydentämään vieraani olympiatavarakokoelmaa. Siinä kuuluu olympiaraha, viiri, pääsylippuja, postikortteja ja ties mitä. Sain kutsun tulla katsomaan.

=  =  =  =

Minun nostalgiani liittyvät aivan toisenlaiseen maailmaan, joka aukesi vasta 60-luvun jälkipuoliskolla. Siltä kaudelta minulla on myös muistoesineitä. Äskettäin on televisiosta tullut kaksi elokuvaa nostamaan muistoja niistä nuoruuskokemuksista.

Tuli elokuva "Anna mulle lovee - Love Records" (Aleksi Mäkelä 2016). Mielestäni kovin vaatimaton elokuva herkullisesta aiheesta. Tuskinpa mikään firma oli aikakautensa muokkaajana tärkeämpi kuin Love. Minulle myös. Olisi ansainnut paremman elokuvan.

Minulla on tallella huomattava määrä Loven tuottamia äänilevyjä, rokkia, maailmanmusiikkia, poliittista laululiikettä, laulelmia, undergroundia... Tekijöinä suuri joukko aikakauden isoja ja pieniä tähtiä  - myös kaupallisesti marginaalista musiikkia.

Myöhemmin tuli myös Love-kirjat. Se tuotti upean kokonaisuuden maailmankirjallisuuden merkkiteoksia, sellaisia jotka olivat jääneet isoilta kustantajilta kääntämättä. Aivan upea oivallus oli sarjan aloitus, Balzacin yksi pääteoksista nimeltä Kadonneet illuusiot. Valinnan ironia oli siinä, että kirja kertoi laatukirjallisuuden kustantajan konkurssista.

Niinhän siinä sitten kävi Lovellekin. Epäkaupallisuus ei pärjännyt markkinoilla. Mutta siitä jäi eloon aikakauden optimistinen henki. Keräilytavaraa niin Loven tuotannosta kuin aikakaudesta yleisemminkin minulla on karttuva kokoelma. Viimeksi ostin kirjamessuilta Love-logolla varustettuja T-paitoja. On se kyllä hieman tuhma kuva, paitaa ei voi käyttää aivan missä tahansa.

Toinen nostalgiaelokuva on "Rakkautta ennen aamua" (Richard Linklater 1995). Se kertoo ranskalaisesta tytöstä ja amerikkalaisesta pojasta, jotka tapaavat sattumalta junassa ja ihastuvat toisiinsa ja jäävät vaeltelemaan yhdeksi yöksi pitkin Wieniä odottaessaan matkustamista kotimaihinsa. Erotessaan rautatieasemalla junan lähtiessä he päättävät palata samaan paikkaan tasan kuuden kuukauden kuluttua.

Silkkaa romantiikkaa, silkkaa nostalgiaa. Tätä katsoessa ei voi välttää omien muistojensa palaamista 70-luvun alun liftaus- ja interrail-seikkailuihin pitkin Eurooppaa. Kuinka elokuvan nuorille sitten kävikään kuuden kuukauden kuluttua, sen saamme katsoa elokuvassa "Rakkautta ennen auringonlaskua" (Richard Linklater 2004), joka tulee Yle-Teemalta tämän viikon perjantaina (12.5)

Turistimme tutustuu

Tukholman historian tunnelmiin voi tutustua vaikkapa lukemalla Strindbergin Punaista huonetta tai Bellmanin epistoloita. Pietariin voi tutustua lukemalla Dostojevskiä. Helsinkiin voi tutustua lukemalla vaikkapa Mika Waltarin Isästä poikaan -trilogian.

Mutta mitä voi lukea tutustuakseen historiallisiin tunnelmiin matkustaessaan Vaasaan?

Vaihtoehtoja on kaksi: Jorma Ojaharju ja Vaasan-Jaakkoo.

Ojaharjut luin tarkasti jo siihen aikaan kun Jomppa oli vielä hengissä ja istui aina Kosmoksessa ja puhui, puhui ja puhui, lakkaamatta. Ääni oli iso, samoin mies itsekin. 

Niinpä valitsin nyt Vaasan-Jaakkoon (oik. Jaakko Ikola  1887- 1951). Epäilin kyllä, tuleekohan tästä mitään. Murrepakina ei ole ennenkään ollut minun lajini. Olen kyllä kokeillut niin savvoo kuin raumlaistakin jaaritosta. Parhaiten on kuitenkin sujunut murteille käännetyt sarjakuvat, Aku Ankasta Harald Hirmuiseen.

Etelä-Pohjanmaan murteen kanssa minä kyllä pärjään, siihen on ripaus sukurasitetta. Ei se kielestä kiinni jää.

Kunnianarvoisa blogituttuni Kemppinen on nyt toimittanut uudet kokoelmat Jaakkoon kirjoituksia. Tämäkin edesauttoi kiinnostuksen kasvamista näihin vanhoihin pakinoihin, jotka ilmestyivät alun perin Vaasa-lehdessä. Jollain tasolla utelutti myös Jaakkoon henkilö. Hänhän oli hyvin monitaitoinen ihminen, mm. kielenkääntäjä ja lehtensä päätoimittaja. Poliittisesti hän liikkui oudoissa vesissä, mm. Lapuan liikkeessä ja kokoomuksen äärilaidalla.

Kuinka lukeminen sujui?

Hetken aikaa hyvin. Oli siellä hauskoja kohtia, mm. byrokraattista turhantärkeilyä pilkkaavaa. Myönnän: on tällaisella kulttuuri- ja paikallishistoriallista arvoa.

Mutta aika äkkiä tuli tympääntyminen. Ei sellaista rehvakkaan leikillistä murreuhoilemista loputtomiin jaksa. Kesken jäi. Ehkä joskus toiste lisää.

On Vaasassa Jaakkoon muistomerkkikin, niinkin uusi kuin 2015 pystytetty. Hieman ihmettelin sen sijaintipaikkaa. Se sijaitsee aivan Vasabladet-lehden toimitustalon nurkalla. Ei kai siitä lehdestä herunut ymmärrystä kilpailevan suomenkielisen lehden poliittisesti vimmaiselle toimittajalle? (Muistomerkin kuvan otin jo viime syksynä, kun lehti oli vielä puussa).

=  =  = 

Antoisa kulttuurikokemus oli (taas kerran) käynti Tikanojan kotimuseossa. Siellä oli ruotsinvirolaisen taiteilijan Ilon Wiklandin teosten näyttely nimeltä Ihmeiden maa. Wikland on tunnettu Astrid Lindgrenin teosten kuvittajana, mm. Katto-Kassisen, Marikin, Lotan, Melukylän, Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen kuvituksista.

Näiden kuvien katseluun ei väsynyt. Tikanoja on yksi pitkäaikaisista mielimuseoistani. Museon oma "kotitaiteilija" on Eemu Myntti, varsin omintakeinen ja minulle mieluinen mestari 1900-luvun alkupuolelta.

Perinteitä rikkoen

Vappuna kuuluisi ryypätä, marssia, laulaa, käydä piknikillä, kulkea valkolakki päässä Esplanadilla, kuunnella puheita, kärsiä krapulaa, käydä silliaamiaisilla ja ylihintaisilla lounailla, heitellä serpentiinejä, töräytellä pillejä, ostaa ilmapallo ja vappunenä.

Minä en tehnyt näistä mitään. Sen kun murjotin kotona ja katselin ikkunasta.

Ei ollut edes simaa eikä tippaleipää. Eikä varsinkaan krapulaa, sillä olen kokonaan kuivin suin krapulaa tuottavista aineksista. Syy ei ole puritaanisessa moraalissa eikä kansakoulun raittiuskilpakirjoituksissa. Syy on varpaassa. Siinä kun kytee kihti.

Ehkä juhannuksena sitten kokeilen, kuinka käy jos maistan. Maalla Längelmäveden rakkailla rannoilla käen kukkuessa, kerttusen yökonserttia kuunnellen. Saunan lämmön varvasta hivellessä.

Esplanadi on Vappuna kamala paikka. En  mahdu tungokseen. Mieluummin katselen kotona elokuvia, sellaisia kuin Teemalta tullut Philomena. Hidasta eurooppalaista, ei tietoakaan mistään actionista. Ketään ei ammuttu, ketään ei kidnapattu, ei yhtään takaa-ajoa. Pääosassa loistava Judy Dench. Minun makuuni sopivaa draamaa.

Kuvassa on Vappu Esplanadilla 1926. Aika väljää. Tulenkantajien ydinryhmä siinä hurvittelee. SKS:n kirja ei mainitse henkilöitä nimeltä, mutta tunnistan Erkki Valan (toinen vasemmalta, olisiko Katri Vala siinä hänen vierellään?), Lauri Viljanen (kolmas oikealta), Elina Vaara (neljäs oikealta) ja tietenkin Olavi Paavolainen (ensmmäinen oikealta, hieman epäilyttävin ottein edessä seisovaa tuntematonta daamia kohtaan).

Lähden tästä Pohjanmaan valkoisen kaupunkiin muutaman päivän visiitille. Juna hiljaista miestä kuljettaa. Palaan viikon lopulla.

Ihmeellinen luonto

Olin lounaan jälkeisillä kauneusunillani, kun kuulin outoa ääntä. Ensin epäilin, että se on iskupora jossakin naapurihuoneistossa. Sitä melua kerrostalossa riittää.

Ei se ollut. Tuntui, että pörinä kuuluu ulkoa. Ajattelin, että joku ajaa kadulla rikkinäisellä pakoputkella tai trimmatulla mopolla. Ei se sitäkään ollut, kun se ei liikkunut mihinkään.

Avasin ikkunan. Lunta satoi, Töölöntori oli valkoinen. Vappuaaton perinnesää oli niin kuin kuuluikin. Ajattelin vahingoniloisena herrasväkeä huomenna piknikillä Kaivopuistossa. Kuohujuoma pysyy kylmänä, ylioppilaslakki saa puhtaanvalkoisen lisäkerroksen. Laulu raikaa kevään kunniaksi.

Mutta entä se outo ääni, pörinä?

Siihen tuli selvyys heti kun ikkunan avasin. Sisään lensi mehiläinen.

Nyt piti tarkistaa wikistä, käytänkö otuksesta oikeaa nimeä. Nämä mehiläiset, ampiaiset, kimalaiset, pistiäiset ja muut ovat lajimääritykseltään minulle hieman epävarmoja. Tämä sisään lentänyt yksilö oli sitä pörrökarvaisinta ja pyöreävartaloisinta sorttia. Mötiäiseksi niitä lapsuuteni kielellä kutsuttiin. Sympaattisen oloinen otus.

Wiki näyttää kuvien kera, että kyseessä oli kimalainen.

Jään vaan miettimään, mikä on tilanne. Mistä tämä tulee? Onko jo näiden aika, huhtikuun viimeinen päivä? Melko aikaisin liikkeellä. Sitä paitsi kivikaupunki ei ymmärtääkseni ole tällaisten luontevinta kotikenttää. Ja vielä lumisateessa ja melkein nollakelissä.

Päädyn ajatukseen, että hän pyrkii luokseni lämpöiseen huoneeseen hengenhädässä. Voisinko minä majoittaa hänet, kunnes sää lämpenee?

Vieras lentää suoraan kirjahyllyyni ja istuu Jörn Donnerin kirjan "Terveenä sairaalassa" selustalle. Vieressä olisi aakkosjärjestyksessä Dostojevsikin "Sorrettuja ja solvattuja". Donner ei kuitenkaan kauaa miellytä. Alkaa lentely ympäri huonetta, törmäilyä ikkunaan.

Ei noin levotonta vierasta voi majoittaa.

Haen astiakaapista juomalasin ja laatikosta vanhan joulukortin.  Vangitsen vieraan ikkunalta juomalasin alle ja hivutan hitaasti joulukortin lasin reunan alle. Sinne jää vieras lasiin ja kortti sulkee ulospääsyn. Työnnän lasin ulos ikkunasta ja vetäisen kortin pois edestä. Sinne lentää vieras Töölöntorin ilmatilaan.

Vähän kaduttaakin. Aika julmaa. Mahtaako hyötyeläin selvitä? Olisiko pitänyt viedä turvaan Korkeasaareen?

Yritin valokuvata vieraani siinä Donnerin kirjan selustalla mutta en onnistunut. Siksi joudun liittämään tähän kuvan toisesta luonnon ihmeestä. Tämä lehmä löytyi muutama kesä sitten valtatie 66:n varrelta Orivedeltä Ruoveden suuntaan.