Hyödyllistä puuhaa jouluksi 2

 

 

Eilinen ohjeistus lystikkäiden jouluisten seuraleikkien pariin saavutti suuren yleisön. Stat counterista näen, että pari sataa kiinnostunutta on käynyt tutustumassa niihin. Kyllä nyt monessa torpassa heitetään harakkaa pitkien pyhien virkistykseksi.  

Kommenteissa vanha blogiystäväni kariav suorastaan kertoi kokeilleensa harakan heittoa (ja ilmeisesti myös ehjin nahoin selvinneensä). Toinen blogiystäväni Sari oli sen sijaan vähän epäilevä: kuinkahan moinen onnistuu täysin vatsoin. En osaa sanoa, en ole kokeillut.  

Nyt tulee uusia hyödyllisiä ohjeita joulun viettoon, tällä kerralla askartelua.  

Kaikilla blogin lukijoilla on varmaankin joulukuusi, joko torilta ostettu tai metsästä kähvelletty. Siihen tarvitaan koristeita - olisihan se vähän outo ilman. Latvaan tähti, oksille renksuja.  

Kaupoissa kyllä myydään monenlaisia koristeita, mutta ne ovat enimmäkseen kimaltelevaa glitteriä ja tingeltangelia. Sellainen sopii ehkä amerikkalaiseen jouluun, mutta uskon, etteivät blogini lukijat sellaisesta innostu. Uskon, että heillä on pohjoisen Euroopan perinnetietoisuutta, joka ei sorru kaupallisiin kotkotuksiin. Heitä varten liitän tähän askarteluohjeita, joilla kotitorpan jouluun saa aidompaa tunnelmaa.  

Ohjeet ovat peräisin divarista löytyneestä kirjasta Sata askartelutehtävää - WSOY 1953.

 

 

Hyödyllistä puuhaa jouluksi 1

 

Tällaisina kylminä ja pimeinä päivinä Dessulle tulee välillä mieleen, että olisipa nyt hyvä olla niin kuin maalaistalon kissa. Lämpimällä uuninpankolla nukkuisin, välillä nousisin voisulaa syömään, sitten taas nukkuisin.  

Mutta ei ole Töölöntorin reunalla uuninpankkoa eikä edes voita, joten on pakko välillä lähteä ulos. Joulumarkkinoille menin katselemaan ja divareita kiertelemään.   

Löysin pari kiinnostavaa kirjaa, joista tahdon nyt blogin lukijoille muutaman loistavan idean joulunviettoa varten tuoda nähtäväksi.  

Kaikkihan tietävät omasta kokemuksestaan, että joulunpyhät saattavat käydä väsyttäviksi. Pitää olla myös pirteää toimeliaisuutta, ei pelkkää ruokapöydässä nuhjaamista ja joululaulujen laulelua. Löysin kirjan, jossa ohjataan jouluväki lystikkäiden seuraleikkien pariin.   

Näitä pitää kokeilla. Suosittelen lukijoillekin. Lukekaa ohjeet ja katsokaa kuvat. Pientä etukäteisvalmistelua vaaditaan.  (Kirja: Suomen kansan kilpa- ja kotileikkejä - SKS 1928)

 

 

 

 

 

Hienot herrat

 

Olin kuskina iäkkäälle sukulaistädille, joka halusi päästä katsomaan Lucia-kulkuetta. Ruotsinkielisillä suomalaisilla elää vahvana tämä tunnelmallinen perinne, ja on se jossain mitassa levinnyt suomenkielisellekin puolelle.  

Täti kertoi olleensa joskus kauan sitten itsekin Lucia-kulkueessa. Muistot liikuttivat häntä, vaikka ei siinä Senaatintorin reunalla paljon ollut näkyvyyttä ja vielä vähemmän kuuluvuutta.  

*   *   *    

Ennen torille lähtemistä kirjoitettiin joulukortit. Se on jo monta vuotta jatkunut perinne, sillä kirjoittamiseen täti tarvitsee apua. Käsi vapisee. Itse hän käyttää vapinasta verbiä "loukuttaa". Se on pellavan käsittelyyn liittyvä termi. Minulle kovin tuntematonta puuhaa.  

Joulukorttien kirjoittaminen hänen osoitekirjassaan oleville ihmisille epäilyttää minua vuosi vuodelta enemmän. Vanhassa koristeellisessa muistikirjassa on vain muutama nimi, joiden kanssa hän on kontaktissa. Suurin osa on sellaisia, joista hän ei ole vuosikymmeniin kuullut mitään. Arvioni mukaan joukossa on jo yli satavuotiaita. Lienevätkö hengissä. Mahtavatko asua siinä osoitteessa, joka on muistiin merkitty vuosikymmeniä sitten.   

Silti kortti lähetetään kaikilla. Mitähän Itella tekee korteille, joille ei löydy vastaanottajaa? Tuottavatko tuloksettomat etsinnät kohtuuttomasti työtä ja vaivaa?  

Yksi muistikirjan nimi aiheutti tällä kerralla poikkeuksen säännöstä. Se oli äskettäin yliviivattu. Nimen omistaja, muuan lehtori M. oli poistunut keskuudestamme. Täti oli nähnyt kuolinilmoituksen lehdessä.  

Tämä lehtori M. on ollut korttien kirjoittamisessa hankala tapaus. Hänen kohdallaan täti on jahkaillut joka vuosi. Lähetetäänkö lehtorille kortti vai ei? Aina on päädytty siihen, että lähetetään.  

Jahkailun syynkin tiedän. Lehtori M. on ollut nuorena turhan villi mies, hän on käyttäytynyt "hieman  sopimattomasti, vaikka olikin hieno herra". Täti oli jo nuorena uskonnollisuuteen taipuvainen ja joutui hätistelemään nuorta hienoa herraa (ei silloin vielä lehtori!) kauemmaksi. "Tansseissa se likisteli ja saatille tuppautui. Ei sen viereen uskaltanut edes istua - heti pisti käden kaulalle."  

Täti pysyi neiti-ihmisenä. Lehtori otti vaimon. "Oikein häijyn", kertoi täti tyytyväisen oloisena.  

Tänä jouluna lehtorille lähetettävää joulukorttia ei siis enää tarvinnut jahkailla. Yksi elämänmittainen draama on näytelty loppuun.  

(Kuva Aulikki Oksasen kirjasta Piispa Henrikin sormi - WSOY 2004)

 

 

 

Punainen kirjekuori

 

Lähetin joulukortteja. Yllättävän hankalaa oli.  

Kortteja oli jäljellä viime vuoden joulusta aivan tarpeeksi. Ei tarvinnut ostaa uusia, ja kohtalainen nippu jäi vielä ensi vuoden jouluksi. - Tämä oli projektin sujuvin osa. Kannattaa siis ostaa iso nippu kortteja kerralla. Odottelin viime tinkaan asti, että postiluukusta tipahtaisi taas sellainen punainen kuori, johon joulukortin laitetaan ja niihin kelpaa halpa postimerkki.   

Ei tipahtanut punaista kirjekuorta.  

Menin Ärrälle siinä toivossa, että ostan sieltä postimerkit ja saan sieltä sen punaisen kirjekuoren. Postilaatikko olisi aivan Ärrän ulko-oven vieressä.  

Ei ollut punaista kirjekuorta. Postimerkkejä oli.  

Menin kotiin liimaamaan postimerkit. Ne olivat kolmikulmaisia, joulukuusen muotoisia. Oli oltava tarkkana, että sain liimatuksi ne korttiin sillä tavalla, ettei merkin pitkä latvakärki ulottunut kortin ulkopuolelle. Vielä hankalampaa oli sijoittaa postimerkki sillä tavalla, että se piilotti alleen kortin nurkassa olevan hintamerkinnän. Olisihan se noloa, jos vastaanottaja näkisi, että kortin hinta oli vain 0:60 e.   

Lähdin viemään korttipinkkaa postiin. Sieltä saisin sen punaisen kirjekuoren. Runsaiden lumisateiden vuoksi Töölön jalkakäytävät eivät ole käveltävässä kunnossa, joten en edes yrittänyt kahlata lähimpään postiin. Sen sijaan nousin Töölöntorin nurkalla bussiin 41, joka vei minut Kannelmäen suureen ostoshelvettiin, jossa on myös posti. Oli minulla asiaa sinne helvetin puolellekin.  

Ostoshelvetissä laahustin arviolta puoli kilometriä pitkän käytävän äärimmäiseen päähän, jossa on pieni Posti-Itellan putka. Se oli täynnä väkeä. Optimistisesti ajattelin, että niitä punaisia kirjekuoria löytyisi heti ovelta, jotta voisin sujauttaa korttini niihin ja kuoren postilaatikkoon.   

Ei löytynyt punaista kirjekuorta.  

Piti ottaa jonotuslappu. Edelläni oli kolmisenkymmentä jonottajaa. Puolisen tuntia kesti päästä luukulle. Selitin asiani Itellaneidille.   

Ei ollut punaisia kirjekuoria. Olivat loppuneet.  

Pitääkö minun siis etsiä kaupungista toinen Itella? Vai luovunko korttien lähettämisestä? Vaikeaksi menee. Itellaneiti oli kuitenkin asiakasmyönteinen ja palveluhaluinen. Hän otti korttinippuni ja pisti sen tiskin alle. Lupasi, että eiköhän lähettäminen ilman punaista kirjekuortakin onnistu.  

Saapa nähdä, onnistuuko. Aion kontrolloida, menevätkö kortit perille, ajoissa, ennen joulua. Onneksi korteissani toivotetaan myös Hyvää Uutta Vuotta.   

*   *   *   

Ettei juttuni olisi pelkästään Itella-kriittinen, jotain hyvääkin. Posti toi minulle äskettäin kirjeen, jossa oli väärä kadunnumero eikä ollenkaan postinumeroa.   Kuvassa 1960-luvulla julkaistua infoa asiaan liittyen niille, jotka ovat tietämättömiä nykykäytännöstä.