Niin se varmaan on

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista elokuvaa, enkä nyt tarkoita pelkkää Ingmar Bergmania.

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista kirjallisuutta, enkä nyt tarkoita pelkkää August Strindbergiä.

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista laulumusiikkia, enkä nyt tarkoita pelkkää Fred Åkerströmiä.

Olen tottunut arvostamaan jopa ruotsalaista urheilua, enkä nyt tarkoita pelkkää Ricky Bruchia.

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista rikoskirjallisuutta, enkä nyt tarkoita pelkkää Henning Mankellia.

Suunnilleen ainoa ruotsalainen, mitä en arvosta, on Falukorv. Ja sursrömming.

Tällaiset asenteet veivät minut katsomaan uutta rikossarjaa nimeltä Kaikki se mitä en muista (Allt jag inte minns). Psykologiseksi jännitykseksi sitä luonnehdittiin. Kirjoittaja on nimeltään Jonas Hassen Khemiri. Pääosassa on Pernilla August, Bergmanin kautta tutuksi tullut ja viimeisimmässä Filmihullu-lehdessä laajasti Sodankylän festivalien henkilöhaastattelussa huomiota saanut suosikkinäyttelijäni.

Sarjan ykkösosa tuotti lyyrisen yllätyksen. Nuori mies ja nainen löysivät raunioituneessa rakennuksessa vähäpätöisen kirjahyllyn ja katselivat, mitä unohdetulta hyllyiltä löytyy. Sieltähän löytyi itse Wislawa Szymborska.

Oletko lukenut tuon? Ei lainkaan korkeakirjalliselta vaikuttava nainen sanoi lukeneensa, osasi jopa siteerata ulkomuistista tätä puolalaista nobelistia (1996). Näin:

Ajatus pisti katsojassa nyökyttelyä aiheuttaneen mietiskelyn liikkeelle, mikä ei rikosfilmeissä taida olla kovin tavallista. Eikä syvämietteisyys siihen loppunut. Jatkorepliikkikin pudotti eteen uuden näkökulman:

"Sen, mistä pitää eniten, haluaa antaa eteenpäin,

että joku muukin saisi kokea saman."

Niin se varmaan on. Ehkä.

(Tämä kirjoitus oli ensin tarkoitus julkaista tuolla toisessa blogissani, joka painottuu nopeisiin teksteihin, mutta koska siellä on viime aikoina ollut vähemmän lukijoita, laajensin ja julkaisen täällä, isommalla foorumilla. - Mitä tästä voimme oppia? Vastaus löytyy edeltävistä sitaateista.)

Pysähtyneisyyden ajan loppu

Edellistä sukupolvea on ollut tapana irvailla ylenpalttisesta säästämisvimmasta. Kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tavara on pitänyt pistää talteen. - Jos tulee taas huonot ajat, silloin tätäkin voidaan tarvita.

Hiukan nolostellen olen kesän mittaan tyhjennellyt Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini varastoja, komeroita ja ullakoita. Vanhaa tavaraa on tolkuttomasti, mutta se ei ole sotasukupolven sinne jättämää vaan minun itseni, suurten ikäluokkien miehen, joka on pitänyt kesäsiirtolaa samassa paikassa 1970-luvun alkupuolelta asti.

Tilaa siellä kyllä on, ahdasta ei ole tullut vaikka kuinka olen tavaraa säilönyt aittojen ullakoille ja varastorakennusten hyllyille. Vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiäkin on silmämääräisesti arvioiden rekkakuormallinen. Ne ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa, vaikkapa 30-luvun Suomen kuvalehdet, 50-luvun Jallut, 60-luvun Suosikit ja kaikkien vuosikymmenten Parnassot. Puhumattakaan sanomalehdistä. Tai tunnetun postimyyntifirman katalogeista.

Mietteliääksi on pistänyt mm. arkullinen vanhoja alusvaatteita, pestyinä ja siististi viikattuina. Ihan käyttökelpoisina taas, arviolta 45 vuoden tauon jälkeen. Tyylistä tinkimättä, seksikkäitäkin kuin mitkä.

Nurkkien kätköistä löytyy myös koneita ja vehkeitä. On pappa-Tunturin jäännökset, Jopo-polkupyörän runko, menneen maailman pesukone, mekaaninen kirjoituskone, faksi.

Pysähtyneisyyden ajan viimeiseksi linnakkeeksi olen kesäkotiani kutsunut ja sillä nimellä vieraat ovat tottuneet siitä puhumaan. Nimitys on arvostava, ei pilkallinen. Nimi kuvaa tunnelmaa: ei kiirettä vaan joutilaisuutta.

Nyt olen vähän pulassa kaiken tavaramäärän tyhjentämisen kanssa. Homma pitäisi saada valmiiksi ennen ensi kesää, sillä olen myynyt paikan. Se on käynyt liian suureksi tarpeisiini. En enää kutsu vieraita sellaisin joukoin kuin ennen - jopa 20 vieraalle on löytynyt sänkypaikka, kun kaikki aitat ja vierasmajat on otettu käyttöön. Isoja remonttejakin pitäisi vähitellen tehdä.

Ostaja löytyi helposti tuttavapiiristä ja hintakin oli aivan kelvollinen. Olen käyttänyt rahan hyödyllisesti ja ostanut uuden kesäkodin aivan toiselta puolelta Suomea, Kymenlaakson suunnalta. Pienemmän, siromman, herraskaisemman, paljon lähempänä Töölöntoria.

Pirkanmaa jää, Kymenlaakso tulee. Mutta mitä teen kaikelle sille tavaralle?

Tässä vähän taustaa:

 https://roopedessutom.blogspot.com/2010/06/perintosaalis-odottaa.html

Liian vanha

Epäluuloinen lukija varmaankin ajattelee heti otsikon nähdessään, että tarkoitan itseäni, mutta en. Minähän olen aivan sopivan ikäinen. Mieli on nuorekas, olo enimmäkseen riehakas ja kaikki toimii niin kuin pitääkin. Mitä nyt parta on harmaa.

Otsikko tarkoittaa autoani, Yarista. Olin juuri ohittanut Porvoon ja lähestyin Loviisaa, kun mittariin syttyi punainen valo. Semmoisesta hätääntyy, tulee ajatus, että nyt auto syttyy palamaan ellei peräti räjähdä. Ajoin äkkiä syrjään tieltä, siihen Loviisan liittymän viereisen Tokmannin eteen.

Hälytysvalon merkitys ei ollut minulle tuttu. Soitin yksityiselle autoasentajalleni ja hän lupasi tulla pelastamaan. Pari tuntia siinä kiertelin kauppaa, sitten noutaja tuli.

Silloin tuli se ikävä repliikki: Alkaa olla tuo sun Yaris liian vanha.

Pitäisikö muka uskoa? Eihän se ole kuin 15-vuotias. Kilometrejäkin vasta vähän yli 150000. Ei minusta ollenkaan ikäloppu. Uudet penkkien suojakankaatkin juuri ostin.

Yaris vietiin ties minne, ei kuitenkaan krematorioon. Jälleennäkemisen toivossa elän. Kaveri lupasi sentään viedä ensi viikolla katsastukseen. Se varmaankin tarkoittaa yhteistä tulevaisuutta ainakin vielä vuodeksi.

Kuvaa Yariksen mittarin hälytysvalosta en tullut ottaneeksi, joten tähän täytyy keksiä jotain muuta liian vanhaa. Kesäkotini loputtomista kätköistä kaivoin kesällä esiin tarpeetonta metallitavaraa viedäkseni kierrätykseen. Löysin tällaisia ruostuneita työkaluja. En oikein osaa arvioida, mitä nämä ovat. Seassa kovin oudon näköisiä vehkeitä. Tarvitaanko tuollaisia johonkin? Ehkä hyvinkin tarpeellisia? Liian vanhoja? En raaskinut vielä luopua , ehkä keksin niille käyttöä.

Harjoittelu kesken

Niin kuin hyvin tiedetään, on Dessu päättäväinen, uudistushaluinen ja nuorekas mieleltään. Niinpä hän jälleen kerran nokka innosta tuhisten mennyt mukaan uuteen muotivillitykseen.

Itse asiassa villiinnyin jo kesällä kesäkodissani Längelmäveden rannalla, kun sain lukea lehdestä uskomattoman hyvän uutisen. Sen mukaan lääketieteellisessä tutkimuksessa on lopultakin vahvistettu, että on olemassa konsti minuakin vuosikymmenet harmittaneen vaivan poistamiseksi.

Harmillisen vaivan nimi on paksu vatsa ja vaivan poistavan konstin nimi on hula-vanne.

Ei tarvitse puoltakaan tuntia päivässä veivata vannetta lantionsa ympäri, niin jopa alkavat ympärysmitat pienentyä. Yksikin hula-ihminen todistaa, että 34 cm ympärysmitasta on kadonnut muutamassa kuukaudessa. Ja lääketieteelliset tutkimukset vahvistavat, että tämä ihan oikeasti toimii - on lähdeviitteet ja kaikki.

Voi että olisin tämän tiennyt. Minulla on nimittäin ollut kesäkotini aitanparvella hula-vanne kaikki nämä vuodet, jostakin 1960-luvulta asti. En vaan ole ymmärtänyt ottaa sitä käyttöön.

Nyt otin. Tai tarkemmin sanoen yritin ottaa. Jostain syystä se ei kuitenkaan suostunut pyörimään ympärilläni, vaikka kuinka veivasin, vaan putosi koko ajan maahan. Ehkä vanne on jotenkin kadottanut pyörimiskykynsä maattuaan vuosikymmenet käyttämättömänä aitanparvella.

Otin vanteen mukaan kun muutin takaisin Helsinkiin. Ajattelin, että opettelen pyöritystä kaikessa rauhassa olohuoneessani. Siinä eivät tuulenpuuskatkaan pääse haittaamaan treenejä samalla tavalla kuin kesäkodin pihaniityllä.

Netistä olen yrittänyt etsiä niksejä. Ei ole löytynyt mutta etsintä on kesken. Jatkan harjoitusta sitten kun löytyy - ei kannata masentaa itseään epäonnistumalla. Tässä on mallina eräs Liukkonen, jota houkuteltiin mukaan uimahalliin. Hän kuitenkin tiukasti torjui ehdotuksen ja sanoi, ettei suostu menemään veteen ennen kuin osaa uida.