Armi ja Kili

Kuten hyvin tiedetään, nykyhetki on se huono ajanjakso, joka sijaitsee vanhojen hyvien aikojen ja valoisan tulevaisuuden välissä. Nykyhetkessä mikään ei suju, paitsi keihäänheitto.

Kannattaa siis palata menneisyyteen, muistoihin, nostalgiaan. Tänään Suomi palaa. Armi on täällä taas.

Minun sukupolveni tietää, kuka on Armi. Sukunimeä ei tarvitse mainita. Armi oli minun lapsuuteni superjulkkis. Meillä kotona oli hänen kuvansa käymälän seinällä. Äiti oli sen siihen ripustanut. Kuvassa Armi seisoi totisena uimapuvussa, sellaisessa yksiosaisessa, joita ei enää näe missään. Minulle on jäänyt pysyvään muistiin tämä kuva. Olin silloin noin viisivuotias. Ensimmäisiä lapsuudenmuistoja.

Äitiä ja isoäitiä Armi kiinnosti. Meille ostettiin kirja nimeltä Kaunotar katoaa kaukoitään. Sen on kirjoittanut T. Kalervo Keranto, joka mainitaan Armin manageriksi. Kustantaja on Kustannusosakeyhtiö Kivi (1953). Tämä kirja on nykyisin minun kirjahyllyssäni, en kuitenkaan ole sitä lukenut mutta kuvat olen katsellut. Niitä on paljon.

Kirjassa on hyvin isänmaallinen asenne Armiin ja hänen menestykseensä missi- ja avioliittorintamalla. Kirjan alkusivun motto on suoraan Vänrikki Stoolista: "Jotakin ehkä tietäisin, / olinhan siellä minäkin."

Armin menestys oli suomalaiselle itsetunnolle iso juttu, samaa luokkaa kuin olympialaiset. Se antoi uskoa siihen, että suomalaiset eivät olekaan mikään metsäläisrotu, koska täältä löytyy maailman kaunein nainen. Ja suomalainen nainen kelpaa vaimoksi ulkomaalaiselle menestyneelle miehelle.

Nuorempi sukupolvi ei ehkä tunne tapausta. Tämä "Kili" oli filippiiniläinen liikemies, joka iski Armin vaimokseen. Tarkkaan ottaen nimi oli Virgilio, lyhennettynä Gil. Suomalaisilla on tunnetusti vaikeuksia näiden klusiilien soinnillisuuden ja soinnittomuuden ääntämisessä, siksi Kili. Oli siinä varmaan vähän kateellista ivaakin.

Minulle on kerrottu, että olen nähnyt Armin ja Kilin. Itse en sitä muista. Heitä kuljetettiin ympäri maata junalla ja pysähdyttiin joka asemalla, jotta rahvas pääsi katsomaan. Jyväskylän asemallakin on pysähdytty, siellä minä olen ollut äidin kanssa töllistelemässä tätä ihmettä.

Ensimmäinen muistiini jäänyt töllisteltävä ihmejuttu oli vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun kaupunkiin tuotiin rekka-autolla valas. Sitä pääsi katsomaan, mutta sinne oli pääsymaksu. Se ei ollut kaunis, ja hajukin oli kamala. Parempi olisi muistaa Armi, mutta kun en muista.

Minulla on kesäasuntoni aitan ullakolla suuret kasat vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Selailen niitä aina joutessani ja skannaan talteen aarteita. Äskettäin löysin Seura-lehden numeroita vuodelta 1953. Ne olivat hyvin huonokuntoisia, pölyisiä, repaleisia, hiirien nakertamia, ehkä homeisiakin. Kiinnostavinta niissä oli jatkokertomus Armista nimellä "Löysin onneni Manilasta". Skannasin sen talteen, yhteensä 24 sivua. Liitteenä kuva yhdestä sivusta.

Armi on täyttänyt 80, ja tänään lauantaina hän on lehtitietojen mukaan menossa nykyisen miehensä ja lapsiensa kanssa katsomaan lapsuutensa maisemia Muhoksella. Siellä hänelle järjestetään kansalaisjuhla. Tässä on aistittavissa jonkinlaista suomalaista historian  havinaa, josta minäkin sain kokea lapsena pienen häivähdyksen. Tämä ei ollut sellaista pintaviihdettä kuin voisi päätellä nykyajan missijulkisuudesta. Siinä oli aikamoinen ensiaskel suomalaisen kansansielun kääntymistä kohti uutta aikaa.