Ranskan rajoilla

”En tiedä mitään seksikkäämpää kuin kaunis nainen tilaamassa ravintolassa ruokaa ranskaksi.”

Näin sanoo Nick Nolten esittämä jalkapallovalmentaja elokuvassa ”Vuorovetten prinssi” (The Prince of Tides). Hän on onnistunut pääsemään hienoon ravintolaan päivälliselle kahden kesken tyylikkään psykiatrinsa kanssa. Barbra Streisandin esittämä psykiatri Susan Lowenstein hoitaa elegantisti tilaukset, ja siihen tarvitaan ranskan kieltä.

Dessutom ymmärtää hyvin Nick Nolten repliikin ajatuksen, sillä ranskan kielessä todellakin on jotakin salaperäistä vetovoimaa. Viimeksi Dessutom oli vappuna samassa tilanteessa kuin Nick Nolte elokuvassa. Oli tasokkaan hotellin ravintola Helsingissä, oli ranskasta tulleita vieraita, oli ruokalista. Taas kerran Dessutom joutui harmittelemaan, ettei ole koskaan ottanut asiakseen opiskella ranskaa. On synti ja häpeä olla kanssakäymisissä ranskalaisten kanssa englannin kielellä. On myös synti ja häpeä, että en osaa lukea ranskalaista kirjallisuutta alkukielellä enkä ymmärrä suuresti arvostamieni ranskalaisen uuden aallon elokuvien dialogia.

¤ 

Ensimmäisen aavistuksen ranskan kielen kvaliteetista Dessu sai lukion äidinkielen tunnilla. Ystäväni ja luokkatoverini Tapio P. oli saanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen lukea Albert Camus´n romaanin ”Rutto” ja pitää siitä esitelmän. Tapio lukea posotti papereistaan esitelmänsä ja äänsi kirjailijan nimen täsmälleen niin kuin se kirjoitetaan. Kamus sanoo sitä ja tätä ja Kamussille annettiin noopelin palkinto…

Opettaja, hentoinen eteerisen oloinen naisihminen, keskeytti jossakin kohdassa posottamisen ja ohjasi ääntämistä. Hän nousi tuoliltaan seisomaan, otti arvokkaan ilmeen, veti ilmaa keuhkoihinsa, avasi suunsa. Ensitavu tuli vielä normaalisti: ”ka-”. Sitten pää kääntyi takakenoon, silmät sulkeutuivat nautinnollisesti, huulet suipistuivat vihellysasentoon: ”-MYYYY”. Kaikki tämä moneen kertaan: ”ka´MYYY”, ka´MYYY”…

Tällaisesta sivistyksen tietoiskusta ei pikkukaupungin finninaamainen nulikka voi muuta kuin tyrmistyä. Tapio P kuitenkin tokeni nopeasti ja matki opettajaa. Siinä YYY muuttui täydeksi vihellykseksi.

Sama kuvio toistui myöhemmin jonkun toisen pitämässä esitelmässä. Siinä kirjailijan nimi Huuko ei kelvannut. Piti olla ”y´GOOO”. 

Jostain käsittämättömästä syystä kolmas ranskalainen kirjailija ohitettiin kokonaan, vaikka hän oli voittanut ”noopelinkin” vuonna 1960 - siis ei mikään turha kirjailija. Saint-John Perse ohitettiin, häntä opettaja ei koskaan maininnut eikä opettanut nimen eleganttia ääntämistä.

¤ 

1960-luvulla lukiolaisilla oli tapana hankkia kirjeenvaihtotovereita ulkomailta. Dessukin löysi ilmoituksia jostakin nuortenlehdestä ja vastasi niihin, tietenkin vain tytöille. Yksi löytyi Ranskasta, Catherine-neiti eräästä pikkukaupungista Pariisin läheltä. Dessulle alkoi tulla Jyväskylään lentoposti-kirjetä. Ne olivat höyhenenkeveitä, kirjekuoren laitoja kiersi värikäs sini-puna-kelta-vihreä laitareunus. 

Sisällä oli silkkistä paperia ja ne olivat keveitä ja lähes läpinäkyviä. Catherine kirjoitti pitkiä englanninkielisiä kirjeitä. Rivit olivat täysin suoria, vaikka apuviivoja ei ollut. Marginaalit olivat puhtaat, kirjoituksessa ei ollut minkäänlaisia suttuja, mikä kertoi, että kyseessä oli muille papereille kirjoitettujen luonnosten puhtaaksikirjoitus. Käsiala oli kuin kalligrafiaa - aivan erilaista kuin Suomessa kouluissa opetettu. Se oli pienikokoista, pystyä, säännöllistä ja jotenkin taiteellista. Siinä oli koristeellisia kiemuroita. Kirjeet oli kirjoitettu mustekynällä.

Sisällöt kertoivat perheestä ja suvusta. Sain pitkiä kuvauksia enoista ja tädeistä ja heidän originelleista piirteistään. Oli kuvauksia koulunkäynnistä ja paikallisen tyttökoulun opettajista. Mitään kosketusta 60-luvun rock-musiikkiin tai nuorisokulttuuriin niissä ei ollut. Valokuvassa hymyili pyhämekossaan nätti, hentoinen, kammattu ja hammasrautainen neiti isänsä, äitinsä ja sisarensa kanssa kodin pihassa.

¤ 

Tapasin Catherinen myöhemmin liftausreissullani. Hammasraudat olivat poissa. Hän esitteli kotikaupunkiaan. Kirkot, museot ja muut nähtävyydet katsottiin, ja kotiinsa hän minut myös vei. Tunsin itseni varsinaiseksi Junttilan Eemeliksi, kun reppureissussa rähjääntyneenä jouduin ranskalaisen eleganssin keskelle. Päivällispöydässä muut olivat tyylikkäästi pukeutuneita, minä rikkinäisissä farkuissa ja lenkkareissa. Vanhemmat eivät osanneet englantia, joten Catherine tulkitsi. Suomesta he eivät tienneet muuta kuin kommunistihallinnon ja pingviinit. Yöksi minulle oli valmisteltu vierashuone yläkertaan. Siellä oli kannussa vettä ja pesuvati, molemmat vanhanaikaista koristeellista emalia. Sängyn alla oli potta.

Vähäisintäkään vihjettä henkilökohtaisempaan tuttavuuteen ei Catherinelta ollut saatavissa. Kaikki pysyi kohteliaan muodollisena. Pitkiä kirjeitä saapui edelleen, mutta vähitellen kontakti hiipui.

Siinä katosi Dessulta Ranska ja ranskattaret. Onneksi samaan aikaan oli toinenkin kirjeenvaihtotoveri.

(Seikkailukertomus jatkuu huomenna)