Talviurheilua

 

Dessu on sitä sukupolvea, joka muistaa pikkupoikavuosiltaan sellaiset talviurheilusuuruudet kuin Haku-Veikko, Susi-Kalle, Mäntyranta ja Kankkonen. Heidän sankaritekonsa tulivat tutuiksi, kun opettaja kantoi suurkisojen aikaan kotiradionsa luokkaan ja siitä kuunneltiin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen sinivalkoista selostusta suorana. Koulupäivän muut puuhat saivat väistyä kansallisten merkkitapahtumien tieltä. Lopuksi noustiin seisomaan kuuntelemaan Porilaisten marssi.  

Se oli vielä kansallisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Jotain lapsekkaan tervehenkistä siinä oli, tai ainakin sen yritystä. Illalla sitten lähdettiin joukolla hiihtämään.  

Tänään katsoin joutessani televisiosta hiihtokilpailun. Pisti mietteliääksi. Ei olisi kannattanut. Jokin on perin pohjin muuttunut, enkä tarkoita nyt Suomen menestystä.   

Urheilu on menossa pilalle, sillä siitä on kadonnut viattomuus, rehtiys. Bisnes on pilaamassa urheilun, kuten kaiken muunkin, mihin pääsee koskemaan. Leikki on kaukana. Eikä tämä koske pelkästään talviurheilua.  

Urheilun vaatimukset menevät mahdottomuuksiin, sekä huipputasolla että lasten harrastuksissa. Tuttava kertoi  esimerkin omasta perheestään. Perheen vähän toisella kymmenellä oleva poika harrastaa jalkapalloa. Hän olisi halunnut osallistua koulunsa orkesterin mukana myöhemmin keväällä Skolmusik-festivaaliin. Jalkapalloseuralle se ei  käynyt. Poissaolo kahdesta treenistä tarkoittaisi erottamista jalkapallojoukkueesta.  

Dopingia, valehtelua, väkivaltaa, aivovammoja, fuskausta, huumeita, julkista kännäämistä, välinekikkailua,  manipuloituja otteluita, tolkuttomia rahasopimuksia, siivotonta kielenkäyttöä, faniöykkäröintiä, uhoa. Tällainen on päällimmäisenä, sen varjoon jäävät hienotkin yksilösuoritukset.   

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suhtaudun erityisen kriittisesti jääkiekkoon. Se jos mikä kulkee bisnes edellä, muut arvot saavat väistyä. Osa maksavasta yleisöstä maksaa juuri nähdäkseen teurastuksia. Näitä varten nyt aiotaan rakentaa uusi halli, joka peittäisi Olympiastadionin piiloon taakseen. Vanha halli on sekin lähellä kotiani. On havainnollista mennä kävelemään hallin lähettyville otteluiden loppumisaikaan. Näkee kummallisia asioita.  

Kuvassa talviurheilua raikkaimmillaan. Käynnissä on sekajoukkuekamppailu nimeltä Hippa. Pelin tilanne on "Sixty-nine". Joukkueessa pelaavat Jörn Donner ja Ritva Vepsä. Peli vaikuttaa kiinnostavalta. Sopisi varmaankin olympialajiksi näiden monien uusien lajien lisäksi.

 

Äkäisen näköiset

 

Muistikuva yliopiston kasvatustieteen seminaarista kaukaa 1970-luvulta:  

Iäkäs professori pisti meidät opiskelijat miettimään, millaisia ominaisuuksia on hyvällä opettajalla. Kaikenlaisia ehdotuksia tuli: oikeudenmukainen, huumorintajuinen ja ties mitä.  

Lopuksi professori itse esitti näkemyksensä: hyvällä opettajalla on kaksi välttämätöntä ominaisuutta: 1) Iso mies 2) vihaisen näköinen.  

Ilmeestä saattoi päätellä, ettei professori ehkä aivan vakavissaan ollut. Ainakaan käytännössä näin ei ole Suomen kouluissa toimittu. Opettajien enemmistö on naisia, ja silti pisatutkimusten kärjessä keikutaan.  

Ehkä professori muisteli vanhanajan lukkarinkoulua? Vanhojen kirkonmiesten olemukseen liittyi ankaruus. Tämä tuli mieleeni, kun luin Länsi-Uusimaasta ongelmasta, joka on kasvanut suuriin mittoihin Vihdin seurakunnan lastenkerhossa. Siellä vanhan pappilan kerhohuoneen seinällä riippuu kuva kahdesta entisajan kirkkoherrasta.   

Kuvat ovat pelottaneet kerhon lapsia. Kirkkoherrat ovat synkkäilmeisiä, mustiin pukeutuneita, aivan kuin jotain mörköjä. Sellainen tulee painajaisiin. Luuraako äkäisen näköinen kirkkoherra yöllä sängyn alla ja kömpii sieltä esiin. Nyt kuvat on vanhempien vaatimuksesta päätetty siirtää pois lasten kerhohuoneen seinältä.  

*   *   *    

Vihdin tapauksesta mieleeni nousee toinen muistikuva kaukaa 1960-luvun alusta. Olin silloin noin kymmenvuotias. Vietin kesälomaa maalla sukulaistalossa.  

Minut pistettiin toimittamaan asiaa kirkonkylään. Piti hakea tilattu papintodistus. Menin polkupyörällä salkku tarakalla ja tarkasti ohjeistettuna, miten pappilassa piti toimia. Muistan, että jännitin.  

Koputin vanhan pappilan kanslian oveen. Kuului mörähdys. Uskalsin avata oven. Siellä istui vanha ryppynaamainen kirkkoherra ison kirjoituspöydän takana ja tuijotti minua. Jotenkin onnistuin tervehtimään ja selittämään asiani. Minulla oli lappu mukana, jossa selitettiin, että tälle pojalle saa antaa sen tilatun todistuksen. Ojensin lapun kirkkoherralle. Hän luki sitä pitkään, vilkaisi välillä minua. Muistan tuijotuksen ja suun asennon: huulet olivat tiukasti yhdessä ja suupielet alaspäin. Sitten kirkkoherra kysyi möreällä äänellä:  

- Kenenkäs poikia sitä ollaan?  

Hätäännyin aika lailla. Tällaiseen minua ei ollut ohjeistettu. Jotain sain soperretuksi. Kirkkoherra otti pöydältä silmälasit, pyöreälinssiset, joiden sanka piti pujottaa kuin koukku korvan taakse. Sitten hän tuijotti pitkään minua sanomatta mitään. Suupielet edelleen alaspäin.  

- Onkos pojalla pysynyt Jeesus mielessä?  

Nyt tuli jo pakokauhu. En muista mitä vastasin. En varmasti mitään tolkullista. Onneksi muisti on armollinen. Jotenkin kuitenkin pääsin sieltä pois. Paperi tuli salkkuun ja maksu maksetuksi. En muista, tuliko painajaisia sängyn alta kysymyksiä heittävästä kirkkoherrasta.   

Kuvissa ne Vihdin lastenkerhon kaksi kirkkoherraa, ylempänä W. J. P. Hidén (maalannut K. Rein) ja Aukusti Oravala (maalannut Veikko Vionoja). (- Minun kertomukseni tapahtumapaikka ei ollut Vihti)

 

Metsän poika

 

Takana on viisi päivää elämää metsämökissä.  

Metsämökki sijaitsee pohjoisella Pirkanmaalla Näsijärven itärannalla, siellä Runebergin ja Gallen-Kallelan maisemissa. Olen vieraillut siellä ennenkin. Tällä kerralla erikoisuus oli se, että mökin isäntä poistui paikalta kahden päivän jälkeen ja sain nauttia vieraanvaraisuudesta ylhäisesti yksin.   

Ei televisiota, ei radiota, ei sanomalehtiä, ei nettiä. Vain vanha Nokia taskussa hätätilanteita varten. Hätää ei tullut, vaikka seutu on karhujen ja susien kansoittamaa. Eivät tulleet näkyviin. Jäniksen jälkiä näkyi.  

Jääkaapissa oli grillimakkaraa, sinappia, perunoita, sipulia, voita, juustoa ja olutta. Ruokakomerossa oli lisää olutta, ruisleipää, näkkileipää ja monenlaisia säilykepurkkeja, kuten hernekeittoa ja nötköttiä. Kahvi puuttui. Viimeistään nyt on kumottu joulun alla pitämäni kasvisruokadieetin vaikutukset.  



Hiihdin joka päivä. Käytössäni oli vanhat puusukset - Järviset - ja niihin sopivat monot. Tuntui tutulta. Noilla suksilla ikäpolveni hiihti  kouluvuotensa ja nuoruutensa. Latu meni enimmäkseen pelloilla ja järven jäällä. Yksi isompi nousi, alamäet kohtuullisen loivia. Kilometrien arviointi on vaikeaa. Ehkä yhteensä joitain kolmisenkymmentä.   

Oli myös pilkkivehkeet, mutta en viitsinyt ryhtyä. Saunarantaan hakkasin avannon, jossa viruttelin saunatauolla varpaita. Saunomiset olivat pitkiä ja hartaita. 

Voiko suomalainen mies mitään enempää toivoa? Korkeintaan paluuta kaupunkiin.

 

 

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä..."

 

Kansa tungeksii nyt Saariselällä ja muissa hiihtokeskuksissa. Minä en tungeksi. Oli kyllä kutsu mutta en lähtenyt. Olen joskus käynyt mutta viihtynyt huonosti. Menee aina rillutteluksi.  

Olen tullut huonoksi lähtemään yhtään mihinkään, jos ei ole pakko. Toinen mihin en lähtenyt, on Rio de Janeiron karnevaali. Sinne minua yllytti sihteerini, kuten aiemmin kerroin. Ehkä joskus toiste.  

Lehdestä luin hiihto-ohjeita. Enää ei sovi huutaa "latua", jos aikoo ohittaa. Hyvä tietää, mutta en minä luultavasti ketään haluaisi ohittaa. Hiljakseen hiihtely on nautinnollisinta. Kun viimeksi vuosi sitten kävin muutaman kerran hiihtämässä Keskuspuistossa, oli kummallista nähdä aivan tavallisen näköisiä miehiä läähätystilassa reuhaamassa jalat levällään pitkin kaunista metsämaisemaa. Se on sitä "vapaata" hiihtotyyliä. Silkkaa stressiä.  

Hillityllä perinteisellä tyylillä etenivät naiset. Ja minä. Ei mitään mahdotonta kiirettä. Tärkeää on myös katsella ympärilleen.  

Lehdessä kerrottiin, että HS:n Lauantai-sivujen kymmenhenkinen toimitus on tänä talvena hiihtänyt yhteensä 710 km. Aika hyvin! Minun täytyy tunnustaa, että en ole itse hiihtänyt vielä metriäkään. En oikein tunne enää itseäni kunnon suomalaiseksi, kun näin kelvoton olen. Kyllä kai jokaisen kelpo suomalaisen hiihtää pitää, kun lunta on. Itsesyytökseni hieman lientyivät, kun luin, että HS:n tulos oli neljän henkilön tekemä. Kuudella toimittajalla ei ole osuutta asiaan.  

Lapsena olin kova hiihtämään, niin kuin kai kaikki muutkin. Jyväskylässä oli hyviä reittejä Laajavuoren, Kypärämäen ja Tuomiojärven maisemissa. Koululaisille jaettiin kansanhiihtokortti, johon merkittiin hiihdetyt kilometrit ja pyydettiin joltakin - enimmäkseen kai äidiltä - nimikirjoitus todistamaan jokainen merkintä. Jos en ihan väärin muista, minun korttini sisälsi talvikauden päättyessä suunnilleen samat lukemat kuin tuo Hesarin Lauantai-toimituksen yhteistulos.  

Olen tullut ymmärtämään, että nykykoululaiset eivät paljon flatahiihdosta perusta. He laskettelevat. Olisiko vieraantumisen yhtenä syynä välinekehittely, jonka painopiste on edellä kuvatun stressihiihdon edistämisessä? Minäkin ostin sellaiset enkä pidä ollenkaan. Tarvittaisiinko paluu hiihdon alkulähteille? Pistän tähän nähtäville vähän perustietoa. Lähteinä ovat Pikku Jättiläinen ja Paras kaikista.  

Minä lähden huomenna muutaman päivän hiihtolomalle kaverin mökille Näsijärven maisemiin. Voi olla, että siellä hiihdetäänkin. Ainakin otan pipon mukaan varusteeksi. Runositaatiksi aiheeseen liittyvää Eino Leinoa:  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun hanki on hohtava alla,

kun taivas kirkasna kaareutuu -

mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,

tuul' ulvovi, polku on ummessa

ja tuisku on taivahalla.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun ystävä häll' on myötä,

kun latu on aukaistu edessään -

mut parempi hiihdellä yksinään,

tiens' itse aukaista itselleen

ja yksin uhmata yötä.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun tietty on matkan määrä,

kun liesi viittovi lämpöinen, -

mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,

joka outoja onnen vaiheita käy

eikä tiedä, miss' oikea, väärä.  

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun riemu on rinnassansa,

kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' -

mut käypä se laatuun hiihtää myös

hiki otsalla, suurissa suruissa

ja kuolema kupeellansa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuori ja notkea

 

Kävin jokin aika sitten työterveyslääkärillä. Jännitin turhaan. Eeva-lääkäri, jonka piinallisiin kysymyksiin  elämäntavoistani olin taas varautunut, olikin jatkokoulutuksessa. Sijainen oli nuori nainen ja paljon lempeämpi. Ei kysellyt kiusallisia. Sellaisista pidän.   

Hän oli sitä mieltä, että niskani ja selkäni ovat fysioterapian tarpeessa. Tänään sitten olin ensimmäistä kertaa kidutettavana. Minusta tehdään uudestaan nuori ja notkea. Työnantajan maksettavaksi menee kolme ensimmäistä käyntiä. Sen jälkeen maksan itse, mutta Kela korvaa jonkin osan.  

Oli testaamista: taivuttelua, venyttelyä, punnerrusta, kyykkyä, puntteja. Myöhemmin tulee myös akupunktiota. Vaikeinta oli pärjätä tempuissa ison pallon päällä selällään. Vatsalihaspunnerrukset sujuivat paremmin.  

Hiki siinä touhussa tuli. Nyt ovat reisilihakset kipeät. Kävely on vaikeaa. Niin pitää ollakin, vakuutti terapeutti. Menee kuulemma ohi. "Kärsimyksen kautta voittoon", lohduttaa Raamattu.  Jatkuu viikon kuluttua.  

Kuvaa katsomalla saa aavistuksen siitä kaikesta piinasta, mihin jouduin.

(Kuva: Amanda Vähämäki)
 

Pullaruuhka

 

 

Hädin tuskin ehdin varistella runebergintortun muruset pois pois takinrintamukselta kun partaan jo pursusi kermavaahtoa laskiaispullasta. Ei voi muuta kuin protestoida: miksi tällaiset juhlat pitää järjestää aivan peräkkäin? Eiko viisaampi olisi toinen talvella, toinen kesällä?  

Työnantaja ilahdutti meitä työn raskaan raatajia tarjoamalla laskiaispullat ja kahvit lounaan jälkiruoaksi. Sitä varten minä työpaikalle menin, ei minulla siellä tänään muuta tekemistä ollut. Olisin voinut työskennellä kotona.  

Pulla oli pettymys. Se oli kuivakka. Pullat oli selvästi hankittu jostain marketista, jossa niitä myydään pakattuna muovikantisiin askeihin. Kermavaahto ja mantelimassa on sellaisissa kangistunut. Pölysokeri oli raapiintunut pullan hatusta askin pohjalle.  

Lounaan jälkeen vinkkasin vaivihkaa sihteerilleni, että mitä jos pistäytyisimme neuvottelukokoukseen Fazerille. Niin tehtiin, mutta siellä oli jonoa. Jatkettiin matkaa Bulevardin Ekbergille. Siellä pidimme neuvottelukokouksen ja samalla nautimme ensiluokkaisen laskiaispullan. Sihteeri - joka yleensä on kranttu - halusi toisen samanlaisen. Se hänelle suotiin. Minä maltillisena pidattäydyin.  

Vielä ihanamman laskiaispullan olen saanut muutama vuosi sitten Tukholmassa. Siellä jossakin Södermalmilla oli kuppila nimeltä Chic. Ruotsissa elää perinne. Pistän tähän linkin sivustolle, jota pitää "Semmelmannen  ". Hän on kiertänyt kaikki Tukholman kuppilat ja arvostellut niiden tarjoamat pullat ja muut sämpylät. Hyödyllistä tietoa kaikille Tukholmaan joskus matkaaville.

 

Pikaistuksissa

 

Olin vielä eilen sellaisessa aikeessa, että alan lukea Stefan Zweigin kirjaa "Eilispäivän maailma: erään eurooppalaisen muistelmia" (Die Welt von Gestern: Erinnerungen eines Europäers - 1942). Otin sen jo esiin hyllystäni. Olen sen joskus nuorena lukenut ja muistan sen innostavuuden. Nyt olisi aika uudistaa ja täydentää elämystä.  

Tänään tulin toisiin ajatuksiin. Arvokkaalle, viisaalle ja poikkeuksellisen tyylitietoiselle teokselle pitää antaa sen ansaitsema lukemisrauha. Nyt minulla ei ole sellainen hetki.   

Ei pidä ottaa luettavakseen arvoteosta, jos siihen ei ehdi kunnolla keskittyä. Minua vievät nyt työ ja kotiin kannetut asiakirjamapit. Laatukirjan lukemisesta tulisi nyt silkkaa sälää - hetki nyt, ehkä hetki huomenna tai sitten vasta ensi viikolla. Ei käy!  

Tällaista tilannetta varten pitää ottaa esiin aivan toisenlaiset nautintolukemiset, sellaiset jotka eivät kärsi lyhyeksi jäävistä lukutuokioista. Lyriikka on sellaista. Voin lukea yhden runon. Parhaimmillaan siinä on antia koko päiväksi.  

Novellit ovat toinen mahdollisuus. Sellaiset lyhyet ja mehukkaat jutut kuin vaikkapa Haanpäällä. En kuitenkaan nyt kelpuuttanut Haanpäätä, sillä hänen tuotantonsa tunnen läpikotaisin.  

Selasin hyllyjäni. Sopiva löytyi vasta viimeisen hyllyn alimmaiselta tasolta. Siellä on aakkosjärjestyksen Ö.  

István Örkény: Minuuttinovelleja. Kirjassa on monta kymmentä novellia, kaikki suunnilleen yhden sivun pituisia. "Käyttöohjeen" mukaan ne on nimenomaan tarkoitettu luettavaksi kiireen keskellä. "Huono vointi tai rasittuneet hermot eivät ole esteenä." Novellin ehtii lukea vaikkapa odotellessa, kun puhelin tyyttää varattua.  

Minuuttinovelleista lähti liikkeelle mieleenmuistuma, että Juhani Peltosella oli vielä tiiviimpää novellitaidetta, olisiko ollut peräti 15 sekunnin novelleja, sellaisia joissa koko tarina tuli kerrotuksi kymmenellä rivillä ellei allekin. Kokonaisia elämäntarinoita. Etsin hyllystäni mutta en löytänyt. En muista missä niitä oli. Pitää siis pärjätä Örkényn kanssa. Niillä mennään lähipäivät. Eivät ne Zweigin tasolle yllä mutta silti.

 

Häiritseviä asioita

 

"On vaikea järjestää asiat niin, ettei mikään maailman asia häiritse."  

Sitaatti jäi häiritsemään mieltä.  Tuli siis yksi häiritsevä asia lisää. Olisi niitä ollut riittävästi ilmankin. Piti ruveta ajatuksissa laskeskelemaan, kuinka monta. Paljon löytyi, vaikka on joutilas viikonloppu. Pieniä mutta paljon. Isot ovat sitten ihan eri asia. "Häiritsevä" ei ole niille oikea sana, tarvitaan jokin järeämpi.  

Sitaatti on peräisin taidemaalari Marjatta Tapiolan haastattelusta (HS 9. helmikuuta). Häneltä on avautumassa kaksi näyttelyä. Yksi mielitaiteilijoistani.  

Pääsisiköhän häiritsevistä asioista eroon, jos olisi tarmokkaampi? Vai tulisiko niitä lisää sitä mukaa kun entiset saa pois päiviltä? Aikaansaamisen määrästä siinä taitaa enimmäkseen olla kyse. Aina on keskeneräisiä juttuja, joita ei tahdo saada hoidetuksi. Työt menevät etusijalle, eivät ne samalla tavalla häiritse, sillä ne ovat itsestäänselvyys.   

Mutta töiden lisäksi on yksityisiä aikomuksia, aloitteita, tarpeita, lupauksia, suunnitelmia ja niiden viivästymiä.  Perusteluina on enimmäkseen se, ettei ole muka ehtinyt, viitsinyt tai jaksanut. Harvemmin se, ettei ole halunnut.   

Tällainen tila häiritsee. Kuten vaikkapa se, etten ole käynyt tänä talvena kertaakaan hiihtämässä. Mikä estää? Kaikki tarpeellinen on: lunta, Keskuspuisto, sukset, sauvat ja pipo. Talven selkä on jo taittumassa. Menetänkö hienon kokemuksen pelkkää saamattomuuttani?  

Tai toinen esimerkki. Kaupungin museoissa ja gallerioissa olisi vaikka kuinka monta kiinnostavaa näyttelyä. Minulla on kotini työhuoneen seinällä (tosin oven takana piilossa) ilmoitustaulu, johon kerään Post it -lapuilla tiedot kaikista kiinnostavista näyttelyistä ja niiden aukioloista. Täällä olen lihapatojen äärellä, mutta harmillisen paljon herkkuja pääsee lipsahtamaan ohi suun.  

Juuri nyt olisi syytä mennä taidemuseoihin. Olisi Ateneumissa Symbolismi ja Eero Järnefelt. Olisi Leena Luostarinen Taidehallissa ja Hannu Väisänen Forsbomin galleriassa.   

On myös paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia elokuvia ja teatteriesityksiä ja kuuntelemista odottavia levyjä ja konsertteja. En ehdi kaikkea mitä haluaisin. Häiritsee.  

Näin on varmaankin ollut aina. Kuvassa kiinnostavia kulttuuri- ja huvitapahtumia Tampereella v. 1935 (Kansan lehti 11. lokakuuta). 

 

Arkistojen aarteet

 

Päivä kului kokouksessa ja lounaalla hotelli Marskissa. Enpä ole siellä vuosiin enää tullut käyneeksikään. Joskus kauan sitten se oli pressiklubin paikka. Nyt paikka oli ikävystyttävän tuntuinen, sellainen kuin hotellit kaikkialla ovat.  

Kokouksessa otin taakakseni uuden projektin - en voinut olla ottamatta. Vuoronvarausvirasto siirtää vanhat arkistonsa digitaaliseen muotoon - siihen on nyt määräraha. Se tarkoittaa, että laaja mappiarkistomme tyhjennetään ja kaikki tarpeellinen skannataan ja sitten turha tuhotaan ja säilyttämisen arvoinen tarjotaan Valtionarkistoon.  

Minä otin vaivakseni vanhimman aineksen. Sen vuoksi minun pitää selata läpi suuri määrä Mercantil-mappeja. Niiden sisältöä tuskin kukaan on koskaan käynyt läpi. Nyt minä käyn. Niissä tuskin on paljonkaan skannaamisen arvoista.   

Alustavasti arvioin, että jos selaan läpi kaksi mapillista viikossa, työni kestää vuoden. Voin tehdä urakan kotonani, konttorille ei sitä varten tarvitse vaivautua. VVV hoitaa kuljetukset. Kesällä en selaa.   

Pohdittavaksi jäi, kannattaako selaaminen aloittaa vanhimmasta vai nuorimmasta mapista. Molemmilla on puolensa - hyvät ja huonot. Jos aloitan vanhimmasta, en pysty arvioimaan eri projektien myöhempiä vaiheita. Voin heittää roskiin vähäpätöiseltä tuntuvia aloitteita, joista onkin myöhemmin tullut jotain merkittävää. VVV:n vanhoista diaareista ei voi nähdä, onko jokin projekti edennyt vai sammunut.  

Luultavasti on viisasta edetä takaperin. Uusimmasta mapista näen lopputuloksen. Sitä vanhemmista mapeista löydän lopputulosta edeltävät vaiheet. Jos mitään lopputulosta ei ole, ei liene tarpeellista säilyttää edeltäviä vaiheitakaan - siis sellaisia loputtoman runsaita aloitteita, ehdotuksia, suunnitelmia ja tavoitteita, jotka eivät ole johtaneet mihinkään.   

Onneksi en joudu itse kiipeilemään arkistokammion korkeilla hyllyillä oikeaa mappia etsien. Kiipeilyn hoitaa sihteerini neiti B. Hän on muun pätevyyden ohella käynyt sirkuskoulun ja kelpaa vaikka akrobaatiksi.

 

Ruotsinkieliset

 

Lähdin sakeassa lumisateessa Kruununhaasta kotiin päin. Esplanadilla mieskuoro (Akademiska sångföreningen)  lauloi Runebergin patsaalla. Tuli mieleen, että pitää käydä kahvilassa - on SE juhlapäivä. 

Runeberg on ollut minulle kaksijakoinen runoilija. Koulussa luettiin Vänrikki Stool. Suomenkielistä koulua kun kävin, teos luettiin suomeksi - Otto Mannisen käännös. Se jätti vastenmielisyyden.  

Paljon myöhemmin luin kirjan ruotsiksi. Siitä jäi toisenlainen vaikutelma. Enää ei maistunutkaan yletön vanhakantaisuus, ei ollut loppuheittoisuutta, ei rytmin kummallisuuksia,  ei omituisia sanajärjestyksiä. Se oli kepeää.  

Varhaiset fennomaanit olivat vaatineet eurooppalaisten runomittojen siirtämistä suomeen. Tätä Manninen ja Cajander käännöksissään tiukasti toteuttivat. Yksi sellainen oli nouseva runomitta, jambi, jota Runeberg käytti runsaasti. Käännösten ongelma oli se, että jambi ei aina ole kovin luonteva suomenkielisessä runossa. Tulee rytmiongelma, sillä suomenkielessä pääpaino on ensimmäisellä tavulla.  

Mannisen ja Cajanderin käännökset kuitenkin vakiintuivat ja kivettyivät ja hallitsivat pitkät vuosikymmenet. Notkeaa nykykieltä ne eivät olleet. Niissä maistui eräänlainen sotilaallinen uho, siksi ne saivat turhankin hurmahenkistä sävyä.  

Mutta alkuperäinen ruotsinkielinen runo ei vanhentunut lainkaan, paitsi joissakin oikeinkirjoituksen yksityiskohdissa. Suomenkielinen lukija harhautui luulemaan sellaistakin, mitä alkuperäisissä runoissa ei ollut. Laskeva runomitta, varsinkin trokee, olisi ollut suomen kielelle ominaisempi.  

Esimerkki:

(1. Runebergin alkuperäinen "Molnets broder)   2. Mannisen käännös 1909   3. Juhani Lindholmin käännös 2007)  

• 1.  Ej kom den vän, som kunde få / hans sista avskedsord, / ej var den jord, han blödde på, / en älskad fosterjord. / Hans hembydg Volgas bölja skar; / en hatad främling här han var.  
• 2. Ei ystävä hält´ yksikään / jäähyväissanaa saa, / Maa jota kastoi verellään, / ei ollut synnyinmaa; / kotonsa Volgan äärell´ on, / tääll´ on hän vieras suomaton.  
• 3.  Ystävä ei kuulla saisi  / viime sanojansa; / hän ei verin kostuttaisi / maata rakkaintansa. / Synnyinmaataan Volga halkoi, / täältä vihan rannat alkoi.  

Kokeilkaapa käännösten rytmiä vaikkapa sormella pöytää naputtaen. Mannisella iskukohta osuu sanassa monta kertaa ikään kuin vääriin kohtiin, Lindholmilla ei. Ero on siinä, että Lindholm on hylännyt jambin ja ottanut tilalle trokeen.   

Häviääkö runosta jotain olennaista? Väärentääkö Lindholm taideteoksen? Siinäpä aihe kiisteltäväksi. Minä olisin valmis väittämään, että Runeberg nykysuomeksi antaisi koulukäytössä myönteisempiä lukukokemuksia kuin vanha.  

*   *   *    

Patsaalta kävelin Esplanadin puistoa toiseen päähän ja poikkesin Akateemiseen kirjakauppaan. Selailin pitkään Jörn Donnerin vasta ilmestynyttä muistelmateosta Mammuten (suomeksi Mammutti). Olin aamulla lukenut arvostelun sekä Helsingin Sanomista että Hufvudstadsbladetista. Molemmat olivat hieman pidättyviä kehuissaan.   

Teos on varsinainen järkäle - sivuja pitkälti toista tuhatta. Hintakin melkoinen. Pohdiskelin, ostaisinko. Olen lukenut Donnerin tuotantoa aika paljon, en kuitenkaan kaikkea. Uusi järkäle ei mahtuisi kirjahyllyyni. Ainakin kolme kirjaa pitäisi poistaa antamaan tilaa.  

Lueskelin keskivaiheilta muutaman sivun. Aika ilkeästi - etten sanoisi hävyttömästi - Donner siinä käsittelee erästä tuttua henkilöä. Ilkeys on kritiikin mukaan koko teokselle ominainen sävy. Kaikkein armottomimmin hän kuvaa omaa itseään. Mietin ostamista vielä.  

Televisiosta tulee torstaisin Donnerin elokuvien sarja. Aikanaan moni niistä oli skandaalinkäryinen. Enää ei. Eivät ne mitään mestariteoksia ole mutta katsomisen arvoisia hyvinkin. Suomalaista uutta aaltoa.  

Kirjakaupasta kävelin lumisateessa Bulevardia pitkin Ekbergin kahvilaan ja ostin kahvin ja runebergintortun. Perinnettä kunnioittaen. Oikeammin fredrikan, sen kosteamman. Hyvää oli.  

Kuvassa on Donnerin talo Pohjoisrannassa. Siellä on se kuuluisa kirjasto, josta olemme nähneet kuvia vaikka missä, varsinkin kirjakerhon mainoksissa. Siellä kirjahyllyjen edessä on otettu myös viimeisimmän Suomen kuvalehden kuvat. Niissä ikuinen itsensäpaljastaja-Jörn on taas kerran ilkosillaan, aivan kuin nuorempana omissa elokuvissaan. Jotenkin sympaattisempaa kahdeksankymppiseltä.

 

"Tietä suoraa harva vaeltaa"

 

Katsoin Yle-Teemalta aloitusjakson uudesta Iskelmä-Suomi-sarjasta. Oli koskettava. Tätä sarjaa pitää ruveta seuraamaan.   

Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että olen päässyt näkemään ja kuulemaan livenä jokaista tässä jaksossa esiteltyä laulajatähteä: Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Irwin, Badding, Topi Sorsakoski, Kari Tapio ja Laila Kinnunen. Sama kokemus taitaa olla aika monella ikäpolveni suomalaisella. Kollektiivista suomalaismentaliteettia, yhtenäiskulttuurin viimeisiä ilmiöitä.  

Oikeastaan on outoa, että olen kaikki nämä artistit käynyt kuuntelemassa, sillä olin nuorena rokkimiehiä. Muistan harmituksen, kun 60-luvun lopulla Suosikin Top-100-listalla kaikkien Beatles-levyjen seassa aivan kärjen tuntumassa oli Tapio Rautavaaran Häävalssi ja Tuopin jäljet. Se tuntui takapajuiselta. Sittemmin mielipiteeni on muuttunut.  

Ohjelmasarjan ykkösjakson teemana oli artistien surullinen kohtalo. Selkosuomella sen nimi on viina. Sekin on suomalaisen mentaliteetin perustarina. Kirjoitukseni nimi tulee Laila Kinnusen koskettavasta laulusta, joka kertoi hienon artistin kohtalon jo etukäteen.  

Parhaiten näistä seitsemästä artistista tulin tuntemaan Baddingin ja Sorsakosken, sillä heidän esiintymisiään pääsin seuraamaan useita kertoja. Molemmat olivat poikkeuksellisen ristiriitaisia ilmiöitä. Ulkoinen hahmo ja laulu olivat ristiriidassa. Ääni tuli vääränlaisesta hahmosta. Ikään kuin olisi tapahtunut jonkinlainen virhekytkentä.  

Hahmo oli luuserin hahmo - kaljakapakan pummin ulkomuoto. Mutta jumalainen ääni. Kaiken tangon ja humpan yllä kuului kuitenkin häivähdys rock-vivahteita. Laulujen sanat olivat kuin meidän kaikkien kollektiivisesta tajunnasta, sieluun ja sydämeen kolahtavaa melankoliaa. Mukana oli myös epämääräinen aavistus parodiaa. - Täyttä paradoksia.  

*  *  *    

Paljon samaa oli näyttelijä Matti Peltsi Pellonpäässä, Kaurismäen luottonäyttelijässä, vaikka hän ei kummoinen laulaja ollutkaan. Karismaattinen näyttelijä jolla oli karismaattiseksi näyttelijäksi poikkeuksellisen epätodennäköinen ulkonäkö. Hänestä ei katsettaan saanut käännetyksi eikä puheelta voinut korviaan sulkea. Ei pelkästään pummin ulkonäkö vaan pummi oikeastikin. Hänellä oli tapana istua ravintola Elitessä, joka sijaitsee aivan Töölöntorin lähellä. Siellä on hänellä kantapöytä, sama kuin Tauno Palolla. Toivottavasti näille hienoille mutta heikoille iskelmäartisteille pystytetään johonkin kapakan tai kuppilan nurkkaan myös muistolaatta. Näköispatsaiksi heistä ei ole. - Kuvassa Peltsi saapuu Eliteen takki liehuen.  

 

Kamala käsiala

 

Kansakoulussa ja vielä keskikoulun alaluokillakin oli kaunokirjoitustunteja. Niistä ei moni poika pitänyt, ne olivat kovin vaivalloisia. Piti työskennellä hiljaa ja huolellisesti. Kaunokirjoitusta pidettiin tyttöjen touhuna.  

Mustekynällä kirjoitettiin. Pulpetin kannessa oli kolo ja kolossa mustepullo. Sinne kynän terä kastettiin. Mustetta tippui terästä helposti, ja se teki tahran vihkoon, ja silloin sai opettajalta moitteet. Varustuksiin kuului myös imupaperi, mutta tahroihin se ei auttanut. Sillä kuivattiin kirjoitus heti tuoreeltaan.  

Tällainen on vierasta nykykoulussa. Minusta se on vahinko. Olen sitä mieltä, että ihmisen olemukseen kuuluu myös  taito tehdä käsillään tarkkaa työtä. Se on arvo sinänsä, eikä sitä korvaa mikään tehokkuus tai näppäryys, jolla perustellaan siirtymistä tietokoneella kirjoittamiseen. Käden taitoa ei tule, jos sitä ei lapsena opi.  

Minä pidin kaunokirjoituksesta ja sain työstäni kehuja opettajalta. En vielä kansakoulussa, josta näytekuva on, vaan oppikoulun puolella. Myöhemmin aikuisena kävin kaksikin kurssia, joilla opiskeltiin kalligrafiaa. Taidolle on ollut käyttöä. 

Koulun tunneilta jäi muistiin merkillinen yksityiskohta. Kaverini Jouko P. oli varsinainen sähläri mustekynänsä kanssa eikä koskaan saanut käsialaansa kuntoon. Opettaja torui. Hän sanoi, että Joukon käsialasta ei saisi selvää edes apteekkari.  

Apteekkari? Ihmetys jäi kytemään. Miten apteekkari liittyy epäselvän käsialan lukemiseen?  

Jossain vaiheessa opettaja selitti asian. Hän kertoi, että lääkäreillä on sekainen käsiala, kun he kovassa kiireessä kirjoittavat reseptejä ja lähetteitä. Niitä apteekkari joutuu tulkitsemaan, ja siinä taidossa he ovat kokemuksen myötä kehittyneet eteviksi.  

[Blogiani lukevat lääkärit älkööt nyt pahastuko - tiedän että heitä on yksi varmasti ja hänen bloginsa   välityksellä mitä ilmeisimmin useita. En herjaa, en pilkkaa, en panettele ammattikuntaa. Kerron vain muistikuvan kaukaa menneisyydestä. Käsialaongelma ei liene voimassa nykyaikana]  

Vähäpätöiseltä maistuva yksityiskohta jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Muistikuva aktivoitui viime kesänä, kun pengoin kesäasuntoni aitanvintillä olevaa laatikkoa, jonka sisällä on suuri määrä vanhempieni paperijäämistöä. Sieltä löytyi oheinen lähete - lääkärin vuonna 1952 kirjoittama. Kaunokirjoituksen opettaja oli ainakin tämän lääkärin kohdalla oikeassa. 

Osaisiko muka joku apteekkari (tai joku muu) lukea näytteenä olevaa lähetettä?  En tiedä, onko blogini lukijoissa yhtään apteekkaria. Jos on, pyytäisin ystävällisesti pistämään sähköpostiosoitteeseeni tiedon sisällöstä (osoite löytyy tästä vierestä). Asia on minulle kiinnostava osa perheeni historiaa.  

Voi olla, että tällaisen näytteen laittaminen nettiin näkyville rikkoo intimiteettisuojaa. Sitä varten manipuloin kuvasta piiloon tunnistetiedot:  osan järjestysnumerosta ja päivämäärästä. Kyseinen henkilö on ollut jo yli puoli vuosisataa haudan levossa.   

*   *   *    

Kuvassa oleva koululaisen vihkokirjoitus kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka uskonnon opetus läpäisi silloin ennen kansakoulussa kaikki oppiaineet, kaunokirjoituksenkin. Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla.

 

Februarius

 

Istuin ravintolassa: oli taas kerran sellainen työhön liittyvä asiakasilta, johon pitää laittaa kravatti kaulaan. En mainitse tässä ravintolan nimeä, mutta se ei ollut mikään halpa kuppila. Ei tosin mikään huippukalliskaan. Perinteinen suomalainen, ei etninen.  

Painoin mieleen ruokalistalla ja baarissa olleita nimikkeitä. Tarjolla oli mm. seuraavia: seafood, beef, sallads, start, specials, vege, chiken, hotsauce, dip, drinks.  

Nämä siis suomenkielisellä listalla. Turisteille oli omat listat monella vieraalla kielellä.  

*   *   *    

Tällaisten äärellä nousee väistämättä mieleen, että suomen kieli on syrjäytymisuhan alainen. Yliopistoissakin väitöskirjat ja tutkimukset pitää enimmäkseen tehdä englanniksi. Käyköhän tässä lopuksi niin, että Agricolan ja muiden työ suomen kielen rakentamiseksi valuu hukkaan. Se oli julmettu työ. Hänellä ei ollut sanoja uusien asioiden ilmaisemiseen. Ne sanat piti keksiä itse. Piti luoda uusia sanoja. Ja niitä syntyi. Kirjoitusasu jäi nykynäkökulmasta katsoen horjuvaksi, mutta sanan idean ajatus oli useimmiten kirkas.  

Vierasta vaikutusta tunkee myös suomenkielisten sanojen sisälle. Helsingin Sanomat julkaisi äskettäin listan ärsyttävistä sanoista  . Hyvin pärjäsi mm. "jaxuhali". Aiheesta on keskusteltu vilkkaasti blogeissa, mm. blogiystäväni Heidin kirjoituksessa ja kommenteissa .  

Minulla on tietokoneellani tallessa vähän samansuuntaisen lista vajaan kymmenen vuoden takaa. Se oli jossakin Ylen ohjelmassa, talteen ei jäänyt, minkä nimisessä ohjelmassa. Liitän listan tähän. 

Kaunein sana
aamu  /  aamuauer  /  aamukaste  /  aamu-usva  /  Alko  /  autereinen  /  enkeli  /  haave  /  herttainen  /  homosapiens  /  hopeapaju  /  hopialanka  /  häilyvä  /  illalla  /  illallinen  /  ilta  /  iltahämärä  /  kaarisilta  /  kaisla  /  kauris  /  kesäheinä   /  koivu  /  koriste  /  kuulas   /  kuutamo  /  kylkimyyry  /  kyynel   /  lammaspaimen  /  lupaus  /  lämpö  /  maalainen  /  maalaus  /  maitohorsma  /  mattopiiska  /  melankolia  /  omena  /  parantunut  /  paratiisi  /  rakkaus   /  sauna  /  silta  /  solina  /  Suomi   /  syysmyrsky  /  talvi-ilta  /  tihkusade  /  tyven  /  usko   /  utu  /  vaahtera  /  viulunkieli  /  äidinkieli
äiti

Rumin sana  
aikuisten oikeesti  /  artisokka  /  aspiraatio  /  emätin  /  haihatella  /  harmaasuolattu joulukinkku  /  horsma  /  huomiotalous  /  huora  /  hårologi  /  iilimato  /  jenkkakahvat  /  kirottu  /  klitoris  /  kunnallistekniikka  /  kyrpä  /  kärttyisä  /  kökkö  /  loppupeleissä  /  läiskä  /  löllö  /  mörkö  /  nussia  /  paituli  /  paska  /  perkele  /  persereikä  /  pieru  /  pitkässä juoksussa  /  pultti  /  pötköttää  /  rakastaa  /  rakkaudellinen  /  rakkaus  /  ruisrääkkä  /  rutto  /  rytöläjä  /  räkä  /  räkäimu  /  räkälimppi  /   rätti  /  rönttönen  /  röyhkeä  /  rööki  /  saatana  /  synnytyksen käynnistäminen  /  tuore rasvasilli  /  turska  /  tyrkky  /  visvasyylä  /  vittu  /  ylikiva  /  yrjö  /  ällöttävä  /  ämmä  /  ämpäri  /  änkytys  /  öykkäröidä  /  öylätti

Nostalgisin sana
aitanpolku  /  alus ja maine  /  dinosaurus  /  Hankkija  /  hetekka  /  hookoon blöö  /  humppi  /  immenkalvo  /  jouluilta   /  juhannuskokko  /  kaiho  /  kannel  /  kansakoulu   /  klupuriihi  /  koivuhaka  /  kuunsilta   /  kyläily  /  kylätie  /  laidunmaa  /  lanttulaatikko   /  lappapuuro  /  lastentarha  /  lehmihaka   /  liekuttaa  /  lypsyjakkara  /  maalaisromantiikka  /  maitolaituri  /  maksalaatikko  /  mennään ehtoolla saunaan  /  muisto  /  mummu  /  myllyoja   /  männikkömetsä  /  mökki  /  nintendo  /  onkiminen  /  pappatunturi  /  potkukelekka  /  pulkkamäki  /  pyhäaatto  /  riihi   /  rättisitikka  /  savusauna  /  solidaarisuus   /  stadi  /  Suomi   /  synnyinmaa  /  vanhemmat  /  viljapelto  /  yhteisvastuu   /  yleisdemokraattinen  /  zetor  /  äiti 

Vaikein sana
anteeksi  /  epäjärjestelmällistyttämättömyydelläänsäkään   /  epäjärjestelmällisyyssysteeminhallintajärjestelmät  /  hääyöaie  /  iktyonomi  /  joustopiikkiäes  /  kirkua (taivutus)  /  kolmivaihekilowattituntimittari  /  ko'oissa  /  käsipyyherullajärjestelmä  /  maapalloistuminen  /  maksatushakemus  /  merirosvoradio  /  metsästysesteratsastus  /  näyttelijättärittä (monikon abessiivi)   /  olympialaiset  /  onomatopoeettinen  /  osmankäämiyökkönen  /  pateettinen  /  psoriasis  /  pyökkiröykkiötyöryhmä  /  rododendron  /  ruisrääkkä  /  ryhmäperhepäivähoitotoimintakokeilu  /  se  /  Sprinklerkeskus  /  sydämellinen  /  tarjottimellinen  / 
todeta  /  vihje  /  viive - viipe  /  ydinainesanalyysi  /  yhteismitaton  /  änkyrä  /  äyskäröinti  

*  *  * 

Agricolaan palatakseni. Hän kirjoitti hyödyllisiä ohjeita kansan sivistykseksi. Liitän tähän ajankohtaan sopivan nimellä Februarius. Suositellaan kansalaisille noudatettavaksi: