Käsi

 

Muisto lapsuusvuosilta:

Täti katseli kättäni.  – Tämä käsi tarttuu kynään, ei lapioon. Kyllä hän jotain sanoi myös kämmenen viivoista, mutta se ei jäänyt muistiin. Mutta kynä jäi, ja oli minulla kyllä lapiokin pihan leikkipaikalla. Muistaakseni tartuin siinä heti kynään ja aloin piirrellä vihkoon. Se vihko on tallella. 

Muisto vähän myöhemmiltä lapsuusvuosilta:

Esitin pikkujoulujuhlassa lorun sormista. Se oli ensimmäinen julkinen esiintymiseni. Äiti neuvoi, että loru pitää esittää veikeästi, ei totisena. Äiti näytti, miten se veikeys ilmeillä tehdään. Luulen, että totisuus kuitenkin voitti tosipaikan jännityksessä. (Kuva: Lasten aarreaitta / toim. Tauno Karilas & Olli Nuorto 1955) 

Muisto nuoresta aikuisuudesta:

Tyttäreni toi 1992 päiväkodista lahjan, oman kätensä kuvan. Se on edelleen seinällä makuuhuoneessa. Aika pieni käsi. Se käsi hoitaa sairaita. 

Nyt 1:

Kädet ovat kiinnostavia. Olen tottunut tarkkailemaan huomaamattomasti tapaamieni ihmisten käsiä. Nyt löysin kirjasta kuvauksen, joka melkein sopisi minuun. (Kirja: Lars Sund, Vaasan prinsessa / Prinsessan av Vasa / Teos / Förlaget 2024) 

Nyt 2:

Käteeni tuli ullakon hyllystä tikku. Olen yrittänyt poistaa pinseteillä, mutta ei. Netistä löysin hyväntuntuisen ohjeen, mutta tikku on niin lähellä peukaloputtia, että siihen kohtaan ei imukuppia saa tarttumaan. 

Älä liioittele

Nuori tuttava pistää harva se päivä Instagramiin kuvia itsestään aamulenkillä. Hän juoksee joka aamu 5 - 10 km. Herätys on klo 5.00.

En viitsinyt sanoa, että minä menen nukkumaan klo 4.00. Tunsin, että on hienotunteista jättää sanomatta asioita, jotka voivat herättää kateutta. Luulen, että ei ole erityisempi ilo vääntää itsensä ylös sängystä tuollaiseen aikaan ja lähteä riehumaan.

Mutta hän tekee uraa. Silloin on kai pakko.

Lisäksi hän lähettelee kuvia punttisalitreeneistään. Nuori poikamies jaksaa, jos on motivaatio. Minussa kuitenkin herää epäily, tietävätkö tuollaiset Instagamin ihmiset, jotka heräävät lenkille joka aamu klo 5, että maailmassa on myös alkoholia ja seksiä ja jäätelöä. En uskaltanut kysyä.

-Ei ole hyvä raataa liikaa, täytyy myöskin laiskotella väistä, välistä huvitella, sanoi jo viisas Minna Canth.

Tosin on minullakin samaa lopputulosta tavoitteleva motivaatio, vaikka en teekään uraa. Minun konstini on kuitenkin helpompi, se ei vaadi nousemaan klo 5. Vuoden alusta olen käyttänyt kuvassa näkyvää konstia.

On se tepsinyt. 7 kg elopainosta on kadonnut. En tiedä, onko se yksin kyseisen tuotteen ansiota, sillä asiaan on saattanut vaikuttaa myös samaan aikaan toteutunut tipaton tammikuu, tipaton helmikuu ja tipaton maaliskuun alkupuolisko. Vasta edellisessä blogikirjoituksessa  (”Yhtä juhlaa”) paljastettu tapahtumasarja katkaisi 2½ kuukautta kestäneen raitistelukierteen. Hyvä niin – kohtuus kaikessa.

Yhdestoista käsky: älä liioittele.

 

Yhtä juhlaa

On facebookista vielä hyvääkin sanottavaa. Sen avulla voi löytää kadonneita, kuten vaikkapa minut  (vaikka en minä itse pidä itseäni erityisen kadonneena).

Mutta nyt siis kouluaikainen luokkatoveri löysi minut, kun oli tehnyt facebook-haun nimelläni.  Nimi löytyi.

Edellisestä tapaamisesta oli kulunut melkein 55 vuotta. Se tapaahtui ylioppilasjuhlassa toukokuun viimeisenä 1970. Kerran kyllä muistan nähneeni hänet haastateltavana tv-uutisissa ja hän minut jossain sanomalehtijutussa. Mutta ne tapahtuivat ennen some-aikaa.

Lähekkäin olemme vuosikymmeniä asuneet, minä Töölössä, hän Espoon Leppävaarassa, etäisyyttä kymmenkunta kilometriä. Tapaaminen järjestyi eilen. Maljoja nosteltiin, menneitä muisteltiin, valokuvia katseltiin. En olisi miestä tuntenut. Kehuinkin, että herra suorastaan säteilee arvovaltaa ja auktoriteettia, teinipoikana ei säteillyt. Rouva katseli kiinnostuneena minun tuomiani valokuvia teini-ikäisestä miehestään. Päätimme jatkaa nostalgiaa kesällä grillijuhlalla pariskunnan rivitalon takapihalla.

-        -

Seuraava juhla on huomenna, 14.3. Se on piin päivä. Päivä sattuu olemaan myös Albert Einsteinin syntymäpäivä. Matemaatikkokaverini järjestää juhlan, mutta kyllä sinne kelpuutetaan myös yksi humanisti. Maljoja taas nostellaan ja syödään pii-rakkaa, nostalgiasta en tiedä. Aiheeseen liittyviä laulujakin kuulemma on olemassa. Muille pii-juhlien järjestäjille liitän tähän linkin  (klik) , josta löytää materiaalia juhlan ohjelmaksi, mm. pii-kaulakorun ohje, pii-tanssin ohjeet, pii-korttipeli, pii-pizzaresepti ja pii-juoksukilpailu,

Yhdysvaltalaisessa järjestelmässä päivämäärän numerot ilmaistaan 3/14, ja se on myös piin karkea likiarvo. Tarkempi arvo näkyy tässä. Matemaatikot ilmeisesti muistavat koko ritirimpsun ulkoa. Paljastan nolostellen, että en itse muistanut vaan lunttasin sen tähän netistä.

Sitä seuraava juhla on ylihuomenna, 15.3. Sen nimi on maaliskuun idus. Sitä vietetään Julius Caesarin ja Brutuksen kohtaamisen muistoksi. Kohtaaminen päättyi Caesarin kannalta ikävästi. Juhlan järjestää tuttu historianopettaja. Varmaankin maljoja nostellaan, muusta ohjelmasta en tiedä. Monenlaista taikauskoa ja pahan ennustamista liittyy tapahtumaan. Maaliskuun iduksena saattaa myöhempienkin aikojen tyranneja kohdata katala kohtalo.

                                                      (Willian Holmes Sullivan 1888)

Viimeisiä kertoja?

Yhdysvalloissa on meininki muuttunut nopeasti, kun kristilliset konservatiivit saivat suuresta hurskaudestaan tunnetun miehen presidentiksi. Yhteiskunnan arvoja on heti ruvettu kääntämään  uuteen asentoon.

Ilmastonmuutos, tiede, rokotukset, tiedonvälitys, tasa-arvo, kehitysapu, Ukraina, woke, feminismi, kouluopetus ja yliopistot, faktantarkistus, maahanmuutto, mielenosoitukset ja muut höpsötykset ovat nyt muutoksen kourissa. Muutosta johtavat bisnes, salaiittoteoriat ja uskonto. Presidentin kabinetti rukoilee kokouksiensa alussa.

Uuden opin kärki-inhokki näyttää olevan feminismi ja sen mukana pride, me too, sukupuolivähemmistöt ja tasa-arvo. Kansainvälinen naistenpäiväkin liittyy aiheeseen.

Naisten asema liberaaleissa länsimaissa on pikkuhiljaa ollut paranemaan päin. Varsinkin nuorille tytöille on ollut voimaannuttavaa nähdä, että naisille on ollut lisääntyvässä määrin tilaa työelämässä asiantuntijoina ja kokeneina ammattilaisina ja politiikan huippupaikoilla. Kun nyt amerikkalainen muutos pääsee vauhtiin, naiset palaavat kotirouviksi – tai prinsessoiksi. Kertoohan Raamattu  arvojärjestyksen: kun on täytettävä lupaus Herralle, miehen arvo rahassa on 50 sekeliä, naisen 30 (Kolmas Mooseksen kirja 27: 2– 4)

Amerikan meininki leviää kyllä Suomenkin. Täällä on valmiina odottamassa samanlaista arvopohjaa. On poliittisia tahoja, jotka kääntävät jokaisen keskustelun kulttuuriseksi kaunaksi. Jos jossain näkyy kasvisruokaa, autoilun estämistä, seksuaalivähemmistöjen huomioimista, tuulivoimaa, opetussuunnitelmaa, kotouttamista, erilaisuuden hyväksyntää, Ylen ohjelmaa, viherpiiperrystä, oman puolueen rikostuomioita, faktantarkistusta, pyöräilyn olosuhteiden parantamista, taiteen rahoitusta tai muita arvopohjaisia aiheita, heti ilmestyy sosiaaliseen mediaan valtava joukko pöyristymään.  

Voi olla, että Kansainväistä naistenpäivää vietetään nyt viimeisiä kertoja julkisesti. Uudet tuulet pistävät tällaiset kiellettyjen listalle. Vaarasta piittaamatta rohkenen kuitenkin vielä toivottaa lukijoille oikein hyvää naistenpäivää ja menestystä päivän tavoitteille.

Pistän tämän luettavaksi hieman etuajassa, jotta mahdolliset huonomuistisetkin ehtisivät vielä reagoida ja hankkia vaikkapa pullon kuohuvaa. Naistenpäivä kun kuulemma on niitä merkkipäiviä, jotka helposti unohtuvat. Se olisi noloa.

Ja onhan niitä naistenpäivän suuria juhlamarsseja, ainakin Helsingissä. Sinne minäkin…

      (Kuva:  Kramppeja ja nyrjähdyksiä / Pauli Kallio & Christer Nuutinen / Suomen kuvalehti 2008)

Syttyykö?

Opiskeluaikaisen kaverin kanssa palattiin muistoihin. Kirjahyllystäni löytyi virikkeitä. Kaikenlaista sitä joutuikin lukemaan ja tenttimään. Sitä siinä iltaa istuessa mietittiin, oliko se kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoria hyödyllistä ja tarpeellista. Uuskritiikit  ja sen sellaiset, joita paljon harjoiteltiin.

Tyylilajit, rytmikuviot ja monenmoiset muut tekstin ominaisuudet on tietenkin hyvä tuntea, samoin kirjallisuuden aikakausien virtaukset ja mestarit. Mutta tavallinen lukija ei teorian ja historian kautta taida lukemiseen syttyä.

Vähäiselle huomiolle opiskelussa jäi tunne-elämys ja innostus, joka syttyy, kun kirja on kädessä ja sivut alkavat kääntyä. Tai syttyy jos on syttyäkseen – aina ei syty.

Aiheeseen sopivasti liittyen huomasin Ylen Areenassa vanhan tutun elokuvan Kuolleiden runoilijoiden seura (ohj. Peter Weir 1989 / Dead Poets Society). Siinä tiukan kurin sisäoppilaitoksen pojat oppivat lukemaan kirjallisuutta niin, että eläytyminen ja tunne ovat ensisijaisia, teknisistä ominaisuuksista ei niin ole väliä.

Olen tullut ymmärtämään, että nykymaailmassa ihmiset eivät enää lue kirjoja, pojat eivät vallankaan. Jopa yliopistot ovat törmänneet ongelmaan, että opiskelijoille on ylivoimaista lukea kokonainen kirja.

Miten tässä näin on päässyt käymään? Minun aikanani kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan teoriakirjojen päälle vallan hemmetinmoisen määrän kaunokirjallisuutta. Eikö onnistu enää?

Kuolleiden runoilijoiden seuran pojatkin innostuivat, kun originelli opettaja heidät siihen villitsi. Opettajalle itselleen siinä ei hyvin käynyt, mutta elokuvan liikuttava loppukohtaus antaa ymmärtää, että näihin poikiin runojen lukemisen intohimo syttyi.

                   (Kuvat: Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura - Yle Areenassa 25.3. 2025 saakka)

Haista kukkanen

Härkä nimeltä Ferdinand on varmaankin pysynyt muistissa? Hän oli se huono härkä, joka esiintyi Disneyn piirretyssä filmissä vuodelta 1938. Aku Ankan joulutervehdyksessä sitä esitettiin televisiossa minun lapsuusvuosinani

Huono härkä? Miten niin?

Ferdinandin piti osallistua härkätaisteluun, sillä hän näytti siihen tehtävään sopivan kiukkuiselta. Mutta se oli väärinkäsitystä. Ampiainen oli pistänyt Ferdinandia pyllyyn, ja siitä hän kiukustui. Mutta se meni äkkiä ohi. Kun tuli aika taistella, Ferdinand halusikin vain istua puun alla ja haistella kukkien tuoksua. Siitäkös matadorit suuttuivat. Huono härkä!

Viime viikkoina Ferdinand on palannut ajatuksiini. Olen tuntenut, että Ferdinandista sopisi ottaa mallia. Ferdinand teki minuun vaikutuksen jo lapsena. Minullakaan ei ollut intoa osallistua poikaporukoiden fyysisiin mittelöihin, ei tappeluihin, ei urheilupeleihin, ei mopohurjasteluihin, ei mihinkään vaaralliseen.

Roolimalliksi Ferdinand ei monelle ole kelvannut. Francon diktatuurissa Espanjassa filmi kiellettiin, koska se esitti härkätaistelun naurettavana maskuliinispektaakkelina. Hitlerin on sanottu pitäneen filmiä degeneroituneena demokraattisena propagandana.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Putin ja Trump suhtautuisivat . Pasifistien viesti, jossa joku on täysin piittaamaton taistelun tuomasta kunniasta, saisi varmaankin julman kohtelun. Woke-vöyhötystä?

Nykyhulluudelle pitäisi saada loppu. Tehdäänkö se parhaiten käärimällä hihat ja ryhtymällä vastarintaan?  Vai olisiko parempi provosoida Ferdinandin tavoin? Siis olla itse provosoitumatta, istua vain puun alla ja haistella kukkia ja olla piittaamatta muiden rähjäämisestä? Tuhokierteen keskellä vaikkapa kirjoittaa kohteeseen osuvia runoja. Tai tehdä osuvaa taidetta, teatteria, elokuvaa. Tai vaikkapa pitää koululakkoa ilmaston puolesta.  – Pääasia että viesti osuu ja näkyy ja kuuluu.

(Kirjoituksen inspiraatio:  Philip Teir:  Det vore en nåd att få ligga under en korkek de närmaste fyra åren / Hbl 21.2.25)

Omituisia merkkejä

Oodi-kirjasto on ripustanut  seinälle palautettujen kirjojen välistä löytyneitä ”kirjanmerkkejä”. Kaikenlaista on löytynyt, ja paljon, sillä Oodi on iso kirjasto.

                                                         (HS / Kalle Koponen 21.02.25)

On postikortteja, valokuvia, paperinpalasia, henkilökortteja, seteleitä, meetvurstinviipaleita, röntgenkuvia, partahöylän teriä, huumeneuloja jne.  Kaikki ei tietenkään päädy seinälle vaan roskakoriin tai poliisille.

Jäin miettimään, olisiko minulta voinut jotain unohtua kirjojen väliin. Oodi on jonkin verran käyttämäni kirjasto, tosin Töölön kirjasto enemmän.

Tuskinpa olen unohtanut, sillä minulla on käytössä vain yksi kirjanmerkki. Se on ollut käytössä jo 34 vuotta. Se on tyttäreni (4 v) tekemä isänpäivälahja vuodelta 1990. Päiväkodissa olivat  askarrelleet. Se on toiselta puolelta musta, toiselta ruskea, siinä lukee ”Isälle” ja toisella puolella antajan nimi ja vuosiluku. Toiseen päätyyn on leikattu hapsuja.  Materiaali on vähän kuin nahkaa, mutta tuskinpa kuitenkaan.

Tämä kirjanmerkki on aina käytössä. Koska minulla on aina lukeilla monta kirjaa, muissa on merkkinä keltainen posti it –lappu. Näin siitä huolimatta, että työpöydän laatikossa olisi iso nippu oikeita kirjanmerkkejä.

Ne eivät siis ole päässeet arvoaan vastaaviin tehtäviin vaan lojuvat unohdettuina laatikossa. Olen niitä joskus keräillyt kuin postimerkkejä tai tulitikkuetikettejä. Kaivan nipun esiin. Aika mielenkiintoisiakin merkkejä on mukana. Onkohan tällaisten julkaiseminen enää tarpeellista, kun nyt gutenbergiläisen aikakauden loppukouristuksissa kuulemma lukijoitakaan ei enää ole jäljellä enempää kuin minä ja muutama muu.

Valokuvaan merkkejäni ja julkaisen tässä. Ehkä joskus valoisammassa tulevaisuudessa tutkijat ihmeissään yrittävät selvittää, mihin kummaan tällaisiakin tarvittiin. 

Enpä olisi...

… tätäkään nokkelaa vitsiä itse ymmärtänyt, ettei sitä olisi minulle selitetty. En vaikka aski on melkein aina taskussani ja automerkki tuttu lapsuudesta asti. Huonot on hoksottimet.

… uskonut sitä päivää näkeväni, jolloin Martta-liitto osoittautuu jostakin poliittisesta näkökulmasta katsoen vaarallisen radikaaliksi järjestöksi. Amerikassa tämmöinen liitto jo kiellettäisiin.

 

Vaaraa uhmaten

Otin riskin. Uhmasin vaaraa. En noudattanut varoitusta. Tällainen uhmapää minä olen kun oikein villiinnyn. En piittaa mistään.

Söin lounaalla kaksi silakkapihviä, vaikka minulla on kihti.

Kihti on ikävä tauti, kun kohtaus iskee. Varvas kipeänä ei kävely käy. Siinä on täysi tuska, että onnistuu vessakäynnit ja muut kodin kulkemiset hoitamaan. Se ei paljon lohduta, että kulttuurihistoria määrittelee kihdin kuninkaallisten, aristokraattien ja nerojen taudiksi. – Enhän minä mikään kuninkaallinen tai aristokraatti ole.

Kiellettyjä ruokia ovat mm. silakka ja muikku (erityisesti niiden nahka), rapu, simpukka, palkokasvit, sisäelimet ja olut. Minä olen näitä vältellyt viitisen vuotta. Kohtauksia ei ole tullut. Lisäksi olen koko ajan syönyt lääkärin määräämää Apurin-nimistä lääkettä.

Nyt tein poikkeuksen. Tosin silakkapihvit näyttivät olevan nahattomia. Pelko silti pyörii päässä. Jos huonosti käy, en voi tavalliseen tapaani syyttää ketään toista.

Kaksi päivää on nyt kulunut varpaita tarkasti havainnoiden. Ei ongelmaa. Lupaavalta näyttää, mutta vielä en huokaise helpotuksesta.

Kala on iso osa ruokavaliotani. Norjanlohesta luovuin, kun sen kasvatusoloista tuli huonoja uutisia. Siirryin kotimaiseen kirjoloheen. Tänään Ylen MOT-ohjelmassa tuli siitäkin ikäviä paljastuksia. Mitenkähän nyt olisi viisasta toimia, nyt on miettimisen paikka.

                                                              (Suomen kansan suuri satukirja)

Katselin ihmisten inhokkiruokalistaa. Kaikkia olen syönyt, paitsi lipeäkalaa en muista koskaan osuneen kohdalle. Ruotsalainen surströmming (hapansilakka) on ainoa ruoka, jota en suuhuni onnistunut ottamaan, vaikka kohteliaasti tarjottiin. Kummallista, että niin herkullisesta kalasta kuin silakka saa niin pahanhajuista. 

Nykyisin välttelen liha-, maksa- ja veriruokia. Jos joskus vielä osuisin Tampereen Tammelantorille, ostaisin kyllä mustaamakkaraa. Siihen ruokaan & paikkaan liittyy nuoruuden nostalgiamuistoja, ja niitä minä olen perso pitämään hengissä.

 

Hyvää!

 

(lähteet: oma albumi / wikipedia / synomyymisanakirja / slangisanakirja)

Hämäys

 

Olen ennenkin täällä surkutellut kohtaloani, kun en osaa laulaa. Kansakoulussa yritin tosissani päästä kuoroon. En päässyt. Siitä asti minulla oli todistuksissa viiva laulussa. Se tarkoitti toivotonta tapausta.

Kerran kuitenkin nuorena aikuisena osasin laulaa – tai ainakin luulivat niin. Se oli elämäni hämäys.

Olin 70-luvun alussa teatterikurssilla Etelä-Ruotsissa Värnamon Folkhögskolanissa. Kurssilla oli opiskelijoita joka puolelta maailmaa, minä ainoana Suomesta.

Siellä oli myös kuorolaulua. Meinasin jättää väliin, mutta norjalainen ihastukseni houkutteli mukaan. - Heiluttelet vain huuliasi, auot suuta suurelle  ja yrität pitää naaman vakavana. Sain häneltä oivallista opastusta äänettömästi laulamiseen. Hänestä tulikin myöhemmin kotimaassaan merkittävä teatteriohjaaja.

Kolme laulua harjoiteltiin. Yksi niistä jäi erityisesti mieleen, niin että sanat ja sävel kaikuvat mielessäni vieläkin, kun tilannetta muistelen. Wikipedia kertoo nyt tarkempaa tietoa sanoista ja runoilijasta (Angelus Silesius 1624 – 1677).   

”Halt an, halt an, wo laufst du hin, 

der Himmel ist in dir;

Suchst du Gott anderswo,  

du fehlst ihn für und für.”

Pärjäsin hyvin. Vieressäni kuoron takarivissä seisova islantilainen pitkäpartainen mies ehkä

huomasi olemattoman ääneni, mutta hän itse lauloi sitäkin lujempaa.

Kaiken huippu oli esiintyminen pienessä valkoisessa kivikirkossa täyden salin edessä. Siinä hämilläni mutta asiallisen totisena suuta aukoessani mietin kyllä, että ihmeellisiin tilanteisiin sitä ihminen voi joutuakin.

Sen koommin en ole laulanut julkisella paikalla. Kerran kieroluonteinen sihteerini kiskoi minut kapakassa karaokeen, mutta ei siinä oikeastaan minun tarvinnut laulaa, enemmänkin lausua runoa. ”Tahdon olla sulle hyvin hellä - - ”. Kun tuli kohta ”sun vartalosi on niin uskomaton”, sihteeri naputti sormellaan vatsakumpuani. Siitä kannan hänelle kaunaa vieläkin.

Mene metsään

”Minkä neuvon antaisit 20-vuotiaalle itsellesi?”

Tämä kysymys on esitetty usein HS:n syntymäpäivähaastatteluissa ihmisille, jotka ovat aikapäiviä sitten ohittaneet tuon iän. Kaikenlaisia ohjeita, rohkaisuja ja yllytyksiä on saatu lukea. Yleisvaikutelmaksi on jäänyt, että jonkin asian tekemättä jättäminen jäi harmittamaan.

Olen tehnyt saman kysymyksen itselleni. ”Minkä neuvon antaisin… ”  Ensimmäinen mieleen tullut vastaus on, että en antaisi mitään neuvoa. En kuitenkaan olisi kaksikymppisenä noudattanut neuvoja, sillä olin siinä iässä mies viisaimmillani.

Jos jotain olisi kuitenkin pitänyt neuvoa, niin olisin sanonut: ”Mene metsään.”

Aikuisen ikäni kestoharmi on ollut, etten nuorena ollenkaan innostunut luonnon ilmiöistä. Opastajia olisi kyllä löytynyt.

Ainoan luontovaellukseni tein sivarina 1976, kun olin koulukodin tyttöjen valvojana puolikkaalla Karhunkierroksella. Oli vähän noloa, kun en saanut edes nuotiota syttymään. Polkuja pitkin siellä mentiin, ei umpimetsässä. Polkua pitkin olen myös vaeltanut Ruoveden Helvetinkolulle. Siellä oli onneksi kioski.

En ole kerännyt marjoja (paitsi lapsena liian kanssa), en tunne sieniä, joten en uskalla kerätä. Kesäkodin viinimarjatkin jätin suosiolla räkättirastaille.

Koulussa sentään opin herbaarion kasvien nimet, myös latinaksi. Aika hyvin muistan vieläkin. Kesäkotiaikoina asensin linnuille pönttöjä ja hyönteisille hotellin. Yrttejä viljelin kasvimaassa. Rantapoluilla kuljin öisin kuuntelemassa linnunlaulua. 

Mutta metsään en monta askelta mennyt. Sinne neuvoisin kaksikymppistä itseäni menemään. Tuntuu, että jotain olennaista on tämän myötä jäänyt puuttumaan. Nyt on myöhäistä.

Tällaisia aatteita nousi mieleen kun katsoin Virpi Suutarin ohjaaman hienon dokumentin Havumetsän lapset. Jos nyt olisin kaksikymppinen, voisin hyvin kuvitella haluavani osallistua juuri sellaiseen toimintaan. Sopi hyvin katsottavaksi juuri Runebergin päivänä.  ”Ej sänks en dal, ej sköljs en strand / Mer älskad än vår bygd i nord / Än våra fäders jord /  - - / För oss med moar, fjäll och skär / Ett guldland dock det är.”

Ylen luonto-ohjelmat ovat varsinainen aarreaitta. Niitä olisi nyt syytä kiireesti kahlata Arenasta läpi, kun vielä voi ennen näköpiirissä olevaa Ylen lakkauttamista. Sen jälkeen Twitterissä ja TikTokissa tarjonta lienee suppeampaa.   

 

Luulen että tepsii

 

Onko kukaan kokeillut kirjan ohjetta? 

Minä kokeilin. Luulen, että tepsii, mutta taitaa vaatia monta toistoa.

(Henry Miller: Marussin kolossi  suom. Pentti Saarikoski 1962  // The Colossus of Maroussi 1941)

"To be silent the whole day long, see no newspaper, hear no radio, listen to no gossip, be thoroughly and completely lazy, thoroughly and completely indifferent to the fate of the world is the finest medicine a man can give himself." (Henry Miller)

Mitä koulussa opit?

Luin lehdestä, että erään (!) puolueen vaaliohjelma löytää nykykoulusta kamalia asioita. Nyt ne pitää korjata.  – Perusasiat kunniaan peruskoulussa – valistusta, ei pervoilua, kasvava lapsi tarvitsee muutakin kuin tofua. Sekoilu seis!

Koulumaailmaa jonkin verran tuntevana jäin miettimään, mitä tuo käytännössä tarkoittaa. Minkähänlaista sekoilua ja pervoilua  koulussa on?

Valistunut arvaus. Seksuaalikasvatuksessa puhutaan myös erilaisista taipumuksista. Yhteisökasvatuksessa opetetaan kaikkien ihmisten tasa-arvoa. Ruokailussa on tarjolla myös kasvisruokia.

Siispä tällaisiin kummallisuuksiin pitää nyt tulla muutos. Piiloon erilaisuus. Eriarvoisuus näkyväksi. Pois pinaattiletut ja muut.   

Amerikassa ollaan tässäkin jo pidemmällä. Siellä ollaan jo lakkauttamassa opetusministeriö tarpeettomana. Ilmiantajaverkostoa rakennetaan paljastamaan, ketkä opettajat sanovat oppilaiden kuullen vääriä asioita. Potkut sellaisille. – Varmaankin Suomessa kohta kuullaan vaatimus opettajien pätevyyskriteereiden täsmentämisestä.  

Yritin muistella aiheeseen liittyviä aineistoja. Löytyihän sitä. Ongelma ei ole ollenkaan uusi, kuten Feifferin kuva ja Pete Seegerin & Tom Paxtonin ja Pelle Miljoonan laulut & runot kertovat. Kyse on vain siitä, mikä on valistusta ja mikä valistuksen puutetta.

 

Kestääkö kantti?

 

Tuli kutsu. Kysymys kuului, lähtisimmekö pienellä porukalla vanhaa kaveria katsomaan.

Kaveri oli joskus kauan sitten ihan oikeasti kaveri, mutta sitten alkoi mennä vinoon. Viina vei miestä liikaa. Nyt on maksa sökö ja muutama kuukausi jäljellä. - Fiksu kaveri nuorena, opinnoissaan terävä mutta kännissä pahapäinen.

Elämä olisi voinut mennä toisinkin, mutta sivusta katsoen näytti, että hänellä tuli kroonisesti käännyttyä väärään suuntaan joka risteyksessä.

Kaveriporukka alkoi hylkiä. Joskus mietittiin, voisiko jotain apua tarjota. Tarjoamatta jäi. Jotenkin vaan näytti, että apu on tekemätön paikka. Lähtökohtakin tiedettiin huonoksi, sillä perhetaustassa oli sama ongelma. Perintönä elämäntaakka.

Toisilla vaan menee huonosti – aika monilla. Ei osu siihen mihin haluaisi tähdätä.

Nyt sitten me jälkeenjäävät mietimme eniten itseämme. Kestääkö kantti mennä jättämään jäähyväisiä, kun on näin kompleksinen tausta? Miten sellaisessa tilanteessa toimitaan? Viedäänkö kukkia, muistellaanko mukavia, toivotellaanko jotakin? Hurskaiden puhujiksi meistä ei ole. Miten sieltä lopuksi lähdetään? Mitä sanotaan viimeiseksi? Vilkutetaanko lähtiäisiksi, luvataanko pitää yhteyksiä?

¤   ¤   ¤

Sitten loppukevennys. Olen tullut lopultakin ymmärtämään menestyksen mekanismin. Pahaa mieltä ei pidä jättää päällimmäiseksi vaan pitää osoittaa kollektiivista yhteisyyttä ja myötätuntoa. Näin neuvoi joku henkistynyt, olikohan se P. Coelho. Niinpä kokosin todisteita siitä, että eihän meillä muillakaan hyvin mene, kun emme mitään osaa.

 

Poikkeavaa käytöstä

Kävin tutkimuksessa. Jo ala-aulassa luulin tulleeni väärään paikkaan, sillä portaikossa oli Muumien kuvia. Ei kai sellaisia kuulu olla vakavasti otettavassa paikassa?

Muumit aiheuttivat minussa poikkeavaa käytöstä. Normaalisti ajaisin hissillä, kun tarkoitus on mennä korkeuksiin, tässä tapauksessa neljänteen kerrokseen. Nyt kuitenkin lähdin Muumien houkuttelemana kiipeämään portaita. Kuvissa myös Muumit kiipeävät portaita – suorastaan juoksevat riemullisen hyväkuntoisen näköisinä.

Minä en juossut. En tuntenut itseäni riemullisen hyväkuntoiseksi, sillä aamukahvin juominen oli tutkimuksen ohjeissa kielletty. Myös kovaa rasitusta oli käsketty välttämään, ja sehän on minulle luontaista ilman ohjeitakin. Pysähtelin siis vähän väliä katsomaan kuvia. En ollut näitä ennen nähnyt.

Tutkimuksessa piti puhaltaa putkeen. Välillä hiljaa, välillä lujaa ja välillä aivan hirveästi, niin kuin Iso Paha Susi puhalsi ja puhkui pienten porsaiden mökkejä nurin. Tutkija katsoi tietokoneen ruudulta, miten meni. Joidenkin puhallusten jälkeen hän sanoi: ”Loistavaa”.  – Harvoin minua on niin kehuttu! Tunsin itseni mestaripuhaltajaksi. Lähtiessä kiitin ja sanoin, että tämä oli hauskaa. (Siinä kyllä liioittelin). Tutkija vaikutti sanoistani sekä ilahtuneelta että hölmistyneeltä.

Alaspäinkään en ajanut hissillä. Pysähtelin portaissa ja katselin tarkemmin.  Kotona join tupla-annoksen aamukahvia, vaikka olikin myöhäinen iltapäivä. Etsin netistä tietoa Tove Janssonin seinämaalauksista. Kävi ilmi, että nämä ovat kopioita Auroran sairaalaan 1950-luvulla maalatuista kuvista.

 

Enää neljä vuotta ?

                                                        (Texas Sand Castle Contest Winner)