Matkamies maan

Olen ankarasti miettinyt, minkä kirjan valitsisin matkalukemiseksi.

Ensin harkitsin Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin -teosta (1948), mutta en kuitenkaan päätynyt siihen. Se on kyllä hieno kuvaus junamatkasta, jollaiselle minäkin olen lähdössä. Mutta en ole lähdössä Istanbuliin, en sinne päinkään.

Sitten ajattelin Rosa Liksomin Hytti nro 6 -teosta (2011), joka on myös upea kuvaus pitkästä junamatkasta. Mutta en valinnut sitäkään, sillä matkani ei suuntaudu Venäjälle. Luulen, että lukunautinto jäisi vajaaksi, jos kirjasta välittyvä maisema ei ollenkaan vastaa sitä, mikä näkyy junan ikkunasta.

Sitten keksin. Valitsin Antti Hyryn kirjan Junakatkan kuvaus (1958). Se on tosin novellikokoelma, ja vain yksi novelleista kuvaa junamatkaa, mutta se on sitäkin vaikuttavampi.

Siinä vieras mies matkustaa jonnekin. Ei tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. On vain miehen mietteitä. Pitkästymistä on havaittavissa.

Sellaista matkanteko on. Istun paikallani, väkeä kulkee käytävällä ohi. Joskus käy niin, että joku istuu viereen. Joskus harvoin vieressä istuja saattaa sanoa jotain. Se ei kuitenkaan ole tavallista. Jos olen keskittyneessä mielentilassa, lukeminen etenee. Jos en ole, katselen ikkunasta maisemaa, jossa ei näy mitään huomion arvoista. Matkanteko kestää ja kestää, ja mieleen tulee tyhjyyden tunnetta tai sitten eksistentiaalisia ajatuksia. Sellaisia tuttuja tunteita Hyryn kirjan miehelläkin päässä virtaa, kun matka alkaa uuvuttaa: 

"Hänestä tuntui, että aika kului hitaasti. Minä olen nyt tällä kohdalla, en vähän etempänä, enkä millään muulla kohdalla. Mistähän se johtuu, ettei voi olla kuin yhdellä kohdalla kerrallaan. Matka kuluu niin nopeasti kuin juna kulkee. Mitenkähän se ihminen voi aina jotenkin olla, nyt, eilen, huomenna joka hetki se on vain jotenkin."

 Luulen, että tämä novelli vastaa kokemustani paremmin kuin Waltari tai Liksom, kun huomenna lähden matkaan.

Niin, pitää tietysti vielä lopuksi paljastaa, mihin matkani suuntautuu, kun ei kerran Istanbuliin eikä Venäjälle. Alkumatka kulkee läpi Uudenmaan vauraiden seutujen, sitten mennään läpi hymyilevän Hämeenmaan, hetkeksi poiketaan pohjoiseen Satakuntaan ja loppu häämöttää, kun ikkunasta avautuvat Etelä-Pohjanmaan lakeudet. Junasta nousen, kun ollaan Vaasan asemalla.

Kaksi yötä perillä hotellissa, sitten sama matka päinvastaiseen suuntaan. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy jääkäripatsas.

Trendikäs mies

Luin lehdestä, että parta on nyt suuri trendi muodikkailla miehillä. Sen kuulemma huomaa sekä suurkaupunkien kaduilla että mediassa.

Minä en ole koskaan kokenut olevani trendikäs. Nyt olen, sillä minulla on parta.

Partani ei ole kovin pitkä, mutta ei trendiparran kuulukaan olla. Minulla on sänki. Siivoan sen suunnilleen kerran viikossa. Siinä ajassa se ehtii kasvaa sen verran, että tulee tarve seisoa hetki kylpyhuoneen peilin edessä sakset kädessä.

Minulla on aina ollut parta. Alkuhaivenet kasvoivat jo lukioiässä. Annoin kasvaa, en ajanut pois. Se oli siihen aikaan röyhkeää, mutta tuli tunne, että tytöt tykkäsivät.  Yhdelläkään opettajalla ei ollut partaa - poikkeuksena naispuolinen uskonnonopettaja, jolla oli hennot viikset. Meitä oli siis koulussa kaksi, ja siitä sain kuulla. Isäni, kelpo kasvatuksen sodassa saanut mies, häpesi haiveniani niin, ettei suostunut tulemaan ylioppilasjuhlaani. Sain häneltä lahjaksi kallista partavaahtoa. Jäi käyttämättä.

Jos parta nyt on trendikäs, aina se ei ole ollut. 60-luvun loppupuolella tuli yleisesti tunnetuksi pilkkaustermiksi "risupartaradikaali". Sellaisia näkyi televisiossa, ja he rienasivat sovinnaisia arvoja jo ulkonäöllään. Siihen joukkoon kuului enimmäkseen taiteilijoita, mutta jopa yksi pappikin järkytti kirkkokansaa poikkeamalla totutusta. Minä kai samastuin tähän outoon joukkoon. Arvelen, että blogin lukijoissa saattaa olla muitakin.

Nyt en oikein osaa suhtautua uuteen trendikkyyteeni. Enemmän tunnen harmia kuin iloa. Ehkä ajan parran pois, etten enää olisi trendikäs. Hämmennys on ulottunut jopa bisnesmaailman kovaan ytimeen. Financial Times -lehti noteerasi partahöyliä valmistavan Procter & Gamble -yhtiön heikon tuottavuuden, kun Gillette-partakoneenterien menekki oli romahtanut. Outo juttu: maailmantalous ja bisnes kärsii trendistä. Yleensä se menee toisin päin.

Taidan kuitenkin malttaa mieleni ja olla hätiköimättä. Ehkä trendi menee äkkiä ohi.

Kadonnutta aikaa häätämässä

Nuori mies kysyi minulta, olenko laulumiehiä. Vastasin, että minun lauluääneni on sitä tasoa joka syntyy kun risteytetään varis ja M. A. Numminen.

Ilmeestä näin, että hän ei oikein ymmärtänyt. Ilmeni, että hän ei tiennyt, kenestä Nummisesta puhun. Variksen hän tiesi.

Helsingin Sanomat kirjoitti äskettäin suomalaisesta "yhtenäiskulttuurista". Se on lehden mukaan kuolemaisillaan. Viimeisetkin rippeet ovat katoamassa, kun jopa Ajankohtainen kakkonen on päätetty lopettaa. Viimeisiä rippeitä ovat television itsenäisyydenpäivän vastaanotto ja Vesku Loirin laulu. Kirkkokaan ei enää kosketa koko kansaa niin kuin joskus, puolueista nyt puhumattakaan. Kaukana on aika, jolloin koko kansa luki Tuntemattoman sotilaan. Yhtenä päivänä vuodessa sen voi sentään vielä katsoa elokuvana televisiosta.

Kyllä tuossa perää on. Vielä minun nuoruudessani oli yhtenäiskulttuuri vahvoilla. Joka ikinen suomalainen koki Kekkosen aikaan kaikille yhteisiä elämyksiä Yleisradion välityksellä. Kaikki kuuntelivat tai katsoivat Tarvajärveä, Jatkoaikaa, Spedeä, Listaa, missikisoja, hiihtokilpailuja. Kaikki tunsivat jopa sellaiset kevyen musiikin säikäyttävät ilmiöt kuin Irwin ja M. A. Numminen. Kansakunnan yhteistä turvallisuudentunnetta koettelivat sellaiset nimet kuin Tulilahti, Bodom, Novosibirsk.

Nyt sitten kohtaan nuoren aikuisen miehen, joka ei ole koskaan törmännyt nimeen M. A. Numminen. Se on todiste yhtenäiskulttuurin katoamisesta. En ryhtynyt sen kummemmin selittämään. Miten Nummisen nyt lyhyesti selittäisi. Annoin olla, rinnastukseni ei osunut. Kansallisaarre on unohtumassa.

Toisaalta enhän minäkään tunne tämän nuoren miehen oman aikakauden musiikkia. Vaikka tunsin hyvin 60-luvun rockmusiikin, kiinnostukseni hiipui ja loppui kokonaan viimeistään 80-luvun lopulla. Viimeisiksi kansakuntaa kokoaviksi viihteeksi mainittiin lehdessä sellaisia tv-ohjelmia kuin Putous, Vain elämää, Voice of Finland ja Kingi. Ovatpa päässeet minulta menemään ohi. Yhden jakson Putousta tulin katsoneeksi, kun lehdestä luin, että siinä on tuttu näyttelijä. Yhteen kertaan jäi.

Mikä on se "suomalainen yhtenäiskulttuuri", jota eräät poliittiset suuntaukset tavoittelevat torjumalla vierasta vaikutusta? Minä en tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta sen suuntauksen edustajien kanssa. Paljon enemmän yhteenkuuluvuutta tunnen niiden kanssa, joita kiihkomielet häätämässä pois. Kansakunta tarvitsisi uutta virtaa, uudenlaisia vaikutteita, uudenlaisia Nummisia nuutuneeseen olemiseensa.

Kaksi erilaista

On kaksi erilaista tapaa katsoa ja nähdä.

Ensimmäinen tapa on nähdä syvälle.

Toinen tapa on nähdä nurkan taakse.

Ensimmäinen tapa on jokseenkin täysin naisten hallinnassa. Mitä enemmän elämänkokemusta, syvemmälle näkee. Vanhat naiset ovat aivan suvereeneja. Katse näkee syvälle ihmiseen, hänen laatuunsa, hänen mieleensä, hänen sieluunsa. Ja oivaltaa siitä paljon.

Toinen tapa näkee keinoja, konsteja, taktiikoita, strategioita, mahdollisuuksia. Ne ovat enimmäkseen miesten hallinnassa. Niillä pärjätään hallinnossa, politiikassa, talouselämässä, juridiikassa, sodassa.  Tai sitten ei pärjätä, koska konstit ja ideologiat ovat aina samat, vuosisadasta toiseen. Taktikointi, kilpailu, voittaminen, valta, voima, kunnia, rautaa rajalle. - Tämä on edelleen maailman valtavirta.

Ensimmäinen tapa sen sijaan etsii kaiken aikaa uutta, kertakäyttöistä. Taitoaan voi kehittää. Oivalluksen herkkyyttä saa taiteista, musiikista, kuvataiteista, teatterista, elokuvasta, kirjallisuudesta, varsinkin runoudesta. - Tähän pitäisi päästä.

Näin luulen. En tiedä.

Pitäisi osata

Väittävät, että iän karttuessa tulee helpommaksi myöntää, että en minä ihan kaikkea osaa.  Että olen saattanut joskus erehtyäkin.

Tyttäreni moitti aikuiseksi kasvettuaan minua siitä, että yritin hänen teinivuosinaan esiintyä asiantuntevasti asioissa, joista en todellisuudessa tajunnut mitään. Kuten kodin viihde-elektroniikan asennustöissä. Tai ulkomaanmatkoilla vieraissa kaupungeissa kulkureittien opastajana. Tai kesämökillä rakennusten korjaustöissä.  Tai metsäretkillä kasvien tunnistamisessa.

Saattaa moitteissa olla perääkin. En oikein muistanut tapauksia, joihin hän viittasi.

Äskettäin jouduin työpaikalla kiusalliseen tilanteeseen. Piti laskea nopeasti muiden nähden hankala ja moniosainen lasku. Muilta osin se meni hyvin, mutta loppuvaiheessa siinä oli prosenttilasku.

Olen kouluajoista lähtien joutunut sen tosiasian eteen, että matematiikka ei ole vahva alueeni. Lukiosta selvisin muilta osin kelpo arvosanoin, mutta matematiikka meni läpi niukin naukin. Sen koommin en ole matematiikan taitoja tarvinnut mihinkään sen vaikeampaan kuin veroilmoituksen vähennysten yhteenlaskuun. Siinä on maksimitasoni, josta selviän ongelmitta.

Nyt yllättäen eteen tulleessa prosenttilaskussa tarvittiin kaavaa, josta minulla oli muistissa vain harmaa haituva. Luku jaetaan sadalla ja kerrotaan sillä toisella luvulla Vai menikö se niin päin, että luku jaetaan sillä toisella luvulla ja kerrotaan sadalla...

Miten selvisin? Jouduinko tunnustamaan, että en osaa? Kyllä jouduin, melkein. Kieroilin hädissäni asian niin, että lasken tämän valmiiksi myöhemmin, nyt ensin hoidamme toisen, kiireellisemmän asian.

Aina valpas entinen sihteerini neiti B. taisi tajuta tilanteen ja käytti sen hyväkseen. Hän työnsi valmiin laskun eteeni. Hänen ilmeessään oli sekalainen kokoelma itsevarmuutta, omanarvontunnetta ja voittajan ylenkatsetta heikommalleen.

Ei apu ilmaista ollut. Ei se koskaan ennenkään ole ollut. Tiedän sanomattakin, että joudun taas tarjoamaan neidille tasokkaan illallisen.

Kotona katselin jälkeenpäin matematiikan kirjoja. Vanhat kouluaikaiset kirjat ovat tallella. Tuli muistoja mieleen. Ei kovin mukavia muistoja. Lukiovuodet olivat tältä osin yhtä tuskaa.

Prosenttilaskun kaavat olivat kirjassa paikoillaan - tosin keskikoulun oppikirjassa, ei lukion. Muistin väärin. Kaavat oli punakynällä vahvasti alleviivattu ja kehystetty. Se oli tärkeän asian merkki.

Uutta kirjallisuutta etsimässä

Kiertelin taas antikvariaateissa. Tavoitteeni oli löytää kiinnostavaa suomalaista nykykirjallisuutta. Yhdyssanan alkuosa ´nyky-´ tarkoittaa minulle suunnilleen tätä menossa olevaa vuosituhatta.

Nykykirjallisuus ei ole vahvinta osaamisaluettani. Tuttavat pitävät minua snobina, kun painopisteeni on klassikoissa. Olen hieman kranttu ja epäluuloinen uuden kirjallisuuden suhteen.

Ei se ihan pidä paikkaansa. Olen kyllä lukenut uuden kirjallisuuden selvät klassikkoainekset, sellaiset kuin Kjell Westö, Ulla-Lena Lundberg, Monica Fagerholm, Rosa Liksom, ja pitänyt niistä kovasti. Mutta epäluuloni kohdistuu yleistävästi siihen kirjallisuuden valtalajiin, jonka aihepiirinä ovat nuoren miehen ryyppyreissut ja seksiseikkailut ja muut kohteltamiset. Siitä sortista olen saanut kyllikseni, ei enempää, kiitos. 

Negatiivinen asenteeni on varmaankin sitä kuuluisaa varttuneessa iässä olevan miehen masennusta, kun ei itse enää osaa samastua kirjan nostattaviin tunnelmiin. Ohi mennyttä elämää - ellei sitten viettelys vielä osu kohdalle. Niinkin kuulemma voi käydä.

Seuraan kyllä tarkasti uuden kirjallisuuden esittelyä lehdistä ja blogeista. Minulla on muutama luottokriitikko, joiden näkemykseen uskallan luottaa. Hyvin harvoin esiin nousee sellaista uutuuskirjailijaa, jonka ensiteos herättää kiinnostuksen. Mutta minähän olen kranttu ja epäluuloinen.

Onko kirjallisuudella ylipäätään enää samaa funktiota yhteiskunnassa kuin ennen? Ilmestyykö uusia kirjoja, jotka kohahduttavat, anatavat aineksia ajatteluun, muuttavat maailmaa? Ennen oli. Nuori Mika Waltari nousi esiin boheemiälykkönä. Vasta myöhemmin hän siirtyi raskassoutuiseen historiaepiikkaan. Missä ovat kirjallisuuden ja muun taiteen nykyiset kapinalliset? Voiko joku alaa paremmin tunteva blogin lukija suositella jotakin?

Divarikierrokseni ei tuottanut yhtään osumaa. Ei kierros silti hukkaan mennyt. Mukaan löytyi muutama oikein kiinnostava kirja, kuvassa niistä kiinnostavin. Ei se ihan nyky- ole mutta ei aivan umpivanhakaan. Ilmestymisvuosi on 1961. Tuttu runoilija mutta minulle aiemmin tuntematon teos.

Sopimaton pukeutuminen

Nuorta pääministeriämme on moitittu liian rennosta käyttäytymisestä ja epämuodollisesta pukeutumisesta. Kesällä hän saapui johonkin tilaisuuteen polkupyörällä polvihousuissa. Eihän sellainen ole pääministerin arvovallalle sopivaa.

Minä en tällaisesta erityisemmin osaa järkyttyä. Muita kritiikin aiheita minulla kyllä olisi, mutta ne eivät kuulu tämän kirjoituksen piiriin. Kulkekoon vaikka uimahousuissa. Jos polvihousupoliitikko saa erilaisuudellaan suuren äänisaaliin, niin mikäpä siinä. Vastapainoksi poliittiset linjanvedot näyttävät karkottavan äänestäjiä sekä ministeriltä itseltään että varsinkin hänen puolueeltaan. Sitä pidän paljon tärkeämpänä. Siinä ei näytä auttavan edes möreämmällä äänellä puhuminen.

Muodollisesta pukeutumiskoodista poikkeaminen voi olla joskus tehokastakin. Esimerkin muistan omilta kouluajoiltani. Opettajan odotetaan pukeutuvan asiallisesti ja välittömästi.

Naisopettajan tuli olla keski-ikäinen, tarmokkaan oloinen, huoliteltu, siisti, korkeintaan kevyesti meikattu, aina samanlainen kampaus, päässä silmälasit, joiden kehykset olivat kalliin näköiset. Poikkeus sallittiin nuorelle kuvaamataidon opettajalle, jolla sai olla Marimekkoa, sillä siitä tuli tyttömäinen vaikutelma.

Miesmaikalla piti olla hieman nuhjuinen teryleenipuku, kravatti kaulassa, hilsettä olkapäillä ja ruskea nahkasalkku kädessä. Poikkeuksia sallittiin kaksi. Jumppamaikka sai olla verryttelypuvussa, musiikin nuori sijainen sai kulkea farkuissa ja villapaidassa ja hänellä sai olla liian pitkä tulla.

Mitä tapahtuikaan, kun opettaja poikkesi tästä yleiskaavasta? Muistiini on jäänyt, kun 60-luvun lopussa lukiossa luokan eteen ilmestyi vuoden ajaksi englannin sijainen. Ulla-opettaja oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän oli omaksunut aikakauden kaikki parhaat nuoren naisen pukeutumismallit, minihame, kireä t-paita, monipuolista hippi-imagoa. Käsiteltäviin teksteihin alkoi ilmestyä oppikirjan rinnalle myös aikakauden lauluja: Hair-musikaalia, Jefferson Airplanea, Beatlesia. Johan alkoi opiskelu maistua, minulla niin kuin monella muullakin pojalla. Varmaan tytöilläkin.

Vuosi kului, mutta Ulla-opettaja ei enää tullut. Tuli uusi keski-ikäinen, siisti, huoliteltu, kevyesti meikattu, jolla oli kalliin näköiset silmälasin kehykset. En tiedä, johtuiko Ulla-opettajan katoaminen hänen pukeutumisestaan. Ainakaan opiskelussa saavutetun  edistymisen puutteesta se ei voinut johtua.

Minä olen pukeutumiskoodiltani vähän kuin Kreikan uusi pääministeri: en mielelläni käytä kravattia. Joskus takavuosina käytin. Virka vaati. En pitänyt tarpeellisena rimpuilla vastaan. Ei se mielestäni ole tarpeellista tähänkään suuntaan. Frakkiinkin olen aivan suosiolla pukeutunut.

Kuvassa asiallisen pukeutumisen ongelmatilanne elokuvassa "Äl yli päästä perhanaa" (Ohjaus Matti Kassila 1968,  kuvassa Toivo Mäkelä ja Maija Karhi).

Itsekuri koetuksella

En ottanut laskiaispullaa, vaikka niitä oli tarjottimella työpaikan ruokalassa. Join kahvin ilman känttyä, mustana, ilman sokeria.

En ole viime vuosina koskenut myöskään täytekakkuihin, torttuihin, munkkipossuihin, viinereihin, tippaleipiin, kekseihin enkä minkään sortin karamelleihin.

Varmaankin ihmettelette, miksi tällainen itsekuri. Varmaankin arvaatte. Aivan oikein, juuri se.

Mutta nyt yhtäkkiä alkoi mennä huonosti. Itsekuri petti.

Huushollini on umpisekaisin. Käynnissä on keittiöremontti. Kaapit, tiskipöydät, lattiat, sähköjohdot ja kaikki pannaan uusiksi. Keittiön tavarat ovat muuttolaatikoissa muissa huoneissa. Hädin tuskin itse sekaan mahdun. Iskupora soi, kun seinälaattoja irrotetaan.

Yritän pysyä päiväsaikaan poissa pärinästä. Kuinka ollakaan, päädyin pakoreissullani istumaan kahvila Ekbergiin Bulevardilla. Siellä lankesin viettelykseen.

Runebergintorttu.

Se on ikiaikainen heikkouteni. Herkullinen se oli taas. Kun illalla kotiin palatessani kiersin kaupan kautta, lankesin uudestaan. Ostin kotikärsimyksiä lievittämään lisää runebergintorttuja.  Oli pahvipakkaus, oli muovipakkaus. Molemmissa kasi torttua. En osannut päättää, kummat ovat parempia. Ostin molemmat. Hyviä olivat. Lohduttavat hyvin sekasorron keskellä eläjää.

Mutta ei siinä kaikki kärsimys. Iski kunnon räkätauti. Lisäoireena silmätulehdus. Piti mennä lääkäriin. Ilmeinen poskiontelon tulehdus. Määrättiin antibioottikuuri. Kaiken harmin päälle tuntuu vielä siltä kuin viisaudenhammas olisi tunkemassa esiin.

Perinteinen flunssanhoito-ohjelmani on ollut kuuma rommitoti hunajalla yhdistettynä nostalgisen rockmusiikin kuunteluun. Aina se on tepsinyt, mutta nyt se ei käy. Rommi pois ja viinimarjamehu tilalle, hunaja sopii. Ei minulla ole viinimarjamehua, joten vesilinjalla mennään. Rockia ei kielletty.

Itsekuri on pitänyt. Huusholli on edelleen kaaoksessa. Ei ole herkkua tällainen. 

Vettä alkaa jo tursuta korvista ulos. Voikohan sitä saada liikaa? Tietolähteenäni on vanhan kansakoulun opetustaulu, joka antaa viitteitä veden kohtuullisen käytön määrästä.

Kell onni on

Eiköhän jokainen ole tullut välillä miettineeksi oman onnellisuutensa määrää.  Kell onni on, se onnen kätkeköön, sanoo viisas runoilija.

Nyt on suomalaisten eteen lyöty sellaiset rätingit, että ette voi olla onnettomia. On hyvä maa: koulutus, terveydenhuolto, turvallisuus, yhteiskuntarauha, puhdas luonto ja kaikki muu. Parempaa ei ole missään. On lottovoitto syntyä suomalaiseksi, sanoo joku toinen viisas.

On siinä varmasti jonkin verran perää. Viisi oikein ja lisänumero, ainakin. Aika monella, ei kaikilla. Nykyisin yhä pienemmällä joukolla. Tilanne on mennyt huonoon suuntaan, on vaikeuksia, on uhkakuvia.

Onnellisuus on subjektiivinen tunne ja usein hyvin pienestä kiinni, sattumastakin syntyperän osalta. Tilastot eivät kerro mitään yksilön pään sisällä tapahtuvista asioista.

Tutkimuksen mukaan onnellisimpia ovat korkeakoulutuksen saaneet ihmiset, joilla on lapsia, jotka elävät parisuhteessa ja harrastavat liikuntaa ja kulttuuria. Aivan erityisen onnellisia ovat suomenruotsalaiset, sillä he ovat muita terveempiä ja elävät pidempään. Ilmankos heitä kohtaan on näkyvissä eräillä tahoilla kasvavaa poliittista aggressiota. Minä taidan olla onnellinen mies osittain sen takia, että minulla on paljon kontakteja tähän vähemmistöön.

Ovat nämä suomenruotsalaiset kyllä ihme porukkaa. Sieltä tulee tasokkain nykykirjallisuus ja muukin taide. Sieltä tulee valtakunnan tasokkain kulttuurijournalismi. Ja kehtaavat olla jopa onnellisia. Lihaksi tullut onnellisuustilasto. Pitäisi ottaa mallia eikä kiusata.

Huilaamisen synti

Hufvudstadsbladet kirjoitti taannoin näkemyksellisen esseen nukkumisesta julkisella paikalla. Me kaikki tiedämme, että se ei ole sallittua. Jos päättäisin ottaa torkut vaikkapa kauppakeskuksen penkillä, kohta tulisi paikalle tunne-elämänsä kovettanut vartijanuorukainen ja komentaisi minut liikkeelle. Ei auttaisi argumentointi hetkellisestä uupumuksesta, jonka poistamiseksi olen levolle laskeutunut, jotta jaksaisin kohta taas jatkaa kulutuskäyttäytymistä kauppakeskuksen toivomalla tavalla. Ei käy. Viesti on, että suoritapa ostoksesi ja häivy.

Tämä tuli taas kerran mieleeni, kun lauantairuuhkassa tallustelin Kannelmäen maankuulun ostoshelvetin kilometrin mittaista käytävää. Tarkoitukseni oli ostaa sellaiset kengät, joissa on piikit pohjassa. Piikkikenkien tarve on viime aikoina tullut hyvin ajankohtaiseksi, sillä Helsinki muuttui tappavan liukkaaksi. Pelkään kaatumista. Vaellus käytävillä alkoi väsyttää. Halusin lepuuttaa jalkojani.

Miksi ei voi olla enemmän ja parempia lepopaikkoja? Jopa sellaisia, joissa voisi ottaa torkut?

On kai niin, että kauppakeskuksen kieromielinen omistaja on kieltänyt suunnittelijaa tarjoamasta tuoleja tai divaaneja turhille lepäilijöille. Markkinatalous toimii niin, että työaikana tehdään hullun lailla töitä ja sitten lauantai-iltapäivällä muututaan asiakkaaksi, joka ostaa hullun lailla tavaroita. Eikä hyvä asiakas lepää. Hän ostaa ja seisoo kassajonossa. Hän ei sulje silmiään eikä anna ajatustensa vaeltaa galaksien syvyyksissä. Ainoa kauppakeskuksessa sallittu ruumiillisen tarpeen ilmainen tyydyttäminen on vessassa käynti. Siihenkin on kovin vähän ja kovin epämukaviksi suunniteltuja toteuttamispaikkoja.

Torkkumisen vastainen ilmapiiri on vienyt jopa niin pitkälle, että joissakin paikoissa vierekkäisten tuolien väliin tungetaan esteitä, jotta kahdelle vierekkäiselle tuolille ei varmasti voi päästä pitkälleen.

Niinpä kävi, että ostoshelvetti jäi vaille minun rahojani. Apteekista ostin nuhasuihketta ja kirjakaupasta runokirjan. Mutta ne piikkipohjaiset tossut jäivät ostamatta. Lähdin pois, sillä halusin istumaan. Bussissa saa istua eikä tule tunne-elämäänsä kovettanutta vartijanuorukaista komentelemaan.