Mitäpä jos tuossa olisin minä

Kerjäläiset ovat palanneet kaupunkiin. Heitä istuu kadunkulmissa joka puolella. Monilla on samanlainen rukousasento kuin uskovaisilla kirkon alttarilla: antakaa minulle armoa.

Sitten on niitä, jotka kaupittelevat ohikulkijoille jotain lehteä. Ja niitä jotka musisoivat, soittavat vaikkapa haitaria. Ja niitä jotka kaupittelevat jotain rihkamaa.

Ohi kulkeminen aiheuttaa itsesyytöksiä. Mielessä herää kysymys, mitäpä jos tuossa olisin minä. On pelkästään onnekkaasta sattumasta kiinni, etten ole. Syntyperääni en ole itse päässyt vaikuttamaan.

Toisaalta ymmärrän kyllä, että kolikon antaminen kerjäläisen kuppiin ei ole ratkaisu ongelmaan. Ratkaisun pitäisi löytyä aivan toisaalta. Mutta vallassa olevan poliittisen päätöksenteon näkökulmasta kerjäläiset eivät ole kiinnostavia muuta kuin järjestyksenpidon kannalta. Heissä ei ole kaupallista potentiaalia eivätkä he äänestä. Siksi heidät voidaan työntää vapaaehtoistyön idealistien hoidettavaksi.

Kerjäläinen kadulla on jotenkin nöyryyttävä olotila. Siinä on jotakin äärimmäisen surkeaa, siitä puuttuu ihmisen arvokkuus. Enkä nyt tarkoita sitä paheksuntaa, jota kaksi entistä kaupunginjohtajaa purkivat kirjoituksessaan, kun olivat palaamassa lounaalta Savoysta ja olivat kompastua kadulla kerjäläiseen. Tarkoitan omaatuntoa, kenellä sellainen on.

Vähäväkisen ihmisen arvokkuus on yksi keskeisistä teemoista Aki Kaurismäen parhaissa elokuvissa. Niissä on ollut päähenkilöinä roskakuskeja, työttömiä, pahoinpitelyssä muistinsa menettäneitä, roskakonttien asukkaita, syrjäytyneitä, pakolaisia. Yhteistä kaikille on arvokkuus, hyvä käytös, lähimmäisen auttaminen. Kuka mitenkin elämän koettelemuksista selviää, mutta aina arvokkaasti.

Kristillisiksi hyveiksikin tällaisia jossain mainitaan. Sellainen puuttuu kaduiltamme.

(Kuvassa arvokasta elämää suuren köyhyyden keskelläkin Aki Kaurismäen elokuvassa  Le Havre / André Wilms.)