perjantai 28. toukokuuta 2010

Vaeltajan mietteitä

Dessutom oli taas mielipuuhassaan tihkusateisessa Helsingissä. Mielipuuha tarkoittaa vaeltelemista pitkin katuja ja puistoja Töölön, keskustan ja Punavuoren alueella. 

Mieliala oli kuitenkin harmistunut.

Ensin poikkesin vanhaan pääkirjastoon Rikhardinkadulla. Se on säilyttänyt tunnelmansa läpi vuosikymmenten. Siellä sielu lepää ja voi hyvin. Vaeltelin hyllyjen seassa ja istuin lukemaan lehtiä. Toivottavasti sinne ei koskaan päästetä sisustusarkkitehtejä suunnittelemaan, kuten on päästetty rautatieaseman ravintola Elieliin, Esplanadin Cafe Jugendiin ja ravintola Salutorgetiin ja Bulevardin ravintola Bulevardiaan. Kaikki ne ovat kadottaneet viehätyksensä, kun sisään on kannettu modernia rihkamaa.

Olisin poikennut siinä kirjaston vieressä Ludviginkadulla Päivälehti-museoon katsomaan Muumi-näyttelyä, mutta kello oli liikaa ja museo menossa kohta kiinni. Se talo oli ennen Helsingin Sanomien toimitus.

Jatkoin vaellusta Rööperin suuntaan. Ratakadulla on pelottavan näköinen rakennus, Suojelupoliisi. Sen kohdalla muistui mieleen, että siellä sisällä jossakin on kassakaappi, jonka sisällä on se kuuluisa Tiitiäisen lista. Mahdankohan minä olla sillä listalla? Minähän kävin nuorena harppisaksassa kaksi kertaa ja tapasin paikallisia ihmisiäkin. Yhtä tyttöäkin yritin vokotella - huonolla menestyksellä. Vähemmästäkin kuulemma on ihmisiä pistetty listoille.

Vinosti vieressä on Norssi, laatukoulu, monen merkkihenkilön opinahjo. Viimeksi luin prof. Matti Kuusen muistoja koulusta. Myös blogiystäväni Kari Rydmanin postauksissa on ollut kiinnostavia muistoja ja kuvia. Sellaisten vaikutus pistää kulkijan pysähtymään ja miettimään. Ketkä kaikki ovatkaan kouluikäisinä viettäneet välitunteja tuolla pihalla, kulkeneet noista ovista, urheilleet tuolla vastapäisellä kentällä…

Radioarkistosta joskus kauan sitten kuulemani muisto nousi mieleen. Pekka Tiilikainen selosti ”kaunoluistelukilpailua” sillä kentällä joskus ennen sotia. Kankeakielinen Pekka oli vaikeuksissa välittäessään näkemäänsä kuuntelijoille: ”Ohhoh, nyt hän hyppäsi ilmaan ja kiepsahti samalla kierroksen tai pari
ympäri … ” (sitaatti on muistikuvaa luonnehtiva, ei tarkka!).

 Norssin nurkilta jatkoin kahden suuren kustantamon (Otava ja WSOY) vieritse kohti keskustaa. Suomalaisessa kirjakaupassa oli alkamassa tilaisuus, jota varten oikeastaan olin lähtenyt liikkeelle. Vieraana oli kirjailija John Irving. Väkeä oli paljon ja jouduin sen verran etäälle, etten oikein kuullut haastattelusta mitään. Asetuin jonoon, joka kiemurteli hyllyjen välissä tarkoituksena saada kirjailijan nimikirjoitus uuteen teokseen (Viimeinen yö Twisted Riverillä).
¤ 

Mistä se alussa mainitsemani harmistus?

Tänään varmistui, että ensi viikolla toteutuu pari vuotta jonottamani leikkaus. Oikeassa kyynärpäässä on vuosia ollut häiritsevä kipupiste, joka nyt poistetaan. Leikkaus sinänsä on pikkujuttu, mutta sen seurauksena joudun elämään 1 - 2 viikkoa käsi lepositeessä. Ei toimi hiirikäsi, ei onnistu autolla ajo (ellen sitten väännä vaihdetta vaikka hampaillani lähtiessä ykköselle ja aja sillä koko matkan perille saakka).

Menee elämä vaikeaksi. Ruokailukin pitää hoitaa vasemmalla kädellä. Kukapa ei sellaisesta harmistuisi.

torstai 27. toukokuuta 2010

Tuskaa ja vaivaa

Dessutom yritti äskettäin lukea ranskalaisen Nobel-kirjailijan Claude Simonin kirjaa ”Ruoho” (L´Herbe - 1983). Ei lähtenyt nytkään vetämään.

Olen siis yrittänyt ennenkin. Aina yhtä huono tulos, vaikka kirja on maineikas ja kirjailija arvostettu. Ei auta, vaikka Dessutomilla on kirjansa nimiösivulla kirjailijan omakätinen omistuskirjoitus. Ei auta edes kirjan alkusivulla oleva Boris Pasternakilta lainattu motto:


”Kukaan ei voi määrätä historiaa, se on näkymätöntä, yhtä näkymätöntä kuin ruohon kasvu.”
¤ 

Mikä siinä on, että jotkut kirjat (ja muut taideteokset) imaisevat mukaansa, toiset eivät?

Joskus olen ajatellut, että takkuava lukemiskokemus aiheutuu lukijan väsymyksestä tai muusta tilapäisestä häiriöstä. Voi olla niinkin, mutta ei aina. Nyt pidin erityisesti varani - vanhat epäonnistumiset muistissani. Aloitin mitä suurimman pirteyden vallitessa - jos nyt kuuttakymppiä lähestyvä lukija koskaan voi olla erityisen pirteä.

Kummassa on vika, teoksessa vai lukijassa? Dessutom pitää itseään taiteiden ystävänä ja suurkuluttajana. Erityisasemassa ovat kirjallisuus ja elokuva, joihin kosketus alkoi jo kouluikäisenä.

¤ 
Joskus motivaatio syntyy raadollisesta pätemisen tarpeesta. Jälkiviisaasti on myönnettävä, että 60 - 70-luvun vaihteen elokuvakerholaisten innostuksessa taisi olla mukana pieni ripaus poseerausta. Siellä me kirjallisuuden opiskelijat istuimme kynttilänvalossa kommuunimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä ja keskustelimme ja analysoimme Godardin elokuvia. Olihan hänellä loistaviakin teoksia, mutta täytyy myöntää, että ”Kiinatar” ja muut taiteellisesti yliviritetyt elokuvat olisivat ansainneet rehellisemmän tarkastelun. Mutta väliäkö sillä, kunhan onnistui antamaan intellektuellin vaikutelman tyttöjen suuntaan.

Ensiyrityksellä muutamat kirjallisuuden jättiläisteokset kuten ”Mies vailla ominaisuuksia” (Musil) ja ”Odysseus” (Joyce) ovat tuntuneet toivottomilta, mutta kirjallisuuden opiskelija ei mitenkään voinut niitä välttää, ja esseekin oli pakko kirjoittaa. Virginia Woolfin onnistuin jotenkin jättämään väliin. En tiedä, olisiko niitä koskaan tullut luetuksi ilman opiskelijan pakkoa. Tahdonvoimalla ne menivät, mutta rankkaa se oli.

¤ 

Isäni kuului sukupolveen, joka ei paljon lukenut. Ainoa poikkeus oli Väinö Linna. Pikkupojan muistiini jäi ainutlaatuinen kokemus kotona. Perjantai-iltana töistä tultuaan otti käteensä äidin ostaman kirjan, istui olohuoneen nojatuoliin ja alkoi lukea. Äiti määräsi taloon täyden hiljaisuuden. Siinä isä istui varmaankin koko yön, ehkä torkahti välillä, jatkoi lukemista lauantain ja sunnuntain, mitä nyt kiireesti välillä tuli syömään eikä puhunut mitään. Sunnuntaina myöhään urakka tuli valmiiksi, isä nousi tuolista, pisti kirjan pois kädestään, sanoi ”Joo-o” ja meni ulos.

Kirja oli Pohjantähden kakkososa.

Näitä miehiä on Suomessa ollut paljon. Sodan käyneitä miehiä. Lukeminen ei kuulunut elämän menoon, paitsi sanomalehti. Meillä se oli Keskisuomalainen, vaikka Maalaisliiton meininki ei kannatusta saanutkaan.

 ¤ 

Joillakin kirjoilla on vaikea maine ihan syyttä. Minulle tällainen ennakolta pelottavamaineinen kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa. Pitkähähän se on ja hitaasti etenevä, mutta oikein mainio lukukokemus. Vai olenkohan ollut poikkeuksellisen pirteä ottaessani sen käteeni? Monet valittavat uupuneensa sen kanssa.

Ei kaiken lukemisen (ja muun taiteen) pitäisi liian helppoakaan olla, muuten juututaan heppoisimpaan viihteeseen. Elmer Diktonius sen ilmaisi osuvasti:
”Jos taiteen tarkoitus olisi huumata, saada meidät unohtamaan elämä, niin vasaranisku kalloon olisi mutkattominta ja parasta taidetta.”


keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Luvattomissa puuhissa

Jotkut muistikuvat liittyvät tiettyyn paikkaan. Juuri tällä paikalla sattui kerran kauan sitten niin ja niin.

Dessutomilla kävi äskettäisellä mökkireissulla taas kerran näin. Ajoin ostoksille lähikaupunkiin Orivedelle ja taas pulpahti mieleen eräs vähäpätöinen tapaus kesältä 1969 keskellä tätä pirkanmaalaista kirkonkylää.

Olin silloin 40 vuotta sitten menossa Oriveden Alkoon ostamaan viinejä. Olin kutsunut ystäviä kesämökille Längelmäveden rannalle juhlimaan kesäloman päättymistä. Edessä oli viimeinen lukiovuosi. Ikäni riitti juuri ja juuri Alkossa asioimiseen.

Siinä entisen Alkon (se on eri paikassa kuin nykyinen) portaiden edessä se muistikuva aina iskee, kun ohi kävelen. 

Olin juuri kääntynyt kadulta Alkon portaille, kun tajuntaan iski hätkähdys, joka pisti sekunnin puolikkaassa kääntymään takaisin. Näin sivusilmällä vieressäni uskonnonopettajani.

Siihen maailmanaikaan lukiolainen ei noin vain voinut asioida Alkossa, eikä varsinkaan opettajansa nähden. Siinä oli toisenlainen moraalikoodi. Jos Alkossa ylipäätään asioi, se piti tehdä huomaamatta.

Poistuin siis muina miehinä kohti vastapäistä Valintataloa. Vasta hetken kuluttua tajusin, että opettaja oli reagoinut samoin kuin minä. Hänkin oli menossa Alkoon. Hänkin kääntyi pois huomattuaan tutun.

Tarkkailin tilannetta syrjemmältä. Hetken kuluttua opettaja ilmestyi nurkan takaa ja kuikuili ympärilleen. Kun reitti näytti vapaalta, hän livahti sisään Alkoon. Ulos tullessaan hän taas kurkisteli ympärilleen ennen kuin rohkeni tulla kadulle. Hänellä oli oma kassi, ei Alkon.

Odottelin rauhassa ennen kuin menin tekemään omat ostokseni.

Koulussa muutaman päivän kuluttua tunsin kiusallisia hetkiä kohdatessani hänet. Luulen, että hän tunsi vielä kiusallisempia. Hymyssä näkyi kiusaantuneisuus, se oli enemmänkin irvistys: ”No hei hei, mitäpä sinulle kuuluu?” 

Tajusin silloin, että moraalikoodi taisi olla opettajalle vähintään yhtä vaikea kuin oppilaalle, erityisesti uskonnon opettajalle, pastorille, tulevalle rehtorille. Joutuiko hän raukka asioimaan tällaiset intiimit ostoksensa kaukana kotoa, ettei kukaan nähnyt? Jyväskylän Alkossa pastorin olisi varmasti joku tunnistanut, ja ties mitä huhuja olisi lähtenyt pikkukaupungissa kiertämään. Ja sitten kaiken harmin huipuksi oma oppilas ja rippilapsi sattui ponkeamaan viereen vieraalla paikkakunnallakin juuri sillä hetkellä kun olisi pitänyt olla tunnistamaton. Irvistyshymylle oli perusteita. 

¤ 

90-luvulla suosioon nousi elokuva ”Housut pois”. Siinä joukko työttömiä miehiä perustaa show-porukan, joka strippaa naisyleisölle. Elokuvan pohjalta suomalainen miesryhmä valmisti oman live-esityksensä. Esitys herätti melkoista huomiota.

Eräs naispuolinen tuttavani, luokanopettaja, matkusti Helsinkiin katsomaan esitystä. Pahaksi onneksi televisiokamerat sattuivat paikalle samaan esitykseen tekemään raporttia uudenlaisesta sensaatiomaisesta show-ohjelmasta. Jossakin ajankohtaisohjelmassa näin sitten tutun naaman, joka säikähti kunnolla huomatessaan joutuneensa kameran eteen. Siinäkin tuli hymyirvistys ennen kuin käsi ehti peittämään kasvot.

Pienellä kotipaikkakunnalla tuli kuulemma jälkeenpäin puhetta opettajaneidin harrastuksista. Kulkee vapaa-aikanaan katselemassa alastomia miehiä. Onko se nyt sopivaa lasten opettajalle? 

 ¤

Paras tuntemani irvistyshymy on Chaplinin elokuvassa Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux - 1947). Siinäkin ollaan luvattomissa puuhissa. Päähenkilö pyydystää rikkaita naisia ja tappaa heidät saadakseen rahat. Erään akan hän houkuttelee soutuveneessä järvelle ja aikoo selän takaa sujauttaa köyden kaulaan ja hukuttaa. Akka kuitenkin sattuu vilkaisemaan taakseen juuri sekuntia ennen. Chaplinin viattomuutta teeskentelevä hymyirvistys on vertaansa vailla. Vielä paljastavampi kuin pastorin tai opettajaneidin.