Hyvä ihminen?

 

Voiko maailmassa olla ollenkaan hyviä ihmisiä? Epäilyjä on esitetty.

Kirjallisuus tuntee yhden. Hänestä kerrotaan näytelmässä Setšuanin hyvä ihminen. Sen on kirjoittanut Bertolt Brecht (1942). Siinä kolme jumalaa päättää lähteä maan päälle etsimään, löytyykö sieltä edes yhtä hyvää ihmistä. Jos löytyy, maailma voidaan jättää ennalleen.

Yksi hyvä ihminen yllättäen löytyy. Hän on setšuanilainen ilotyttö Šen Te. Hänelle jumalat lahjoittavat rahaa, jotta hän pääsee parempaan elämään. Tyttö perustaa tupakkakaupan, mutta kohta ihmiset alkavat käyttää tytön hyväsydämisyyttä hyväkseen. Tyttö menettää siinä rahansa. Hänen on rakennettava itselleen sivupersoona, joka on kova ja tinkimätön omien oikeuksiensa puolustaja.

Brecht on toisaalla kirjoittanut:

"Koko elämämme me taistelemme toimeentulomme puolesta - toinen toistamme vastaan. Vanhemmat taistelevat lapsista, lapset perinnöstä. Pikkukauppiaat taistelevat työnantajia ja toisia työläisiä vastaan työpaikastaan. Maalaiset taistelevat kaupunkilaisia vastaan. Oppilaat taistelevat opettajien kanssa. Yleisö taistelee viranomaisia vastaan. Tehtailijat taistelevat pankkeja, yhtymät yhtymiä vastaan. Ja niin edelleen  -  mikseivät sitten loppujen lopuksi kansat taistelisi kansoja vastaan?"

Tämän perimmäisen filosofiansa Brecht puki näytelmiksi, joissa kaikissa on sama pohjavire: ihminen käyttää aina jotakuta hyväkseen ja hyväksikäytetty jää jalkoihin ja katkeroituu.

Brecht vietti vajaan vuoden Suomessa pakomatkalla natsi-Saksaa. Kesän 1940 hän vietti Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä. Siellä hän kirjoitti näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, joka oli Wuolijoen pohjustama aihe. Myöhemmin ilmestyi teos Pakolaiskeskusteluja, joka sijoittuu Helsingin rautatieaseman ravintolaan. Helsingissä ollessaan hän asui osoitteessa Köydenpunojankatu 13 – siinä maineikkaan Kannas-nimisen kapakan vieressä.

Hän sai myös aiemmin aloittamansa Setšuanin hyvän ihmisen valmiiksi Suomessa. Monet näkevät näytelmässä yhä suomalaisen kaamoksen aiheuttamaa synkkyyttä ja toivottomuutta – tätä minkä minäkin juuri nyt näes katsoessani ikkunasta ulos. Šen Te lausuu (suo. Elvi Sinervo):

Ranskalainen sarjakuva Brecht pour debutants (1982, teksti Michael Thoss, kuva Patrick Boussignac) näyttää osuvasti Brechtin Suomen-vierailun olennaiset kohdat. Hella W:n kanssa ollaan saunassa ja uimassa. Siinä Suomen luonto oli kauneimmillaan, ja sekin tarttui Brechtin teksteihin runossa Suomalainen maisema (suom. Arvo Turtiainen)

Aivomato

 

”Kateus on arvostuksen ylin muoto.”

Jostain sitaattikirjasta tämänkin löysin ja kirjoitin muistiin. Siitä tuli koko päiväksi aivomato, jota ei saanut häädettyä päästä pois. Noinko se oikeasti on? Vai onko tuo ilkeämielistä viisastelua? Löytykö esimerkkejä omasta kokemuspiiristä?

Taitaa löytyä.

Teiniteatterivuosieni parhaasta kaverista tuli valtakunnallinen teatterijulkkis. – Taisi siitä iskeä ripaus kateutta, sillä minullakin oli ollut harkinnassa pyrkiminen teatterikouluun.

Toisesta lukiovuosieni kaverista tuli ensin huippupoliitikko ja myöhemmin korkean tason virkamies. – Taisi siitäkin iskeä ripaus kateutta, vaikka itselläni ei koskaan ollut aikeita suuntautua sellaisiin.

Kolmas lukioaikainen kaverini voitti valtakunnallisen esikoiskirjailijakilpailun. – Taisi siinäkin iskeä ripaus kateutta, sillä niihin aikoihin itsekin kirjoittelin tosissani.

  *   *   *

 Entä alussa esitetyn mietelauseen kääntöpuoli. Pitääkö tämäkin paikkansa vai onko ilkeämielistä viisastelua? Aivomato ahertamaan!

 Vahingonilo on sitä kaikkein vilpittömintä iloa.

Tuon poliitikko-virkamieskaverini ura ei ollut loppuun asti menestyksekäs. Tuli mokailuja ja ikävää julkisuutta. – Taisi siitä iskeä ripaus vahingoniloa, sillä kaveri oli menestysvuosiensa huumassa ylpistynyt niin, että oli hylännyt meidät nuoruudenkaverinsa. Siitäs sai, leuhkimus!

(Kuva: Seitsemän kuolemansyntiä / Kirkko ja kaupunki)

 

Riiviöitä rontteja saamareita

Tähän aikaan vuodesta on hyvä hetki ottaa luettavaksi jokin isompi kokonaisuus. Vielä ehtii valmiiksi ennen kesää.

Olen pitkään katsellut sillä silmällä 28-osaista Suomalainen Parnasso –sarjaa. Pienikokoisia kirjoja tiukassa kotelossa. Kaikki runoja.

Yritin ottaa valokuvan niin että kirjan selustan nimi näkyisi, mutta liian himmeitä ovat –  ei onnistunut. Siksi kirjoitan mukana olevat runoilijat tähän.

Esiin nostettujen Kirsi Kunnaksen, Katri Valan, Aale Tynnin ja Eila Kivikk´ahon lisäksi mukana on valitut teokset seuravilta: Aila Meriluoto, Helvi Juvonen, Jaakko Haavio, Helvi Hämäläinen, Heikki Asunta, Kaarlo Sarkia, Elina Vaara, Lauri Viita, Juhani Siljo, Lauri Pohjanpää, Unto Kupiainen, Oiva Paloheimo, Uuno Kailas, Saima Harmaja, Aaro Hellaakoski, Aleksis Kivi, V. A. Koskenniemi, Otto Manninen, Kaarlo Kramsu, Einari Vuorela, Lauri Viljanen ja P. Mustapää. Lisäksi on kaksi kokoelmaa nimellä Varhaisrunous I ja II.

Kirjasarja on vuodelta 1958. Tuttuja runoja varmaankin. Modernismin aikakausi on siis vain joiltakin alkuvaiheiltaan mukana.

Modernismi ja nykyrunous ansaitsisi samanlaisen kokoelmakotelon, mutta sellaista ei ole eikä taida tullakaan. Sellaiselle ei olisi lukijoita eikä kaupallista kysyntää. Se on iso vahinko. Ihmiset eivät ymmärrä, mitä menettävät.

Kaltaiseni nykyrunouden  pilaama lukija on hieman varautunut aloittaessaan luku-urakkaa tuttujen klassikoiden kimpussa. Pitkästynkö? Löytyyköhän tästä aineistosta vielä niitä riiviöitä, rontteja ja saamareita, joita myöhempien aikojen runoilija Anna-Leena Härkönen esiin manaa?

Ehkä joskus kerron

Pitkästä aikaa näin elokuvan Isadora (ohj Karel Reisz 1968). Olen sitä kaivannut, sillä omista dvd-kokoelmistani se puuttuu. Nyt se tuli televisiosta (nähtävissä YLE-Areenassa 9.3. saakka)

Elokuva kertoo 1920-luvun legendaarisesta tanssijasta Isadora Duncanista, joka kohahdutti aikalaisiaan vapaan tanssin ja vapaan rakkauden tienraivaajana. Keskeiseksi nousee Isadoran kohua herättänyt suhde venäläisen runoilija Sergei Jeseninin kanssa.

Isadora  eli pariisilaisissa boheemipiireissä ja teki kiertueita ympäri Eurooppaa, Suomeenkin. Itse Eino Leino kävi katsomassa ja laati esityksestä sanomalehtikritiikin. Isadoran elämä oli täynnä dramaattisia käänteitä. Hänen kohtalokseen koitui pitkä kaulahuivi, joka takertui avoauton pyörään ja katkaisi hänen niskansa. Hurja onnettomuus on elokuvan loppukohtaus.

Elokuvan suuren pääroolin näyttelee Vanessa Redgrave, joka minun henkilökohtaisella asteikollani on yksi elokuvaklassikoiden suurista naistähdistä (muita ykköslistallani ovat mm. Jeanne Moreau, Ingrid Bergman, Anna Magnani, Katherine Hepburn)

Vanessa nousi huipulle jo 60-lukulaisuuden kulttielokuvassa Blow-Up (ohj. Michelangelo Antonioni 1966) ja saavutti uuden ihailun elokuvassa Muistojeni Julia (ohj. Fred Zinnemann 1977)

Nyt television Isadora palautti mieleen muiston vuodelta 1991 työmatkaltani Lontooseen. Huomasin siellä teatteri-ilmoituksen, joka pisti minuun vipinää, vaikka yleensä aika jähmeä olenkin. Eräässä teatterissa oli nimittäin menossa näytelmä When She Danced, pääosassa Vanessa Redgrave.  Sinne oli saatava lippu!

Sain lipun. Hieno näytelmä olikin, aiheena siinäkin Isadora. Esityksen jälkeen keksin norkoilla touhukkaan näköisenä hetken teatterin sivuovella henkilökunnan oven läheisyydessä. Ja eikös kohta ovesta astu ulos näytelmän päätähti.

Rohkaisin mieleni ja menin pyytämään nimikirjoitusta. Kynä minulla oli povitaskussa, mutta ainoa paperipala oli pääsylippu.

Siihen sain nimikirjoituksen. Se on tallella. Vanessalla ei tuntunut olevan erityisempää kiirettä, joten juttuhetki kesti viitisen minuuttia. Sain kerrotuksi kaikki ihastuttavat elokuvamuistoni, ja varsinkin Muistojeni Julia tuli innokkaasti puheeksi, sillä siihen minulla liittyy aivan erityisen merkityksellinen henkilökohtainen tapaus. Elämäni kulku saattaisi olla aivan erilainen ilman sitä elokuvaa. Ehkä kerron sen joskus.