Sex-kabaree

Kirja- ja äänilevyhyllyni ovat vähän kuin jalokivikaivos. Kun syvemmälle tonkii, aina joskus löytyy aarre.

Pyyhin pölyjä takimmaisen lokerikon LP-levyjen kansista. Erään levykansion sisältä pilkisti pahvinen kulma. Se oli tämä: 

En muistanut, että minulla on tällainen. Olisikohan puolisen vuosisataa siitä, kun olen tämän levyn kuunnellut. Sen sijaan muistan hyvin esityksen, josta tämä äänilevy on peräisin. Pääsin nimittäin itse paikalle yhteen esitykseen.

Helsingin teiniteatteri valmisti alkuvuodesta 1967 esityksen nimeltä Sex-kabaree. Esityspaikka oli Helsingin työväenopisto Helsinginkadulla Kalliossa. Minä olin mukana kotikaupunkini teiniteatterin retkellä katsomaan tätä esitystä. Pikkubussilla olimme matkalla ja yötä myöten palattiin kotiin.

Esitys aiheutti julkisuudessa pientä kohua, kuten seksiasiat aina, varsinkin siihen aikaan. Kohu oli melko aiheetonta, sillä asialinjalla pysyttiin, vaikka koulujen häveliästä seksuaalivalistusta pilkattiinkin. Kirkon puritaanisuus sai myös osansa.

60-luvun loppupuolta nimitetään ”vapaan seksin” ajaksi. Nimi on liioittelua, mutta jonkinlaista pohjaa siihen suuntaan antoivat aikakauden uudet ilmiöt, kuten e-pillerit, nuorisomuodin minihameet sekä puritaaneja hätkähdyttänyt seksuaaliaiheita estottomammin käsittelevä julkinen puhe.

Taide oli tässä vahvasti mukana. Kirjallisuudessa sensuuri ja käräjöinti saivat skandaaleja aikaan. Ilveilyn huippu taisi olla laulaja M. A. Numminen, joka vietiin Jyväskylässä yliopiston juhlasalin näyttämöltä poliisiasemalle, kun hän oli laulanut ”Mitä nuoren aviomiehen tulee tietää” ja ”Jenkka ulkosynnyttimistä” –nimiset itse säveltämänsä laulut. Kuulustelussa kävi ilmi, että laulujen tekstit olivat suoraan sukupuolivalistuksen opaskirjasta. Ei sellaisessa kai mitään laitonta tai sensuroitavaa voi olla! Ei löytynyt lakipykälää rangaistuksen perustaksi. Omintakeinen esitystapakaan ei ollut rangaistavaa.

Mielenkiintoista on lukea Sex-kabareen tekijöiden nimilistaa. Siinä on melkoinen määrä nuoria lupauksia, joista tulevina vuosikymmeninä kuultiin paljon. Tuttuja teatterintekijöitä, muusikkoja, säveltäjiä, toimittajia, kirjailijoita. Ihan kuin Suomen kulttuurielämän yksi tärkeistä lähtöpisteistä olisi juuri tässä. – Ja luontevan seksipuheen lähtöpiste myös.

Yle Areenassa näyttää olevan muutaman minuutin pätkä tästä esityksestä ja siihen liittyneestä seminaaripuheesta. Yritin katsoa, löytäisinkö itseni yleisöstä, mutta en löydä. Kai niitä esityksiä oli monta. Katsomaan pääsee tästä:  (Klik). 

 

- - niin että heilahtaa

”Kirjoitus on onnistunut, kun se saa lukijan vähän heilahtamaan.”

Aika hyvä tavoite, täytyy myöntää. Sitaatti (jonka tekijän nimeä en ole huomannut pistää muistiin), nostaa kuitenkin paineita. Ei lukija noin vain heilahda. Tekstin pitää osua. Jos kunnolla osuu, lukija suorastaan nytkähtää. Pienestä hipaisusta ehkä hieman värähtää.

Edellisen kappaleen ampumiseen viittaavat metaforat aiheuttavat ns. tyhjän paperin kauhun. Olisi pakko saada lukija heilahtamaan, mutta entä jos sormet ovat kankeat ja ajatukset sykkyrässä? Näin käy erityisesti pitkän kirjoitustauon jälkeen.

Tulin katsoneeksi kalenteria ja huomasin, että kesä taitaa olla kääntymässä lopuilleen. Minulla kesä on aina ollut kirjoitustauon paikka.

Kirjoittamiseen tavallaan addiktoituu. Se ei pitkän päälle ole terveellistä. Kunnon tauko kirjoittamisessa on vähän kuin tipaton tammikuu eräässä toisessa addiktiossa.

Totaalinen kirjoitustauko oli helppo toteuttaa niin kauan kuin vietin kesät maalla. Kaikki muu jäi pois, vain yksityiset sähköpostit ja tekstiviestit hoidin – nekin laiturinnokassa yöaikaan.

Nyt kaupunkilaiskesän kirjoitustorjunta ei ollut yhtä armoton. Jotain pientä näpyttelin harvakseltaan. Ei koneita millään malta jättää avaamatta, kun ne kosketusetäisyydellä työhuoneen kirjoituspöydällä sijaitsevat.

Mutta nyt olisi aika saada jumi auki ja kirjoituskone käyntiin. Mikä neuvoksi? Ei tässä nyt parane jäädä inspiraatiota odottamaan.

Olisiko edes ohjeista ja opaskirjoista apua?

Kuvassa olevat kirjat alkaen ylärivistä vasemmalta

·          Enwald Liisa: Luova kirjoittaminen // Nuoren voiman liiton kirjoittajakurssi  / Gummerus 1980

·          Harjunen – Arvilommi (toim.): Kuinka teksti kirjoitetaan omaksi? ÄOL:n vuosikirja 2013 / ÄOL

·          Doubtfire Dianne: Aiotko kirjoittaa romaanin? suom. Liisi Huhtala / Kirjayhtymä 1987

·          Linnakylä – Marttinen – Olkinuora: Prosessikirjoittamisen opas / Otava 1988

·          Tuhkanen Totti (toim.): Esseet – ohjeita ja esimerkkejä / Turun yliopisto 1995

·          Lieko – Lehikoinen – Laaksonen – Kiuru: Ohjeita tutkielman kirjoittajille / Gaudeamus 1981

·          Viksten Vilho: Luova kirjoittaminen / Yleisradion julkaisusarja XLI  / Yleisradio  1973

·          Martinheimo Asko: Hyvä lause – Virikkeitä luovaan kirjoittamiseen / WSOY 1990

·          Korolainen Tuula (toim.): Kynäniekka – Harrastajakirjoittajan tukikurssi / Yleisradio Opetusohjelmat 1979

·          Waltari Mika : Aiotko kirjailijaksi? / WSOY 1935

·          Kauppinen Anneli – Laurinen Leena: Tekstejä teksteistä Tekstilingvistiikan sovelluksia / Suomalaisen kirjallisuuden seura 1984

·          Martinheimo Asko: Parempi lause – Uusia virikkeitä luovaan kirjoittamiseen / WSOY 2000

·          Mäkinen Kirsti (toim.): Kirjoita itsesi maailman väleihin – Esseitä esseistä / SKS 1997

·          Linna Helena: Kirjoittamisen suuri seikkailu / WSOY 1994

·          Andersson Claes: Luova mieli – Kirjoittamisen vimma ja vastus / Kirjapaja 2002

·          Koli – Tolkki-Tammi (toim.): Puumerkistä sähköpostiin - kirjoittamisen opetuksen suuntia / ÄOL:n vuosikirja 1995 / ÄOL

 

  

Menetetty kunnia

Lapsuudenkotini olohuoneen seinällä oli ryijy – iso ja pörröinen. Äitini oli valinnut sen ja tuntui olevan siitä ylpeä.

Ryijyyn ja sen tekijään liittyi jonkinlainen kertomus, jonka äiti kertoi kaikille vieraille. Muistikuvani kertomuksesta on niin epätarkka, etten pysty sitä tässä toistamaan. Jotenkin se liittyi äitiin itseensä ja ryijyn taiteilijaan. Olisivatko ehkä olleet tuttavia elleivät peräti sukulaisia? En ole varma.

Vuosia myöhemmin äiti jäi leskeksi ja muutti Jyväskylästä Helsinkiin. Ryijy tuli muuttokuormassa mukana. Olin itse ripustamassa sitä pienen kaksion seinälle.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin äiti halusi ryijyn pois seinältä. Vähän ihmettelin, miksi nyt näin. En saanut suoraa vastausta. Jotenkin oudon kiusaantuneelta äiti vaikutti.

Ryijy käärittiin rullalle, suojattiin muovikääreellä ja vietiin kellarikomeroon. Siellä se pysyi vuosikaudet.

Kun äiti sairaustuttuaan muutti palvelutaloon, asunto piti tyhjentää. Tuli puheeksi, haluaisiko hän ryijyn muutossa mukaan. Ei missään nimessä halunnut. Äiti ehdotti, että minä ottaisin sen omaan kotiini. En halunnut. Minulla kaikki seinät olivat kirjahyllyjä täynnä.

Päätimme pistää ryijyn myyntiin. Sain siitä huutokaupassa 200 euroa.

Joskus myöhemmin kysyin äidiltä, miksi hän ei enää pitänyt ryijystään, josta oli ennen ollut niin ylpeä.

̶   Ei sitä kehtaa seinälleen pistää, mitä ihmisetkin ajattelisivat, jos näkisivät.

̶   Miten niin ei kehtaa?

̶   No se kun sama ryijy oli siinä yhdessä elokuvassa sen tollon päähenkilön kodin seinällä.

̶   Minkä ihmeen elokuvan?

̶   No sen Turhapuron.

  

Julma

Poistin yhden kaverin Facebookin kaverilistastani. Se tuntui pahalta, suorastaan julmalta.

Olin pannut merkille, että häneltä ei tullut enää päivityksiä. Aikaisemmin tuli melko usein. Viimeisin marraskuussa. Katsoin, tietääkö Google hänestä mitään – hän on pienen kotikaupunkinsa merkkihenkilöitä taiteen ja kulttuurin alalla.

Google vei paikallislehden sivulle. Siellä oli nekrologi. Sain lukea, että hän oli sairastunut ja poistunut joukostamme vuoden alussa. Paikallislehti päästi minut lukemaan vain viisi riviä, jatko himmeni maksumuurin taakse,

Taas katosi pieni pala villiä nuoruuttani. Leikimme hetken yhdessä lukioikäisinä, sitten meni kolmekymmentä vuotta ilman kontaktia. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla hän jostakin ilmestyi ja tarttui hihasta. – Tunnetko? Hetki siinä kuulumisia kerrottiin ennen junan lähtöä. Aina ei hänen elämänsä ollut kulkenut valaistuja valtateitä.

Facebookissa päivitykset olivat usein runomuotoisia. Kuvissa oli kukkia omalta pihamaalta.

Pisti miettimään, onko kaverilistasta poistaminen asiallinen tapa. Miksi siellä ei voisi olla omaa kansiota näille kavereille, joilta ei ole enää tulossa uusia päivityksiä? Tämä oli jo viides poisnukkunut kaveri Facebook-aikanani, heistä kaksi iältään nelikymppisiä, muut suunnilleen ikäisiäni.

Nyt heidät on heitetty roskakoriin, kun muistoille ei ole koria. Toisaalta huomasin, että uudeksi kaverikseni on tyrkyllä eräs kahdeksan vuotta sitten kuollut entinen kollega. Hän on ilmestynyt listalle, jonka otsikko on ”Ihmisiä jotka saatat tuntea”. Meillä näyttää olevan yksi yhteinen kaveri.

Kaikkia Facebook ei siis hylkää, niin kuin minä tein kaverilleni. Hänestä jäi jäljelle vain yksi pieni epätarkka mustavalkoinen valokuva, jossa hän seisoo minihameessa ravintola Ylä-Ruthin ovella 1969. Kaikki muu on julmasti poistettu.

(F. Lee: Dancing with the Death)