Loistava come back

Dessutom voi ylpeänä kertoa, että 21. tammikuuta tässä blogissa julistamani huimapäinen suunnitelma realisoitui tänään. En siis tarvinnut täyttä kuukauttakaan harkinta-aikaa.

Kävin hiihtämässä. Talviolympialaisten kunniaksi.

Asun Töölöntorin kulmalla, kuten blogin otsikko kertoo. Sijainti on hyvä urheiluharrastusten kannalta. Kävelymatka Keskuspuiston poluille on kilometrin verran. Otin sukset kainaloon ja kävelin pipo päässä Nordenskjöldinkadulle ja menin vanhan jäähallin editse kohti Auroran sairaalaa.

Jäähallin edessä mietin, milloin olen viimeksi käynyt siellä sisällä. Ei tullut heti mieleen. Kiinnostavat konsertit ovat siirtyneet Pasilan halliin, ja jääkiekkoa kammoan. Viimeisin käynti taisi olla erotiikkamessut vuoronvarauskonttorin johtoryhmän kanssa, kun tavoitteenamme oli etsiä innovatiivisia lähestymistapoja rakenteellisten vaurioiden ennaltaehkäisyyn. Siitäkin opintokäynnistä on jo kymmenisen vuotta.

Lasten liikennepuiston kohdalla päättyi sukset kainalossa -osuus. Monojen ja siteiden yhteensopivuus oli testattu jo kotona, eikä ongelmia tullut. Mutta jo ratsastuskenttää kiertävällä ladulla tuli ongelma. Sukset lipsuivat.

Ei tullut mukaan voiteluaineita, sillä sellaisia ei kellarikomerossani ole. Ratsastuskentän jälkeen on ylämäki, ja se meni haarakäynniksi. Käsivoimaa tarvittiin. Hiki tuli. Anorakki ja alla oleva villaliivi tuntui liioittelulta, vaikka pakkasta oli kahdeksan astetta.

Ylämäen jälkeen on tasaista pitkään. Lipsuminen pysyi kohtuullisena, ja tunsin matkanteon sujuvan. Etenin ns. perinteisellä hiihtotyylillä. Sitä toista tyyliä en osaa eikä se sovi imagooni. Vulgääriä menoa jalat levällään.

Tavoitteena oli hiihto Pitkäkoskelle ja takaisin. Jos uupumus iskisi, tyytyisin Paloheinään, josta pääsisin kotiin bussilla. Jos oikein vaikeaa olisi, keskeyttäisin Pirkkolassa ja palaisin bussilla. Kiirettä ei olisi, sillä pääsin matkaan puoliltapäivin.

Ruskeasuon maneesin kohdalle kaikki sujui suotuisasti. Pasilan puutarhapalstojen kohdalla alkoi pistää kyljessä. Tauko ja puuskutuksen tasoittelu ja hörppy energiajuomaa repusta.

Hakamäentien alikäytävän jälkeen alkoi tuntua, että tarvitsen lepotauon. Jospa Maunulan maja? Siellä voisi ostaa ravinteita (vain sallittuja aineita!). Rautatien alikäytävän jälkeen oli taas ylämäkeä ja lipsuminen yltyi. Kotieläinten hautausmaan jälkeen oli onneksi alamäkeäkin, mutta majan pihaan taas nousua. Ja katastrofi: maja ei ollut auki. Onkohan se kokonaan lopetettu?

Ajatus hiihdosta takaisin kotiin tuntui vastenmieliseltä. Onneksi läheltä löytyi tie ja bussipysäkki.

¤
Hieman vajaaksi reissu jäi mutta ei se mitään. Pitää olla ylpeä come backista hiihtourheilun pariin yli 20 vuoden tauon jälkeen. Eikä 4 km mikään huono suoritus ole, ehkä peräti 5 km, ja kävelyt päälle. Ei vammoja, ei kaatumisia, ei kiellettyjä aineita. Vain vähän arat reisilihakset, samoin alaselkä.

Nerokkaita ideoita ladulla ei valitettavasti noussut mieleen - ei Helsingin Keskuspuisto virikeympäristönä taida vetää vertoja Rukan lumille, jossa jopa pääministerimme sai viime talvena sen kuuluisan kuolemattoman idean, josta vieläkin kähinää riittää.

Illalla piti ravita rasittunutta ruumista ja sielua Elitessä.
¤
Voi olla, että otan vielä uusiksi, jos äkkiä toivun ja lunta riittää. Uusien hiihtovarusteiden hankkimista täytyy harkita lipsumisen vähentämiseksi. Matkalla havaitsin vastaan- ja ohihiihtäneiltä, että suksien, siteiden ja monojen alueella on neljännesvuosisadassa tapahtunut jonkinlaista tuotekehittelyä. Eivät ole sukset enää puuta eivätkä nykymonot taida sopia Y-siteeseen.

Siunaaminen jyrkästi kielletty

Piispojen päätös homoseksuaalien parisuhteen siunauskiellosta kuulemma hämmentää kansalaisia, kertoi Ylen uutiset. Dessutomia ei hämmennä, Dessutomia huvittaa.

Sanottakoon heti alkuun, että Dessutomilla ei ole jäsenyyteen perustuvaa oikeutta sanoa mitään kirkon tekemisiin. Ulkopuolisen näkemyksillä ei ole minkään firman tai järjestön päätöksentekoon virkaa eikä vaikutusta. Kirkko tehköön niin kuin hyväksi näkee.

Turussa kokoontuneet piispat päättivät, että kirkko ei siunaa samaa sukupuolta olevien rekisteröityä parisuhdetta. Homo- tai lesboparin liiton puolesta voi kuitenkin rukoilla. - Jopa on vapaamielistä!

Arkkipiispa ilmaisee tyytyväisyytensä, että edes jonkinlainen päätös on lopultakin onnistuttu tekemään: ” Meillä ei ole aikaisemmin ollut selvää kannanottoa taikka päätöstä näissä asioissa, niin nyt sellainen saatiin aikaan. Eihän tämä kovin paljon poikkea siitä, millainen käytäntö on kirkossa ollut. Mutta nyt asialle on perusteltu päätös ja perusteet löydetty, ja siinä mielessä tämä on merkittävä askel eteenpäin.”

Hyvä että edes joku on tyytyväinen. Dessutomin sekulaarissa mielessä herää huvituksen ohessa myös ihmettelyä. Miksi kirkot ja uskonnot eivät onnistu tulemaan luontevasti toimeen ihmisten seksuaalisuuden kanssa? Niillä alkaa ikiaikaisen loputon hämmennys ja pöhinä heti kun joku vähänkin himoa tuntee.

Kuitenkin juuri kirkkojen ja uskontojen piiristä paljastuu koko ajan skandaaleita, on pedofiliaa, salasuhteita, selibaattikiellon rikkomista, kopelointia, ympärileikkausta, huntupakkoa, lapsiavioliittoja, alistamista ja muuta noitavainoa. Eikä tarvitse mennä mihinkään vieraaseen kulttuuriin, riittää kun katsotaan Pietarsaareen, niin heti löytyy ongelmaa. Varmaan lähempääkin?

Välillä iskee sellainen inhottava epäily, että onko uskontojen seksuaalikielteisyys syy siihen, että kaikenlaista pääsee tapahtumaan - sitten yöllä pimeässä kun kukaan ei näe.

Kuka olikaan se runoilija, joka kirjoitti oivaltavasti suunnilleen näin:

Kristinusko tuli Suomeen Turun kautta. Turun kautta se myös menee Suomesta pois.

(Lainaus on epätarkka, muistinvarainen. Jäljet taitavat johtaa Pentti Saarikoskeen.)

Turussa kokoontuneet piispat ovat mahtavia miehiä, heillä olisi valtaa ohjata kirkkokansaa suvaitsevaisuuteen ja syrjinnän poistamiseen. Mutta rohkeus ei riitä, kun seksuaalisuuden eri muodoista on kysymys. Sen sijaan rohkeutta ja innovatiivisuutta riittää moneen turhaan asiaan. Monenlaista kauppakeskusta ja uimahallia käydään kyllä siunaamassa.

Ja sitten ovat nämä rokkipapit. Dessutomilla oli äskettäin sattumalta tilaisuus seurata syrjästä koululaisille järjestettyä adventtijumalanpalvelusta. Se oli mielenkiintoista. Papin esitys oli tyrmäävä: - Jesse diggaa sua hei… Hyvä ettei pistänyt twistiksi alttarilla.

¤

Mutta mikäpä Dessutom on estämään, jos Turun piispat välttämättä aikovat tehdä kirkollisen itsemurhan hirttäytymällä munistaan vanhojen lähi-idän paimentolaisheimojen asenteisiin.

Dessutom ei vastusta uskontojen ihanteita, mutta kirkon pöyhkeyteen hän tuskastui jo 1970-luvulla. Näkemykseni on, että kirkko ei toteuta kristinuskon kauniita ja humaaneita ihanteita. Kirjailija Pentti Haanpää sen ilmaisi osuvasti:

”Jeesus ei missään nimessä mainitse, että sellainen vahva järjestö olisi luotava ja koreanimiset kirkkoherrat ja arkkipiispat päästettävä valtaan. He tuskin olisivat sen yksinkertaisen ihmisen ystäviä, joka aikoinaan kävellä läpsytteli Palestiinan pölyisillä teillä ja puhutteli kalastajia ja maanviljelijöitä - - "

(Kaiken vanhan kohtalo / Kierros - 1954)

Oikealta vasemmalle

Dessutomista olisi voinut tulla hyvä arabi, ainakin siltä osin, että hänellä on piintynyt tapa lukea lehdet ja selailtavat tekstit lopusta ja oikeasta reunasta aloittaen. Siihen olisi varmaankin luontevasti yhdistynyt tapa lukea rivitkin ”väärästä” suunnasta.

Tapa alkoi kai jo lapsuusiässä, jolloin Keskisuomalaisessa ei paljon kiinnostavaa ollut. Sarjakuvat olivat lehden loppupäässä. Siitä lukeminen alkoi ja jatkui korkeintaan urheilusivuille, jos niillekään. Muuta lukemisen arvoista ei lehdessä ollut.

Jatkuvajuonista tekstiä ei tietenkään voi niin lukea. Joskus harvoin dekkaria lukiessa tuli voittamaton kiusaus katsoa lopusta, kuka on syyllinen. Mutta ei niin pidä tehdä, se vie lukemiselta nautinnon. Joskus kauan sitten kuitenkin niin tein, varmaankin Agatha Christien kirjojen parissa.

¤

Kun aamun sanomalehdet päätyvät keittiön pöydälle, toiminta etenee aina samaa kaavaa. Kahvin valuessa suodattimen läpi vilkaisen etusivut. Aamulehdessä ja Hufvudstadsbladetissa se on helppoa, Hesarissa vaikeampaa, sillä siinä etusivu varataan mainoksille ja pääuutiset ovat kolmossivulla. Jos mitään isoa uutista ei ole, Hesari kääntyy takaperin ja lukeminen alkaa takasivulta oikealta alhaalta, siitä missä on Yle Teeman illan viimeiset ohjelmat. Siitä lukeminen etenee ylöspäin, mutta ei kovin ylös, sillä ei iltapäivällä tai aamulla mitään kiinnostavaa tule.

Sen jälkeen katse kulkee harppoen loppuiltojen ohjelmia vasempaan suuntaan. Subin ja Nelosen voi ohittaa vilkaisten, ei niiltä mitään yleensä tule, joskus ehkä jokin elokuva. MTV3 vähän tarkemmin, Yle 2 ja Yle 1 tarkasti. Niitäkään ei tarvitse lukea ihan ylös asti.

Sitten sivu kääntyy, tulevat toimitetut tv-sivut, sarjakuvat ja muut. Sivu kääntyy oikealla kädellä, ja kääntymissuunta on vasemmalta oikealle. Mielestäni kääntäminen on näppärämpää siihen suuntaan kuin päinvastaiseen. Vasenta kättä ei tarvita. Vasenkätisillä tämä toimii toisin.

Kirjaa lukiessa sivua kääntävä oikea käsi joutuu aina menemään silmien ja sivun väliin ja tarttumaan paperin reunaan ikään kuin väärältä puolelta. Parempi olisi, jos pystyisi tekemään sen vasemmalla kädellä, koska tartuttava kohta on vasemmassa laidassa. Mutta ei onnistu minulta. Asialla ei olisi merkitystä, jos käännettävien sivujen määrä olisi vähäinen, mutta kymmenet tuhannet käännettävät sivut ovat jo merkitsevä haitta.

¤

Dessutomilla on ollut ikiaikaisena tapana selailla ilokseen ja sivistyksekseen erilaisia hakuteoksia ja tietosanakirjoja, silloin kun muilta kiireiltään joutaa. Paksun kirjan selailu saattaa näin kestää vuosiakin, ja silti monen kohdan yli on tullut harpatuksi. Tavaksi on tullut aloittaa selailut lopusta, sieltä Ö:llä alkavasta hakusanasta.

Ihmiset aloittavat kaiken aina A:sta, mutta minä Ö:stä. Se tuntuu jotenkin demokraattiselta menettelyltä, tasapuoliselta, huono-osaiset huomioon ottavalta. Eivät ne A:sta aloittavat kuitenkaan loppuun jaksa, minä olen vahvimmillani juuri siellä.

Vuoden verran selailtavanani on ollut viisiosainen Otavan Suuri musiikkitietosanakirja. Eteneminen on ollut poikkeuksellisen hidasta, sillä musiikki ei oikein ole minun vahvinta aluettani, vaikka mielelläni kuuntelenkin. Teoriakohdat hyppään suosiolla yli, luen vain historiaa ja henkilöitä koskevat kohdat.

Yritän myös mahdollisuuksien mukaan hankkia kuunneltavaksi kiinnostavilta tuntuvia kappaleita. Ö:stä (= Öttingen) olen vuodessa edennyt takaperin jo kohtaan Stravinsky. Tässä kuussa saatan edetä jo kohtaan Strauss, ellei tule yllättäviä esteitä. Kiirettä minulla ei ole. Tätä vauhtia pääsen A:han vuonna 2013.

Hiihtokilpailu joka ei unohdu

Hiihdon paatos
Dessutom ei ikinä voi unohtaa yhtä lapsuusvuosiensa hiihtokilpailua. Se tapahtui suunnilleen anno Domini 1 tai 2, tarkemmin en muista. Tapahtumapaikka oli kansakoulu.

Dessutomin opettaja alakoulussa oli iso ja totinen mies, johtajaopettaja. Eräänä aamuna hän yllättäen kantoi luokkaan ison putkiradion, asetti sen pöydälle, lykkäsi pöydän lähemmäs nurkkaa, jossa oli pistorasia, kiinnitteli johdot ja antennit ja sanoi vasta sitten: ”Rukoilkaamme.”

Se oli täysin poikkeuksellinen aamu. Aamurukoilut ja virrenveisuun hän aina muulloin toimitti ensimmäiseksi. Tärkein ensin! Pikku Dessu muistaa suorastaan hämmentyneensä moisesta epäjärjestyksestä.

Sitten hän selitti syyn radiolle. Oli alkamassa tärkeät hiihtokilpailut. Dessutom ei mitenkään muista, mitkä kisat olivat menossa, luultavasti olympialaiset tai maailmanmestaruuskilpailut.

Kun etsin kisojen järjestämisvuosia, todennäköiseltä tuntuu olympialaiset Squaw Valleyssa 1960, mutta voin erehtyä. Olisivatko radion kisaselostukset tulleet sieltä Suomen aikaa aamupäivällä? Saattoi se olla jokin viereisistä vuosista tai vähäisempi kisa, Holmenkollen tai Salpausselkä.

Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen selostivat, ja paatos oli huumaava. Tunnelma jäi mieleen, eivät selostuksen yksityiskohdat. Kilpailu kesti tuntikausia, joten kyseessä oli pitkä matka, luultavasti 50 km. Kesken kisan tuli ruokatunti, otettiin repusta eväsleivät ja maitopullo ja jaettiin ämpäristä hernekeitto. Kaikki tapahtui hiljaa varpahillaan kuin joululaulussa. Välitunteja ei pidetty, vaikka koulun kello soi.

Opettaja nousi koko ajan tuoliltaan kirjoittamaan liidulla tauluun väliaikoja. Opettajan eläytyminen oli samaa tasoa kuin selostajien: hän puristeli käsiään nyrkkiin, löi nyrkkiä pöytään, irvisteli ja karjahteli. Posket punottivat ja hiki valui. Jollain väliaika-asemalla hän riisui villapaitansa. Suomalaisen tullessa loppusuoralle hän hyppäsi pystyyn ja kannusti rytmikkäin työnnöin.

Suomalainen voitti, en muista nimeä. Jos se oli Squaw Valley ja 50 km, se oli Kalevi Hämäläinen. Pekka Tiilikaisen ääni itki, Noponen tunnelmoi Kainuun ikimetsien huminasta ja Saarijärven Paavosta. Opettajan posket kostuivat kyynelistä. Ääni väristen hän sanoi, että tällaisena juhlan päivänä koulupäivä päättyy tähän.

¤

Olipa koulupäivä, joka jäi pysyvästi muistiin. Tavalliset koulupäivät eivät erotu toisistaan, ne unohtuvat, ellei jotakin poikkeavaa tapahtunut.

Tällaista tuli mieleen, kun taas on olympiahiihtojen aika. Dessutom ei aio niitä isommin seurata. Mitenkähän Suomen koulujen nykyiset opettajat?