Yhteen hiileen

Pääministerin kielikuvalle on naureskeltu. On sitä kyllä selitelty nerokkaaksikin.  ”Toivottavasti tulppa lähtee nyt pois paatista ja päästään eteenpäin” kääntyy minun lukemanani enemmän sinne hölmölle puolelle.

Olen näitä kielikuvalipsahduksia vuosikaudet kerännyt. Heti nousi mieleen, että jossakin varastoni kätköissä on toinenkin samantapainen ja samaan aihepiiriin liittyvä lennokas ajatus. Löytyihän se.

"Tehtäväni on pitää sanomalehti Suomenmaan

 köli vedenpinnan yläpuolella talousvaikeuksista

 huolimatta, sanoo uusi päätoimittaja."

Tämä löytyi Suomen kuvalehden Jyviä ja akanoita -palstalta joskus kauan sitten, varmaankin edellisen vuosituhannen puolella. Lähdeviitteitä en ole tullut merkinneeksi.

Näitä riittää. Kirjailija Juhani Peltonen kertoi saaneensa Elmo-romaanin idean katsellessaan televisiota, jossa ”rehellisen näköinen, asiaansa pyhästi uskova urheilutoimittaja lausui silmiin katsoen kuvaruudusta näin: ’Rinteille ja rotkoihin on jälleen keräytynyt täysi huone. Kymmenettuhannet ihmismuurahaiset muodostavat värikkään rypäleen.’

Peltonen innostui leikkimään tällaisilla. Elmo on niitä tulvillaan ja myöhemminkin syntyi huimaavaa tekstiä:  "Hän on paistattelemassa päivää risukasassa, panemassa omiaan ketunhäntä kainalossa, palturia hampaankolossa, pajunköyttä varpaanvälissä, koira sydämen paikalla."

Klassinen esimerkki juhlapuheiden fraasikimpusta meni näin: "Ajan rautainen hammas, joka kuivaa kaikki kyyneleet, on kasvattava ruohon näidenkin haavojen ylle.”

Urheilun kieli näyttää olevan erityisen altis. "Suomen urheiluyleisö joi Stadionilla tappion katkeran nektarin", "Ruotsi ei päässyt rokottamaan kylmää suihkua suomalaisten niskaan", "Turnauksen voittajan käsi nousee salkoon". Ilman lähdeviitteitä en rohkene väittää, että kaikki nämä löydöt ovat todellisia. Toisaalta en hämmästyisi, vaikka olisivatkin.

Ei tuttujen fraasien uudenlainen yhdistely onneksi sentään aina mönkään mene. Eräästä laskevan kannatuksen puolueesta sanottiin, että "nyt pitäisi puhaltaa yhteen hiileen. Mutta eivät näytä puhaltavan, pikemminkin pissaavan. Mutta yhteen hiileen sentään".

Kuvassa kokoelma vanhoista Jyviä ja akanoita -löydöistä.

[jatkuu]

Uuden ajan airut

Entinen sihteerini neiti B. on vuosien varrella moittinut, että olen muutosvastarintainen, takapajuinen, epämoderni, 60-luvulle kangistunut, kaiken uuden vastustaja.

Hän saattaa olla oikeassa.

Olen kyllä välillä aktiivisesti yrittänyt korjata tilanteen. Tänäänkin siihen avautui oivallinen tilaisuus.

Kaupat saivat tänään pitkänäperjantaina 2016 olla ensimmäistä kertaa olla auki niin kuin itse haluavat. Hilpeä hallituksemme oli päättänyt antaa bisneksen päättää.

Ja bisnes päätti olla auki koko päivän ja sulkea vasta klo 23. Niinpä minä päätin heti käyttää tilaisuuden ja lähteä ostoksille iltahämärissä.

Bussi kotiovelta vei minut kehätien laidalla olevaan kauppakeskukseen. Lähdin liikkeelle niin että olin perillä suuressa marketissa klo 22. Mitäpä muutakaan ihminen keksisi tehdä myöhään illalla pitkänäperjantaina? Kiitos ja ylistys hallitukselle, että elämäämme saatiin sisältöä. On se kurjaa ollutkin.

Ei marketissa paljon väkeä ollut. Tuntui ruhtinaalliselta vaellella valtavassa hallissa kärryjen kanssa. Onneksi huomasin ajoissa, että lihatiskin edessä kaupallinen televisiokanava oli tekemässä haastattelua. Pysyin hyllyn takana piilossa, en joutunut kuvaan.

Ensin keräsin ostoskärryyn sukat. Kyllä minulla sukat oli entuudestaankin, ehkä jopa kahdet, joten ei se mikään pakottava ostos ollut. Sitten otin paketin vessapaperia. Sitten pullon ketsuppia. Sitten menin katsomaan vaatteita. Keräsin kärryyn kalsarit, tuttua merkkiä. Menin kirjaosastolle, mutta pysyin tiukkana. Kirjat ostan aina kirjakaupoista, en marketeista. Tuen ammattimaista osaamista.

Kello lähestyi sulkemisaikaa. Olin kassalla klo 22.55. Minulla oli oma kassi mukana, en tarvinnut kaupan muovipussia. Ajoin ostoksineni bussilla kotiin.

Tunnen olevani edelläkävijä, pioneeri, uuden ajan airut. Minun viitoittamallani tiellä tulevaisuuden pitkätperjantait saavat uuden sisällön. Kerron tämän neiti B:lle heti kun hänet tapaan. Kyllä hän yllättyy modernista toiminnastani.

Kuljeskelija keskustassa

Silkkaa saamattomuutta. En yritä keksiä tekosyitä.

Minun ikiaikainen vapaa-ajan mielipuuhani on ollut kuljeskelu kaupungilla katselemassa milloin mitäkin. Katselua, pysähtelyä, kurkistelua, töllistelyä, istuskelua. Mielelläni eksyisinkin, mutta Helsingissä se ei onnistu, tunnen kaupungin liian hyvin.

Eksyminen kaupungissa on erityisen miellyttävää. Sitä olen tehnyt tahallani vaikka missä. Kun lähtee liikkeelle ilman karttaa ja poikkeaa pääkaduilta pikkukujille, eksyy varmasti. Rooma on eksyjälle erityisen hyvä paikka. Muita koetellusti hyviä ovat Amsterdam ja Moskova.

Mutta Helsingissä tiedän joka paikassa, missä olen ja miten siitä pääsen kotiin. Ei tarvitse kysyä, sillä osaan kielen ja kirjaimet, tunnen julkiset liikennevälineet ja niiden linjat ja minulla on kuukausilippu, jolla pääsen ajamaan kaikilla linjoilla ilman rajoituksia. Hätätilannetta ei voi tulla.

Olen kulkenut paljon. Kamera on aina taskussa, jos huomaan jotain kuvaamisen arvoista. Kuljeskelujeni tuloksena syntyneitä tekstejä ja kuvia blogin lukija voi vilkaista menemällä tämän sivun oikeassa laidassa olevaan kohtaan "Tällaisia Dessu on tuumannut" ja sen alla kohtaan "Kävelykierros Helsingissä".  Se on aivan listan alkupäässä, tätä kirjoitettaessa kuudentena. Suluissa perässä oleva luku (92) tarkoittaa kirjoitusten lukumäärää.

Mutta tänä talvena lukumäärä ei ole mainittavasti lisääntynyt. Tänään yritin aloittaa tehokkaamman elämän.

Lähdin Töölöntorilta raitiovaunulla keskustaan. Tarkoituksena oli toimittaa ensin eräs asia ja sitten kuljeskella jossakin, ehkä Kruununhaassa tai Eirassa tai Katajanokalla. Tai sitten Punavuoressa. Sattuma saa päättää tällaisista.

Se toimitettava asia oli jumiin mennyt eteläkorealaisen valmistajan tekemä tabletti eli suomeksi sormitietokone. Olin aikeissa jättää sen merkkikorjaamoon, joka sijaitsee aivan keskustassa. Korjaus kuulemma kestää parisen viikkoa.

Ensin ehti kuitenkin tapahtua mielenrauhaa järkyttänyt kohtaaminen. Sanomatalon kulmalla vastaan käveli ilmielävä Michael Monroe täydessä tällingissä. En muista häntä ennen kohdanneeni livenä. En hoksannut edes kameraa kaivaa esille taskusta, jotta olisin voinut pyytää kaveriselfietä. Se olisi ollut komea tämän blogitekstin kuvana. Tilanne meni ohi, uutta tuskin tulee.

Sormitietokonekorjaamossa ei ollut jonoa. Jonotuslappu kertoi, että minä olen seuraava, kunhan numero vaihtuu. Mutta ne edelliset olivatkin sitkeitä asiakkaita. Melkein tunti meni ennen kuin tuli minun vuoroni.

Palvelemaan tuli tyttö, jonka ulkonäöstä päätellen olisi pitänyt istua siihen kellonaikaan koulussa oppitunnilla. Hän vilkaisi sormitietokonetta ja määräsi, että joo, istu tohon venaamaan.

Istuin venaamaan. Meni varttitunti ja tyttö tuli. Hän oli pistänyt sormitietokoneeni jumin kuntoon. Ei mennyt paria viikkoa. Taitava tyttö, hyvä että lintsasi koulusta. Eikä maksanut mitään.

En enää jaksanut lähteä Kruununhakaan, Eiraan, Katajanokalle tai Punavuoreen. Nälkä vaivasi. Menin lähellä olevaan kiinalaiseen ravintolaan lounaalle.

Valokuva piti kuitenkin saada, jotta voisin kirjoittaa blogiin kaupunkikävelystäni.

Siinä edessä oli Helsingin rautatieaseman pääovi, Kaivokadun puolelle avautuvat. Olen jostain lukenut, että näistä ovista on kulkenut enemmän suomalaisia kuin mistään muista ovista. Melkein 100 prosenttia suomalaisista on jossain elämänsä vaiheessa käynyt Helsingissä, ja heistä suuri osa on avannut nämä ovet. Siinäpä hyvä kuva blogiin. Löytyisikö yhtään blogin lukijaa, joka ei ole koskaan  tästä mennyt?

Olinhan siellä minäkin

Siinä kuulee aina ihan omalaatuisensa toveruuden, kun kahdelta keskustelijalta löytyy yllättäen vanha yhteinen kokemus, joka muilta puuttuu. Muistan kuulleeni vierestä monta tällaista. On oltu samalla suunnalla sodassa, on oltu paikalla katsomassa Virenin kaatumiskultamitalia, on oltu Paul Ankan konsertissa Linnanmäellä 1959, on oltu katsomossa Tukholmassa voittamassa jääkiekon maailmanmestaruutta.

Sellaisissa riittää innostavaa muisteltavaa. Muut joutuvat kuuntelemaan kateellisina. Tuntuu, että menetys on valtava.

Yksi tällainen elämää suurempi yhteinen kokemus on erityisen ajankohtainen.

Lapualaisoopperan ensi-ilta 1966.

Minulta puuttuvat kaikki edellä luetellut suuret kokemukset. Eniten harmittaa Lapualaisoopperan puuttuminen elämyslistaltani. En tainnut tietää tapahtumasta mitään, sillä olin silloin 15-vuotias. Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt menetyksen valtavuuden.

Tunnen aika monta paikalla ollutta henkilöä, sekä katsomon puolella että näyttämöllä olleita. Kaikilla tuntuu olevan yksimielinen muistikuva tilaisuuden hurmiosta. Kateeksi käy.

Olen kyllä onnistunut näkemään jokseenkin kaikki legendaariset teatteriesitykset. Edvin Laineen Tuntematon sotilas Pyynikillä, Reijo Paukun Hair Tampereen pop-teatterissa, Jouko Turkan Siinä näkijä missä tekijä Helsingin kaupunginteatterissa, Kalle Holmbergin Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa, Arto af Hällströmin Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet Koiton salissa ja monta muuta. Mutta Kalle Holmbergin Lapualaisooppera Vanhassa ylioppilastalossa puuttuu.

Tänään vahinko hieman korjaantui. Alkuperäisessä paikassa, Vanhassa ylioppilastalossa, juhlittiin Lapualaisoopperan ensi-illan 50-vuotispäivää. Nuori ohjaajakaksikko Linda Wallgren ja Lauri Maijala oli valmistanut Teatteri Jukon ja Ylioppilasteatterin yhteistuotantona uuden Lapualaisoopperan.

Nyt voin sanoa, että olinhan siellä minäkin. 50 vuotta myöhässä, mutta kuitenkin.

Hieno oli esitys ja yleisö innostunut. Olin arvellut, että yleisö olisi vanhaa kaartia, sitä samaa joka oli paikalla 50 vuotta sitten. Osittain näin olikin, mutta kyllä nuoria oli myös paljon. Ja huomattavan paljon tuttuja.

Vanhasta esiintyjäkaartista nousi vuosien mittaan melkoinen määrä isoja nimiä: Vesa-Matti Loiri, Heikki Kinnunen, Kristiina Halkola, Arja Saijonmaa, Kaisa Korhonen, Aulikki Oksanen, Tuula Nyman, Jukka Sipilä, Pekka Laiho, Ritva Holmberg jne. En yllättyisi, jos uudesta kaartista nousisi mestareita myös. Osaamista ja intoa oli.

Vesa-Matti Loirin esittämästä Kosolan sisääntulolaulusta tuli legendaarinen. Sitä katkelmaa on toistettu televisiossa loputtomasti. Mutta yhtään ei häviä Lauri Maijalankaan tulkinta:  "Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa".

Näytelmän kirjoittaja Arvo Salo on jo poissa näiltä lakeuksilta. Ohjaaja Kalle Holmberg ei ollut paikalla mutta säveltäjä Kaj Chydenius oli. Esityksen yllätys oli, kun katsomosta nousi näyttämölle pitkä rivi niitä vuoden 1966 veteraaneja vahvistamaan loppulaulua (kuvassa koko eturivi). Siinä oli nostalgia parhaimmillaan.

Yllättävän ajankohtaiselta näytelmä valitettavasti tuntui. Taas on havaittavissa merkkejä Lapuan meiningistä: "Me pistämme järjestykseen tämän maan."  Keinotkin taitavat olla aika lailla samantapaiset, kunhan vauhtiin pääsevät.

Osaamisen puute

Pärjään kohtalaisen hyvin englannilla ja saksalla. Olen tottunut käyttämään niitä työtehtävissäni. Toinen kotimainen on suorastaan intohimoni. Sitä käytän kaiken aikaa myös työtehtävien ulkopuolella niin suullisesti kuin kirjallisesti. Latinastakin muistan jotain, vaikka harjoittelu yliopiston pakollisen pron jälkeen on jäänyt vähiin.

Harmillisin puute on, että en osaa ranskaa. Sitä olisin tarvinnut työssäni. On ollut kiusallista kommunikoida ranskalaisten kanssa englanniksi. Hekin ovat usein hieman kiusaantuneita, kun joutuvat käyttämään vierasta kieltä..

Noloutta tunnen nykyisin viron kielen puutteellisesta taidostani. Olen sitä opiskellut, yliopiston peruskurssin ja jatkokurssin. Ne eivät painottuneet suulliseen kielitaitoon, mutta silti jotain pitäisi osata. Mutta opiskeluvuosien jälkeen minulla ei ole ollut käyttöä kielelle. En ole lukenut mitään viroksi, en ole puhunut kenenkään kanssa. Taito on unohtunut.

Nykynuoret saavat koulussa paremman kielitaidon kuin minun sukupolveni. He oppivat puhumaankin, minun aikanani ei. Oli pelkkää tekstin kääntämistä. Suullista oli vain tekstin ääneen lukeminen ja sanaston kuulustelu Taito tuli vasta myöhemmin ja vain niille, jotka pääsivät ulkomaille.

Eduskunnan puhemies (ps) ei osaa ruotsia. Se tuntuu nololta. Tai sitten kyseessä on puolueen ideologia, joka suhtautuu nurjamielisesti ruotsin kieleen. Sekin tuntuu nololta. Olen kaksikielisen Suomen kannattaja.

On ruotsin kielen kanssa näköjään vaikeuksia muillakin. Tavaratalo Stockmann (ei siis tavaratalo Tokmanni!) tunnetaan sekä suomenruotsalaisesta omistuksestaan että asiakaskunnastaan. Silti ei kaikki näytä onnistuvan. Vai onko vika ulkopuolisen mainostoimiston?

Sama näyttää pätevän viranomaistoiminnassa. Suomessa jokaisen viranomaisvirkaan pyrkijän pitää suorittaa ruotsin kielen tutkinto. Ei se häävi tutkinto ole vaatimustasoltaan. Näin väitän omasta kokemuksesta. Suomenkielisellä on tunnetusti vaikeuksia erottaa soinnilliset ja soinnilliset konsonantit (k ja g  / p ja b  /  t ja d). Suomenkielisen korvassa ne kuulostavat jokseenkin samanlaisilta. Mutta ruotsinkielisen korvassa niillä on selvä ero. Valitettavasti.

Pahanteossa

Kävin perjantaina ostamassa kaksitoista tölkkiä siideriä. Oli tulossa vieraita. Kannoin lastin kaupan keltaisessa muovipussissa kotiin, mutta koska oli kiire muille asioille, en noussut viidenteen kerrokseen vaan kävin työntämässä pussin katutason sivukäytävän kellarikomerooni.

Ei, tämä ei ole vielä sitä otsikon lupaamaa pahantekoa. Olen täysi-ikäinen, ellen peräti yli-ikäinen, joten voin luvallisesti ostaa alkoholipitoisia juomia. Vieraani ovat myös täysi-ikäisiä, joten en tarjoilussakaan riko säädöksiä. Tietysti jostakin raittiusnäkökulmasta tällaista hankintaa voi pitää pahan elämän merkkinä, mutta en minä nyt sitäkään tarkoita. Pahanteko tuli vasta myöhemmin illalla.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Helsingin piispa Irja Askola on Marko Junkkarin haastateltavana. Se on tärkeä haastattelu. Arvostukseni tätä piispaa kohtaan kasvaa edelleen. Jos kirkon valtavirta olisi tämän piispan ajatusten mukainen, voisi käydä niinkin, että liittyisin kirkkoon takaisin. Kun vuonna 1973 erosin, tällaisia piispoja tai pappeja ei ollut. Oli aivan toisenlaisia. Siksi juuri erosin.

Pilapiirtäjä Kari osui ytimeen. Hän kuvasi papin kypäräpäiseksi kokoomuslaiseksi, jolla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä arkipäivän oikeudenmukaisuudesta. Kunhan nipotti joutavanpäiväisistä asioista ja eli herraskaisesti.

Piispa Askola puhuu mm. seitsemästä kuolemansynnistä. Tuntuu, että piispa on oivaltanut jotakin aivan olennaista. Hän puhuu kollektiivisesta synnistä, joka juuri nyt vie Suomea aivan väärään suuntaan. "Asenteet kovenevat, pelko lisääntyy, pelko eristää ihmisiä entisestään."

Eivät entiset kirkonmiehet tällaisia nähneet. Eivätkä kaikki vieläkään. Kun minä kävin rippikoulua, pappi vastasi pilapiirtäjän kuvaa enemmän kuin hyvin. Synnit olivat opetuksen ydin. Saimme kuulla, että tanssi on syntiä, sillä jos poika tanssiessa on liian lähellä tyttöä, pojan vartalossa tapahtuu eräitä inhottavia refleksejä, jotka johtavat syntisiin ajatuksiin. Siksi on parempi pysytellä piirileikeissä, sellaisissa kuin "Hans-vili-vili-hans-lai lai".

Rippikoulutunnin jälkeen pappi kertoi vielä lähtevänsä varuskuntaan puhumaan sotapojille. Täyttyi siis myös se Karin kuvan kypäräosa. Ja istui hän kaupunginvaltuustossakin. Kyllä, juuri se puolue. Kansan pitäminen synnintunnossa oli keskeistä.

Piispa Askolan pohdiskelussa seitsemän kuolemansyntiä saavat oivaltavia sisältöjä. Kysymys ei ole mistä tahansa pikku filungeista vaan kaikkein pahimmista: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Tunnenko itsessäni tällaisia pahanteon ilmentymiä?

Kolme ensimmäistä on vaikea myöntää, mutta loppua kohden on kyllä myönnettävä tutun tuntuisiksi, varsinkin nelonen, kuutonen ja seitsemäs. Itseään on kyllä jäävi arvioimaan.

Mitä syntiä siellä kellarikomeron siideripussille sitten tapahtuikaan?

Menin iltahämärissä hakemaan pussin viedäkseni sen ylös viidenteen kerrokseen. Jotenkin hutiloin, pussi kolahti oven karmiin, ja siitä alkoi sihinä. Ohutkuorinen siideripurkki meni rikki ja äärettömän pienestä reiästä alkoi suihkuta nestettä. Pussi alkoi vuotaa nestettä lattialle.

Ja minä säikähdin, että ei saa tulla lammikkoa käytävälle minun kellarikomeroni kohdalle. Äkkiä siirsin vuotavan muovipussin naapurin komeron oven eteen.

Kun tänään kävin katsomassa synnintekopaikkaa, siinä naapurin komeron oven edessä betonilattialla on iso kuivunut lätäkkö. Jos siihen astuu, kenkä tarttuu tahmeaan laikkuun.

Mitä helvettiä se naapuri on tässä lätrännyt? Viinaksillako se on sotkenut lattian?

En kuitenkaan löydä suuressa tekopyhyydessäni kuolemansyntien listasta nimeä tällaiselle. Taitaa olla vähäisempi.

Harmaahapsiset ponnaripojat

Oli kerran aika, jolloin isät suuttuivat pojilleen, kun nämä kasvattivat pitkän tukan. "Pitkä" tarkoitti sellaista, joka hieman ulottui korvan päälle. Beatlesit näyttivät mallia, silloin ihan alussa, joskus 1964.

Tukan olisi pitänyt olla niskasta ja sivuilta täysin pois kynitty, jotta se olisi kelvannut. Pään päällä sai olla vähän pidempi, eräänlainen lätty.

Minun isäni oli yksi niistä, joka suuttui. Vielä pahemmaksi närkästys kävi, kun ylähuuleen ja leuankärkeen kasvoi vähän haiventa. Minulle ostettiin parranajokone, ilmeisen kallis, oikein sähköllä käyvä. Käyttämättä jäi, mielenosoituksellisesti.

Pitkätukkaisuus löi laajalti läpi, se oli keskeinen osa nuorisokulttuuria. Kylillä äijät huutelivat, että hei tytöt. Vuosikymmenen lopulla hiukset ulottuivat jo hartioille. Musikaali Hair teki siitä poliittis-filosofisen elämänkatsomuksen: "Saan jo hiuksistani kaavun / siinä diskoteekkiin saavun / - - / on Jeesukselta malli / miksei äiti sitä salli / kun Mariakin salli .

Tuo sukupolvi on nyt päälle kuudenkymmenen, osa aika paljonkin päälle. Isien pojista aika moni taitaa nykyisin olla kokonaan kalju. En tiedä, aiheuttaako se isissä suuttumusta.

Katselin eilen Jethro Tullin konsertissa, että vielä on niitä, joilla idea on tallella. Paikalle Kulttuuritaloon oli saapunut koko joukko tyylikkäitä herrasmiehiä, harmaantuneita jo, joilla pitkät hiukset oli kammattu kireälle taakse ja sidottu niskaan ponnarille. Joillakin, varsinkin kaljuuntuneilla, oli erilaisia otsanauhoja tai liinoja pään ympäri, Juicen malliin.

Tyylikästä vanhenemista, minun silmissäni. Minun hiukseni eivät ole riittävän pitkät kunnon ponnariin. Katselin vähän sillä silmällä, että entäpä jos. Toisaalta en ole harmikseni harmaantunutkaan, mitä nyt parrasta.

Jethro Tullin karismaattinen huilumies Ian Anderson oli nuorena, puoli vuosisataa sitten, pitkätukkaisen metsäpeikon perikuva. Kaljuunnuttuaan hän ryhtyi käyttämään pipoa. Se antaa hänelle maagisen olennon lisäsäväyksen. Eilisessä konsertissa hänellä ei väliajan jälkeen ollut pipoa. Unohtuiko vai oliko tahallista, en tiedä. Heti katosi osa maagisuudesta, tuntui tavalliselta sedältä. Musiikkiin se ei kuitenkaan vaikuttanut. Salissa oli iso innostus. Ihan kuin silloin 60-luvun lopussa, jolloin näin tämän bändin ensimmäistä kertaa. Silloin sali oli täynnä innostuneita teini-ikäisiä pitkätukkia, ei innostuneita harmaahapsisia ponnarisetiä.

-   -   -   -   -

Vastaus edellisen kirjoitukseni kirjallisuuskysymykseen:

Albert Camus

(tuntematon anonyymi sen kommentissa oikein tiesikin)

Viimeinen pisara

Jo jonkin aikaa minua on kalvanut epäily, että joudun myöntämään erehdykseni.

Asia koskee urheilua. Kuten lukijat tietävät, suhtaudun hieman nurjamielisesti huippu-urheiluun ja siihen liittyvään penkkiurheiluun. En intoile mistään lajista, pienenä poikkeuksena keihäänheitto, tunnetuista syistä.

Perustelen ylenkatsettani sillä, että huippu-urheilu menee moni kohdin bisnes edellä. Siitä seuraa monenlaista ongelmaa, ahneutta, vilppiä, dopingia, korruptiota, lahjontaa, politikointia, kiihkonationalismia. Siis jokapäiväistä Urheiluruudun antia. Tavallista kuntourheilua ja lasten liikuntaa kannatan tietysti kovasti.

Erityisen ilkeästi olen kommentoinut sellaisia miljonäärien lajeja kuin formula-ajoja ja jääkiekkoa. Huipulla haisee bisnes.

Sen sijaan jalkapalloon en oikein ole osannut ottaa kantaa. En seuraa sitä, vaikka sitä tuntuu tulevan televisiosta kaiken aikaa. Ajankohtaista kakkostakin joutuivat vähän väliä lyhentämään, kun alkamassa oli jotain jalkapallokilpailuja.

*    *    *    

Ensin minulta kysyttiin, haluaisinko osallistua entisen työpaikkani ikämiesten jalkapallotreeneihin. Luvassa olisi harjoitusotteluita maahanmuuttaja-ikämiesten joukkuetta vastaan.

Hemmetti, se olisi hyvä ajatus. Mutta tarkemmin ajatellen, riittäisikö minulla kunto? En ole juossut vuosikymmeniin, jalkapallossa ei varmaankaan kävely riitä? On kertynyt aika lailla ylimääräisiä kilojakin. Kieltäytyminen ehdotuksesta kävi sitten helpoksi, kun ymmärsin, että pelit ovat kesällä. Minä en ole kesällä koskaan Helsingissä. Olen kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla.

Mutta jalkapallo on omituisen suosittu laji tuttavapiirissäni. Ihan fiksut, oikeinkin fiksut ihmiset seuraavat jalkapalloa innostuneesti, siis penkkiurheilijoina. Kulttuurin ja taiteen - erityisesti kirjallisuuden -  piiristä tiedän vaikka kuinka monta intoilijaa. Kuvassa yksi heistä, Jörn Donner, näyttää osaamistaan.

Viimeinen pisara tuli Parnasso-lehden tietovisasta. Siellä oli kysymys:

"Kaiken, minkä olen oppinut elämästä ja moraalista, olen oppinut jalkapallosta."  Kenen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan lause?

Jätän sitaatin kysymykseksi valistuneille lukijoille. Parnasson lukijat löytävät vastauksen lehdestä, toivottavasti he eivät paljasta, kenestä on kysymys. Minä en tiennyt.

Jos kerran HÄN sanoo näin, niin kai minunkin pitäisi jalkapalloa ymmärtää. Ehkä alan seurata. Isoja kisojakin taitaa olla tulossa. Ensiksi selvitän, mikä se paitsio on ja miksi se on niin tuhmaa. Ikämiehelle uutta faktatietoa.

Onneksi pääsin karkuun

Äskeisissä isoissa juhlissa entisen työpaikkani tiloissa järjestettiin tietenkin monenlaisia kilpailuja. Niin aina.

Minulta puuttuu kilpailuvietti, kuten olen ennenkin täällä kirjoittanut. Se ei koske pelkästään urheilua, se koskee myös näitä ainaisia juhlien pelleilykilpailuja.

Viimeksi taisin joutua kilpailemaan köydenvedossa. Se tapahtui mökkinaapurin syntymäpäivillä muutama vuosi sitten. Se ei ollut mukavaa hirmuhelteessä juhlapuku päällä. Myöhemmin yöllä saunan ja juhlajuomien jälkeen järjestettiin viestijuoksukilpailu. Viestikapulana toimivat uimahousut. Ne vaihdettiin juoksijalta seuraavalle aina kääntymiskepin luona. Naisvaltainen yleisö oli kerääntynyt hurraamaan juuri siihen päähän nurmikenttää. Juoksuista toteutui vain seniorimiesten kilpailu. Muihin sarjoihin ei jostain syystä löytynyt osanottajia.

Nyt työpaikan juhlissa en jäänyt seuraamaan, millaisia kilpailuja oli tulossa. Luultavasti jotain viestijuoksuja tai vastaavaa. Pakenin parin  kilpailuvietittömän naishenkilön kanssa syvälle talon kellariin, entiseen pannuhuoneeseen, jota on iät ajat käytetty henkilökunnan salaisena tupakkatilana. Kukaan meistä ei kuitenkaan tupakoinut. Tuntui vain hyvältä päästä karkuun.

Teini-iän kilpailut olivat ihan eri asia. Juhlissa oli aina pikkurohkeita kilpailuja. Piti pitää tytön kanssa vartaloiden välissä tai suusta suuhun jotain pikkuesinettä, joka aina meinasi pudota. Se meni käytännössä pussailuksi ja kopeloinniksi, ja yleisöllä oli hauskaa. Luulen, että tytöllä ei ollut yhtä hauskaa.

Suomi on omituisten kilpailujen maa. Niistä on yritetty tehdä suorastaan kansallisbrändi. Akankanto, suopotkupallo, kusiaispesässä istuminen.

Ja sitten nämä television pudotus- ja häväistyspelit. Ne ovat samaa sukua. Ihmetellä täytyy, miten kukaan suostuu sellaiseen, ihan vapaaehtoisesti. Varmaankin isolla rahalla? Kuinka isolla? Luultavasti hyvin pienellä. Muistiin nousee aihetta oivaltavasti käsittelevä kirja "Ammutaanhan hevosiakin" (They Shoot Horses, Don´t They, Horace McCoy 1935, suom. Jouni Salojärvi 1978) ja sen pohjalta tehty näytelmä "Maratontanssit", esitetty mm. Kom-teatterissa 1981.

Ajatus harhautuu kuvittelemaan, että minä itse joutuisin joskus BB-taloon tai Nakudeitteihin paratiisisaarelle.

Kuvassa yksi varhaisimmista noloista kilpailuista. Seremoniamestarina 60-luvun suursuosikki Niilo Tarvajärvi.

(Elokuvasta "Iloinen Linnanmäki", ohj. Jack Witikka 1960)

Missä olit, kun - -

Missä olit, kun - - 

Taas sain vastata tuttuun kysymykseen. Tällä kerralla se jatkui näin:  " - - kun kuulit Olof Palmen murhasta?"

Se on hyvä ja tarpeellinen kysymys. Vastauksen miettiminen jäsentää hyvin ajan kulumista. Maailman näkee omituisella tavalla erilaisesta näkökulmasta kuin tavallisesti. Oli aika ennen sitä, on aika jälkeen sen. Tulee kiintopiste, jossa maailma muuttui.

Minun oli helppo vastata esitettyyn kysymykseen. Muistan hetken tarkasti.

Olin juuri herännyt, oli vapaapäivän aamu, lauantai tai sunnuntai. Aamukahvi oli keittimessä. Hain sanomalehden postiluukusta, avasin radion, ja silloin sen kuulin.

Se oli tyrmistyttävä uutinen. Kaiken lisäksi olin juuri samana iltana lähdössä laivalla Tukholmaan työmatkalle.

Olin jopa päässyt kättelemään Palmea, kun kymmenkunta vuotta aikaisemmin asuin Tukholmassa ja huomasin ohi kulkiessani, että hän esiintyy jossakin vaalitilaisuudessa. Siis vähän kuin tuttu mies. Ja tuttu murhapaikka, sitä katua olin vuosikaudet kulkenut. Tuttu elokuvateatterikin, siellä olin istunut lukemattomat kerrat.

Olen kai erikoisen paikallaan pysyvää sorttia oleva ihminen, sillä samassa työhuoneessa olen saanut tiedon myös monista muista tyrmistyttävistä tapahtumista:

·          Kun Estonia upposi. Taas aamukahvi jäi juomatta, kun uutisvyöry vei huomion. Töihin lähtemien meinasi unohtua.

·          Kun kaksoistornit romahtivat. Olin lataamassa jotain elokuvaa dvd:ltä katsottavaksi, kun television suora lähetys vei huomion. Ensin ihmettelin, mikä fiktio on menossa.

·          Kun John Lennon murhattiin. Silloin en heti päässyt järkyttymään, kun oli muuta kiireellistä menoa. Vasta myöhään yöllä repesi.

·          Kun Kekkonen kuoli. Lähdin siitä paikasta aamukävelylle kohti Tamminiemeä. Halusin muistoksi valokuvan suurmiehen kodista surupäivänä. Siellä oli paljon väkeä samanlaisissa tunnelmissa. Mestarivalokuvaaja Kalle Kultala teki työtään vieressä, kun kuviani otin. Liitteenä yksi. Kun tarkkaan katsoo, näkyy yksinäinen kynttilä ikkunalla.

Presidentti Kennedyn murhan aikaan olin 13-vuotias. Muistikuva ei ole kirkas, mutta väittäisin, että kuuntelin huoneessani matkaradiosta Kaleidoskooppi-nimistä pop-musiikkiohjelmaa, kun se keskeytettiin suuren uutisen vuoksi.

Prinsessa Dianan kuolemasta sain tiedon kesäasuntoni radiosta. Taas oli aamukahvin kanssa ongelmia. Tuli muisto, että vuosisadan rakkaustarinan alkua eli Charlesin ja Dianan häitä seurasin niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Neuvostoliitossa. Olin Gruusian (nyk. Georgia) pääkaupungissa Tbilisissä istumassa iltaa valuuttabaarissa, ja siellähän tuli baarimikon televisiosta suora lähetys Lontoosta.

Sitä se ikä teettää

Olen miettinyt, miten selittäisin itselleni oudon muutoksen itsessäni. Menisikö selitys ehkä sillä samalla asenteella, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani?

Ei ihan tunnu menevän. Tarvitaan jotain muutakin selitystä.

Kyseessä ovat lukemismieltymykset ennen ja nyt.

Kaksikymppisenä suuria kirjailijasuosikkejani olivat mm. Hermann Hesse, Romain Rolland ja Hannu Salama. Puhumattakaan Henry Milleristä. Nyt ei oikein mitenkään viitsisi ruveta uudestaan lukemaan niitä.

Kaksikymppisenä luin mutta en erityisemmin innostunut esim. Kalevalasta, Dostojevskistä ja Stefan Zweigista. Puhumattakaan Aaro Hellaakoskesta. Nyt haluan alituisesti palata näihin.

Miten tässä näin on päässyt käymään?

Tarkemmin ajatellen

Egon Friedell siteeraa Uuden ajan kulttuurihistorian alkusivuilla Ralph Waldo Emersonia tavalla, joka pistää blogikirjoittajan tunnistelemaan itseään ja puuhasteluaan. Luulen, että minä en ole ainoa.

"Lausu tänään julki se, mitä tänään ajattelet, ja julista yhtä huolettomasti huomenna, mitä huomenna ajattelet, joskin se, mitä edellisenä päivänä olet sanonut, on täydessä ristiriidassa sen kanssa. Johdonmukaisuus on peikko, joka kummittelee vain ahtaissa aivoissa."

Kun joskus tulee luetuksi omia vanhoja blogitekstejään, tulee vastaan juttuja, joita ei voi kuin ihmetellä. Mitähän olen tuossakin ajatellut? Taidanpa deletoida koko kirjoituksen.

Häpeän tunteen voi yrittää kumota siteeraamalla suurta periaatteen miestä Pontius Pilatusta, joka sanoi: "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin." Se on niin ylittämättömän suoraselkäisesti ajateltu, että sitä siteerasi Nummisuutareiden lukkari Sepeteuskin.

Amerikassa kaikki on tunnetusti joustavampaa. Marx sanoi: "Nämä ovat periaatteeni, ja ellette satu pitämään niistä, voin kyllä vaihtaa niitä."  (siis Groucho Marx, ei Karl). Täytyy myöntää, että tällä asenteella blogin pito ja muukin elämä kävisi helpommaksi. Mutta mehän olemme eurooppalaisia, siis puritaaneja.

Vai olemmeko sittenkään. Ranskalaisen dekadenssin kuuluisin runoilija Charles Baudelaire ei ollut erityisen puritaani. Hänen mukaansa  eräs perustavaa laatua oleva oikeus oli päässyt unohtumaan, "oikeus puhua omia väitteitään vastaan".

Näitä ristiriitaisia näkökulmia muistissa pitäen luin muutaman edellisen blogikirjoitukseni. Pitkän harkinnan jälkeen kallistuin herra Pilatuksen kannalle. En deletoi, vaikka mieli tekisi.

Mutta on tässä näppäimistöä näpelöidessä syytä olla tarkka, ettei tule ylivoimaisia houkutuksia olla huomenna eri mieltä itsensä kanssa.

(Kuva:  Uuno Nurmi: Kirjoittaja / Tikanojan kotimuseo Vaasa)