Asenteissa on eroja

Kun tulin lähemmäksi, näin, että kadulla konttasi mies. Hän yritti pystyyn, mutta jalat eivät kantaneet. Uusia yrityksiä, kompurointia, kaatumisia, kiroiluja, konttaamista. Lopulta mies jäi mahalleen makaamaan. Verta vuoti ainakin kämmenistä.

Useimmat kadulla kulkijat eivät pysähtyneet. Tuttu näkyhän tällainen on, mitä näitä töllistelemään. Ei tämä kuitenkaan mikään tavallinen rappiospurgu ollut, vaatteista päätellen.

Muutama oli kuitenkin pysähtynyt. Tunnelma oli jotenkin huvittunut. "Hyvässä kännissä näyttää äijä olevan..."

Mikäpä sen koomisempaa voisi ollakaan kuin kännissä kaatuilu. Ja selvin päin kaatuilu myös. Muistelkaapa vaikka vanhoja mykkäfilmejä, Chaplinia ja muita. Niissä kaatuillaan, putoillaan ja kompuroidaan kaiken aikaa, ja katsomoissa riemu repeää joka kerta.

Siinä me seisoskelimme katsomassa vähän hämmentyneinäkin, mutta sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui nuori nainen, ehkä parikymppinen. Tummatukkainen, ei oikein syntyperäisen suomalaisen näköinen.

- Onko kutsuttu ambulanssi, hän kysyi. - Vai poliisi? Kun kukaan ei tiennyt, hän otti puhelimensa ja soitti ja selitti tilanteen. Hän käski minun ja toisen miehen kääntämään makaajan kyljelleen.

Töllistelijät ympäriltä olivat kadonneet. Vain minä ja nuori nainen jäimme odottamaan. Kohta ambulanssi tuli ja vei miehen.

Kysyin naiselta, mistä hän on kotoisin. Irakista. Suomessa hän oli ollut neljä vuotta. Suomea hän puhui varsin sujuvasti. Turvapaikka oli myönnetty. Hän opiskeli yliopistossa. Sinne hän oli nytkin menossa ja oli jo monta minuuttia myöhässä.

Kysyin, miten hän viihtyy Suomessa, kun on tällaista. Viittasin ympärille marraskuun hämäryyteen ja tihkusateeseen. Viittasin myös siihen kohtaan katua, josta juopunut mies oli viety.

- Aivan loistavasti viihdyn, tämä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Täällä on rauha!