Vanhat mestarit

Ensin Birgitta Ulfsson -  "Visor medan man lever".

Vanhan mestarin (87 vuotta) paluu vuosien jälkeen vanhaan kotipesäänsä Lilla Teatterniin. Siellä oli uskomattoman tasokas ensemble & ohjelmaprofiili joskus 1970 - 80-luvuilla. Vivica Bandler ja Lasse & Bisse. Kultakauden pisteliäät revyyt jäivät mieleen. Röyhkeää komediaa, joissakin projekteissa paikalla oli jopa itse Dario Fo.

Nyt Bisse lauloi, lausui ja puhui. Teksintekijöinä mm. Tove Jansson, Lars Huldén, Claen Andersson, Märta Tikkanen ja Tomas Tranströmer ja säveltäjinä Erna Tauro, Henrik Otto Donner ja Kaj Chydenius. Pianistina Lowe Pettersson.

Päätähdellä oli täysi energia päällä. Ilmapiirissä haikea jäähyväisnäytöksen maku.

Sitten Ritva Oksanen - "Näyttelijätär - 50 vuotta näyttämöllä".

Saimme nähdä upean kavalkadin näyttelijättären (76 vuotta) töistä vuosien varrelta, keskeisimpinä Pirkko Saision Elämänmeno, Orvokki Aution Pesärikko ja Hella Wuolijoen Niskavuoren vanha emäntä. Musiikkipuolella harvinaisen moni-ilmeinen kokonaisuus, joka ulottui Iitin Tiltusta Marlene Dietrichin kautta Maria Callasiin. Säestäjänä Pedro Hietanen. Välipuheissa hyvinkin intiimiä henkilökohtaista muistelua.

Kunnioitettavan pitkä ura, mutta ei lähelläkään jäähyväisnäytäntöä. Parhaat vuodet ehkä vasta tulossa?

Ja vielä Lars Huldén - "Den tillfällige diktaren".

Arvovaltainen juhlayleisö oli saapunut Balderin saliin kunnioittamaan runoilijamestari-professorin 90-vuotisjuhlaa.

Aluksi katsottiin filmi, jossa päähenkilö esitteli elämänsä vaiheita. "Språkmästaren från Måon" on kotoisin Pohjanmaalta, ja sinne elokuvan keskeisin osa sijoittui. Helsingistä pääosaan nousi yliopiston Porthania, jossa tämä pohjoismaisten kielten professori toimi virkavuotensa.

Juhla jatkui kabareen muodossa. Kuulimme otteita Huldenin tuotannosta, suurimpana hittinä Tango Finlandia. Pääosa musiikista oli Kaj Chydeniuksen tuotantoa. Hänkin oli paikalla, kuten suomenruotsalaista kulttuuriväkeä laajemmin. Murrejuttujen ymmärtämiseen kielitaito ei aina riittänyt. Hieno ilta silti. Juhlakalu oli hyvässä kunnossa ja juttutuulella.

Jäin miettimään, ketkähän nykyajan nuorista ja keski-ikäisistä taiteilijoista saavuttavat aikoinaan yhtä arvostettuina samanlaisia tuotteliaisuusvuosia.

"Luutalla lakaisen lattioita"

Helsingin Sanomat on jostain syystä ottanut asiakseen esitellä trendejä. Eikä pelkästään esitellä. Vähän maistuu tuputtamiselta.

Lauantaina kerrottiin japanilaisesta "järjestelyn mestarista" Marie Kondosta ja hänen kirjastaan "KonMari  -  siivouksen elämänmullistava taika". Se on kuulemma julkaistu jo 40 maassa, myös Suomessa. Jatko-osa on tulossa, ja hurmos on päällä.

Touhun idean kerrotaan olevan siinä, että kirja neuvoo, miten asunto pidetään järjestyksessä takanurkkaa myöten. Jokaiselle tavaralle on oma lokeronsa, vaatteet on viikattu ja paperit pinossa ja kaikki turha heitetty pois.

Näin menetellen luvataan, että myös siivoojan päässä alkavat virrata raikkaat tuulet ja elämä muuttuu kaikin tavoin auvoiseksi. Tätä japanilaista siivousaatetta noudattamalla elämän laatu ikään kuin nousee korkeammalle tasolle.

Ja sunnuntain HS jatkaa. Nelihenkinen perhe Kannelmäestä on kutsunut Martta-liitosta siivousasiantuntijan tarkastamaan kotinsa, ja hyvältä näytti. Kaikki oli prikulleen järjestyksessä. Isäntä kertoo tykänneensä siivouksesta jo lapsena, ja niinpä tämä tilastotieteilijä suositteleekin, että ihanteellisinta olisi siivota joka päivä.

Herra hyvästi varjelkoon, ettei tällainen trendi tunkeutuisi minun huusholliini.

Minulla on yksi asia hyvässä järjestyksessä, ei mikään muu. Työhuoneeni ja muidenkin huoneiden kirjahyllyt ovat luokituksen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Vähän pölyisiä ehkä, mutta se on sivuseikka.

Tarpeettomia tavaroita ei ole heitetty pois. Vaatteet eivät ole viikatuissa pinkoissa. Joka päivä ei siivota.

Ja näin on hyvä.

Kuvassa on maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuin siivooja, Herakles. Hän joutui tekemään urotöitä, ja hankalan vaatimuslistan numero 6 urotyö oli siivota Augeiaan talli. Se olikin pahasti siivottomassa kunnossa. Ei minun työhuoneeni ole läheskään yhtä sotkuinen. Pikkuisen kepulikonstin avulla Herakles hoiti homman.

Pistää mietteliääksi. Onkohan tämmöinen trendi suomalaiseen mentaliteettiin sopiva? Japanilaista alkuperää. Ei edes suomalaisen mytologian urotekolistaan mitään siivousta vaadittu. Pohjolan emäntä vaati kyllä tyttärestään Ilmariselta urotöitä, mutta minkäänlaista siivousta ei sille listalle mahtunut.

Todistettavasti tehokasta

Kun kaivaa kotihyllystään esiin sellaisen mestariteoksen kuin minä eilen, sitä ei voi heti kädestään laskea. Vaikka se on vanhastaan tuttu, se on pakko lukea uudestaan.

Blogikirjoitukseni kommentaattori tunsi kirjan ja osui oikeaan moittiessaan valitsemaani kohtaa löperöksi. Kekkopää Mikko on todellakin kertomus löperöimmästä päästä. Jörö-Jukan kasvatusohjeet edustavat monessa kohdassa paljon tehokkaampaa linjaa.

Minulla on käsitys, että blogini lukijakunta on suurelta osin varttuneessa iässä olevaa väkeä, joka on itse tullut kasvatetuksi Jörö-Jukan viitoittamalla menetelmällä. Meillähän oli kansakoulu ja kaikki muu tarpeellinen. Me tunnemme ja muistamme kyllä aikakauden kasvatusmenetelmät. Nuoremmille sukupolville ne saattavat tuntua hieman poliittisesti epäkorrekteilta.

Mutta kukaan ei varmaankaan voi kiistää menetelmien tehokkuutta. Lopputulos oli hyvä, eikö totta?

Siltä varalta, että blogia lukee joku nuorempikin, joka ei tunne Jörö-Jukka-teoksen kasvatusfilosofiaa, liitän tähän eilisen löperön kohdan täydentäjäksi hieman tiukempaa kamaa. Ehkä se auttaa nuorta sukupolvea ymmärtämään menneisyyttä.

Kun äidin varoitukset unohtuvat

Astelin kaikessa rauhassa Topeliuksenkatua pitkin Töölön kirjaston kohdalla. Käännyin Humalistonkadulle kohti Mechelininkatua. Katselin kävellessäni remontissa olevan kirjaston räystäitä. Jokohan pian tulee valmista? Huomasin puissa jotain lintuja.

Lehtovaaran ravintolan kohdalla se tapahtui.

Se oli täysi yllätys. Ei ollut liukasta vaan sohjoa. Vasen nilkka muljahti johonkin koloon ja sitten se oli menoa. Sekunnissa huomasin makaavani sohjoisessa vesilammikossa.

Pitäisihän minun tietää: katsele kulkiessasi alas jalkoihisi, älä pitkin taivaita.

Takki, housut ja olkalaukku kurassa, kämmenet verinaarmuilla. Silmälasien sanka vääntyi. Partakin kastui toiselta poskelta. Luut sentään ehjät.

Kotona laastari ei meinaa löytyä. Miksi laastaripakkaukset tehdään niin hankalasti avattaviksi? Tuollaisessa tilanteessa ei hädissään oikein kykene näpräämään millintarkkoja avauskohtia laastarin kuoripapereista.

Vaatteiden kastuneisiin kohtiin tuli kummallista glitteriä, varsinkin mustiin farkkuihin. Kimaltelevia pilkkuja märissä kohdissa. Olisiko se jotain kadun sulatussuolaa? Pesukoneeseen joutuivat vuorotellen sekä housut että talvitakki. Laukku odottaa vielä. Läheinen optikkoliike oikoi silmälasit.

Klassisesta kirjallisuudesta löytyy täsmälleen tätä tapausta kuvaava varoitustarina. Kekkapää Mikolle kävi samoin kuin minulle. Hänkin katseli pitkin taivaita. (Heinrich Hoffmann: Jörö-Jukka 1869)

Kekkapää Mikko ei ottanut opikseen ja siksi hänen onnettomuutensa jatkuivat. Hän putosi myöhemmin laiturilta veteen. Hänet kyllä  pelastettiin, mutta laukkua ei löytynyt. Minä yritän ottaa opikseni. Olisihan kamalaa, jos kauppahallireissullani innostuisin vaikkapa ihailemaan Havis Amandan vietteleviä muotoja ja putoaisin veteen ja hieno Marimekko-laukkuni katoaisi Kolera-altaan pohjaan.