Olen
vuosia yrittänyt olla pidättyväinen kirjojen ostamisessa. Syynä ei ole
lukemisen väheneminen vaan se, että kirjahyllyni ovat täynnä. Jos uuden kirjan
ostan, se jää pöydälle, tuolille tai pahimmassa tapauksessa lattialle. Sitä
paitsi päässäni tikittää ajatus, että minulla on jo kaikki tarpeelliset kirjat
enkä tarvitse uusia. Riittää näissä nykyisissäkin lukemista loppuiäksi.
Kuluva
syksy on osoittanut pidättyvyyteni hauraaksi. Itsekurini on pettänyt: vähän
väliä olen ostanut kirjoja. Tänäänkin ostin kaksi. Tätä menoa en itse enää
kauan mahdu kotiini.
Kirjakaupat
ovat kummallisia paikkoja. Minun lisäkseni niissä on vain naisia. Tänään
poikkeuksena oli yksi miesmyyjä kassakoneen takana. Hän katseli minua
oudoksuen, että mitä tuo täällä tekee. Varmaankin nukkavieru olemukseni lisäsi
torjuntaa.
Miesten
houkuttelemiseksi kirjakauppoihin valikoimaa pitäisi laajentaa. Jos hyllyssä
olisi näkyvällä paikalla Biltema-katalogi, niin tilanne voisi olla toinen.
Jallu-lehti voisi myös auttaa menestykseen.
Molemmat
ostamani kirjat ovat tutkimuksia kirjallisuustieteen alalta ja käsittelevät
samaa aihetta, Olavi Paavolaista. Toinen kirja on nimeltään "Tulisoihtu
pimeään", toinen "Nukuin vasta aamuyöstä". Kirjoittajat ovat Panu Rajala ja Hannu
Riikonen, molemmat minulle tuttuja opiskeluajoiltani. Paavolainen on minulle
hyvin kiinnostava henkilö. Olen kulkenut hänen jäljillään tässä blogissanikin,
esim. täällä . Tohtoritasoisten kirjallisuustieteen tutkijoiden
elämäkertateokset ovat merkkitapaus. Samanaikainen ilmestyminen on silkkaa
sattumaa.
Tohtorit
ovat jo perusluonteeltaan toistensa vastakohtia, Riikonen tiukka tekstin ja
tulkintojen mies, joka ohittaa yksityiselämän, Rajala vuolas elämäkerturi,
pääpainoalueenaan tunnetusti erotiikka, ja Paavolaiseltahan siihen riittää
aineksia.
HS:n
kritiikit olen lukenut, nekin molemmat professoritasoisia. Kuisma Korhonen
kohtelee suhteellisen lempeästi Rajalan kirjaa. Riikosen kirjan kriitikoksi
ilmestyy yllättäen Pekka Tarkka, ikämies ja tuttu hänkin meille 70-luvun
kirjallisuusopiskelijoille. Hän ei ole kovin lempeä vaan tölvii Riikosta
pitkäveteisyydestä ja nukuttavuudesta. Kun muistaa Tarkan itsensä aikanaan
kirjoittamat kirjailijaelämäkerrat (mm. Salama, Lehtonen, Saarikoski), tuntuu,
että on väärän koulukunnan mies päästetty arvioimaan Riikosen kirjaa.
Mutta
minulle on tulossa mieluisia lukuhetkiä, kunhan pääsen alkuun. Ei kuitenkaan
aivan lähipäivinä.
2 kommenttia:
En voi sille mitään, että Rajalan lähestymistapa yleensä etoo minua. Hän kuuluu itse asiassa sellaiseen esteetikkojen koulukuntaan, jonka mielestä taiteilijan yksityiselämä on avain hänen töihinsä. Wagner oli monessa mielessä melkoinen paskiainen, mutta ei siitä voida päätellä että hänen työnsä olisivat paskiaismaisia. Päinvastoin uskon että töissä paljastuu sittenkin se taiteilijan omin päänsisältö. Poikkeuksia tietysti on, vaikkapa nyt osaltaan Salama. Yksityiselämän kiemuroiden selvittelyssä on toinenkin dilemma: arvioinnissa yleinen anakronismi, jossa ihmisten toimia arvostellaan nykyajattelusta käsin. En tätä mielellään sano, mutta esimerkiksi pöyristyminen Muhammedin ja hänen lapsivaimonsa tapauksesta on selvä anakronismi. Siltä pohjalta ei Muhammedin perustamaa uskontoa voi teilata, monilta muilta osiltaan toki - ja on syytäkin.
Olen pitkälti samaa mieltä Rajalan metodista. Siinä on usein selvää sensaatiohakuistuutta. Siinä mielessä hän lähenee monien viikko- ja iltapäivälehtien henkilöjuttujen lööppijulkisuutta. Toisaalta Rajalan tutkimukset ovat helppolukuisia ja saavat paljon lukijoita. Nämä Riikosen tyyppiset tutkimukset kiinnostavat vain asiantuntijoita.
Sitten on kyllä myös niitä taiteilijaelämäkertoja, joissa yksityiselämä ja tuotanto ovat yksi ja sama eriytymätön kokonaisuus. Hyvä esimerkki Pekka Tarkan Saarikoski-kirjat.
Viittaat kiihkoiluun ns. pedofiiliuskonno(i)sta. On selvä, että ikivanhojen uskonnollisten oppien arvioiminen nykynäkökulmasta on anakronismia. Silti sitä tapahtuu, ja se antaa aineksia ideologiseen halveksuntaan.
Pidän outona, miksi huomio suunnataan vain ikivanhoihin kirjoituksiin, kun samaa ilmiötä (pedofiliaa) tapahtuu laajoin mitoin toisessa ikivanhassa maailmanuskonnossa, mutta nykypäivänä, tosin "salaa". Onko syynä se, ettei siitä ole mainintaa tämän uskonnon pyhissä kirjoituksissa? Vai onko syynä pyrkimys olla suututtamatta enempää poliittisen uran kannalta tärkeää henkilöä?
Minusta korrektia olisi, jos kritiikki suunnattaisiin kaikkiin asianosaisiin, ei vain niihin, jotka sopivat omaan ideologiseen agendaan. Aika lailla samanlaiseen älylliseen epärehellisyyteen olen itsekin syyllistynyt, kun 70-luvulla osoitin mieltä vain yhdestä suunnasta tulleita ydinaseita vastaan.
Dessu
Lähetä kommentti