Karnevaalia suunnitellessa

 

Hain matkalaukkuni ullakolta. Huomenna on pakkauspäivä. On aika lähteä reissuun kohti tuntemattomia seutuja.  

"Tuntematon" tarkoittaa tässä maata, jossa en ole ennen käynyt. Se on Malta. Viime aikoina olen kyllä lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja, joten minulla on nyt kyllä tietoa Maltan historiasta, maantieteestä, taiteesta ja kulttuurista. Vaikuttaa mielenkiintoiselta.   

Valitettavasti matka pitää tehdä lentokoneella. Mieluummin matkustaisin junalla ja laivalla, mutta se ei nyt onnistu. Paikan päällä näyttäisi sitten olevan tiheä bussiverkko, jolla pääsee saaren joka kolkkaan.  

Kyseessä on työmatka. Kahden hengen delegaatiomme osallistuu kongressiin, joka kestää kaksi päivää. Sen jälkeen puolet delegaatiostamme eli sihteerini neiti B. palaa kotimaahan. Minä aion jäädä.  Paluuaikataulua minulle ei ole määritelty. Tulen kun huvittaa. Ellei huvita, jään sinne. 

On varsin todennäköistä, että viivyn Vapun yli. Kirjoista en ole onnistunut selvittämään, millaiset vapunviettotavat siellä ovat vallalla. Ehkä siellä tulee ikävä kotimaan perinteitä. Pitää miettiä, pakkaanko matkalaukkuuni viimevuotisen vappuviuhkan. Se saattaisi helpottaa oloa, jos kaipaus käy sietämättömäksi.   

Entä vappunaamari? Sekin on jossakin tallella, ehkä löydän jos etsin. Se, jossa on iso nenä, paksut viikset ja kulmakarvat ja mustasankaiset silmälasit. Kun sen pistää kaupungilla naamalleen, aina herää epäily, kulkeeko siinä Groucho Marx, Henrik-Otto Donner vai Ben Z. Voisi olla kiinnostavaa testata, tunnetanko nämä henkilöt Vallettassa asti. 

Vappukarnevaalin tunnelmaan saattaisi sopia retki Gozo-nimiselle pikkusaarelle. Siellä on luola, jonne ihana nymfi Calypso nappasi vangikseen Odysseuksen, joka purjehti pitkin Välimerta. Eikä kiirettä ollut poispääsyn kanssa. Vuosikausia kului, ja itse Zeuksen piti puuttua asiaan ennen kuin matka pääsi jatkumaan.  

Kuva esittää suomalaista ikimuistoista vappuperinnettä - sitä että kerran vuodessa jokaisen kuuluisi karnevalisoitua. Klikkaa kuvaa jos teksti on liian pientä. Siinä on teekkareiden Äpyfoni vuodelta 1983. Toivotan lukijoille riemukasta vappua.

 

Kevään harmeja

 

Olen kaupunkikävelijä. Vaeltelen mielelläni pitkin Helsingin katuja ja rantoja. Pysähtelen, poikkean, käyn kurkistamassa, otan valokuvia, istahdan penkille, seisoskelen katsomassa.  Sellainen kiireetön kulkeminen miellyttää.  

Tällaisina keväisinä päivinä kuin tänään vaeltelu ei kuitenkaan miellytä, vaikka pitkän liukkaan kauden jälkeen niin luulisi. Yritin tänäänkin, mutta kävely ei sujunut. Syy ei ole jaloissa vaan nenässä ja silmissä.   

Onkohan minulle kehittynyt allergia? Silmiä kirvelee, aivastelen, nenä vuotaa. Piti käydä apteekissa ostamassa nuhasuihketta. Kotona piti sulkea ikkunat.   

Epäilen katupölyä.  

Ei minulla aikaisemmin ole tällaista ollut. Jotain pientä kyllä, mutta nyt on mennyt vaikeaksi. Siitepölyistä ei ole ainakaan koskaan aikaisemmin ollut haittaa, ei edes pujosta, jota kasvaa kesäasuntoni tien varrella.  

Katujen siivous on käynnissä, keskeiset paikat näyttävän olevan valmiita mutta työ jatkuu syrjäisemmillä alueilla. Muutama sateeton lämmin päivä on tuonut koko kaupungin ylle leijailevia pölypilviä.  

Autoni on edelleen talviteloilla kaukana keskustan ulkopuolella. Saa pysyäkin siellä vielä niin kauan, että saan Maltan-reissuni tehdyksi. Sitten siirryn kesäaikaan ja käynnistän muuton maalle. Mutta vielä ei ole sen aika.   

Kuvassa vihje kaupungin puhtaanapitolaitokselle: hankkikaa tällaisia vehkeitä helpottamaan meidän nuhanenien keväisiä harmeja.

 

Yön herkkuja

 

Olen yleensä vähän kranttu suuhunpantavan suhteen. Suosin terveellisiä ruokia, kasvisruokakin kelpaa, iloitsen erityisesti itämaisen keittiön annoksista.  

Joskus kuitenkin tulee poikkeuksia. Tässä eräänä yönä astelimme herraseurassa pitkäksi venähtäneen sidosryhmätapaamisen jälkeen Helsingin rautatieaseman editse. Siinä Makkaratalon kohdalla joku meistä huomasi sattumalta - se oli kai Watkinson - että ei yöllä voi mennä aseman ohi poikkeamatta nakkikioskille.  

Asemahallin öinen ruokatarjonta ei tunnetusti ole erityisen terveysvaikutteista. Ei ole koskaan ollut eikä ole vieläkään. Moni muistaa Möttösen. Se oli aikoinaan Helsingin aseman kuuluisin annos. Iso rasvainen lihapiirakka, varsinainen lötkö, ruma kuin mikä. Ja suosittu!  

Nyt herraseurueemme meni asemahallin kojuun, jonka listalla oli makkaraa. Ostin bratwurstin ranskalaisilla, ja paljon ketsuppia päälle. Juomaksi sentään jäävesi, ei limsa.  

Jostakin muistin salatuista sopukoista nousivat esiin nuoruuden nakkikioskit. Jyväskylän kirkkopuistossa oli yksi, joka tuli tutuksi. Sieltä sai aina ison annoksen makeaksi kuullotettua sipulia kaikkiin annoksiin. Se peitti alaikäisen hengityksestä kotona kielletyt aromit. Tukholmassa sai Sibyllakorv med mos -annoksen päälle kauhallisen bostongurkaa.  

Erityistä nostalgiaa jokainen 70-luvun Suomessa junareissuilla kulkenut tuntee maaseudun ja pikkukaupunkien asemaravintoloiden tarjontaan. Niissä oli muutakin kuin makkaraa. Katsokaa kuvaa - sen saa suuremmaksi klikkaamalla. Tarjolla oli monenlaisia herkkuja kansalliseen makuun. Tuollaisissa paikoissa minäkin muistan usein reissuillani poikenneeni. Huomaattehan alaosan tiukat ukaasit nuorisolle. Ne taisivat kuitenkin jäädä tyhjäksi julmisteluksi. Olen muistavinani, että syntymävuoden kohdalta väärennetty teinikortti kelpasi vaikka missä. Tosin kokemukseni oli 60-luvun puolelta.  

Kuva on vuodelta 1977 tai -78, selvästikin vapun aikaan. Sen voi päätellä alalaidan toisesta lapusta, josta ilmenee, että ravintolan lista elää vuodenajan herkkujen tahdissa.

 

 

 

Innovatiivista toimintaa

 

LISÄYS, kirjoitettu la 20.4.

Luin tänä aamuna toisen kirjakaupan mainoksesta, että äskettäin leikatun käsivamman vuoksi John Irving ei pysty signeeraamaan kirjaansa. Tämä ilmoitus tekee postaukseni ydinkohdan aiheettomaksi. Pahoittelen puutteelliseen tietoon perustuvaa irvailuani.
Dessu

===========================

Eilisessä postauksessani vastailin saamieni haasteiden kysymyksiin. Jos olisin siirtänyt vastaamisen tähän päivään, olisin yhdessä kohdassa vastannut toisin. Sellaista on maailman meno: kaikki muuttuu.  

"Minkä kirjan ostit viimeksi?", haasteessa kysyttiin. Eilinen vastaukseni on tänään vanhentunut, sillä ostin tänään kirjan. Matkustin sitä varten raitiovaunulla Töölöntorilta Akateemiseen kirjakauppaan. Satoi melkein kaatamalla, siksi raitiovaunu. Kuivalla säällä olisin kävellyt.  

Olen varmaan ennenkin maininnut, että olen vuosikymmenet kerännyt kirjoihini kirjailijoiden nimi- tai omistuskirjoituksia. Kokoelmani on aika laaja. Mukana on monta nobelistiakin. Täydennän kokoelmaani aina kun mahdollista. Tänään oli taas mahdollisuus - sitä varten Akateemiseen lähdin.  

Kirjailija John Irving on Suomessa markkinoimassa uutta kirjaansa "Minä olen monta" (In one Person). Ei Irving mikään ykkössuosikkini ole mutta aivan lukukelpoinen kuitenkin. Tunnen hänen tuotantoaan ihan sieltä "Kaikki isäni hotellit" - ja "Garpin maailma" -teoksista asti.  

Nyt olin menossa ostamaan uusimman ja pyytämään nimikirjoituksen. Ensin oli haastattelu, jonka hoiti suomentaja Kristiina Rikman. Sitten siirryttiin jonoon pyytämään signeerausta.  

Mutta, mutta... Ei mennytkään niin kuin tavallisesti. Kun pääsin pöydän ääreen ja avasin kirjan nimiösivun, kirjailijalla ei ollutkaan kynää vaan hän löi sivulle leiman ja sanoi voilà, katsoi silmiin ja hymyili metkasti, ja sitten seuraava asiakas ja kirja. Jono eteni tosi sukkelasti.  

Nyt minulla on siis kokoelmassani uusi kirja, joka on varustettu kirjailijan leimalla (kuva). Miten siihen pitäisi suhtautua? Mietin, onko se kirjailijan itsensä keksintö vai kustantajan vai kirjakaupan. Tekeekö kirjailija saman Euroopan kiertueensa muissa maissa?  

Kirjakaupassa oli haastateltavana muitakin uusien kirjojen tekijöitä. Viereisessä jonossa oli MTV3:n ranskan-kirjeenvaihtaja signeeraamassa Rivieraa, Nizzaa ja Cannesia esittelevää uutuuskirjaansa. Seuraavana haastateltavaksi tuli Eduskunnan puhemies, jolta myös on tullut uusi kirja. Kummallakaan ei näkynyt leimaa. Kynällä kirjoittivat. En silti ostanut.  

*    *   *     

Dessu, joka on tunnetusti innovatiivisuuteen innostuneesti suhtautuva kansalainen, tarjoaa nyt jatkoidean kaikille maailman kirjailijoille, kustantajille ja kirjakaupoille. Pistäkää ihmeessä kirjailijan nimikirjoitus jo kirjapainossa siihen nimiösivulle. Sillä tavalla sen saisivat kaikki kirjan ostajat. Eikä tarvitsisi vaivata kirjailijaa paikalle.  

Lohdutukseksi itselleni kaivoin hyllystäni John Irvingin edellisen teoksen. Siihen sain aikoinaan ihan kynällä kirjoitetun nimikirjoituksen (kuva 2). Kyllä se oli mieluisampi.

 

 

Haasteellista

 

Blogeissa kiertää haasteita ja kyselyitä. Olen vähän huono sellaisissa, sillä usein ne jäävät. Tällä kerralla yritän kohentaa huonoa mainettani ja vastata samalla kerralla peräti kahteen haasteeseen. En ole aikoihin mihinkään kyselyyn osallistunut, joten ehkä on aika parantaa tapansa.  

Haasteita kuuluu jatkaa. En kohdista haastetta kenellekään nimeltä mainiten. Jatkakaa, hyvät lukijat, jos haluatte. Älkää jatkako, jos ette halua. 

HAASTE 1 :

1. Mikä kirja olisi paras kuvailemaan sinun elämääsi?
Vaihtelee vuosittain, mutta juuri nyt niitä on kaksi, samaa aihepiiriä mutta eri näkökulmasta:

Yoshida Kenko: Joutilaan mietteitä

Tom Hodgkinson / Matthew De Abaitua (toim.) Matkaopas joutilaisuuteen
 
2. Luetko runoja?
Kyllä, kaiken aikaa, hitaasti, yleensä yhden päivässä.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
Mieluummin divareissa. Aika usein Pentinkulman päivillä ja Vanhan kirjallisuuden päivillä. Välillä myös Mukkulassa.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Ikiaikainen suosikkini Pentti Haanpää on jokseenkin kokonaan filmaamatta, vaikka hänen tekstinsä hyvin siihen muotoon taipuisivatkin. Eivät kuitenkaan taitaisi olla kaupallisesti kannattavia aiheita.
 
5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Ensimmäisenä tulee mieleen Tolstoin Sota ja rauha.

6. Onko sinulla salaisia lempikirjoja, joita et kehtaa paljastaa?
Kelpaisikohan tähän Apollinairen "Hirveä Hospodar"? Tai sitten Anni Polva, joka on piilossa kesämökin kirjahyllyssä (ks. kuva).

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
Kiinnostavimmat taitavat olla jo tuonpuoleisessa.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
Olisikohan Josef Knecht (Hermann Hessen Lasihelmipelin "Magister"). Toinen olisi Faust.

 
9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?
Tässä kysymyksessä mieleen juolahtavat sellaiset vähän keskimääräistä viekkaammat, kuten Mark Twain, George Bernard Shaw, Eugene O´Neill ja August Strindberg. Ja Haanpää tähänkin.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
Divarista löytyi Kerstin Ekmanin Händelser vid vatten.

11. Mitä luet juuri nyt

Monta kirjaa menossa yhtä aikaa, kuten aina. Päällimmäisenä tuo ed. kohdan Ekman. Muita: La grande parade (kuvataidekirja) / Eeva-Liisa Manner: Varokaa voittajat / Heikki Salo: Kahlekuningaslaji - laululyriikan käsikirja /  Ville Ranta: Eräänlaisia rukouksia (sarjakuva) / Päivi Lehtola: Järven syvyyden mittaaminen /

====================================

HAASTE 2 :

Jos olisin vesi, olisin Längelmävesi. Sen rannalla vietän kesäni. 

Jos olisin kukka, olisin vanamo - "Tuoksut vanamon ja varjot veen..."
Jos olisin eläin, olisin kanarialintu. 

Jos olisin soitin, olisin sähkökitara.
Jos olisin hedelmä, omena (valkea kuulas)
Jos olisin talo, olisin vanha hirsitorppa, jonka raot on täytetty sammaleella. 

Jos olisin kirja, olisin nahkakantinen kootut teokset.
Jos olisin maisema, olisin kesäyön näkymä saunan laiturilta järvenselälle.
Jos olisin juoma, vaahtoava tuopillinen keskikaljaa.
Jos olisin puu, olisin kukkiva pihlaja.
Jos olisin joku, olisin nuori ja notkea.

 

Ymmärtämisen ylistys

 

Ei taida olla toista kirjailijaa kuin Paavo Haavikko, jota olen lukenut niin paljon ja ymmärtänyt niin vähän. Ja silti lukenut aina vaan lisää.  

Kirjoitan lukiessani kaikenlaista muistiin. Nyt tarttui haaviin tällaisia kohtia jostakin kaiken keskeltä:

 

"On julmaa tuomita syntymättömiä. 

      Ja mies syntyy maailmaan vasta

kun hän löytää itsensä.

      Hän löytää itsensä, jos sattuu kohdalle.

Jos sattuu kohdalle, kun miestä tarvitaan, 

      ja jos hän on se mies, jota kysytään.

Ja jos hän vastaa siihen: se olen minä." 

                (Sulka - tarina kasvatuksesta kolmessa näytöksessä - 1973)  

*   *   *   

"Hirveästi menetti nainen, ihan kaiken, ja paljon meni mieheltäkin.

      Naiset voitti.

Ja kun nainen lopulta voittaa se menettää kaiken." 

                (Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää - 1976)  

Pilkkaako? Kehuuko? Puhuuko pötyä? Onko perää? Nainen varmaan ymmärtäisi. Ymmärränkö minä? Ehkä vain hämärästi aavistan, eikä enempää tarvitakaan. Pääasia että jää mieltä rassaamaan.

 

(Kuva: "Onnea rapsuttamassa")

 

 

Aivovoimistelua

 

Iäkäs sukulaismummo, jota silloin tällöin poikkean tervehtimässä palvelutalossa, muistutti taas minua tuomaan tullessani ristisanatehtäviä. Niiden ratkominen kun pitää hänen aivonsa kunnossa.  

Voi pitää paikkansa - ainakin mummo on harvinaisen vetreä yläpäästään ollakseen kohta 95-vuotias. Jaloista ei voi sanoa samaa. Koko ikänsä mummo sanoo ratkoneensa ristisanoja. Rutiini on kova.  

Niinpä minä toimeksi saaneena poikkesin markettiin ja menin lehtihyllyille. Ristikkolehtiä on valtavasti, ja tuntuu että niitä on vuosi vuodelta enemmän. Ratkomisen täytyy olla laajalti suosittu kansanhuvi, ei sellaiselle määrälle lehtiä ole muuta selitystä. Ostin parikymmentä lehteä, niistä tuli kassi täyteen. Yhden jätin itselleni, muut vein mummolle.

Minulle ristisanat eivät ole koskaan olleet erityisen innostavaa ajankulua. Varmaankin pitäisi innostua, kun noista omista aivoistakaan ei koskaan tiedä. Mutta kärsivällisyys ei riitä, aina ristikot jäävät kesken. Mummolla tulee valmista. Hänelle kelpaavat kaikki lajityypit, myös kryptot. Minusta ne ovat erityisen yksitoikkoisia. Sudokun ideaa mummo sen sijaan ei ollut ymmärtänyt. Yritin taas seltittää hänelle.  

Varmaankin mummo nyt ratkaisee sudokut siinä missä muutkin. Minulle ne ovat erityisen mahdottomia. Olen kokeillut mutta aina epäonnistunut kaikissa muissa paitsi Hufvudstadbladetin sudokussa, mutta se onkin tarkoitettu lapsille. Siinä on käytössä numerot 1 - 6, ei 1 - 9, kuten kuuluisi. Olen numeroasioissa lapsen tasolla, en jaksa paneutua. Ongelma todettiin jo lukion matematiikantunneilla, tosin ihan muussa kuin sudokun ratkaisemisessa.  

*   *   *     

Kuvaksi skannaan blogin lukijoiden iloksi tavallista kieromman ristisanatehtävän. Kirjailija Juhani Peltonen (1941 - 1998) julkaisi aikoinaan Ylioppilaslehdessä ja Helsingin Sanomissa monella eri pseudonyymilla tarinoita, tehtäviä, jakeita, ylivertaisia viisauksia, aatosten soihtuja, valioaineita ja muuta mielenkiintoista. Hän julkaisi myös itse laatimiaan ristisanatehtäviä, joista hän käytti nimitystä "sanakalteri". Ne vaativat ratkaisijaltaan asennetta.  

Peltosen salanimiä olivat mm. J. U. Mala, Felix Navita, Arvid Klevö sekä Enokonda.  Oheinen näyteristikko on julkaistu HS:n lauantaisivuilla joskus vuonna 1984. Yleisessä tiedossa ei ollut, kuka mainittujen nimimerkkien takana on, ellei lukija sattunut olemaan ns. valistunut arvaaja. (Näyteristikon olen skannaanut kirjasta "Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta", WSOY 2007 toim. Harri Haanpää.)  

Kokeilkaapa, arvoisat lukijat, ratkaisutaitoanne. Jos vaikeuksia ilmenee, ei silti ole syytä hätääntyä. Ratkaisut löytyvät kuvan alareunasta. - Kuvan saa suuremmaksi hiirellä klikkaamalla. (P.S. tätä tehtävää en vienyt mummolle.)

 

 

Huhtikuu on kuukausista julmin

 

Kuljeskelin Töölön rannoilla. Lumi on jo jalkakäytäviltä poissa, mutta penkkoja ja liukkaita kohtia on jäljellä. Ei voi kulkea vapaasti, pitää kiertää ja varoa liukastumispaikkoja.  

Kaikki on likaista. Lumi ei ole valkoista vaan harmaata sotkua. Talven hiekoitukset pölyävät autojen pyöristä. Vasta ydinkeskustan kadut on lakaistu.   

Minä en ole vielä ottanut autoani käyttöön. Se seisoo kaverini omakotitalon tyhjässä tallissa kaukana Vantaalla. Siellä se on seissyt koko lumisen ajan, poistin sen käytöstä, irrotin vakuutuksista. Edes talvirenkaita en siihen vaihtanut. En halunnut hienon Yarikseni joutuvan enää aurauslumikasojen alle Töölöntorin lähikaduilla. En tarvitse autoa muuhun kuin kesäajoon mökilleni. Odotan lumen lopullista sulamista, vasta sitten otan auton käyttöön.  

Puistojen käytävät ovat vielä osittain jäässä. Keskuspuiston poluille on nyt hengenvaarallista mennä, sillä ne ovat puiden varjossa eivätkä vielä lähelläkään sulamista. Puistojen nurmikot ovat ruskeita ja täynnä sotkuja - rumia. Puistojen kauniit puut näyttävät rumilta. Jopa suosikkipuuni hevoskastanja Yliopiston kirjaston nurkalla on aivan kelvottoman näköinen.  

Meidän pohjoinen luontomme ei toteuta itse sitä idylliä, jonka tuntematon runoilija kirjoitti ihmisille ohjeeksi kyltteihin, joita joskus kauan sitten pystytettiin puistojen reunoille. Eipä ole kylttejä enää näkynyt.  

Onneksi pääsen julman kuukauden loppupuolella pakoon. Lähden saarelle nimeltä Malta. Siellä on uskoakseni kauniimpaa.

 

Taidetta Tukholmassa

 

Äskeisen Oslon-matkani lopussa pysähdyin pariksi päiväksi Tukholmaan tuttavia tapaamaan. Tukholma on minulle tärkeä kaupunki. Asuin siellä 70-luvulla, ja paljon tärkeää tapahtui niinä vuosina.  

Majapaikkani sijaitsi keskellä Södermalmia, Tukholman viehättävimmässä osassa. Ilmapiirissä on vähän samaa kuin Helsingin Kalliossa ja Punavuoressa. Söder on otollinen alue kävelyretkille, mutta nyt en paljon ehtinyt. Päätavoitteeni oli käydä katsomassa näyttely, joka on herättänyt huomiota Suomessa asti. Sen sijaintipaikka on Moderna Museet Skeppsholmenilla.  

Tukholman nykytaiteen museo oli 70-luvulla jännittävä paikka. Sen kuppilassa tapasi aikoinaan poikkeuksellisen mielenkiintoisia ihmisiä - enimmäkseen taideopiskelijoita. Kävin siellä usein.  

Nyt museossa on näyttely taiteilijalta, josta en aikaisemmin ole tiennyt mitään. Hänen nimensä on Hilma af Klint (1862 - 1944). Näyttely on saanut laajaa huomiota Suomenkin lehdissä, Hesarissa ja HBL:ssä oli molemmissa poikkeuksellisen laaja esittely . Niiden herättämän kiinnostuksen perusteella halusin näyttelyn nähdä.  

Taiteilija oli jonkinlainen mystikko, esoteerisia asioita harrastava. Häntä luonnehditaan abstraktin taiteen edustajaksi aikana, jolloin sellaisesta ei tiedetty mitään. Maalauksensa hän määräsi pidettäväksi piilossa monta vuosikymmentä kuolemansa jälkeen. Siksi Wassily Kandinsky ja muut abstraktin taiteen pioneerit ehtivät julkisuuteen ensin.  

Voin sanoa, että näyttely oli poikkeuksellisen vaikuttava. Minulla ei ole erityisempää taipumusta mystiikan suuntaan, mutta nämä isokokoiset maalaukset olivat kertomus hyvin omaperäisen taiteilijan sielunmaisemasta. Niistä vaikuttui, niitä pysähtyi katselemaan.   

Jos Tukholmassa käytte, poiketkaapa katsomaan. Näyttely jatkuu toukokuun loppuun saakka. (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusintoja

 

Eilen sattui sellainen kummallinen tapaus, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa James Bondia "Älä kieltäydy kahdesti" (Never say never again). Ei ollut tarkoitus, mutta niin vaan kävi.  

Sunnuntaina sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa Elia Kazanin ohjaamaa elokuvaa Eedenistä itään. Se oli kyllä tarkoituskin katsoa.  

Tänään sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta Roman Polanskin elokuvaa Yhdeksäs portti. Sen olin ajatellut tallettaa digiboxin kovalevylle ja katsoa joskus myöhemmin, mutta niin vaan kävi, että katsoin heti.  

Kaikki kolme elokuvaa olen nähnyt ennenkin, Kazanin montakin kertaa. Välillä tulee kysyneeksi itseltään, onko järkeä katsella uudestaan ja uudestaan samoja elokuvia.  

Mielestäni klassikoita voi ja on syytäkin katsoa moneen kertaan. Eedenistä itään on sellainen, muut eivät. Bondin ovat omalaatuinen erikoistapaus. Niitä television mainoskanavat veivaavat uusintoina vuodesta toiseen. Sopii epäillä, riittääkö niille katsojia, kun koko sarja tulee alusta loppuun vähän väliä. "Rakastetuiksi" niitä luonnehdittiin ennakkomainoksessa.  

Minä olen katsonut kaikki Bondit heti uutena jonnekin 1980-luvun puoliväliin saakka. Sean Conneryn aikakauden filmeistä voin sanoa pitäneeni, Roger Moorekin kelpasi, mutta sen jälkeen kiinnostus hiipui. Uusimmissa hahmoa on uudistettu, varmaankin oikeaan suuntaan, mutta alkuperäinen charmi on jäänyt tavoittamatta.  

Eilinen "Älä kieltäydy kahdesti" (1983) jäi Conneryn viimeiseksi. Edellisestä oli kulunut jo kymmenen vuotta, ja Moore oli jo pitkään ollut "oikea" Bond. Connery kuitenkin saatiin palaamaan vielä kerran, tosin väärän tuotantoyhtiön produktioon. Connery oli siinä vaiheessa jo viisikymppinen ikämies. Se aiheutti runsaasti piruilua - Bondin pitää olla nuori ja notkea.  

Mutta kyllä siitä ihan kelvollinen tuli. Charmi oli tallella, vaikka notkeudessa saattoi olla pientä vajausta.  

Vieläköhän riittäisi Connerylla potkua uuteen paluuseen? Mikä ettei - kyllä ne pakolliset takaa-ajot hoituisivat vaikka pyörätuolilla, kuten pilakuvassa vuodelta 1983 irvaillaan. Konnien listimiseen olisi varmasti kehitettävissä salainen ase pyörätuonin käsinojaan. Kaunotarten kaatamisessa ei ikämiehellä tietenkään ilmenisi ongelmia.

 

 

 

 

Matka Osloon

Pistäydyin ohimennen Oslossa. Laivalla meren yli ja sitten junalla. Vältän lentämistä aina kun mahdollista. Mikäpä hoppu minulla - puolieläkeläisellä.  

Kun matkustaa junalla pitkän matkan, jää aikaa miettiä ja katsella ikkunasta outoja seutuja. Se on mielenkiintoista. Pitää pitää varansa, ettei unohdu lukemaan, vaan todellakin katselee maisemia. Lukea ehtii sitten kotonakin.  

Tätä tavoitetta palvelemaan päätin jo kotona lähtiessä etsiä matkalukemiseksi mahdollisimman tylsän näköisen opuksen. Työpaikaltani sellainen löytyi, kuten oletinkin. Se oli tutkimusraportti "Palvelujen saatavuus muutoksessa".  

Tavoite toteutui. Lukematta raportti jäi, mitä nyt vähän selailin. Mukavampi oli katsella junan ikkunasta Värmlannin maisemia ja miettiä, onko palvelut siellä ajettu yhtä kurjaan tilaan kuin Suomen syrjäseuduilla - ja aika pitkälle kaupungeissakin.  

*    *    *  

Menin Osloon vanhan ystäväni ja kollegani jälkikasvun hääjuhlaan. Hauskaa oli, vaikka ei tapeltukaan. Ei erityisemmin edes juopoteltu, mikä tuntui suomalaisen hääperinteen näkökulmasta omituiselta.  

Mutta Norja onkin tunnettu urheilumaa. Häissäkin puhuttiin urheilusta. Siinä maistuu terve elämä.   

Norjalaiset ovat hienotunteista väkeä. He välttivät pahoittamasta suomalaisen vieraan mieltä eivätkä ottaneet keskustelun aiheiksi sellaisia urheilulajeja, joissa suomalaiset eivät pärjää. Sellaisia kuten hiihto ja mäkihyppy.  

Sen sijaan keskusteluun nostettiin sellaisia lajeja, joissa suomalaiset pärjäävät. Sellaisia kuten jalkapallo.  

Tällainen huomaavaisuus tietysti ilahdutti minua, vaikka en jalkapallosta paljon ymmärräkään. Olen kuitenkin nyt tullut tietämään, että Suomi on aivan maailman kärkeä siinä lajissa. Maailmanmestarin kanssa tuli juuri tasapeli.  

Norjalaiset ihailivat suuresti Suomen taktiikkaa kyseisessä pelissä. Kentällä oli ollut kymmenkunta maalivahtia ja yksi hyökkääjä. Uutta, luovaa ajattelua, joka tuotti tulosta.  

Minulta oli jotenkin päässyt lipsahtamaan ohi kyseinen ottelu, mutta norjalaisilta sain tarkan raportin pelin tapahtumista. Minulla oli kyllä täydentävää historiallista tietoa suomalaisen jalkapallon suurenmoisesta menestyksestä. Jossakin trivial pursuit -pelissä muistiini on takertunut tieto, että Suomen jalkapallojoukkue oli lähellä maailman kärkeä jo niinkin aikaisin kuin 1912. Sen vuoden olympialaisissa Suomi oli vahvasti mukana mitalipeleissä, mutta jäi neljänneksi. Ei taida Norjalta löytyä vastaavaa sadan vuoden menestyssarjaa.  

Kuva on jalkapallo-ottelusta noin vuodelta 1900 - tekijä tuntematon englantilainen taiteilija. Toisen joukkueen sinivalkoinen peliasu antaa mahdollisuuden aavistella, minkä maan joukkue siinä on vauhdissa.