Synkkää ja ikävää

Kävin katsomassa elokuvan La La Land. Ihan piruuttani menin.

Tiesin mihin menin. Arvostelut olivat luonnehtineet elokuvaa sellaisilla sanoilla kuin piristysruiske, kiiltohile, unelmamaailma, valopilkku, energinen, tähtitaivainen, siirappinen, taianomainen, lumoava matka unelmiin, kuin karamellia, ammattitaitoista hömppää, kimalteleva. Ja monta muuta samantapaista sanaa.

Ei siis minulle sopiva elokuva, ei ollenkaan. Silti menin. Syyn jätän tässä selittämättä.

Olen minä toki musikaaleja ennenkin nähnyt ja monista pitänyt. Mieleen tulevat sellaiset vanhat tyylikkäät klassikot kuin Pariisin lumoissa, Laulavat sadepisarat, Lemmenloukku, Cherbourghin sateenvarjot,  Funny Girl, West Side Story, Maija Poppanen, My Fair Lady, Sound of Music ja Cabaret.

Luulin, että La La olisi yksioikoisen makea. Ei ollut. Kuin karamelli piti vain osittain paikkansa. Oli siinä unelmia mutta oli myös unelmissa pettymistä. Kyllä se sai hetkittäin huomaamattomasti hymyilemään onnesta jopa tällaisen katsojan, joka ei itse suostu missään oloissa laulamaan ja on kovin penseä tanssimaankin, kaikkein vähiten julkisesti moottoritiellä.

En voi kiistää jälkeenpäin yllättyneeni, että uusi kiiltohile unelmamaailma onnistuu ainakin hetkittäin saamaan tällaisen peruspenseän katsojan unohtamaan muun maailman. Olen kai käymässä vanhaksi, kun linja näin pettää. Minustako tulee vielä eskapisti?

Elokuva oli yllättävän perinnetietoinen kaikessa kimaltelevuudessaan. Siinä oli kumarruksia musikaalien historialle. Oli myös Ingrid Bergman, jazz, Charlie Parker. Ei ollut ylinopeasti vilkkuvaa leikkausta. Saatiin tanssia ja laulaa rallatella ihan kaikessa rauhassa. Oli jotenkin ihan aidosti vanhanaikaista tunnelmaakin.

*   *   *

Minä kun olen tällainen periaatteellinen mököttöjä ja  ilonpilaaja, en malta olla pistämättä tähän otsikoksi ja kuvaksi jotakin ihan päinvastaista, nykypoliittisesti korrektimpaa.