Muodissa mukana

Talvi jatkuu, ja sporttisuudessa vauhtiin päässyt Dessu ajoi kehätien varrella sijaitsevaan ostoshelvettiin hankkimaan itselleen uudet sukset. Vanhat ovat 1970-luvun alusta. Hyvät ne kyllä ovat ja kauniit myös mutta eivät oikein muodikkaat, joten syy uutuushankintaan on imagon kohottaminen.

Samalla piti ostaa myös uudet monot, sillä 70-lukulaiset eivät ole rakenteeltaan kelvolliset uusiin siteisiin. Inhottavaa kytkykauppaa, mutta minkäs voin, markkinaveijarit ovat näin suunnitelleet ja iso bisnes pyörii. Samaan syssyyn ostin vielä porkat.

Nyt ei puutu muu kuin hiihtämään lähtö. Näin kylmällä kuin tänään (- 14) en matkaan lähde, se voisi olla turmiollista tottumattomalle. Sen sijaan piipahdin Elitessä.

Nyt herää hankalia kysymyksiä. Pitäisikö minun hankkia pitkälahkeiset kalsarit? Onko 70-lukulainen anorakkini muuttunut imagohaitaksi, joka pilaa muotisuksien antaman nuorekkaan vaikutelman. Tai mustat hiihtohousuni, sellaiset, joissa kuminauha kiertää lahkeensuusta jalkapohjan ali. 

Tumppuja minulla on useita. Villasukatkin löysin kaapin perukalta, en tiennyt sellaisten olemassaolosta. Ne olisivat olleet tarpeen äskettäin kun kiduin flunssan kourissa. Piponi on kyllä tyylikkään musta ja nuorekas. Olen nähnyt televisiossa, että juuri samanlaisia on yläasteen pojilla oppitunneilla ja ruokailussa.

Hiihtolatua ei valitettavasti Töölöntorilla ole. Saariselän koulutuspäivillä viime viikolla latu alkoi hotellin oven   edestä, mutta Helsingissä joudun kävelemään sukset kainalossa aika pätkän kadulla. Menen Runeberginkatua  alamäkeen Oopperan risteykseen, siitä Mannerheimintien yli, Kisahallin editse Stadionin parkkiaukiolle ja siitä Urheilukatua jalkapallostadionin ohi Nordenskiöldinkadulle. Siitä käännyn oikealle ja etenen vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan kohdalle. Siitä alkaa latu.

Keskuspuiston polkuja pitkin voin hiihtää kuinka pitkälle tahansa, vaikka takaisin Lappiin. Viime talvena hiihdin Maunulan majalle, joka tosin oli silloin suljettu. Paluumatkan tein kyllä häpeällisesti bussilla, sillä viiden kilometrin taival lipsuvilla suksilla uuvutti. Uudet sukset eivät lipsu, näin myyjä vakuutti.

Kuvassa näemme markkinamiesten katteettomia tyrkytyksiä vuodelta 1926. Klikkaa kuva suuremmaksi.

"Pilvihin mä hyppäisin..."

Dessu on palannut pohjoisesta, jossa hän oli sijaiskoulutettavana. Kurssi olisi ollut hyödyllinen, jos Dessu olisi aloittelija työssään. Hän on kuitenkin vuosikausia ollut työpaikassaan Vuoronvarausvirastossa vastuullisessa esimiesasemassa, johon kuuluu juuri niitä tehtäviä, joihin Saariselällä tarjottiin tasokasta perehdyttämisopetusta.

Pakkanen oli hirvittävä mutta huimapäisenä luonteena Dessu uhmasi luonnonvoimia ja lähti kerran lainasuksilla hiihtämään. Edellisestä hiihtokerrasta ei ole kuin vajaa kahdeksan kuukautta, kuten blogistani 17. helmikuuta (”Loistava come back”) ilmenee. Sitä edellisestä kerrasta oli kuitenkin vuosikymmeniä, joten rutiinissa on lieviä puutteita.

Hiihtolenkki arktisessa maisemassa ei ollut kovin pitkä, vain viisi kilometriä, mutta siinäkin ehti nousta muistiin kotimaisen kirjallisuuden klassikko, jossa nälkäisen miehen hysteerinen hiihto kuutamoyössä hirmupakkasessa läpi Kairanmaan korpien tuli mestarillisesti kuvatuksi. Tarkoitan Pentti Haanpään postuumina (1956) julkisuuteen päässyttä romaania Noitaympyrä. 

Dessun tunturihiihdossa ei ollut hengenvaaraa eikä kintereillä kuulunut susilauman ulvontaa. Pahin katastrofi oli kaatuminen pitkässä alamäessä, jossa yllättäen tuli vastaan kurvi. Menin kunnolla mukkelis & makkelis. Vasempaan olkapäähän sattuu vieläkin, kun nostan käden pystyyn.

Mutta mikäpä pakko on nostaa kättä pystyyn? Selviän kyllä arkipäivästä kädet ala-asennossa.

Dessu vähän harmittelee mäenlaskussa ilmennyttä taitamattomuutta. Lapsena Jyväskylässä mäenlasku kyllä sujui. Meillä pojilla oli kelpo hyppyrimäki Kypärämäen laitamilla. Oli joukossa yksi tyttökin, se Anita, jonka raisuista otteista kerroin kirjoituksessani ”Virnuileva kiduttaja” 8. marraskuuta. 

Hyppyrimme oli jyrkässä rinteessä. Siinä pystyi lentämään kymmenmetrisiä leiskautuksia. Alastulon jälkeen oli kuitenkin pakko kaatua tahallaan, sillä kohta edessä oli pajupöheikkö. Piti jarruttaa kaatumalla ennen kuin törmäsi pajukkoon. Niissä kaatumisissa ei käynyt kuinkaan. Seuraavana talvena jotkut isät tulivat vesureiden kanssa kaatamaan sen pöheikön. Siitä homma muuttui vaarallisemmaksi, sillä lumipeitteen läpi esiin pilkisti teräviä pajun kantoja. Niiden läpi ei uskaltanut pystyssä laskea, ja kaatuminenkin oli vaarallista. Jos olisi liukunut teräviin esteisiin, olisi tullut vahinkoja. Yhdelle pojalle tulikin.

Lapsuuden hyppyritouhuissa tyylillä ei ollut väliä, pituudella oli. Näin ollen Dessun on pakko myöntää, että hän ei ole pysynyt mukana ajan riennossa. Hyppyrimäen V-tyyliä hän ei hallitse. Osaaminen valitettavasti on puutteellinen myös sellaisissa uusissa talvilajeissa kuin freestyle, kumparelasku ja lumikouru.

Samanlainen puute vaivaa muitakin lajeja, joissa kehitys on mennyt eteenpäin 60-luvun jälkeen. Korkeushypyssä Dessu ei hallitse Forsbury-floppia vaan hyppää edelleen saksityylillä, kuulantyönnössä hän ei hallitse pyörähdystekniikkaa vaan paiskaa pakittamalla. Nämä ovat kuin puutteita yleissivistyksessä.

Vakavaan harkintaan täytyy ottaa tällaisten puutteiden pikainen korjaaminen.

Voisin aloittaa mäkihypystä. Ehkä menen hyppyrimäkeen ja leiskautan. Ei se V-tyyli vaikealta näytä. Kun ruotsalainen Jan Boklöv 80-luvun alussa aloitti tyylin, se näytti rumalta, vähän kuin varis olisi lentänyt. Pilkkakirveiden vitsejä riitti. Silmä kuitenkin tottui. Vitsinvääntö on nyt saanut uusia meheviä aineksia, kun V-mäkihypystä on tulossa myös naisten laji. 

Välineetkin ovat kehittyneet. Saariselän lenkillä Dessu sai ensikosketuksen uudenmallisiin suksiin, siteisiin ja monoihin. Omat sukset 1970-luvulta taitavat olla pois muodista. Lienevätkö uudet paremmat, en osaa sanoa. Maajoukkueen mäkimiehillä on haku päällä, jonkinlaiset taikasukset on Janne Ahoselle valmistettu mutta ne hylättiin, näin olen lukenut.

Kuvassa mainos alan parhaista tuotteista vuodelta 1926 (klikkaamalla sen saa suuremmaksi).

Aina valmis mihin vaan

Dessulla kävi vanhanaikaisesti. Niin käy niille, jotka eivät osaa sanoa ei.

Vuoronvarausviraston kehityspäällikölle tuli äkillinen este lähteä koulutukseen, johon hänet oli ilmoitettu. Tarvittiin sijainen. Soitettiin Dessulle.

Dessuhan on kuin partiolainen: aina valmis mihin vaan - erityisesti jos ei tarvitse itse maksaa. Niinpä Dessu lentää tiistaina aamulla varhain Saariselälle tunturihotelliin saamaan koulutusta. Aiheesta ei ole niin väliä, kunhan jotain.

Ikään kuin Dessu tässä iässä ei muka osaisi jo kaikkea, mikä on tarpeen osata.

Mutta kun on koulutusta tarjolla, pitäähän siitä joku lähettää nauttimaan, budjetissakin on siihen momentti. Jäisi muuten käyttämättä vaivalla anotut määrärahat. Sellainen leväperäisyys kostautuisi tulevissa määrärahoissa.

Niinpä Dessu haki ullakkokomerosta matkalaukkunsa ja alkoi pakata. Pakkaskelin vaatteet - juurikaan muuta en tarvitse. Kirjaksi valitsin Jake Nymanin ”Kovan päivän ilta”. Enemmänkin selailtavaksi kuin luettavaksi.

Läppäri tulee tietenkin mukaan. Samoin iPod. Jos vaikka kuuntelisin salaa luennolla kuulokkeista musiikkia.
Dessu poistuu siis Töölöntorilta ja myös netistä muutamaksi päiväksi.