Ette saa minua kiinni

Tuli kiire. Tuli nälkä. Siksi Dessutom osti henkensä hädässä kaupasta pakastepizzan. 

Dessutomille ei yleensä tule kiire. Nälkä sen sijaan tulee, useinkin. Kiireen puute johtuu laiskanpulskeasta luonteesta, joiltakin osin myös hämäläisperäisestä temperamentista.

Tällaisista syistä johtuu, että pakastepizzojen ostaminen on Dessulle poikkeuksellinen, voisi sanoa suorastaan ainutkertainen toimenpide. Sellaiseksi saa jäädäkin.

Ei ollut hyvää. 

Oli suorastaan kamalaa. Aloin ymmärtää Berlusconin tölväisyjä suomalaisesta ruoasta. Hänen on täytynyt saada syödäkseen suomalaista pakastepizzaa. 
¤

Ensimmäisen pizzani söin 1970-luvun alussa Tukholmassa jossakin Odenplanin lähellä sijainneessa ravintolassa. Se oli hyvää, se tuntui juhla-aterialta. Elämäni parhaat pizzat olen varmaankin saanut Tampereelta. Siellä Aleksanterinkadulla oli 70-luvun lopulla ravintola, joka tarjoili mahtavia tuotteita, joihin sai pyydettäessä huimat valkosipulit. Helsingin parhaat pizzat sai aikoinaan Kirkkokadulta ja rautatieasemaa vastapäätä sijainneesta Il Trenosta.

¤

Pakastepizzani sulatin mikrossa ja ripottelin päälle yrttimausteita, mutta siinä ei ollut makua eikä mainittavasti täytteitäkään. Pohja oli pehmeä kuin räiskäle mutta paksumpi. Jotain punaista oli levitetty päälle mutta tomaatilta se ei maistunut. Juustoa ja jauhelihaa saattoi olla muutama muru, jos tarkasti etsi. 

Kuvaisin kokonaisuutta sanoilla ”huusinlunkkua muistuttava lätkyrä”.

Tässä ilmaisussa en ole omaperäinen. Sanat olen lainannut Itä-Suomen hovioikeuden päätöksestä.

¤ 
Itä-Suomen hovioikeus on profiloitunut tuomioistuimeksi, jonka tehtävä on lieventää käräjäoikeuksien langettamia raiskaustuomioita. Sen sijaan se ei ole profiloitunut kunnianloukkaustuomioiden lieventäjänä. Muutama vuosi sitten se tuomitsi erään lehden (en sano, minkä!) korvauksiin, koska lehden kirjoituksessa oli nimitetty eräässä kaupungissa (en sano, minkä!) sijaitsevan ravintolan (en sano, minkä!) myymää pizzaa ”huusinlunkkua muistuttavaksi lätkyräksi”.

Rikos tapahtui siinä, että lehden kirjoituksessa oli sen verran vihjeitä, että lukija saattoi niiden perusteella ymmärtää, minkä kaupungin millä kadulla sijaitseva ravintola sellaisia pizzoja möi. Sillä kadulla sattui olemaan vain yksi pizzoja myyvä ravintola. Kunnianloukkaus oli tapahtunut, kun halventava luonnehdinta oli lehdessä, ja lukijat ymmärsivät, mitä ravintolaa tarkoitettiin.

¤ 

Savon kieli on tunnetusti metkaa. ”Lätkyrä” sopii siitä esimerkiksi. Se on deskriptiivinen sana, joka tuo ainakin minulle mieleen littanan ja vetelän tekeleen. Savossa syntyy kertakäyttöisiä sanoja tuosta vain tarpeen mukaan. Ei-savolainen saattaa hämmentyä sellaista puhetta kuunnellessaan. Voivatko ne savolaiset olla yhtä mieltä siitä, mitä sellaiset tilapäiseltä maistuvat sanat tarkoittavat?

Dessutom itse ei ole avuton savon murteessa. Vaikka hänen jyväskyläläinen taustansa ei ydin-Savoa olekaan, se on kuitenkin länteen kurkottavan ns. savolaiskiilan taitekohtaa. Lisäksi hänellä on aiheeseen opiskelupohjaa. Niinpä murrekeräilyn tuloksista löytyy muitakin ilmaisuja, jotka saattaisivat sopia kuvaamaan ostamaani pakastepizzaa, ehkä myös hovioikeuden tarkoittamaa pizzaa. Mutta olisivatko ne sanat kunniaa loukkaavia? Esitän makusteltavaksi vaikkapa seuraavat sanat, jotka maistuvat hyvin umpisavolaisilta: ”kenkkara”, ”litunen”, ”haprea”, ”huituvainen”, ”ruupana”, ”könkkäre”, ”koppura”, ”kikara”.

Loukkasivatko? Mitä tuumaisi Itä-Suomen hovioikeus?

¤

Dessutom härnää tässä kirjoituksessa tahallaan hovioikeuksia. Hän kuitenkin osaa peittää jälkensä. En mainitse, missä kaupungissa ostin pizzan. En mainitse, millä kadulla. En mainitse kaupan nimeä. En mainitse, mikä firma leipoi pizzan. Pistän kuitenkin tähän viereen pizzan kuvan mutta käsittelen sitä kuvankäsittelyohjelmalla tunnistamattomaksi ja käännän kuvan vielä peilikuvaksi. Ette saa minua kiinni, hovioikeus. Ha-haa.

Mutta kyllä se lätkyrä oli!

Lyhyt nenä

Dessutom ei ole paljasjalkainen stadin kundi. Hän muutti Jyväskylästä Helsinkiin 70-luvun alussa opiskelemaan yliopistossa. 40 vuotta tulee pikapuoliin käyntiin, joten sopeuduttu on. Maaseudulle palatessani joudun kohtaamaan erityisesti vanhemman ikäpolven epäluulot, jotka liitetään Helsingin herroihin. Kesäasunnollani Längelmäveden rannalla lähinaapurit ovat oppineet suhtautumaan mutkattomasti mutta vähän etäämmällä asuville olen ”se Helsingin maisteri”, aika epäilyttävä henkilö, joka istuu kesän puutarhatuolissa lukemassa kirjoja. Sen puhe sisältää outoja sanoja eikä se osaa edes moottorisahaa käyttää. Ja sillä käy kaiken kesää oudonoloisia vieraita, juovat viiniä ja ammuskelevat saunan jälkeen jousipyssyllä maalitauluun.

Mutta Helsingissä en kelpaa aidoksi helsinkiläiseksi, en vaikka aluksi asuin alkuperäisellä stadin kundien alueella Vallilassa. Paljasjalkaiset helsinkiläiset ovat oma rotunsa. Siksi luin kiinnostuneena huhtikuun HS Kuukausiliitteestä Ilkka Malmbergin artikkelin, joka selvitti aitojen helsinkiläisten olemusta. Aiheesta on tehty oikein tieteellinen tutkimuskin yliopiston psykologian laitoksella 1950-luvulla. Tavoitteena oli selvittää, miten aidot helsinkiläiset eroavat maalta muuttaneista. Tutkimusprojektia johti professori Kai von Fieandt.

Taustalla oli kaupunginhallituksen aloite muuttosulusta, jolla oikeudeton kaupunkiin tulija voitaisiin käännyttää takaisin maaseudulle, sillä kaupunki oli joutumassa ”yhteiskunnallisen hylkyaineksen kaatopaikaksi”. Sitä vastaan vaadittiin jämäköitä vastatoimia.

Dessutom tuntee, että tässä on jotain kummallisesti tutun tuntuista nykypäivän ajankohtaiskeskusteluista.

Tutkimukseen (”ihmisten sielullisia ja ruumiillisia eroja koskeva tutkimus”) kutsuttiin 19 - 24-vuotiaita miehiä. Vertailtavia ryhmiä oli kolme: (A) paljasjalkaiset helsinkiläiset, (B) maalta äskettäin Helsinkiin muuttaneet ja (C) maalaiset.
Monenlaista piirrettä tutkittiin: pituutta, painoa, hiusten väriä, nenän pituutta, silmien etäisyyttä, pään pyöreyttä, otsan korkeutta, älykkyyttä, koulutusta, kämmenen kokoa, hartioiden leveyttä, puheen ja kirjoittamisen nopeutta ja tietysti mustetahrojen tulkintaa. Ja monia muita.

Muutama tutkimuksen yksityiskohta kiinnitti Dessutomin huomion:

Älykkyystestin kysymykset olivat kuin Uutisvuodosta:

• ”Mikä ei kuulu joukkoon: Eeva, Martta, Maria, Saara, Kaisa.”
• ”Mikä ei kuulu joukkoon: Eno, lanko, serkku, anoppi, täti.”

Vaikealta tuntuu. Pidettiinkö Raamatun tuntemusta älykkyytenä? Mitä nämä sukulaisuussanat hakivat?

Pohdiskelevien kirjoitelmien kysymyksiä:

• ”Käyttekö mielellänne paljon ulkona huvittelemassa?”
• ”Saatteko helposti eloa tylsänpuoleisiin juhliin?”

Pistää mietteliääksi. Olisi kiinnostavaa lukea, mitä syrjäkylien peräkammarinpojat ovat tällaisiin tuumailleet.

Huomionarvoista oli, että kaikki ryhmät olivat yhtä karvaisia. Vieläpä samoista kohdista.

Ja ne mustetahrojen tulkinnat. ”Ei ole vaikea kuvitella, mitä nuorukaiset ovat ajatelleet musteläiskien kanssa touhunneista testaajistaan. Ulkona oli kevätkin.”

¤

Tutkimuksessa oli mukana ulkonäköön perustuva Kretschmerin typologia (leptosomit, pyknikot, atleetit). Nämä Dessutomkin opetteli ylioppilaskirjoituksiin Lehtovaaran Lukion psykolohia -kirjasta). Eroja löytyi: helsinkiläisissä oli eniten leptosomeja, maalaisissa eniten pyknikkoja.

Muita tutkimuksessa löytyneitä eroja:

• helsinkiläisissä eniten ylioppilaita
• helsinkiläiset parhaita älykkyystesteissä
• maalaisilla leveimmät kämmenet
• maalaiset voimakkaampia
• helsinkiläisillä veltompi ryhti
• helsinkiläisten tempo nopeampi, kun sormella naputettiin tahtia pöydänkanteen
• maalaiset näkivät mustetahroissa enemmän eläinhahmoja
• helsinkiläisillä pidempi nenä.

Dessutom ei osaa arvioida, onko hän Helsinkiin muuttaessaan lisännyt kaupungin muuttumista ”yhteiskunnallisen hylkyaineksen kaatopaikaksi”. Vain yhdessä luettelon kohdassa tulos on yksiselitteinen. Hänellä ei ole helsinkiläistyyppistä pitkää nenää.

On maalaistyyppinen lyhyt mutta pyöreä pottunokka (vähän kuin kuvassa malli 1). Sekin on nyt tukossa. Syynä on katupöly, jota Töölöntorilta leijailee sisään avoimesta ikkunanraosta. Seassa epäilen olevan myös Islannin tulivuoren tuhkaa.

Piiput piiloon

Eilinen kahvila-aihe sisälsi lyhyen viitteen aikaan, jolloin jopa kahviloissa sai poltella piippua. Kirjoitukseen tullut lukijan kommentti mietti haikeasti menneitä aikoja, jolloin voitiin olla piippu suussa vaikka missä: opettajainhuoneessa, yliopiston kahvilassa, koulun käytävällä… Piipun tuoksua kehuttiin hyväksi. ”Merkillistä, että moralismi voi ulottua tuoksuihinkin…”

Dessutom kiittää hyvästä kommentista ja saa siitä virikkeen jatkaa aiheesta, sillä Dessutom on itsekin ollut piippumies ja tuntee siksi omakohtaisesti piippuun ja sen tuoksuun liittyvät tunnelmat ja muistelee niitä kohtuullisesti kaihoten.

Ensimmäisen kerran muistan imaisseeni piipun savua suunnilleen viisivuotiaana. Olin isäni ja hänen kavereittensa kanssa saunassa. Jäähdyttelytauolla ukot maistelivat juomiaan ja yhdellä oli piippu. Minä kiinnostuin siitä ja minun annettiin imaista. Saivat ukot hyvät naurut, kun melkein tukehduin.

Piipun poltto oli ennen yleistä. Alakouluajalta jäi muistiin, että muutama miesopettaja tuli joka välitunti polttelemaan pihalle. Se oli kai välituntivalvontaa. Minun opettajani piti tupakkatauon joka oppitunnin puolivälissä. Hän määräsi luokalle ”hiljaisen” tehtävän ja lähti sitten opettajainhuoneeseen. Hänen vaatteistaan opin erottamaan piipun hajun tavallisesta savukkeen hajusta. Kun hän tarvitsi karttakeppiä, hän kaivoi taskustaan piipun siihen tarkoitukseen.

Televisiossa Ylen uutisten lopussa tuli silloinkin säätiedotus. Meteorologina oli piippumies Paavo Salmensuu. Hän imeskeli piippuaan ja osoitteli sen varrella sääkartan aurinkoja ja sadepilviä. Televisiossa tupakointi oli ainakin 1970-luvun taitteeseen asti aivan yleistä. Viime kesänä näytettiin uusintana ”Kuustudio” ensimmäisen kuuhun yltäneen avaruuslennon 40-vuotismuistoksi. Studio oli täynnä tohtoreita ja muita asiantuntijoita, ja tupakka paloi koko ajan, joillakin myös piippu.

¤ 
Ensimmäisen oman piippuni ostin 17-vuotiaana lukiolaisena. Sitä poltellessa tunsi auktoriteettinsa kasvavan, erityisesti neiti-ihmisten seurassa. Se lisäsi uskottavuutta, ja se oli tarpeen erityisesti teinikunnan johtotehtävissä, joita alkoi kertyä. Arkitupakan nimi oli Kilta. Arvokkaimpiin hetkiin tuli jotakin muuta merkkiä, jonka nimeä en muista. Ruotsin-matkoilta ostin jotain vielä hienomman hajuista. Se oli peltipurkissa, mutta senkin nimen olen unohtanut.

Virhe oli polttaa välillä piippua, välillä savukkeita. Savukkeet olivat nopeammin käyttökunnossa, ja kiire kai painoi niskaan jo silloin. Piippuun liittyy hitaus ja vaivalloisuus, ja pesän täyttämiseen, sytyttämiseen ja tyhjentämiseen liittyvästä askartelusta seuraa toisaalta filosofinen tyyli ja hieman ylhäinen imago, toisaalta alituinen tuntemus hidastelusta ja tupakkataukojen loppumisesta kesken. Piipun kanssa ei pidä eikä voi hosua.

Ruisrock 1970 -kansanjuhlaan piti välttämättä ostaa maissipiippu. Se oli puolikelvoton tekele mutta ajan hengen mukainen. Valtavassa telttakylässä Woodstock-hengessä piiput kiersivät ringissä ja sisälsivät myös ties mitä ennen kokemattomia aromeja.

Jatkoin vielä piipun polttelua opiskeluaikoina. Se kävi halvemmaksi kuin savukkeiden polttelu. Helsingin yliopiston päärakennuksen kuppilassa oli pieni takahuone, jossa tupakointi oli sallittua vielä minun opiskeluaikoinani. Ja siellä todellakin tupakointiin. Ilmastointia ei ilmeisesti ollut, ja savu oli luentotauoilla niin sakeaa, ettei pöydän toisella puolella istunutta tahtonut nähdä. Siellä kokoontuneella porukalla oli hyvä yhteishenki yhteisen ”syntisen” kokemuksen ympärillä. Sieltä alkoi monia kaveruuksia ja romansseja. Dessutomillakin yksi pitkään kestänyt.

 Vähitellen tuli siirrytyksi enemmän ja enemmän savukkeisiin, mitä pidin periaatteessa huonona mutta käytännöllisenä. En vain onnistunut pitämään yllä sitä rauhaa ja kiireettömyyttä, mitä piippu vaatii. Savukkeista pääsin eroon kymmenen vuotta sitten. Se oli lääkärin määräämä pakko. Savukkeita en kaipaa. Piipun tuoksu - silloin harvoin kun sitä enää nykyaikana kohtaa - aiheuttaa edelleen nostalgista kaipuuta. Pitäisi joskus poiketa yliopiston kahvilan takahuoneeseen katsomaan, onko tupakkalaki tuhonnut sieltäkin tunnelman ja romanssit.

Kolme vanhaa piippua 60 - 70-luvuilta on pysynyt tallella. Tässä kuva niistä. Maissipiippu on kadonnut.

Kahvilassa istuttihin...

Dessutom poikkeaa aika usein Ekbergin kahvilassa Bulevardilla. Se on hyvä paikka sopia työtapaamisia. Vuoronvarausliiton toimitilat Kruununhaassa eivät ole suotuisat tapaamisiin, sillä niitä vaivaa virastoille tyypillinen kolkkous. Määrärahoja vanhojen, sinänsä kauniiden huoneiden tyylikkääseen sisustamiseen on anottu turhaan.

Bulevardin Café Ekberg on osa perinteistä Helsinkiä samalla tavalla kuin Eiffel-torni on osa Pariisia. Siellä Bulevardilla se on ollut aina, sisustus on ollut sama aina ja ystävälliset tarjoilijat ovat olleet samat niin kauan kuin mustan. Sellaista voi sanoa perinteelliseksi.

Sisään näkee kadulta, ja yleensä se on aina täynnä, mutta vapaan pöydän löytää, kun sisään menee. Jos on yksin, voi vaikkapa lukea sanomalehtiä. Jos on seuraa, se on Helsingin paras salonki viihtyä, sillä siellä säilyy yksityisyys, mutta tilanteen mukaan siellä saa helposti kontaktin myös naapuripöytään.

Ekbergillä on maine, että se on eteläisen Helsingin suomenruotsalaisten tätien kantapaikka. Maine on oikea. Myös riikinruotsalaista puheen intonaatiota kuulee usein. Läppäriä ei oikein kehtaa kaivaa laukustaan - se olisi tyylirikko.

Leivonnaisia Dessutomin pitää kolesterolisyistä välttää, mutta kahvi tuoretta ja hyvää eikä edes mahdottoman hintavaa. Onneksi kahvi ei ole ylellinen harvinaisuus, kuten vielä 1600-luvun Keski-Euroopassa, jolloin kahvi oli kallista mutta kahvilat silloinkin suosittuja kohtaamispaikkoja. Silloin niissä sai jopa poltella piippua tai tupakkaa. Sen vuoksi niistä tuli joillekin melkein kuin osa kotia. Jos ei viihtynyt kotona, kahvilassa tapasi tuttuja, niissä politikoitiin ja kuultiin juoruja.

Niinkin viisas kuin Montesquieu näki kahvinjuonnissa ivattavaa:

”Kahvia käytetään hyvin paljon Pariisissa; täällä on lukuisia taloja, missä sitä tarjoillaan. Muutamissa tällaisissa taloissa kerrotaan uutisia, toisissa pelataan shakkia. Onpa muuan talo, missä kahvi valmistetaan sillä tavalla, että se lisää niiden älyä, jotka sitä juovat: ainakin luulee jokainen niistä, jotka siitä talosta lähtevät, olevansa neljä kertaa älykkäämpiä kuin siihen tullessaan.”

 Muitakin eksoottisen kahvin hyviä ominaisuuksia mainostettiin: se poistaa aivoista höyryjä, jotka ovat aiheutuneet viinistä ja viinoista. Sen uskottiin lisäävän ruokahalua. Sen väitettiin parantavan päänsärkyä. ”Kahvi on juopon aivojentasaaja, hullun huvitus.”

Joku tuntemattomaksi jäänyt kahvikriittinen sen sijaan pauhasi: ”Kahvia käytetään vain, koska sitä kasvatetaan Aasiassa ja Arabiassa. Jos se kasvatettaisiin kotikulmilla, siitä ei maksettaisi penniäkään.”
¤
Dessutomista tuli kahvin suuri ystävä vasta kymmenisen vuotta sitten, heti sen jälkeen kun hän lopetti tupakanpolton. Jotain nautintoa sentään pitää arkipäivässä olla! Muuten olisi olo juntturaista kaiken aikaa.

Huom. Oheinen kuva ei ole Ekbergiltä eikä siinä esiintyvä mieshenkilö ole Dessutom!

Eeva ja omena

Dessutom kävi vuosikatsastuksessa. Kohteena ei ollut auto - se katsastettiin ja hyväksyttiin liikennekelpoiseksi jo syksyllä. Katsastuksen kohteena oli Dessutom itse henkilökohtaisesti omassa persoonassaan. Tarkastuksen toimitti tuttu työpaikkalääkäri nimeltä Eeva.

Dessutom ei lainkaan pidä tällaisista tilaisuuksista. Vuosi vuodelta jännitän Eevalle menoa enemmän. Mieluummin menisin vaikkapa Eliteen kaljalle. 

Ensin piti vastata kysymyksiin.

Liikunta?
- Kävelenhän minä kaupungilla, paitsi en tänä talvena kun oli niin paljon lunta ja liukasta ja pakkasta. Kerran kävin hiihtämässäkin Maunulan majalle asti. (Sitä en muistanut mainita, että paluumatkan tein bussilla, ks. blogi 16.2.2010 ”Loistava come back”).

Alkoholi?
- Ei väkeviä mutta joskus, silloin tällöin, harvoin, poikkean kaljalla Elitessä tai Kosmoksessa tai Sikalassa tai Messeniuksessa tai Salvessa tai Vanhan kellarissa tai Risu-Hokissa tai kaverilla. (Näitä kapakoita en tietenkään luetellut.)

Tupakka?
- Lopetin yli kymmenen vuotta sitten, en ole langennut. (Hyvä, hyvä!)

Ruoka?
- Syön säännöllisesti, myös kasviksia, pidän niistä, olen ollut aikoinaan melkein kasvissyöjäkin. Sipulit suorastaan intohimo.

Hedelmät ja marjat?
- No ei hirveän paljon. Lasketaanko salaatin seassa olevat oliivit? Puolukkahilloa mustanmakkaran päällä, kun kävin Tampereella. Ja samoin työpaikkaruokalassa aina kun on pinaattilettuja. Ai niin, ja viime kesänä mansikoita ja herneitä torilta.

Erektio?
- No, tuota, välillä ehkä, tavallaan, ei ehkä toisinaan aina kovin … 

Tiputtaako pissa, onko hyvä kaari?
- Ei oikein selvää havaintoa, kun olen totutellut jo muutaman vuoden tyttöjen asentoon…

¤ 

Pituus?
- 179.

Menepä sitten tuohon vaa´alle.
Tätä olin pelännyt ja toivonut, että lääkäri unohtaisi. Ei unohtanut.

Taulukosta katsottiin ihannepaino ja -pituus.
Minun pitäisi kasvaa 10 cm.
Menee vaikeaksi tässä iässä.

Sitten paita pois. Mitattiin verenpaine. Ei hyvä.
Kylmä luuri rinnan päälle ja kuunneltiin. Sama selkäpuolelle. Luultavasti jotain kuului.
Kyljelleen makaamaan tutkimuspöydälle ja housut alas. Tohtorille kertakäyttöhanska käteen ja inhottavalta tuntuva eturauhasen kopelointi.

Sai pukeutua. Sitten viimeviikkoiset laboratoriotulokset tietokoneelta. Kolesteroli kuusi pilkku jotain. Sydänfilmi jokseenkin o.k. Maksa o.k.

¤
Lopuksi vakava puhuttelu. Painosta. Verenpaineesta. Kolesterolista. Ravinnosta. Rasvasta. Kasviksista. Alkoholista. Liikunnasta.

 Määräys oli, että kaljalla käyntejä pitää vähentää. Tilalle vaikkapa iltakävely. Jokaisella aterialla pitää olla runsaasti kasviksia. Marjat mukaan jokapäiväiseen ruokavalioon. Liikuntaa joka päivä. Iltapäiväkahvin seuraksi joka päivä nautitusta munkkipossusta Vuoronvarausliiton henkilökunnan kuppilassa pitää luopua. Tilalle vaikkapa omena.

¤

Niinpä. Muistui mieleen eräs entinen Eeva, joka hänkin tarjosi omenan. Silloin se luokiteltiin kielletyksi aineeksi.

Niin muuttuu maailma ja niin muuttuvat Eevat. Entiseen Eevaan verrattuna tämä nyky-Eeva oli pukeutunutkin asiallisesti, valkoiseen takkiin. Luotettavan tuntuinen. Kotimatkalla kävin Siwassa ja ostin pussillisen omenoita.

Eeva ja omena, tarina jatkuu  täällä.

Vanha herra ja minä

Helsingin Sanomien tyylikäs sunnuntaisarjakuva ”Minun elämäni” kuvaa varttuneessa iässä olevaa herraa filosofoimassa nuoruutensa ja nykyhetken yhtäläisyyksiä ja eroja, toteutuneita ja toteutumatta jääneitä unelmia, illuusioiden ja realismin ristiriitaa, elämän yleistä kummallisuutta, kipeitäkin muistoja. Sävynä on usein iän luoma resignaatio. Toisaalta herra osaa kyllä olla särmikäskin ja ärtyä, jopa ikätovereihinsa. Mutta toisaalta setä on alkanut tulla lapseksi jälleen. Hän on oppinut taipumaan tosiasioiden edessä, mutta välillä hän löytää myös aivan uusia ilon aiheita.

”Minun elämäni” on poikkeus sarjakuvataiteen yleensä nuorisolle suunnatussa lajityypissä. Dessutomille siinä on kaksi mieltä ylentävää elementtiä: hän on suunnilleen samaa ikäluokkaa Vanhan herran kanssa, ja hänellä on myös tapana kuljeskella pitkin Helsinkiä samoissa maisemissa kun Vanha herra. Tuntuu siis tutulta. Dessutom on kyllä astetta tai pariakin ärtyneempi, mutta silti tuntuu tutulta.

 Miellyttävän tutulta tuntuu myös se, että Vanha herra on perehtynyt kirjallisuuteen ja elokuvaan. Viitteitä ja sitaatteja tulee esiin kuin ohimennen sivulauseessa kaiken pohdiskelun seassa. Arkipäivän filosofointi liittyy tietysti usein laatukirjallisuuteen, ja sarjakuvan sukulaisuus elokuvaan antaa mahdollisuuksia kekseliäille yhteisille ilmaisukeinoille.

Välillä tuntuu, että Vanha herra on tainnut tulla kadulla vastaan. Samoja reittejä kuljen, samoilla paikoilla pysähdyn. Töölö on tuttua maisemaa molemmille, samoin Keskuspuisto, torit, aukiot, rakennukset…

Tämä kokemus tuli viimeksi pääsiäisen sanomalehdessä, jossa Vanha herra oli katsomassa Signe Branderin Helsinki-valokuvien näyttelyä Aurora Karamzinin talossa, Hakasalmen huvilassa. Samassa näyttelyssä kävi myös Dessutom muutamaa päivää ennen pääsiäistä. Ties vaikka olisimme olleet yhtä aikaa, Vanha herra ja minä. Emme vain tunne toisiamme. Hauska olisi tutustua.

¤

Branderin kuvat ovat aarre. Niiden merkitys lisääntyy vuosi vuodelta. Jokaisen helsinkiläisen pitäisi tehdä kurkistus eilispäivän Helsinkiin tunteakseen kotiseutunsa historiaa. Tutut kadut, rakennukset, puistot ja rannat saavat uuden merkityksen kun näkee niitä sadan vuoden takaisessa tilassa. Eikä pelkästään paikkoja ja rakennuksia vaan myös ihmisiä elämässä elämäänsä niissä paikoissa.

Suositus blogin lukijoille: tehkää niin kuin Vanha herra ja Dessutom. Käykää katsomassa vaikuttavaa valokuvanäyttelyä vanhasta Helsingistä. Näyttely jatkuu elokuun loppuun saakka. Paikka: Hakasalmen huvila Mannerheimintiellä Finlandia-talon ja rakenteilla olevan Musiikkitalon välissä. Eikä maksa mitään!

Vanhoja syntejä

Eilisessä blogissani murehdin huonoa osaamistani lintujen tunnistamisessa. Ohimennen leuhkin osaamisellani tunnistaa kasveja.

Kuten kaikki 1960-luvulla oppikoulua käyneet, Dessutom joutui keräämään suuren määrän kasveja, tekemään niistä herbaarion ja tenttimään kasvien nimet biologian opettajalle. Suomenkielisten nimien osaaminen yleensä riitti, jotkut tiukat opettajat vaativat osaamaan myös kasvien tieteelliset nimet ja heimon, jotka olivat latinaa. Dessutomin opettaja ei ollut tiukka, mutta Dessutom oppi ohimennen myös latinankieliset nimet - ainakin useimmat. Kerääminen oli kiinnostavaa, ihan oikeasti.

Lisäksi siitä sai rahaa.

¤

Dessutom on useimpien humanistien tapaan aika skeptinen kaupallisuuden suhteen. Vaisto kertoo, että siihen liittyy oman edun tavoittelua ja monensorttista vedätystä ja puliveivausta. Dessutom on itse siitä varoittava esimerkki. Jos minä niin varmasti muutkin.

Dessutom itse ei voisi kuvitella pärjäävänsä kauppamiehenä. Kauppakorkeakoulu oli hänen arvostuslistallaan aika alhaalla, kun aikoinaan lukion jälkeen piti miettiä jatko-opintoja.

Mutta kasvien kerääminen tuotti rahaa, ja se on Dessutomin melkein ainoa bisnespuuha kautta aikojen. Vedätystä ja puliveivausta sekin kaupankäynti oli. Dessutom nimittäin alkoi myydä kasveja koulukavereilleen, joilta kerääminen ei luonnistunut.

Kun keräsin kasvin itselleni, samalla otin muutamia ylimääräisiä, parhaimmillaan jopa kymmenkunta. Kuivasin ne kaikki ja teippasin kiinni. Itselleni kirjoitin ja kiinnitin nimilapun, muille meneviin papereihin kiinnitin tyhjän nimilapun. Tyhjät nimilaput kiinnitin sillä tavalla varovasti ja heikolla liimalla, että lapun sai myöhemmin irrotettua rikkomatta pehmeähköä kasvipaperia. Nimilistat kirjoitin erilliselle paperille. Näin jokainen ostaja joutui kirjoittamaan nimilapun omalla käsialallaan.

Näin valmistamiani herbaarion sivuja aloin myydä kavereille, joilta keräily oli jäänyt tekemättä. Hintaa en muista, rahan arvo oli silloin ihan muuta kuin nykyisin, mutta ihan kunnon lisät lukiolaispojan taskurahoihin se tuotti. Ainakin tupakat ja kaljat sain pitkään ostetuksi niillä tienesteillä.

Kaupankäynnin ehtoihin kuului, että kasvit piti palauttaa minulle sen jälkeen, kun tarkastus ja tentti oli suoritettu. Irrotin nimilaput, kiinnitin uudet tyhjät nimilaput ja pistin samat kasvit myyntiin seuraavan vuosiluokan kelvottomille kasvinkerääjille.

Kolmantena kesänä paperi olivat jo niin kuluneen näköisiä, että niille ei ollut käyttöä. Poltin ne saunan uunissa. Vain oma herbaarioni jäi, ja se on tallella kirjahyllyssäni. Vaikka keräyshetkestä on kohta 45 vuotta, kasvit ovat suurelta osin täysin alkuperäisessä kunnossa. Vain muutamissa herkissä lajeissa, kuten nokkosessa, on lehdenrakenne kuivunut ja murentunut. Oheisessa kuvassa näyte 44 vuoden takaa.

Dessutom odottaa kovasti laidunkauden alkamista. Silloin hän aikoo taas istua lepotuolissaan kukkaniityn laidalla Längelmäveden rantamaisemissa ja tarkkailla luonnon ilmiöitä. Kasvit - erityisesti yrtit - ovat erityisen kiinnostavia, sillä ne tuottavat tuoksuja ja makuja ja houkuttavat perhosia ja muita pörriäisiä. Sellaisessa elämänmuodossa on ripaus samaa tunnelmaa, jonka Evert Taube onnistui tallettamaan viisuunsa Sjösala vals. Siinäkin ollaan suvipäivänä niityn laidassa, kukkien keskellä. Kehutuksi tulevat erityisesti esikko, mantelinkukka, kissankäpälä ja orvokki.

Rönnerdahl han skuttar med ett skratt ur sin säng
Solen står på Orrberget. Sunnanvind brusar.
Rönnerdahl han valsar över Sjösala äng.
Hör min vackra visa, kom sjung min refräng!
Tärnan har fått ungar och dyker i min vik,
ur alla gröna dungar hörs finkarnas musik
och se, så många blommor som redan slagit ut på ängen!
Gullviva, mandelblom, kattfot och blå viol.

Suomentaja Reino “Palle” Hirviseppä ei onnistunut - ilmeisesti rytmi- ja loppusointusyistä - kehumaan kaikkia samoja kukkalajeja, mutta ihan hyvänhajuiset lajit hänkin luetteli laulussa, jossa ruotsalainen herra Rönnerdahl on vaihtunut kotoiseksi suomalaiseksi Anttilaksi.

Anttila nyt ampaisee ylös vuoteeltaan,
Aurinko on korkeella, kevättuuli lounaassa
Niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan,
Lauluhunsa yhtyä saa kuka vaan.
Kuikkaemo uittaa jo untuvaisiaan,
Peipponenkin helskyttää riemulaulujaan,
Katso, kuinka kukkaakin monta on jo kevätniityllä,
Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.

Linnut, linnut

Dessutomilla on vuosikaudet ollut aikomus opiskella yleistä lintuoppia. Opiskelu on ollut tarkoitus toteuttaa itsenäisenä etäopiskeluna kesäkodissa Hiljaistenmiestenlaakson liepeillä Längelmäveden rannoilla. Opiskelumateriaali saapuu paikalle omatoimisesti joka kevät.

Opiskelumenestys on kuitenkin jäänyt korkeintaan välttävälle tasolle. Talven loppupuolella virinnyt hyvä aikomus on aina kesän mittaan hiipunut. Se on ollut vähän kuin petetty uudenvuoden lupaus.

Lintujen tunnistaminen tuntuu vaikealta. Yhtenä masentajana on toiminut kesävieraamme ornitologi, joka tunnistaa joka ikisen pienen piipahduksen ja huomaa kaukana pellon takalaidan kuusessa heilahtavan pyrstön ja kertoo heti nimen piippaajalle ja pyrstön heilauttajalle.

Tunnistan toki ne tavalliset, kuten talitintin, västäräkin, pääskysen ja räkättirastaan. Tunnistan myös harvinaisempia, joilla on selvät tuntomerkit, kuten punatulkun, käpytikan ja närhen - ja käen, äänestä. Muutaman vesilinnun myös. Mutta ornitologi väittää, että siellä näkee ja kuulee vaikka kuinka paljon muitakin ja luettelee nimiä.

Minulle ne muut ovat yhteisnimitykseltään ”lehtolirkku” ja ”rantaruikku”.

En ymmärrä, mikä tässä on niin vaikeaa. Olen ostanut lintukirjan ja rompun, mutta ne eivät isommin auta. Ohjeet ovat kummalliset. Jollakin on pieni harmaa laikku siellä, toisella vähän isompi täällä, mutta eihän sellaista lennosta näe. Yksi laulaa lintukirjan kuvauksen mukaan ”tsirk-tsirk-ka-ka-ui-ui” ollessaan kosioreissulla mutta ”tsirk-kui-kui-tsirk-kui-kui” varoittaessaan muita vaarasta. Dessutomin mielestä linnunlaulun litterointi ei ole ollenkaan havainnollista, mutta sitä opaskirjat ovat täynnä.

Jossakin litteroitiin jopa se tunnetuin ääni, ruislinnun laulu korvissani, mutta sitä en nyt löydä. Mahtoi olla lyyristä.

¤

Dessutom on omasta mielestään hyvä oppimaan kaikenlaista, jopa latinaa. Muutama kesä sitten opettelin ötököitä ja perhosia. Oli hyvä kirja ja oli hyvä yrttitarha. Siinä istuin kuumia kesäpäiviä lepotulissani yrttimaan laidalla kirja kädessä ja katsoin, millaista porukkaa on liikkeellä. Kirja oli havainnollinen, kohteet näki läheltä eikä tarvinnut pähkäillä litteroitujen ääntämysten olemusta. Kohtalainen määrä perhosia, paarmoja, toukkia, matoja, koppakuoriaisia ja muita pieniä olentoja tuli tutuksi.

Sellainen on sopivaa ”kovien” luonnontieteiden opiskelua tällaiselle umpihumanistille. Alkuun pääsin jo kouluvuosina. En sisimmässäni ymmärtänyt, miksi kaverit niin yksiäänisesti vihasivat kasvien keräämistä. Minulle herbaario oli mieluista puuhaa. Keräsin kasveja enemmän kuin oli käsketty. Kuivasin ja kiinnitin ne huolellisesti. Opettelin nimet, myös tieteelliset. Tätä en tietenkään voinut tunnustaa kavereiden kuullen vaan herjasin touhua lauman mukana.

Tunnen suuren määrän kasveja nimeltä edelleenkin, ja olen osaamisestani ylpeä. Eivätkä latinankieliset nimetkään ole unohtuneet.

¤

Mutta ne linnut! Aion taas alkavana kesänä paneutua aiheeseen. Pieni epäusko kuitenkin kytee, sen verran usein aikomuksestani on tullut huti. Lohdutusta pettymykselle tuottaa se, että olen rakentanut linnunpönttöjä pihapiiriin, rannoille ja lähimetsiin. Viime syksyn viimeisiä toimia oli kiertää tikapuiden kanssa siivoamassa pöntöt. Ne ovat valmiina uusille asukkaille. Nimeltä tuntemattomatkin saavat halutessaan asumisoikeuden.

Kotiin kuningaskunnasta

Dessutom on palannut kotiin Töölöntorille vierailtuaan viisi yötä Ruotsin kuningaskunnassa.

Dessutom viihtyy hyvin kuningaskunnan pääkaupungissa, jonka hän tuntee hyvin jo vuosikymmenien takaa. Se oli joskus nuoruusvuosina hänen kotikaupunkinsa. Ystäviä on jäljellä ja yösija tarjolla useammassakin osoitteessa.

Aivan erityisen suosikkikohde on Södermalmin kaupunginosa. Se on boheemin ja vaihtoehtokulttuurin pesäpaikka, vähän sama kuin Punavuori ja Kallio Helsingissä, mutta rennompi ja kansainvälisempi. Dessutomilla oli ilo asua Mosebacke torgin laidalla vastapäätä Södra Teaternia. Siitä on vain lyhyt matka paikalle, jolta August Strindberg tähysteli lintuperspektiivista kotikaupunkiaan ”Punaisen huoneen” alkusivuilla. Sama perusnäköala siitä on vieläkin, vaikka kaupungin profiili on muuttunut.

Dessutom kuljeskeli päivisin taas kerran nostalgisissa tunnelmissa pitkin kaupunkia. Siellä ja täällä on paikkoja, joihin liittyy muistoja, usein romanttisia mutta myös joitakin ikäviä. Yksi ikävistä oli Södermalmin lounaislaidalla Tantolundenin puistossa sijaitseva kesäkahvila. Siellä Dessutom uurasti riistopalkalla pitkää päivää kesällä 1972. Ammattinimikkeenä oli tarjoilija & tiskinkerääjä. Elämäni kamalin työ. Muistista nousee suorastaan aggressiivisia aikomuksia. Teki mieli potkaista muutamaakin hienostotätiä, joiden jahkailevia paakelssitilauksia piti kohteliaasti seisoa odottamassa, kun samalla hetkellä oli halu rynnätä henkilökunnan taukotilaan katsomaan televisiota. Siellä olisi nähnyt kuvaa Münchenin olympiakisojen kestävyysjuoksuista.

No, mitäpä pienistä. Vuoropäällikkö kertoi kyllä myöhemmin tulokset. Hän muisti voittajan nimenkin, kun se oli ihan täyttä ruotsin kieltä. Mainitsi vielä, että yksi juoksijoista, olisiko ollut se voittaja, kaatua mätkähti mahalleen kesken juoksun.

¤
Nyt kuningaskunnan pääkaupungissa näkee, että tulossa on prinsessahäät. Se ei näy pelkästään naistenlehdissä, se elää jo ilmapiirissä. Prinsessat ovat muotia, on luvassa suuri julkisuus ja paljon arvovieraita. Vallalla on konservatiivisuustrendi: kirkkohäät, prinsessapuvut, ydinperhe, kohta varmaan myös vauvauutiset.

Kai rationaalinen Ruotsi tarvitsee kuningashuoneensa. Maa on kaikessa muussa malliesimerkki järkiperäisyydestä, joka on monin tavoin menemässä yli kohtuuden. Kohta siellä varmaan tulee pakko pitää turvakypärä päässä kotonakin. Kaikki, mistä keskiverto kansalainen pitää, on joko vaarallista, moraalitonta tai epäterveellistä, ja siksi laissa kiellettyä. Sellaisen vastapainoksi kansalle tarjotaan prinsessaunelmia, ja kansa on tyytyväinen.

Dessutom sattui olemaan Tukholmassa myös sinä päivänä syyskuussa 1973, kun vanha kuningas kuoli ja nuori Carl Gustaf Folke Hubertus Bernadotte otti linnan parvekkeella vastaan kansan eläköön-huudot uutena kuninkaana.

Dessutomille jäi tilaisuudesta muistikuvaksi, että tunnelma oli vaisu, innostumaton, tulevaisuudesta huolestunut. Monarkia ei ollut vahvoilla eikä nuori Kalle Kustaa ollut vakuuttava vanhan arvokkaan Gustaf VI Adolfin jälkeen. Kalle Kustaan osaaminen oli vakuuttavaa vain Stureplanin hienoissa yökerhoissa. Poliittiset virtauksetkaan eivät silloin suosineet epädemokraattiseksi koettua monarkiaa.

Nyt on toisin. Kuningas ja hovi näyttävät olevan osa itsetuntoista ruotsalaista identiteettiä. Kalle Kustaa ja varsinkin Silvia ovat onnistuneet saavuttamaan arvostuksen. Britanniassa on syytä olla kateellisia.

Dessutom ei aio kuitenkaan matkustaa häiden aikaan Tukholmaan vaan pysyy kesäkodissaan Längelmäveden rannoilla. Joku roti sentään.

M. A.

Dessutom ilahtui Yle Teeman huomionosoituksesta taiteilija M. A. Nummiselle, joka täyttää pyöreitä vuosia. Nummisella on ollut pieni osuutensa Dessutomin kulttuurikäsityksessä jo vuosikymmenien ajan.

Hämärtynyt kuva yrittää tulla esiin, että ensimmäinen live-kohtaaminen olisi tapahtunut joskus 60-luvun lopulla Jyväskylän Kesän kulttuuripäivillä. En kuitenkaan pysty palauttamaan muistiin täsmällistä muistikuvaa.

Sen sijaan muistan täsmällisesti, että olin yleisössä Tukholman Gröna Lundissa kesällä 1972. Konsertti oli huippumenestys. Olin samalla lavalla nähnyt muutamaa päivää aikaisemmin Evert Tauben, joka oli arvostettu iäkäs ruotsalainen trubaduuri, mutta kyllä M. A. meni suosiossa edelle.

M. A. oli osa 60-luvun kulttuuriradikalismia. Oli aika kaataa muureja ja siirtyä vapaampaan kulttuuriin. Nummisen onnistui näyttävästi. Hänen silloisiin siveellisyyssääntöihin sopimattomat kappaleensa ja šokeeraava esiintymisensä aiheuttivat kulttuuriskandaaleja.

Oli syytä epäillä, että hän rienaa ja pilkkaa.
Epäily oli varmasti oikea.

Kun Numminen lauloi mielenkiintoisella äänellään ”Jenkan ulkosynnyttimistä” tai ”Jenkan hevosen puhdistamisesta” tai ”Nuoren aviomiehen on syytä muistaa”, oli helppo löytää arvovaltaisia henkilöitä, joilla kiehui, erityisesti kirkon ja armeijan piiristä. Laulu ”Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa” toi mukaan poliitikot. Niistä tuli kiellettyjä lauluja.

Myöhemmin tuli taidemusiikki ja filosofia. Äskettäin julkaistiin ”Kielletyt laulut”, jolla näitä skandaalilauluja tuli ensimmäistä kertaa levylle. Lisäksi sillä oli ”Heidenröslein” ja ”Wovon mann nicht sprechen kann”.

Joku sanoi, että Nummisen musiikkihuumori on samaa tasoa kuin Eläkeläiset-yhtyeen. Väitän vastaan. Numminen on sivistynyttä, laaja-alaista ja itseironista sekä poikkeuksellisen produktiivista ja uudistumiskykyistä.

Dessutom oli aidosti pahoillaan, ettei hänellä ollut tilaisuutta viime kesänä mennä kuuntelemaan Nummista maailman suurimpaan puulämmitteiseen saunaan, Merisotakoulun saunaan. Siellä olisin kuullut ”Jalkaväkiohjesäännön” laulettuna. Suoraa jatkoa 60-luvun laululle ”Jenkka hevosen puhdistamisesta” joka sekin oli armeijan ohjetekstiin sävelletty.

Dessutom onnittelee ”Suomi-undergroundin isäpuolta” ja toivottaa lisää tuottavia ja kulttuuria ravistelevia vuosia. Olisiko jo Euroviisujen aika?

¤ ¤ ¤

Dessutom poistuu huomenna keskiviikkona Töölöntorilta ja matkustaa laivalla Tukholmaan. ”Sinne veri vetää aina uudestaan”. Palaan kyllä, mutta melkein viikko siihen menee. Toivotan lukijoilleni lystiä pääsiäistä.

Escher

Dessutom kävi taidenäyttelyssä.

Paikka oli Amos Andersonin taidemuseo Helsingin keskustassa Yrjönkadulla. Taiteilija oli hollantilainen mestari M. C. Escher (1898 - 1972).

Näyttely on jäänyt kummallisen vähälle huomiolle, vaikka se on merkittävä, hyvinkin huomionarvoinen. Hollantilaisilla Escher kuuluu kärkeen - edellä ovat vain Rembrandt ja van Gogh.

Tunsin jonkin verran Escherin tuotantoa ennen näyttelyäkin. Tiesin, että jonkinlaisista havaintopsykologiaan liittyvistä aistihuijauksista” ja optisista harhoista on kyse. Kuvissa mahdoton muuttuu mahdolliseksi. Vesiputous nousee ylöspäin ja portaat menevät näkökulmaa vaihdellen sekä ylös- että alaspäin. Kalat muuttuvat linnuiksi, enkelit piruiksi.

Kapeassa salia kiertävässä boordinauhassa nimeltä ”Metamorphose” on koko elämän kiertokulku: sumea alku, syntymä, kehitys, sivilisaatio ja sen sumea loppu.

Hesari kertoi, että tiedemaailma on aina ollut innostunut Escheristä, erityisesti matemaatikoille hän on ykkönen. Suosio lähti liikkeelle matemaatikkojen tiedelehden esittelystä. Innostus eteni niin pitkälle, että tiedelehti New Scientist järjesti huippututkijoille kiertokyselyn aiheesta ”Minkä kirjan ottaisit autiolle saarelle”. Voittanut vastaus oli kirja ”Gödel, Escher, Bach”, joka kuvaa logiikan, kuvien ja musiikin läheistä yhteenkuuluvuutta.

Dessutom katseli näyttelyn kuvia hieman hämmentyneenä ja loppua kohti jopa ärtymystä tuntien, kun alkoi käydä selväksi, että näyttelyyn varaamani vajaa parituntinen oli riittämätön. Näitä kuvia ei voi ohittaa vilkaisemalla. Kuvan oveluus alkaa paljastua vasta vähitellen, pitkään yksityiskohtia havainnoiden. Kuvat eivät ole kovin suuria, joten katsomaan pitää mennä lähelle.

Taidemaailmassa Escherin asema on kiistelty. Joillakin tahoilla häntä pidetään pelkkänä epätaiteellisena kikkailijana, jota ei hyväksytä oikeaksi taiteilijaksi. Itse hän luonnehti taidettaan: ”Minä liikun arvoitusten ja mysteerien keskellä.”

Mietin kuvia katsellessani, pitäisikö näitä kuvia katsellessa olla matemaatikon koulutus. Antaisivatko ne silloin jotenkin toisenlaisen oivalluksen? Matemaattinen koulutukseni loppui 40 vuotta sitten.

Uusi tieto minulle oli, että itse Mick Jagger oli 1969 kirjoittanut kohteliaan kirjeen Escherille ja pyytänyt tätä suunnittelemaan kansikuvan Rolling Stonesien uuteen LP-levyyn.

Escher kieltäytyi. Hän oli säntillinen työmyyrä, joka inhosi kaikenkarvaista vapaamielistä viihdettä.

Näyttelyyn tuli koululaisia, vähän toisella kymmenellä. Huomasin innostusta. En ihmettele, kuvissa on jotain lapsenmielistä, ei pelkästään tieteellistä. Lapset innostuvat näköharhoista ja tuntevat mielihyvää keksiessään ovelan niksin. Lapsia varten näyttelyssä on myös huone työpajalle, jossa kuka tahansa saa piirtää omia eschereitään.

Lukijoille tiedoksi: näyttely jatkuu toukokuun loppuun asti. Suosittelen lämpimästi. Mutta varatkaa aikaa, tätä näyttelyä ei hosuta läpi nopeasti. Ja on siellä Amos-museon yläkerroksissa paljon perinteistäkin taidetta esillä.

(Kuva näyttelyesitteestä: Toinen maailma - 1947)

Väärin valittu, osa 2

(jatkoa eilisestä)

Äskettäisellä Jyväskylän-reissulla täytin lottokupongin, kun junaa odotellessa poikkesin R-kioskiin. Näin innostun tekemään muutaman kerran vuodessa. Kupongin täytin esteettisin perustein. Rakensin rasteista geometrisia kuvioita: yhteen ruudukkoon neliön, toiseen kolmion, kolmanteen vinoristin, seuraaviin ympyröitä, siksakkia…

Heti tärppäsi. Voitin 59,80€

Se jäi harmittamaan, että kuponkiin rakentamani siksak jäi yhdestä nurkasta vähän vajaaksi. Jos olisin ollut kuvioni kanssa hiukan tinkimättömämpi ja pannut rastin viereiseen ruutuun, olisin voittanut 1937 €. Se jo tuntuisi. Väärä ruudun valinta.

Väärät valinnat ovat jokapäiväisiä ja kaikkialla vastaan tulevia. Yksi huomaa valinneensa väärän puolison, toinen väärän ammatin, kolmas väärän lomakohteen, kuka mitäkin. Minkäs niille tekee, seuraavalla yrityksellä paremmin…

Yhdysvaltain republikaanisen puolueen aivoriihi epäilee nyt tehneensä väärän valinnan nostaessaan hysteriansa kohteeksi Obaman terveysuudistuksen. Näyttääkin yhtäkkiä siltä, että uudistuksesta tulee suosittu.

Eurooppalaisesta - erityisesti pohjoismaisesta - näkökulmasta republikaanien ja tea party -liikkeen puuha on näyttänyt hullun hommalta. Mutta hullultahan amerikkalaisten punaniskakonservatiivien elämöinti on aina täältä Töölöntorin kulmalta katsoen näyttänyt. Taktinen silmä on kuitenkin usein ollut tarkka - siitä todistavat monet voitot vaaleissa, aina Reaganista alkaen.

Pettiköhän silmä nyt tässä terveysreformissa, tuliko väärä valinta? Täytyy toivoa, että petti.

Obama-vaali oli kummallinen amerikkalainen poikkeus. Dessutom ja varmaan moni muukin joutui perumaan monta pahaa puhetta amerikkalaisesta mentaliteetista. Tuli tunne, ettei siellä ihan pimeää olekaan. Toisaalta pimeä oli sitäkin sakeampaa, kun katseli eräitä muita esivaaleissa pitkälle yltäneitä, varsinkin erästä varapresidentiksi ehdolla ollutta.

Politiikka on kuitenkin demokratiaa. Väärienkin voittajien kanssa on elettävä, harmi nieltävä ja tulokset hyväksyttävä. Dessutom ei ole poliitikko eikä sitoutunut mihinkään puolueeseen. Vaaleissa muistan tällä vuosituhannella antaneeni äänen kolmelle eri puolueelle. Yhtä niistä kadun vääränä valintana. Olen milloin mitäkin mieltä. Ennusmerkit viittaavat, että harmistukseni seuraavien vaalien tuloksesta tulee olemaan poikkeuksellisen voimakas.

Väärin valittu

Dessutom on hieman mietteliäänä seurannut Yle Teemalla esitettyä sarjaa ”Matematiikan historia”. Sen matemaattisista sisällöistä en ole paljoakaan ymmärtänyt, sillä opiskeluni päättyi lukion arvosanaan 8 ja ylioppilaskokeen arvosanaan c. Sen koommin en ole asiaan koskenut. En silti ole havainnut haittaa taitojeni vähäisyydestä.

En ole tarvinnut matematiikan taitoja mihinkään. Vaativinta oli Elannon kuittien yhteen laskeminen bonuksien saamiseksi, mutta sitten Elanto katosi ja loppui sekin. Toinen oli veroilmoituksen ammattikirjallisuuden yhteen laskeminen vähennysten saamiseksi, mutta sekin on käynyt vähäiseksi.

Tv-ohjelma ohjaa kuitenkin mietteitä siihen suuntaan, että paljon olen menettänyt hylätessäni matematiikan. Se avautuu kiehtovana elämänmuotona, jollakin tavalla filosofiaa lähestyvänä tieteenä.

Minulla on ilo tuntea läheisesti kaksikin matematiikassa pitkälle edennyttä ihmistä. Heitä kuuntelemalla olen tuntenut jopa kateuden värähdyksiä ymmärtäessäni, kuinka paljon minulta jää ymmärtämättä. Myös monet tuntemani muusikot puhuvat matematiikan merkityksestä taiteelleen.

Valitsinkohan aikoinaan lukion alussa typerästi, kun en satsannut matematiikkaan?

¤

Sen tiedän varmasti, että lukion ainevalinnoissa minulle sattui eräs toinen virhe. Piti valita joko kielilinja (latina) tai reaalilinja (kemia ja fysiikka). Latinan opettaja oli tunnettu vaativuudestaan. Fysiikassa & kemiassa oli kaksi opettajaa: toinen maineeltaan tiukka ja toinen lepsu. Meillä muutaman kaverin kanssa linjavalinta perustui tähän. Olimme fysiikan luokan ovella kyttäämässä, kumpi opettaja tulee. Jos tulee lepsu, valitsemme hänet. Jos tulee tiukka, valitsemme latinan.

Tuli se lepsu.

Fysiikan ja kemian opinnoista ei siis tullut mitään, se oli yhtä höpsötystä. Tuntui vain mukavalta, kun pääsimme helpolla.

Jälkeenpäin olen katunut. Yliopiston latinan pro exercitio -kurssilla olisi ollut suuri etu lukio-opinnoista. Mutta nuori ihminen tunnetusti on likinäköinen. Kuinka turhanaikaisin syin tulikaan tehtyä väärä valinta.

¤

Kerran tunnen olleeni itse väärän valinnan kohteena. Se tapahtui alakoulussa 60-luvun alussa. Opettaja pisti luokan valitsemaan keskuudestaan ”hyvää koulutoveria”, jolle annettaisiin Hymypoika-patsas.

Siitä valinnasta tuli täysi ilveily, jossa piilopääasiaksi nousi opettajalle kenkkuileminen. Luokan pojat koiruuttaan äänestivät minua, Dessua, vaikka luokassa olisi ollut oikeasti kilttejä ja ahkeria oppilaita. Minä en sellainen ollut, kaukana siitä. Tyrmistyksekseni voitin.

Mitään asiaa en muista hävenneeni niin kuin Hymypojan voittamista. Se tuntui maineen menetykseltä, ja pitkään siitä minulle irvisteltiinkin. Äiti kyllä riemastui, mutta sillä ei ollut merkitystä. 

Tuossa se patsas kuitenkin edelleen astiakaapin päällä virnistelee, vaikka valinta meni väärin.

Hauskoja sanoja?

Posti toi tänään Kielikello-lehden uuden numeron. Se on kielenhuollon tiedotuslehti. Sitä julkaisee Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Lehti tuli taas selatuksi tuoreeltaan. Tarkimmin tuli luetuksi artikkeli, jossa esiteltiin vastauksia kysymykseen suomen kielen hassuimmasta sanasta. Kielitoimisto kysyi tätä Helsingin kirjamessujen kävijöiltä lokakuussa 2009. Vastauksia kyselyyn tuli 183. Teen tässä muistiinpanoja aiheesta itselleni myöhempää käyttöä varten. Aihe kiinnostanee blogin lukijoitakin, sillä Kielikello-lehti ei tavoita kovin suurta lukijajoukkoa.

¤

Hassuutta haetaan yleisimmin sanoista, jotka täyttävät seuraavia ehtoja:

• sisältää paljon kirjaimia y, ä ja ö
• toistaa samaa konsonanttia / vokaalia
• on sointuisa ja rytmikäs
• on pitkä ja vaikea lausua
• on kuvaava mutta ei tarkoita mitään
• nimeää hassun kohteen omituisella tavalla
• on palindromi

Ä ja Ö (jossain määrin myös Y) ovat tunnetusti huvittavia äänteitä. Niiden lausuminen vääntää suun hölmöön asentoon, eikä anglosaksisilla puhujilla ole kykyä sellaiseen. Niissä on siitä syystä jotain auttamattomasti maalaisjunttimaisuutta. Tähän ryhmään kuuluvia vastauksia olivat mm. seuraavat:

• tötterö
• höppänä
• yökyöpeli
• kääkkä
• käppänä
• mökkihöperö
• lökäpöksy
• hölkynkölkyn
• köpsä
• ämmä
• pöhkö
• yötyö
• vätys
• höystö
• höpönassu
• änkyrä
• kököttää
• röhnöttää
• lääpällään
• ötökkä
• höykäsenpölähtämä
• höpsönlöpsö
• Hörölä
• Kärvänttälänraitti

Tässähän melkein kaikki mallikelpoiset olivatkin. Näistä esimerkeistä osa sisältää myös vokaalisuuden / konsonanttisuuden / toistavuuden ja rytmisyyden vaatimukset. Muita ovat mm. seuraavat:

• aatteessaan
• hääyöaie
• marmattaa
• lämpimämpi
• pupu
• salakavala
• tikutaku
• tökerö
• rutjake
• ulpukka
• katinkontit

Tarkoitustaan oudosti tai mitään tarkoittamattomasti kuvaavia sanoja olivat mm. seuraavat:

• limanuljaska
• känsätuhkelo
• klimppisoppa
• pumpernikkeli
• ensiöjakamo
• mämmi
• äkäpussi
• huithapeli
• poikamiestyttö
• hullunhauska
• sikahyvä

Erityisen pitkiä sanoja löytyi myös:

• Äteritsiputeritsipuolilautasbaari
• määränpäättömyydessäänkään

• sopeutumiskäyttäytyminen

Tässä kohdassa Dessutom kyllä ihmettelee, eivätkö vastaajat ole lukeneet Ollin pakinoita. Sieltä löytyisi pidempiäkin sanoja, esim. herkullisia ammattinimikkeitä ja titteleitä.

Muutenkin vastauskokoelma vaikuttaa hieman laimealta, mutta ehkä messuilla yllättäen eteen ilmestyvä kysely ei ole asetelmaltaan paras mahdollinen tällaiselle idealle. Pitäisi olla aikaa miettiä.

Dessutom muistelee joskus vuosia sitten tarjonneensa vastaavaan kyselyyn sanaa ”huitukkalääperö”, joka lienee sieni.

Onko tukka hyvin?

Dessutom katsoi Yle Teeman dokumentin Tampereen Pop-teatterin Hair-musikaalista vuosilta 1969 - 71. Siihen liittyy omakohtaisia muistoja.

Vanhaa dokumenttia ei voi kehua. Se oli koottu monenlaisesta sälästä - osa suorastaan aiheeseen liittymätöntä. Toimittajalla tuntui olevan ikävällä tavalla moralisoiva asenne. Parhaimmillaan dokumentti esitti muutamia onnistuneita välähdyksiä 1970-luvun taitteen suomalaisesta yhteiskunnasta. Sen sijaan aiheena olevan teatteriesityksen ilmapiirin ohjelma hukkasi täysin. Esitän kritiikkini sillä asiantuntemuksella, joka syntyi esityksen moneen kertaan näkemällä.

Ilmeisesti Tampereen Hairista ei jäänyt mitään pidempää tallennusta filminauhalle. Se on vahinko, sillä esitys oli ihan oikeasti osa merkittävintä suomalaista teatterihistoriaa.

Melkoiselle joukolle Dessutomin ikäisiä (vähän alle tai vähän yli kaksikymppisiä esityshetkellä) Hair oli sukupolvikokemus, jolla oli vaikutuksia asenteisiin ja elämäntyyliin. Siinä oli optimismia, visio mahdollisuudesta muuttaa maailmaa ja rakentaa kansainvälistä yhteisymmärrystä. Samaan suuntaan vaikuttivat myös Woodstock (1969) ja ensimmäinen Ruisrock (1970).

Naiivia tulevaisuusoptimismia se oli, sen tiedämme nyt. Silloin emme tienneet. Jälkimaailma pilkkaa aikakautta hippihörhöilyksi - täysin perustellusti - mutta silloin nähdään vain pintataso, vaatteet ja muut. Syvätasolla siinä oli ensimmäinen länsimainen yritys rakentaa yhteiskuntakriittistä kansalaisliikettä. Eikä ihan vailla vaikutuksia. Kyllä sillä ideologialla oli vaikutuksensa Yhdysvaltain kansalaisoikeuksien etenemiseen, Vietnamin sodan loppumiseen jne.

¤ 

Nyt maailma on aivan toisen näköinen. 

Päivällä kävelin kaupungilla, kun flunssa tuntuu olevan ohi. Poikkesin Kulttuurikeskus Caisaan, jossa oli alkamassa rasismia käsittelevä tilaisuus. Istuin pitkään kuuntelemassa. Iltauutisissa huomasin harmikseni päässeeni sekunniksi tv-kuvaan.

Omasta kokemuksestani olen havainnut jo jonkin aikaa saman, mikä kokouksessa monelta taholta tuotiin esille. Rasistinen uho on kasvamassa, ja siitä on syytä huolestua.

Se näkyy selvimmin netissä. Katsokaapa keskustelufoorumeita. Kaikenlaista törkyviestiä ja uhkailua tulvii. Joillakin menee nyt lujaa, ja vaikutelmaksi tulee väistämättä, että heitä on paljon. Monella on sen vuoksi ihan oikeasti syytä pelätä.

Sama on näkyvissä myös netin ulkopuolella. Olen huolestuneena kuunnellut öykkäröintiä ja uhoa, joka tulee vastaan kaupungilla. Ne ovat yleensä nuorehkoja miehiä, isokokoisia, usein juopuneita. Heillä on nyt myötätuuli ja tunnelma korkealla kuin Kosolassa Lapualla 30-luvulla.

Vikaan mennään, jos juututaan tulkitsemaan ja tuomitsemaan jonkin yksittäisen sanan sävyä tai jonkun ilveilijän lurittamaa laulunrenkutusta. Ei niillä ole merkitystä, kun ongelma rynnistää vastaan kaduilla ja kapakoissa tai viimeistään seuraavissa vaaleissa.

Puolueiden kykyyn ja haluun ottaa ongelma tosissaan en luota. Yksi puolue pistää näkyvimmän tähtensä vastustamaan ilmiötä, mutta uskokaa pois, vaaleissa sama puolue pistää taas ehdokkaaksi myös niitä pöntisiä, jotka ovat täysin päinvastaisella kannalla. Äänet saadaan näin kerätyksi sekä vastustajilta että kannattajilta. Se on taitopolitiikkaa.

Ja sitten kaiken huipuksi näyttää, että kaikkein pahimmat räyhähenget ovat rakentamassa mediassa itselleen pehmoimagoa. Sekin on taitopolitiikkaa.

Ei hyvältä näytä. Sanokaa minun sanoneen, että tästä tulee vielä ongelma. 

En panisi pahakseni, jos nykyhetken Suomen nuorisoon inkarnoituisi jostakin 1970-luvun taitteen hämyisistä loukoista edes pieni haiven naiivia hippihenkeä.

Hyvä muija

Kun kouluaikaiset kaverit tapaavat ikämiehinä tuopin ääressä, kuvio etenee tuttua kaavaa noudattaen. Alkuilta muistellaan koulukokemuksia, keski-ilta naisia ja loppuilta autoja. Tässä järjestyksessä se meni Jyväskylässäkin viikonloppuna.

Kun vuosia on tarpeeksi kulunut, koulumuistot nostattavat tehokkaasti tunnelmaa. Kuva muinaisesta opettajasta täydentyy jokaisen paikalla olijan kertomasta. Kymmeniä kertoja aikaisemminkin kerrotut tapaukset toistuvat ja saavat myös uutta väriä. Liioittelulle löytyy sijaa. Kohteen oikeudenmukaisesta käsittelystä ei ole väliä. Yksityiskohdat muuttuvat legendoiksi. Melkein kaikki opettajat osoittautuvat melkoisiksi originelleiksi.

Luokkatoverit unohtuvat helpommin, erityisesti ne hiljaiset hissukat, jotka istuivat eturivissä. Vain oma porukka muistetaan. Suuri osa onkin itse paikalla muistelemassa.

Romanssit tai niiden yritykset luokan sisäpiirin kesken kyllä muistetaan, myös niissä tapauksissa, joissa osapuolena oli eturivin hiljainen hissukka. Romanssiasiat käsitellään keski-illasta, juuri ennen autoja.

Dessun luokalla keskikoulussa sattui hassusti, että minun (Roope) lisäkseni porukkaan kuului myös Aku. Tästä sattumasta seurasi vitsinvääntöä vuosikausiksi, erityisesti rahaan liittyvissä asioissa. Kun Aku sitten onnistui nappaamaan tyttöystäväkseen Iiris-nimisen luokkatoverin, tämä neiti sai heti lempinimekseen Iines. Sillä nimellä hänet kuuleman mukaan tunnetaan vieläkin, vaikka romanssi Akun kanssa jäi lyhyeksi.

Täyttä Disneytä. Vielä oli pitkä honkkeli Heikki, jota tietysti kutsuttiin Hessuksi.

¤ 

Opettajista ensimmäiseksi muisteltiin fysiikan ja kemian opettajaa, nuorehkoa naista, joka nautti arvostusta paitsi ulkonäkönsä, myös hyvän huumorinsa osalta. Akulla oli muistissa aivan erityinen tapaus.

Oli ollut fysiikan koe, jossa laskutehtävä jotenkin seuraavaan tapaan:

Oli mies, joki ja soutuvene. Annettiin numeroita veden virtaamisnopeudesta ja ties mistä. Piti laskea vauhti, jolla soutaja eteni pisteestä A pisteeseen B.

Aku ei ollut kiireiltään ehtinyt perehtyä oppikirjan laskukaavoihin. Hän ajatteli, että kyllä tästäkin tehtävästä pisteen pari saa pyydystettyä, kun kertoo ja jakaa tehtävässä annettuja numeroita keskenään. Näin hän teki ja sai laskustaan jonkinlaisen vastauksen.

Kun kokeen palautuksen aika tuli, opettaja kommentoi tehtäviä ja niiden ratkaisuja. Viimeisenä hän esitteli Akun luoman ratkaisun. Opettaja ei kiinnittänyt huomiota ratkaisun virheellisyyteen vaan kysyi luokalta, miksi Akun laskemalla tavalla soutanut mies joutuisi käräjille ja saisi ankaran rangaistuksen soutamisestaan ja joutuisi maksamaan huomattavia korvauksia.

Kukaan ei keksinyt. Kysymyksen näkökulma oli yllättävä - se ei oikein kuulunut fysiikan tunnille.

Viimein opettaja selitti: Miehen soutamisnopeus on niin suuri, että se rikkoo äänivallin. Se ei ole Suomessa sallittua missään joessa vaan pelkästään meren yläpuolella, sillä äänivallin ylityksestä seuraa valtava pamahdus, joka rikkoisi ikkunoita ja tiiliseiniä ja aiheuttaisi karjassa ja kotieläimissä paniikkia. Sellaisesta soutamisesta joutuu syytteeseen ja korvauksiin.

¤
”Oli hyvä muija vittuilemaan”, tunnusti Aku täynnä vilpitöntä arvostusta.

Reissussa rähjääntyy

Dessutom ilmoittautuu palanneeksi reissusta kotiin Töölöntorin kulmalle. Reissussa tunnetusti rähjääntyy, tällä kerralla niin kävi epätavallisen voimallisesti.

Syynä ei kuitenkaan ollut ylenmääräinen päihdyttävien juomien nautiskelu vaan flunssa, jonka alkuoireet olivat havaittavissa jo viikko siten. Mainitsin blogissani ”Tärkeintä on touhu” (15.3.) saaneeni nuhan tuliaiseksi Raaseporin seminaarin yösaunan lumihankiperformanssista.

Ystävälliset lukijat ohjeistivat nuhan torjuntaa perinteisillä menetelmillä: villasukkaa, viinimarjamehua, hunajaa ja vaikka mitä olisi pitänyt ottaa avuksi. Minä hölmö en ottanut mitään kun luulin, että pieni nuha menee itsestään ohi.

Ei mennyt.

Jyväskylän reissulla olin aluksi aivan kunnossa, ja pariskunta saatiin asianmukaisesti vihityksi. Siviilivihkimiseen ei mainittavia seremonioita liity, toimitus oli karun asiallinen. Sen jälkeen kokoonnuimme pienellä porukalla paikalliseen paremman tason ravitsemusliikkeeseen päivälliselle. Sen jälkeen seurueen väki hajaantui omille teilleen.

Dessutom hajaantui muutaman nuoruusvuosiensa kaverin kanssa kahden kapakan kierrokselle. Yliopiston portilla sijaitsevat Ruthin ja Sohvin ravintolat olivat aikoinaan Dessutomin kantapaikkoja. Eivät valitettavasti ole enää samanlaisia kulttuurikapakoita, kaupallisuus on vaatinut linjanmuutoksen, huonoon suuntaan. Niin näyttää käyvän kaikkialla.

Yökortteeri oli sovittu vanhan luokkatoverin luokse. Sunnuntaina aamulla flunssa alkoi yltyä. Junamatka Helsinkiin oli epämiellyttävä, mutta syy ei tällä kerralla ollut VR:n, sillä aikataulu piti. Kotiin päästyäni oli jo kuumetta ja otin Buranaa. Muutaman tunnin nukkuminen helpotti oloa. Villasukat löytyivät, viinimarjamehua ei.

Soitin Vuoronvarausliiton päivystykseen ja ilmoittauduin sairaaksi ainakin kolmeksi päiväksi. Huomisen aion viettää sängyssä peiton alla, paitsi että jossain vaiheessa yritän jaksaa mennä Töölöntorin Alkoon ostamaan rommia. Kuuma rommitoti on paras tuntemani rohto tähän tautiin.

Sattuipa kerran...

Dessutom poikkesi Kustaankartanon vanhainkodissa tervehtimään tätiään tämän 89-vuotispäivänä. Tädin muisti ulottuu kauas menneisyyteen, ei niinkään lähelle nykyaikaan. Ja juttua riittää. Tässä yksi henkilökohtaisesti kiinnostava tarina, jota en muista aikaisemmin kuulleeni.

¤

Aune-sisko oli kesällä 1946 pikkupiikana Takasen talossa.

Kerran kun Aune oli navetassa lypsämässä, talon seitsenvuotias villiluonteinen Vilho-poika tuli siihen touhuamaan. Kohta Aune ihmetteli, miksi lehmät tulivat niin hermostuneiksi.

Sitten Aune huomasi, että Vilho oli sitonut kaksi lehmää häntäkarvoista yhteen. Lehmät hermostuivat kun eivät voineet huiskia hännällään. Aune komensi Vilhon ulos navetasta.

¤

Myöhemmin illalla tuvassa talon emäntä komentaa poikansa pois häiritsemästä töitään. Käskee poikaa menemään vaikkapa navettaan.

Vilho sanoo, että Aune-piika kieltänyt häntä olemasta navetassa.

Emäntä toruu Aunea: ”Vilho on tämän talon poika ja saa olla kotonaan missä tahtoo.”

¤

Rengit kantoivat korennolla tupaan ison saavillisen vettä. Saavin paikka oli seinustalla kaappien alla. Vilho kurkotteli ottamaan jotakin kaapista mutta ei ulottunut. Hän kiipesi seisomaan vesisaavin laidalle mutta putosi vahingossa kaulaa myöten veteen.

Emäntä suuttui Vilhon vahingosta.

Siihen Aune huomautti viattomalla äänellä: ”Mutta Vilho on tämän talon poika ja saa olla missä tahtoo.”

Emäntä loukkaantui Aunelle tämän viisastelusta. Aunen olo talossa käy hankalaksi. Isäntä joutuu selvittelemään riitaa. Kun asian tausta hänelle selviää, isäntä ostaa Aunelle lepyttelylahjaksi pukukankaan.

Siitä kankaasta tehtiin oheisen kuvan juhlapuku.

Seuraavana kesänä Aune meni tämä puku päällä tansseihin ja tapasi siellä nuoren komean miehen, jonka kanssa meni naimisiin parin vuoden seurustelun jälkeen. Siitä meni pari vuotta, kun hän synnytti pojan, jolle annettiin nimeksi Roope Einari.

¤ ¤ ¤

Dessutom on huomenna perjantaina lähdössä junalla lapsuutensa kotiseudulleen Jyväskylään osallistumaan kutsuttuna vieraana juhlaan, josta kahdessa edellisessä blogikirjoituksessa on ollut puhe.

Palaan näppäimistön ääreen kunhan ehdin. Toivotan lukijoilleni suloista viikonloppua.

Vaimolle opiksi ja hyödyksi

Kuten eilisestä blogistani kävi ilmi, Dessutomin suuressa suvussa on käynnissä romanssi, joka johtaa kahden varttuneessa iässä olevan henkilön avioliittoon. Roope esittää onnittelunsa vaikka tietääkin, ettei kumpikaan osapuoli tätä blogia lue. Eivät ole tietokoneihmisiä. Siksi Roope aikoo olla paikalla hääjuhlassa Jyväskylässä ja esittää onnittelunsa siellä henkilökohtaisesti, ilman koneiden ja kuvaruutujen välissä oloa.

Eilen esittelin häälahjan romanssin maskuliiniselle osapuolelle. Se on kirja, josta aviomies saa opastusta, kuinka kesyttää pahansisuisen vaimonsa. Uskoakseni hyvin tarpeellinen kirja.

Tänään esittelen häälahjan romanssin feminiiniselle osapuolelle, serkulleni. Sekin on kirja. Siinä vaimo saa opastusta taitoon, joka saattaa vähentää pahansisuisuutta ja lepyttää aviomiestä. En tiedä, hallitseeko serkkutyttöni tämän taidon entuudestaan. Ehkä hän on mestari kirjassa kuvatulla alalla.

Muutama näyte opiksi ja hyödyksi kaikille.

”Yleensä suutelevat pohjoismaiden naiset kolmen - neljänkymmenen ikäisinä kauneimmin. Etelämaissa taas on raja kymmenen - kaksitoista vuotta alempana. Sydämmellisemmin tekevät he sen varmasti. On tunnettua että onnettomat naiset suutelevat verrattomasti jopa vanhuudessaankin, jolloin muut pitävät mansikoita kerman kera, tai hyvää kahvia parmpana.


Nainen on suudellessaan impulsiivinen; hän toimii mielijohteesta, haluaa sentähden vielä enemmän sanoa ja enemmän pettää kuin mies. Sentähden on naista huultensa toiminnan perusteella vaikeampi arvostella kuin miestä, joka on avomielisempi. Tätä ei pitäisi naisten koskaan unhoittaa.


Suudelma on kuin teko, jolla voidaan sanoa kaikki ja salata kaikki, jos sen vain taitaa suutelija. Epäilemättä ovat naiset tällä alalla paljon kokeneempia ja voidaanpa puhua miltei ”suudelma kultuurista”, minkätakia on ymmärrettävää sekin, että kaikki naiset eivät suutele yhtä kauniisti ja tarkoituksella. Niinpä eräät työntävät hampaansa partnerinsa s. o. vastapuolensa suuhun, jos mahdollista, eikä sitä vastaan niin kovin ollakaan (kunhan ne vain ovat kunnolla puhdistettu!) mutta esteettistä se ei kylläkään ole. Eräät työntävät käsin miespuolta torjuvasti etäämmälle, aivankun he eivät suudelmasta suuria välittäisikään, mutta niin asian laita ei ole.


Kysymykseen, minkä maan naiset suutelevat kauneimmin, ei suinkaan ole helppo vastata, sillä paitsi eräitä likaisia raasseja ja tshukstheja, jotka suutelemisen sijasta hierovat neniään vastakkain (mikä epäilemättä johtuu heidän kotimaansa kylmästä ilmanalasta) koettavat kaikki kansat suudella mahdollisimman suurella tunteella ja hellyydellä. - -

Jaappanitar, joka pitää elämänsä tarkoituksettomana, jollei voi pyhittää itseään jollekin miehelle, saattaa olla maailman miellyttävin olento, mutta suudella hän ei osaa. - -  Hyvin paljon suutelevat venakot suutelevat kuin lapset läiskähtäen ja vetisesti. - -   Kreikatar jättää sellaisen vaikutuksen kuin söisi luumuja. Hän siirtyy suupielestä toiseen ja lopuksi nielaisee. - -


Elämän haluisen suomalaisen naisen sydän ei ole huulilla, hän on kuin muilla mailla suudellessaan, niin vaistomainen, olematta teennäinen, hänen suudelmansa useimmiten on. - -

(Molemmat esittelemäni kirjat ovat löytöjä C. Hagelstamin antikvaarisesta kirjakaupasta)

Miesten välinen solidaarisuus

Dessutomin suureen sukuun on tulossa uusi mies.

Avioliitto lisää joukkoamme tällä kerralla vanhimmasta päästä, sillä sekä morsio että ylkä ovat varttuneessa iässä eli viisikymmentä täyttäneitä. Oikein mukava veikko, sanoo Dessutom, istuttuaan äskettäin illan hänen kanssaan ravintola Elitessä.

Dessutomin suvun naiset ovat tunnetusti temperamenttista väkeä, kuin Jukolan Laurin vaimo. Jotta suvun uusi mies säästyisi Laurin kohtalolta, jossa isännän kotiin tullessa ” jäähtynyt ehtoollinen häntä pöydällä vartoili” ja ”äkeä vihuri kammarista pieksähti häntä vastaan, kun eukko siellä vuoteeltansa kiljahteli ja pisti vallan kiivasta ´kikakakaa´ miehellensä, räiskyi kuin tuli kuivassa katajassa tuon köllin kirotusta kuhnailemisesta”, on syytä ohjeistaa miestä tällaisen emännän pitämiseksi kurissa ja järjestyksessä.

Siihen tarkoitukseen löytyi sopiva opaskirja, jonka sulhanen saa häälahjaksi. Siitä muutama näyte.

Keino koreilemishalua vastaan

”Jos koreilemishalu esiintyy niin valtavana, että se välttämättä on estettävä, silloin hankkikoon mies palveluspiijalle loisteliaat vaatteet käskyllä, että hänen tulee alituisesti olla niissä puettuna emännän silmissä. Vaimo, jolle sellaista tapahtuu, esiintyy sitten hyvin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Hän on parannettu.”

Keino kahviraivoa vastaan

”Jos tämä pääsee ylivaltaan niin että talo on tullut kahvikestien pesäksi on paras suhuttaa koko seura pakoon siten, että 6 tai 8 tuttua herraa (miestä) palavilla sikareilla istahtuvat kahvia juovien naisten pariin. Ellei tällä ole muuta vaikutusta kuin se ettei naiset voi puhua herroista (miehistä) niin paljon on voitettu. Kahvi kadottaa suloutensa ja kokemuksesta on havaittu että siten kahdesti eli kolmasti sauhuudetussa kahvipesässä ei ole kauvaan aikaan tullut kahvinjuonnista mitään, syystä etteivät kutsutut naiset tupakan sauhun vuoksi ole kutsumusta noudattaneet.”

Huvituksien etsiminen

”ilmenee siinä, että vaimo tuntee ikävää talouden toimissaan, siis siinä, mikä on hänen velvollisuutensa ja koettaa sentähden, mikäli mahdollista on, oleskella kotoa pois. Niinpä käydään aamupäivällä, sittenkun edellisestä ehtoosta väsyneet jäsenet ovat ojennetut vuoteella täyteen päivään, vieraissa, joihinka luonnollisesti on paljon syitä. - - Syytä mennä pois on noilla suloisilla vaimoilla aina, sillä arvattavasti on jokainen mies huomannut että vaimo, jos päivällisateria ei ole ollut oikeassa kunnossa, ei olisi muutoin voinut puolustautua, tavallisesti ovat hänen tekemänsä ja vastaanottamansa ikävät vierailut estäneet hänet keittiöstä. - - Vaimo ”ojenteleikse”; sillä tuo puhekoneparka tarvitsee myöskin hetkisen lepoa, lyhyen päivällishetken.”

Tärkeintä on touhu

Dessutom on kotiutunut Raaseporin matkalta. Reissun rasituksista toipuminenkin on hyvässä vauhdissa. Merkittävimpänä tuliaisena on nuha. Olisihan se pitänyt muistaa, että vaara uhkaa kun kekkuloi yöllä saunasta lumihankeen enkelinkuvia tekemään.

Seminaarin hyöty jäi kyseenalaiseksi, kuten aina. Joitakin aloitteita tehtiin, mutta ne tuskin johtavat muuhun kuin laadittaviin selvityksiin ja perustettaviin työryhmiin, joille annetaan tehtäväksi laatia muistioita, joilla perustellaan määräraha-anomukset.

Tärkeintä on touhu.

¤

Lehdestä Dessutom lukee, että Saariselälläkin on samaan aikaan pidetty seminaari. Siellä on kokoontunut lauma ulkoministereitä. Lehden kuvassa seitsemän miestä ja yksi nainen röhnöttävät hirsimökin nojatuoleissa takkatulen loimutessa. Varsinkin Ruotsin ministeri vaikuttaa vetelältä ja voipuneelta.

Vaikea arvioida, onko Saariselällä ollut hyödyllisempi kokous kuin Raaseporissa. Tai railakkaampi? Lehti kertoo, että ministereillä on ollut perheet matkassa. Ja tietysti siellä oli isot parvet toimittajia ja valokuvaajia. Raaseporissa ei ollut kumpiakaan, ja jo kutsukirjeessä ilmoitettiin, että valokuvia ei oteta. Ero on merkittävä.

Tällaiset erämaaseminaarit ovat Dessutomin kokemuksen mukaan aika hyödyttömiä itse pääasian kannalta. Pääasia on lähtökohtaisestikin näennäinen. Tärkeintä on tarjota vaikutusvaltaisille sidosryhmäläisille miellyttävä rentoutumistilaisuus. Siinä kyllä aina onnistutaan. Ei tarvita kuin hyvät ruoat ja ruokajuomat ja sauna ja saunajuomat. Ja yömyssyt. Niinpä aamuyöstä meno on aika veikeää.

Väärä luulo on, että tällaiset kelopirttikekkerit ovat miesten yksinoikeus. Vuoronvarausalalla on lievä naisenemmistö myös päällikkötasolla, ja mainiosti näyttävät naisetkin pärjäävän rentoutumistouhuissa. Ulkoministeristä, siitä ainoasta, en tiedä.

Raaseporissa ja Saariselällä tehtiin yksi samanlainen tärkeä päätös: päätettiin kokoontua vuoden kuluttua uudestaan. Dessutom pitää päätöstä viisaana: touhu on tärkeintä tulevaisuudessakin. Ministereillä tämä on uuden perinteen alku, Dessutomilla kymmenen vuotta kestäneen perinteen jatko.

Tiedossa on siis valoisa tulevaisuus.

Helsinginkadulta Raaseporiin

Dessutom kävi teatterissa. Paikka oli Ryhmäteatterin näyttämö Helsinginkadun urheilutalossa, siinä missä 80-luvulla esityksiä piti Jouko Turkan Teatterikorkeakoulu. Kyseessä oli näytelmän ”Euroopan taivaan alla” ensi-ilta. Ohjaus Esa Leskinen.

Dessutom piti kovasti näkemästään. Siinä oli älyä, ajankohtaisuutta ja oivallusta nykymaailman menosta. Povaan esitykselle yleisömenestystä.

Uudessa uljaassa Euroopassa hyvinvointia riittää yhä harvemmalle. Miksi niin, unioninhan piti tuottaa hyvinvointia yhä suuremmalle joukolle. EU myytiin meille eurooppalaisten kansojen kulttuurisena yhteenliittymänä, mutta me saimme markkinatalouteen keskittyvän liberalistisen systeemin, joka jakaa voittoja yksille ja pistää toiset maksamaan pelureiden aiheuttamat tappiot. Rikkaus ja köyhyys karkaavat yhä kauemmaksi toisistaan. Ei sellaisen pitänyt olla unionin idea. Meitä vedätetään, sanoo Ryhmäteatteri.

Tässä oli uutuusnäytelmän teema. Harvinaisen tarpeellinen teema, ajattelee Dessutom, joka on perinteisesti ollut brechtiläisen kantaa ottavan teatterin ystävä.

Dessutom äänesti 1994 Euroopan unioniin liittymisen puolesta, tosin aika epävarmana. Hän näki kuitenkin hyödylliseksi kansojen ja kulttuurien yhdistymisen ja raja-aitojen poistamisen.

Saimmekin systeemin, joka taloudellisin perustein ajaa alas julkista taloutta, erityisesti uusilta jäsenmailta. Nyt tilaston mukaan joka kuudes eurooppalainen elää köyhyysrajan alapuolella. Tänä vuonna, köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena teemavuotena 2010, budjetti tähän tarkoitukseen on 17 miljoonaa euroa.

Eipä ole paljon, kun vertaa pankkien kriisitukemiseen käytettyihin rahoihin. Sinne uppoaa 312 miljardia euroa. Molemmat veronmaksajien rahoja.

Tällaista Eurooppaa esitys kuvaa. Siirtotyöläisiä vaeltaa maasta toiseen, jokunen romanialainen Suomeenkin. Siellä hän kohtaa globalisaation ja Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn asettamat haasteet, eikä siitä hyvä seuraa.

Aineksista syntyi hyytävä komedia työvoiman liikkuvuudesta. Pilkan kohteena on systeemi, eivät sen uhrit. Pieni ihminen systeemin rattaissa.

¤  ¤  ¤ 

Dessutom siirtyy huomenna, perjantaina, yhdessä sihteerinsä kanssa Vuoronvarausliiton edustuskämpälle Raaseporin rannikolle valmistelemaan lauantaina alkavaa suunnittelu- ja kehitysseminaaria. Sinne on tulossa arvovieraita.

Seminaarin aiheena on vuoronvarausjärjestelmien muutospaineet. Perinteinen Suomessa käytetty pohjoismainen linjaus, joka pohjautuu alueelliseen tasa-arvoon ja korostuneeseen yksilöiden oikeudenmukaisen kohteluun, on viime aikoina poliittisin perustein joutunut kritiikin kohteeksi. Tilalle tarjotaan anglosaksisissa maissa yleisempää linjausta, jossa kaupallistaloudelliset näkökohdat saavat suurempaa painoarvoa.

Dessutom ja sihteeri valmistelevat seminaarin onnistumista. Asiakirjat ja asiantuntijoiden lausunnot jaetaan valmiiksi pöydille, esitystekniikka varmistetaan ja Power point -systeemit laitetaan käyttövalmiiksi, ruokahuollon palveluntuottajan valmius tarkastetaan ja huoneiden kunto kontrolloidaan.

Illalla esitarkastukseemme joutuvat myös saunan lämpötila ja juomien aromi.

¤

Toivotan lukijoilleni rattoisaa viikonloppua. Palaan viikonlopun jälkeen.

Mrs. Robinson

Dessutom katseli äskettäin taas kerran Mike Nicholsin elokuvan Miehuuskoe (Graduate, 1967). Se kestää yhä katsomisen.

”Puuma” on yleiseksi noussut nimitys kypsään ikään ehtineelle naiselle, joka pyydystää kumppania nuorista miehistä. Termi tulee englannin cougar-sanasta. Ilmiö näyttää muodikkaalta, suuren luokan maailmantähtiä on mukana liikkeessä. Perustajajäsenet ovat kuitenkin kaukana historiassa, joten ilmiö ei ole uusi. Asenteet vain näyttävät muuttuneen.

Miehuuskokeen hurmaava rouva Robinson (Anne Bancroft) nappaa sänkyynsä tuttavaperheen nuoren pojan, Benjaminin (Dustin Hoffman), joka hämmentyy ja sählää niin kuin epävarma nuori mies vain voi. Konflikti syntyy siitä, kun Benjamin ottaisi mieluummin rouvan kauniin tyttären.

Vanhemmat herrat ovat ikiajoista asti hakeneet nuorta naisseuraa. Se ei koskaan ole ollut tabu, mutta käytäntö on osoittanut, että onnistuminen on vahvasti sidoksissa miehen valta-asemaan ja lompakon paksuuteen. Puuma-suhteissa tämä ei näyttäisi olevan yhtä keskeistä.

Jostain luin, että nelikymmpiset naiset ovat mielipidemittauksen mukaan lähes kaikki potentiaalisia puuma-naisia. Jos niin oikeasti on, se kertoo kyllästyttävistä parisuhteista. Tunnettua on, että mies on parhaassa kunnossaan alle parikymppisenä, nainen yli nelikymppisenä. Siinä on riittävä selitys ilmiölle - naisen näkökulmasta.

Entä sen nuoren miehen näkökulma? Dessutomilla itsellään oli 60-luvun lopussa muutaman kuukauden kestänyt suhde, jota voi verrata Miehuuskokeeseen ja puumaan. Se oli kielletyistä kielletyin suhde pienessä Jyväskylässä, ja yhtä hämmentävä kuin Benjaminin. Suhde ei päättynyt erityisen sopuisasti, lähdin ovet paukkuen. Mutta jännittävä se oli eikä koskaan unohdu.

Tunnen kyseisen naisen edelleen. Tuttavuus on täysin neutraali, ja olemme voineet keskustella asiallisesti menneistä tapahtumista. Olen sanonut, että nykynäkökulmastani pidän suhdetta tärkeänä aikuistumisriittinä. Se teki nuorelle miehelle hyvää. Se poisti pysyvästi aloitteleville nuorille miehille ominaisen kukkoilun ja rehvastelun seksikokemuksistaan. Se toi uuden näkökulman elämän monimutkaisuuteen.

Nykyisestä väsähtäneen miehen näkökulmasta voisin suositella jokaiselle nuorelle miehelle Mrs. Robinson -kokemusta. Erityisesti ujoille ja estyneille.

Mutta silloin kun tilanne oli päällä, en kokenut näin. Silloin siinä oli vain hullu nainen, jota yhtäältä teki mieli ja jolta toisaalta halusi päästä nopeasti karkuun.

Ottakaapa siitä selvää, puumat.

“And here's to you, Mrs. Robinson
Jesus loves you more than you will know (Wo, wo, wo)
God bless you please, Mrs. Robinson
Heaven holds a place for those who pray”

(kuva: Henrik Tikkanen)

Laulan, tanssin...

Dessutom on monitaitoinen mies - ainakin omasta mielestään. Monenlaiset työt ja toimet luonnistuvat ilman hämminkiä. Jos jokin ei luonnistu, sillä ei ole niin väliäkään.

Pientä vajetta on havaittavissa kätevyyden osa-alueella. Joissakin asioissa on peukalo keskellä kämmentä, kuten aiemmassa blogissa on käynyt ilmi. Ruuvien ja muttereiden vääntämissuunta saattaa mennä väärin, mutta se on pientä. Tärkeämpää on, että kirves ja saha toimivat. Myös moottorisaha, joskin sen käyntiin saaminen on välillä vaikeaa.

Jos jotain puuttuvaa taitoa toivoisin hyvältä haltiattarelta, se olisi laulu, soitto ja tanssi. Niiden taitoa olen jäänyt vaille.

Käsitän nämä kolme yhdeksi kokonaisuudeksi. Jos yksi puuttuu, samalla puuttuvat muutkin. Niin kuin Ezra Pound sanoi:

”Musiikki rappeutuu, kun se joutuu liian kauas tanssista.
Runous näivettyy, kun se joutuu liian kauas musiikista.”

1950 - 60-luvulla musiikinopetus monissa kansa- ja oppikouluissa oli aivan muuta kuin myöhempinä aikoina. Yleisesti tunnettu herja on, että musiikki oli koulun ahdistavin oppiaine. Toinen oli liikunta.

Vahvistan herjan omalta kohdaltani. Musiikkitunnille meno oli pelottavaa. Opettaja oli iso mies, oli kova ääni ja suora ryhti ja muutenkin kersanttikelpoinen. Pääosa tunneista meni kotiläksyjen kuulusteluun. Jokainen vuorollaan joutui lausumaan ulkomuistista laulujen sanoja. Herra varjelkoon sitä joka ei muistanut.

Opeteltavat laulut olivat virsiä, maakuntalauluja ja muita ylväitä runoja. Sanat jäivät kyllä pysyvästi muistiin, mitä sinänsä voi pitää arvokkaana kulttuurisena pääomana. Sen huomasin taas äskettäin hautajaisissa Tampereella. Tuntui jotenkin omituiselta, että virsien veisaamista kuunnellessani havaitsen jostakin syvältä tietoisuuden kätköistä osaavani sanat, vaikka en ole lainkaan aikuisiällä sellaisia harrastanut.

Mutta en laulanut. En ole laulanut kertaakaan kouluaikojeni jälkeen (ihan takuuseen en mene opiskelija-aikojen rymyjuhlista). Laulu loppui kerta kaikkiaan koulun laulukokeisiin, josta sain todistukseen arvosanaksi viivan. Kokeessa piti laulaa yksin luokan edessä, ja se oli kamalaa. Pahemmassa pinteessä on ole sen jälkeen tainnut olla. Ja koe toistui kerran vuodessa.

Minkäänlaista instrumenttia en muista koskaan koulussa käytetyn. Opettaja soitti pianoa, kun tunnin lopussa laulettiin sitä laulua, jonka sanoja alkutunti oli kuulusteltu. Instrumentteja oli kyllä luokan seinustalla verhon takana, mutta käyttöön niitä ei otettu.

Kirjallisessa kokeessa kysymykset koskettelivat musiikin terminologiaa, näitä allegro moderatoa ja presto ma non troppoa ja muuta sellaista. Ne osaan vieläkin.

Kuoroon olisin alakoulussa halunnut, kuten kaikki muutkin. En päässyt, kuten ei moni muukaan. Laulukoe ratkaisi. Viiva todistuksessa.

¤

Tanssitaito puuttuu myös. Kuulun 60-luvun rock-sukupolveen ja tanssitaito on sen mukainen. Nuorena se ei ollut mikään ongelma, päin vastoin - naisia sai isketyksi silläkin taidoin. Myöhemmin paritanssin osaamattomuudesta on tullut puute yleissivistykseen. On pitänyt vältellä juhlia, joissa joutuisi kiusalliseen tilanteeseen.

En ole ainoa. Sukupolveni miehistä moni on samanlaisia rokkijätkiä, joilta valssit vääntyvät vain pienessä humalassa. Tai eivät väänny silloinkaan. Muistan kun tunnettu runoilija kiteytti asian ytimen, kun aikomuksemme oli lähteä kesäiselle rantalavalle: ”Ei sinne selvin päin voi lähteä, ja humalassa taas ei jaksa.”

¤

Aikuisiällä minusta on tullut klassisen musiikin ystävä. Käyn konserteissa ja kuuntelen levyjä. Laajennan osaamistani lukemalla systemaattisesti musiikin tietokirjoja. Minulla on muusikkoystäviä, taidemusiikin ammattilaisia. Olen entisessä ammatissani nähnyt nykykoulun musiikinopetuksen innostavan osaamisen. Mutta en laula - en edes virsiä kaverini hautajaisissa. Enkä soita. Enkä tanssi.

Irvistelkää vapaasti

Ystävät jaksavat irvistellä Dessutomille pinttyneestä tavasta pistää talteen kaikkea mahdollista vanhaa ja käyttökelvotonta tavaraa.

Virnuilulle on perusteita.

Taidan olla luonteeltani jonkinlainen kierrätysaatteen esioppimestari. Mistä sitä koskaan tietää, mille esineelle vielä joskus tulee käyttöä. Jos esine on rikki, voin korjata sen, kunhan ehdin. Jos vaate ei mahdu päälle, luultavasti laihdun - viimeistään ensi kesänä.

Vakuuttuakseni luoneenpiirteestäni tarkastan tässä ja nyt kirjoituspöytäni laatikoita. Löytyy kaksi vanhaa kinofilmikameraa, kolme vanhaa yölamppua, taskulamppu, kaksi vanhaa paperinrei´itintä, kolme vanhaa paperinnaittajaa, tyhjä purukumipurkki, taskukokoinen soitin C-kaseteille + kuulokkeet johtoineen, imukuppi, aski täynnä teroitusta vaativia lyijykynänpätkiä, kymmenkunta taskukokoista muistilehtiötä, kymmenkunta taskukalenterin liitteenä tulevaa osoitemuistivihkoa, kaksi teippirullan telinettä, kaksi koteloa tietokoneen diskettien tarralappuja, kolme opettajan muistikirjaa, kaksi käytöstä poistettua tietokoneen hiirtä jne.

Löytyy hyödyllistäkin: kolme rullaa teippiä, kaksi jeesusteippiä, maalarinteippiä, kolmet pelikortit, useita rullia narua, mittanauha, kotelollinen klemmareita ja kumirenksuja, pinsetit, kynsiviiloja, ruuvimeisseleitä, linkkuveitsi, kruunukorkinavaaja, verenpainemittari, kuutio Post-it-lappuja, putkilo Erikeeperiä, kaksi taskulaskinta ja kaikki mahdolliset kirjoitus- ja toimistotarvikkeet.

¤

Uskon kohtalaisen vakaasti keksiväni vielä käyttöä vanhoille tavaroille. Rei´ityskoneet vaativat terien viilausta, naittajat jotain, millä saa piikit lävistämään paperin niin etteivät mene lyttyyn, lamput uuden polttimon, kynät teroittamisen, kamerat korjaamoon viennin. Korppujen tarralaput taitavat kyllä olla tarpeettomia, sillä tietokoneessani ei enää ole korppuasemaa. Opettajan muistikirjalle pitää yrittää keksiä muuta käyttöä, sillä en anna kenellekään arvosanoja.

Mutta vanhoista tavaroista on vaikea luopua. Tuntuu häväistykseltä heittää roskiin tavara, jota olen käyttänyt, joitakin suorastaan vuosikymmeniä, kuten reikäkonettani ja naittajaa. Ne ovat melkein kuin ystäviä. Vielä pahempaa on heittää pois kirjoja. Mutta pakko on, kun hyllyt ovat viimeistä sijaa myöten täynnä eivätkä divarit ota vastaan eikä nettihuutokauppa vedä.

Jo vanha kunnon Bertolt Brecht tunsi ongelman kuvasi sitä osuvasti:

KAIKISTA ESINEISTÄ (Bertolt Brecht)


Kaikista esineistä rakkaimmat
ovat minulle käytetyt.
Kuhmuiset reunoistaan litistyneet kupariastiat,
veitsien ja haarukoiden monissa käsissä kuluneet puiset varret
ovat minusta jaloja muotoja. Myös laakakivet
vanhojen talojen pihoilla ovat
onnekkaita asioita,
monien jalat ovat hioneet niitä
monet askeleet tallanneet maahan ja
ruoho kasvaa raoissa.


Monien käytössä
ne muuttuvat jatkuvasti,
parantavat muotoaan ja
tulevat arvokkaiksi
niin kuin monien kokeilujen tulos.
Minä rakastan jopa veistoksia
joista on katkottu kädet. Nekin elivät minulle.
Vaikka ne on kaadettu niin ne kerran pystytettiin.
Vaikka niiden kimppuun hyökättiin
eivät ne olleet liian iloisia.


Ja puoliksi sortuneet rakennukset
ovat kuin keskeneräiset suuret suunnitelmat:
kauniit suhteet voidaan jo
aavistaa, vaikka ne vielä
tarvitsevat ihmisten ymmärrystä. Toisaalta
ne ovat palvelleet, ovat jo aikansa eläneet.
Tämä kaikki
tekee minut onnelliseksi.

(suom. Brita Polttila)

Katso ulos ikkunastasi

Salpausselän hiihtokilpailut jäivät vaille Dessutomin huomiota. Ilman Pekka Tiilikaista selostajakopissa kisat ovat muuttuneet yhdentekeväksi markkinatempaukseksi. Paatos puuttuu, jännitystä ei synny.

Pyhäpäivän ratoksi valitsin hyllystä toisen vanhan mestarin, vähän Tiilikaisen oloisen miehen, joka ei koskaan petä. Jännitys pysyy vaikka lopputulos on tiedossa.

Alfred Hitchcock ja Takaikkuna.

Se on merkillisen kiehtova elokuva, vaikka siinä ei juuri muuta tehdä kuin katsellaan ulos ikkunasta.

Mutta siellä ulkona on paljon katseltavaa. Vastapäisen kerrostalon monenkirjavat asukkaat tulevat tutuiksi kiikarilla tähystelevälle James Stewartille, tirkistelijälle, joka ei pysty liikkumaan. Yhden ikkunan takana näyttäisi tapahtuvan rikos, murha.

Talon osoite on 125 Ninth Street West, New York. Se on Greenwich Villagessa, taiteilijoiden ja boheemien suosimassa kaupunginosassa. Katua ei tosin näy kuin vilahdukselta pieni pätkä talojen välistä.

Dessutom, joka mielellään kiertelee kaupunkeja merkkiteosten jälkiä etsien, löysi taannoin New Yorkissa käydessään tämän(kin) osoitteen, tietäen hyvin, että elokuva on lavastettu. Mutta taas yhdellä ”pyhällä” paikalla tuli käydyksi.

Elokuvan roistoa esittää Raymond Burr, näyttelijä, joka tuli jokaiselle 60-lukulaiselle televisiosta tutuksi rooleistaan Perry Mason ja Ironside. Takaikkunassa hän murhaa vaimonsa ja hävittää ruumiin ja vie tämän tavarat pois asunnosta. Vain käsilaukku jää.

Sankarittarena on suuri tähti Grace Kelly. Hän osallistuu voyerismiin ja käy siinä sivussa urbaania soidinmenoa James Stewartin kanssa. Häneltä tulee naisellisen logiikan loisto-oivallus, joka varmistaa rikoksen tapahtumisen: ”Nainen ei koskaan lähtisi minnekään ilman käsilaukkuaan. Hänet on siis murhattu.”

¤

Hitchcockin elokuviin on helppo eläytyä. Linnut-elokuvan jälkeen teatterista ulos tullessani muistan vaistomaisesti vilkaisseeni taivaalle. Muutama varis puiston puussa aiheutti ajatuksen, että linnut näyttävät kerääntyvän… Takaikkunan jälkeen katson ulos ikkunastani.

Kello on nyt yli keskiyön, kuten aina blogia kirjoittaessani. Töölöntorille näen, kun hieman vinosti kurkotan. Siellä ei ole vilkasta, pari seisoskelijaa kioskin vieressä. Joku - taisi olla Matti Kurjensaari - kirjoitti, että Töölöntori on pariisilaisin kaikista Helsingin toreista. Mielleyhtymä on ymmärrettävä. Kurjensaari asui jossakin näistä torin laidan taloista, en tiedä tarkasti missä. Korkealla kuitenkin, sillä hän kirjoitti katsovansa ikkunastaan Töölönlahden vastapäisellä rannalla Hakaniemessä sijaitsevaa Työväentaloa. Minun viidennen kerroksen ikkunoistani ei sinne asti ole näkymää.

Kiinnostavampaa on vastapäisessä talossa, jonka ikkunat ovat arviolta 30 metrin päässä. Siellä on valo joka yö samoissa kolmessa ikkunassa, siihen olen tottunut.

Viidennestä kerroksesta katson hieman alaviistoon. Yhdessä ikkunassa on verhot edessä, en näe mitä sisällä on tekeillä. Varjot vain liikkuvat. Toisesta ikkunasta näen vanhemman pariskunnan. He katselevat aina öisin televisiota, sen tunnistan huoneen valosävystä, vaikka televisiota en näe. Tämän pariskunnan näen päiväsaikaan usein kadulla.

Kolmannesta ikkunasta olen eniten kiinnostunut. Siellä nuorehko naishenkilö tekee joka yö jotain, mitä en tunnista. Hänellä näyttäisi olevan kuulokkeet korvillaan, ja hän liikehtii, vähän kuin jumppaa, vähän kuin tanssia. Verhoja ei ole, ikkuna on raollaan. Vaatetus on niukkaa, välillä hyvinkin niukkaa. Estottomasti hän liikehtii ikkunan edessä.

Hänen täytyy nähdä minut, jos sattuu vilkaisemaan ulos. En usko, että minun talossani kovin monessa ikkunassa on valo yhden jälkeen yöllä. Mietin, mitähän hän ajattelee minun tekevän. Istun syrjittäin ikkunan edessä, kirjoituspöytäni ei ulos näy. Ajattelee kai, että siinähän äijä istuu tiirailemassa. - Tätä naista en ole koskaan tunnistanut kadulla. Ehkä hän ei tule ulos.

Murhaamista tai muuta rikospuuhaa en ikkunastani havaitse. Mutta ei minulla ole kiikariakaan.