Sairaalahavaintoja 8: Kieli

Sairaalassa ehti pikkuisen tutustua huonetovereihin. Neljän hengen huoneessa viereisessä sängyssä makasi nuorehko amerikkalainen musta mies, ulkomuodoltaan  kuin raskaansarjan nyrkkeilijä. Vastapäisessä sängyssä makasi iäkäs mutta virkeä suomenruotsalainen mummo.

En tiennyt, että nykysairaaloiden potilashuoneet ovat sukupuolineutraaleja. Ei siinä tuntunut mitään ongelmaa olevan. Vähemmistönä oleva mummo vaikutti aivan tyytyväiseltä oloonsa. Enemmän ongelmaa aiheutti kieli.

Pikkumummo oli vaikeuksissa suomen kielen kanssa, samoin amerikkalainen. Maahanmuuttajahoitajat pärjäsivät kyllä englannilla amerikkalaisen kanssa, mutta ruotsi ei heiltä sujunut ollenkaan. Minä tulkitsin, kun pyydettiin. Aamukierroksen lääkäri puhui sujuvasti molempien kanssa.

Jännittävä yksityiskohta oli, kun pikkumummo ja amerikkalainen löysivät toisensa. Yhteistä kieltä löytyi riittävästi, jotta keskustelu sujui.

Keskiyö jo lähestyi, kun rollaattorikävelylläni vilkaisin lasin läpi osaston seurusteluhuoneeseen. Siellä pienen pöytälampun valossa nämä kaksi, iso musta amerikkalainen ja suomenruotsalainen pikkumummo, pelasivat korttia. Olisipa minulla ollut kamera mukana! Siinä näkymässä olisi ollut ainekset Vuoden tilannekuva  -kilpailuun.

----------

Pieni sairaalasarjani päättyy tähän. Sairaalareissuni kesti kuusi päivää. Nyt olen ollut jo monta päivää kotona. Kuntoutuminen on sujunut melko hyvin. Nähtäväksi jää, milloin tunnen kuntoutuneeni niin paljon, että rohkenen muuttaa maalle kesää viettämään. 

Sairaalahavaintoja 7: Iho

Mihin suuntaat silmäsi, kun hoitaja tulee ottamaan verikoetta? Kestätkö katsoa, kun neula tunkeutuu käsivarteesi? Vai käännätkö katseesi pois?

Aika monta kertaa neula minuun pistettiin sairaalassa. Verikoe otettiin kolme kertaa päivässä. Lisäksi ranteessa oli kanyyli tippaletkuja varten.. Sen asettaminen oli jostain syystä vaikeaa - sopivaa kohtaa ei meinannut löytyä. Tuli neljäkin harhapistosta ennen kuin onnistui. Mustelmia on jäljellä vieläkin.

 

En ole varsinaisesti piikkipelkoinen, mutta katseen olen tottunut kääntämään pois. Nyt kuitenkin päätin rohkaistua. Päätin katsoa suoraan kohti, kun neula läpäisee ihon. Ei se sitten sitten vaikeaa ollutkaan, kun tottui.

Varsinainen rohkeuskoe oli kuitenkin vielä edessä. Minun piti opetella pistämään itse itseäni.

Vatsan leikkaushaavat voivat aiheuttaa veritulpan. Sitä estämään vatsanahkaan pistetään verenohennuspiikkejä. Pelotti ihan oikeasti, kun hoitaja tuli opettamaan, kuinka se tehdään. Kysyin rohkaisuryyppyä, muta sitä ei ollut tarjolla.

Kaiken ihminen oppii, kun pakko on. Nyt ei enää tunnu missään. Pistelen tuosta vaan reikiä vatsan ihon läpi aamuin illoin. Tätä jatkuu vielä ties kuinka kauan, eikä tunnu ollenkaan pelottavalta.

Sairaalahavaintoja 6: Silmät

Käsky kuului, että sängystä pitää nousta kävelemään mahdollisimman usein. Siinä vatsan leikkaushaavat paranevat.

Kävelinhän minä. Mutta matkanteko oli aika pitkäveteistä. Oli yksi käytävä, askelmitalla 35 metriä päästä päähän. Siinä edestakaisin veivaaminen alkoi äkkiä tympiä. Valkoisenharmaat seinät, ovia vieri vieressä. Potilashuoneita, kaksi vessaa, kaksi suihkuhuonetta, toimenpidehuone, elvytyshuone, varastoja, hoitajien lasiseinäinen toimisto, hissit. Käytävällä muutama tyhjä sänky, rollaattoreita, tippatelineitä, jätesäkkejä.

Minun silmäni sellaisesta yksitoikkoisuudesta turtuivat.

Missä värit? Olen saanut käsityksen, että tiedekin on havainnut taiteella ja esteettisesti virikkeellisellä ympäristöllä olevan terveyttä edistävä vaikutus. Jo
yksi taulu käytävän varrella olisi lisännyt viihtyisyyttä ja motivoinut liikkeelle lähtemistä.

Yksi väriläiskä sentään oli silmieni iloksi.

Sängyn ympärille vedettävän verhon hillittömän vihreä väri poikkesi rajusti aneemisesta ympäristöstä. Jäin vain miettimään, onko verho hankittu Käärijän euroviisuestetiikan aiheuttaman hurmion innoittamana.

Sairaalahavaintoja 5: Selkä

Luulin, että sairaalassa on hyvä tilaisuus katsella elokuvia ja sarjoja. Tabletti tuli sitä varten mukaan. Ajattelin, että sairaalan sänky on erinomainen paikka. Sängyn pääty pystyyn, luurit korville, verhot sängyn ympärille, jotteivät huonetoverit häiriinny.

Mutta ei se niin mennytkään.

Kun sain punnerretuksi itseni istuvaan asentoon pystyyn nostettua päätyä vasten, heti alkoi valuminen. Se rasitti alaselkää. Vain niska nojasi enää pystypäätyyn, kun jalkapohjat kohtasivat sängyn päätyreunan.

Elokuville piti keksiä parempi katselupaikka. Sellaiseksi löytyi osaston pienen seurusteluhuoneen nojatuoli. Siinä istuin joka yö kolmeen, välillä ylikin. Siinä ei valunut, istuma-asento pysyi ryhdikkäänä eikä selkä kipeytynyt. Yöhoitajat poikkesivat joutohetkinään juttelemaan. Varsinkin intialaistaustaisen nuoren hoitajattaren kanssa syntyi mukavia elokuvakeskusteluja. Viihtyisämpää siinä oli istua kuin verhojen takana piilossa potilashuoneessa.

Toinen selkää rasittanut vekotin oli rollaattori. Se oli koko ajan käytössä, kun tippapullojen piti pysyä mukana ja huteraan kävelyyn oli tarpeen saada tukea. Rollaattorin käsikahvojen korkeus säädettiin kyllä maksimiin, mutta siltikään selkä ei noussut suoraksi. Ja ihan keskikokoinen mies minä olen – suunnitellaanko apuvälineet alamittaisille?

 

Sairaalahavaintoja 4: Nenä

En heti hoksannut, mikä yöpöydällä oleva muovitötterö on. Kysyin filippiiniläiseltä hoitajalta. Hän selosti. En uskonut moista tarvitsevani.

Erehdyin. Jo toisena iltana tarvitsin – ja koko seuraavan päivän. Kaurapuuro ei lähtenyt imeytymään. Hoitaja sanoi, että tarvitaan letku nenästä mahalaukkuun.

Kamala ajatus! Yritin toppuutella, että odotellaan vielä huomiseen.

Vaan eipä odoteltu. Nuori vietnamilainen hoitaja lupasi pidellä kädestä kiinni, kun työntää letkun nenään. Toisella puolella suomalainen hoitaja piteli juomakuppia ja käski samalla koko ajan imeä pillillä mehua suuhun.

Se meni hyvin, yllättävän hyvin. Ei oikeastaan tuntunut miltään. Kolme päivää minulla oli letku nenässä enkä syönyt mitään.

Ja tärkein toteutui: ongelma katosi. Taitavia hoitajia!

 

Sairaalahavaintoja 3: Sormet

Minun sukupolveni oppi lapsena tekemään sormillaan monenlaista tarkkaa ja hyödyllistä, kuten kaunokirjoitusta. Paineltavia nappuloita ei silloin liiemmin ollut. Moni kuitenkin tottui myöhemmällä iällä nappuloihinkin, minä ensimmäisten joukossa, kun 1988 ostin tietokoneen.

Sairaalassakin minulla on sormille naputeltavaa: tabletti ja puhelin. Lisäksi sairaala tarjoaa kaksi säädintä. Toisella voi nostaa ja laskea sängyn päätyjen korkeutta, toisella kutsua hoitajan ja sytyttää / sammuttaa lampun.

Nämä ovat kyllä aika epäkäytännöllisiä vekottimia. Johdot ovat solmussa. Säätimet putoilevat liukkaalta pöydältä tai jäävät tarjottimien ja hoitotarvikkeiden kasassa alimmaiseksi. Vehkeiden sijainti on huono, varsinkin potilaalle, joka aristavien haavojen vuoksi ei pääse kääntämään kylkeä ja ojentamaan kättä.

Toive innovatiiviselle sairaalasuunnittelijalle. Suunnittele näille kapuloille koukku pöydän tai sängyn laitaan, jotta kampuraisinkin potilas onnistuu ne pyydystämään makuuasennossa kouraaansa. Sitten vasta näppäristä sormista on hyötyä.

 

 

Sairaalahavaintoja 2: Suu

Kummallista. Vuosiin en ole tainnut syödä niin epäterveellisesti kuin nyt sairaalassa. Jokaisella lounaalla ja päivällisellä lihaa, enimmäkseen nautaa. Jokaisella aterialla makea jälkiruoka. Tuoreita kasviksia ei juuri ollenkaan.

Aterioilla ja aterioiden väleissä tarjoillaan sokerisia mehuja. Jugurtit myös sokerisia ja rasvaisia. Leipä sentään rukiista tai täysjyväistä valkoista, mutta päällä kinkkua ja rasvaista juustoa, kuten kuvan iltapalassa. Huomatkaa poikkeukselliset kaksi tomaattiviipaletta!

Nirppanokaksi minua on sanottu. Se on joidenkin mielestä suunnilleen sama kuin kasvissyönti..Siihen suuntaan olen vahvasti painottunut koko aikuisikäni (kala poikkeuksena). Kai sellaisenkin ruokavalion olisi sisään kirjautuessa voinut valita, mutta jäi tekemättä, kun luulin, että terveellisyyssuosituksia joka tapauksessa noudatetaan.

 

Sairaalahavaintoja 1: Varpaat

 Sairaalassa leikkauspotilaille laitetaan kireät tukisukat. Ne estävät veritulppia. 

Nyt olen neljä päivää pitänyt tukisukkia. Yksi epäluuloinen miete on herännyt. Eikö isovarpaan veritulpasta ole niin väliä? Vai eikö isovarpaaseen edes tule veritulppaa? Vai ovatko nämä minun tukisukkani rikki ja ne pitäisi parsia?

Säikähdys

Helmikuussa kävin lääkärissä. Terveyskeskuksen uusi lääkäri oli kuin nuoruuteni ihana hippityttö – parikymppinen kikkarapää kaunotar. Ja hyvin perusteellinen. Koskaan en ole istunut vastaanotolla niin pitkää aikaa. Tunti siinä meni, jos ei ylikin. En ymmärrä, miten sellainen oli mahdollista keskellä terveyskeskuksen kiireistä päivää. Kiireen tuntua ei ollut ollenkaan – kaikki huolet ja murheet juteltiin läpi. Voin sanoa, että tämä oli elämäni miellyttävin ja luottamusta herättävin vastaanotto.

Yhden oudon häiriön hän verikokeen tuloksista huomasi. Minulla on anemia. Syyn selvittämiseksi hän kirjoitti lähetteen epämiellyttävän tuntuiseen tutkimukseen.

Kuvassa näkyvän oven takana seurasi ikävä yllätys. Iso vanha lääkärisetä sanoi löytäneensä pahanlaatuisen kohdan, jonka koepala lähtee patologille. Lisäksi hän kirjoitti lähetteen kiireellisiin jatkotutkimuksiin.

Kunnon säikähdys, täytyy myöntää. Enhän minä tunne itseäni ollenkaan sairaaksi.

Sen jälkeen olen juossut tutkimuksesta toiseen. Uudessa verikokeessa anemia oli kaikonnut. Rautatabletit tepsivät. Patologi ei löytänyt koepalasta pahalaatuista. Tomografiassa ei löytynyt mitään pesäkkeitä. Kirurgi selosti, miten operaatio tehdään. Anestesialääkäri kyseli jos vaikka mitä. Pikkuisen tulin valehdelleeksikin.

Leikkauspäivä lähenee. Halu lähteä karkuun kasvaa. Epäselvää on tuon pahanlaatuisuuden kanssa, kun tähystäjälääkärin lausunnossa lukee yhtä, patologin toista.

Minulta leikattiin tulehtunut umpisuoli 1965, ja muistijälki siitä on kamala. Nukutuksessa naamalle laitettiin märkä rätti, ja siinä tuli tukehtumisen tunne. Herättyä yskiminen sattui haavaan. 

                                     (Bartholomaeus Anglicus,  1200-luku)

Ehkä kokemusmielikuvani tapahtumasta ei ole aivan ajantasainen.

Töölöntorin blogi jää nyt tauolle ja Dessu itse sairauslomalle (tai karkumatkalle). Tauon pituutta en osaa arvioida. Toivotan lukijoille hyvää kesää.

Raukka, parka, kumara, ryppyinen

Katselin netistä runoja ja värssyjä äitienpäivän onnitteluiksi. Niitä on paljon, mutta kovin mieluista ei löytynyt. Oudosti asenteellisia monet..

Eikö parempia ole? Olenko vain huono löytämään? Vai olenko ihan väärä mies edes etsimään?

Eeva Kilven herkullinen irvailu tuntui osuvan kohdalleen. Sen mukaan suomalaisen kirjallisuuden äitiraukka on ”harmaa, väsynyt, valvonut, paljon itkenyt, murheen murtama, kumara, ryppyinen, vaieten kärsivä, yksin kestävä, vanha, köyhä, unohdettu, kaikkensa antanut tai kuollut.

Tämä muistuttaa hämmentävästi kielioppikirjojen listaa hellittely- ja säälittelysanoista, joita koskee yhdyssanasääntö: raukka, parka, polo(inen), rukka, kulta, reppana, vainaja.

Jossain lehdessä oli nostettu Eeva Kilven runo Sinä pieni urhea nainen upeimmaksi koskaan suomalaisesta naisesta kirjoitetuksi runoksi.

Minulla tämän rinnalla ykköspaikkaa pitää Lauri Viidan rakkaudentunnustus omalle äidilleen, Alfhildille, isälleen Emilille ja lapsuudenkodilleen Pispalan mäellä. Korkealle nostan myös joitakin Arja Tiaisen astetta karheampia naiskuvia. Nämä eivät kuitenkaan ole varsinaisesti äitienpäivään soveltuvia tekstejä, vaikka aiheeseen liittyvätkin.

Otsikon kuvassa on minun itseni väkertämä kortti omalle äidilleni vuonna 1961, oppikoulun ensimmäisellä luokalla. Näköjään oikein vesiväreillä valmistettu taideluoma. Tekstin alkuperää en tunnista – ilmeisesti kuvaamataidon opettajan valmiina tarjoama.

Tämä on kymmenes äitienpäivä, jolloin minulla ei ole ollut kenelle kortin piirtäisin. Blogia lukeville äideille toivotan hyvää juhlapäivää.

Edit: Kirjoitin tämän tekstin jo viikko sitten ja pistin sen blogiin sunnuntaiksi (7. toukokuuta). Sattumalta selasin kalenteria ja huomasin, että olen aikeissa viettää äitienpäivää viikkoa liian aikaisin.

Otin kirjoituksen pois. Siitä jäi kuitenkin otsikko monien lukijoiden suosikkilistaan, mutta otsikon takana oli vain tyhjää. Pahoittelen virhettä. Nyt varmistin kalenterista, että tällä kerralla virhe ei toistu.

 

 

Karnevaaliaika

Dessu on viettänyt hiljaiseloa. Mikään ei ole maittanut, ei edes blogin kirjoittaminen. Jotkut lukijat näyttävät huolestuneen. Huonolle tunnelmalle on syynsä – palaan asiaan lähipäivinä.

Eipä silti, kroonisesti ärtynyt olen ilman ylimääräisiä ongelmiakin. Minua ei sytytä intoon edes vuotuinen karnevaaliaika eli euroviisut. Tavallisen happamana olen karsintoja katsellut. Edes vähäpukeisia esiintyjiä ei ole entiseen malliin stimuloimassa piilotettua mieskatsetta esiin kätköistään.

Suomi on perinteisesti joka vuosi ollut voittajasuosikki – ainakin jos eräiden lehtien otsikkoja on uskonut. Olen tullut ymmärtämään, että tänä vuonna on keskimääräistä enemmän syytä uskoa. Siksi katsoin Suomen edustuskappaleen tavallista tarkemmalla silmällä.

Musiikkipuoleen en sano mitään – olen yli-ikäinen boomeri ja ajan virtauksista tipahtanut. Sanoituksen genreä vieroksun myös, mutta eräänlainen miehisyyden haparoivaa olemusta oivaltava eetos sieltä taitaa löytyä. Esityksen visuaalinen ilme on omintakeinen ja kerrasta mieleen jäävä – täytyy myöntää.

En kuitenkaan toivo Suomen voittavan. Toivon, että Suomi tulee toiseksi Ruotsille yhden sadasosapisteen hävinneenä. Saisimme lopultakin nykyaikaisen Juha Miedon sen loppuun kuluneen miehisen uhon  tilalle.

Ikiaikainen ideani Suomen euroviisuedustajaksi taitaa jäädä toteutumatta. Olen esittänyt , että valitsemme M. A. Nummisen. Vakavailmeinen mies frakki päällä, filosofissävyinen laulu. Kaikki showmeininki pois, ei mitään koreografiaa. Uskon, että tällä konseptilla menestys olisi varma.

 

Onneksi saivat Havis Amandan patsaan siirretyksi turvaan. Lähiaikoina taitaa tulla toinenkin vaara patsaan turvallisuudelle. Euroviisuväen juhlinnasta en tiedä, mutta humalaisen alastoman jääkiekkoväen hyökkäys hennon patsaan kimppuun saattaisi koitua turmioksi. Ehkä he voisivat siirtyä kiipeilemään Mannerheimin patsaaseen?

Itselleen armollinen

Otin kirjan hyllystä. Kääntelin, katselin, luin takakannen ja kansilehden liepeet. Luin ensimmäisen sivun. Luin loppurivit.  Katsoin sivumäärän. Luin välistä löytyneen lehtileikkeen. Puntaroin, mietiskelin, kuulostelin tuntemuksiani.

Pistin kirjan takaisin hyllyyn.

Olin itselleni armollinen. Se on kai vanhuuden merkki, muistelen jostain lukeneeni. Muistelin buddhalaisuuden viisaita sanoja sikseen jättämisestä.

Ei, tätä en enää rupea lukemaan. Lukemisen idea pulpahti mieleen, kun katsoin Yle-Areenasta hienon dokumentin tästä kirjasta ja sen tekijästä. Se oli kuin viettely kokea uudestaan nuoruuden hurmio.

Kyllä minä tuon kirjan olen lukenut, mutta siitä on kauan. Varmaankin kaikki kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan sen – ainakin kaikki professori Hannu K. Riikosen oppilaat. Tämä originelli humanistiprofessori on kirjoittanut laajoja tutkimuksia kirjasta ja hänen luennoillaan ja seminaareissaan puhe kääntyi vähän väliä tähän aiheeseen.

Vanhempi opiskelijasukupolvi ilmeisesti vältti tämän 1920 ilmestyneen kirjan lukemisen, sillä tavallisen opiskelijan kielitaito ei riittänyt. Pentti Saarikosken suomennos ilmestyi vasta 1964.

Nautintoa ja tuskaa. Sellainen muistikuva lukemisesta jäi. Kirja olisi pitänyt lukea hitaasti, mutta opiskelijan lukemisilla oli aina kiire. Väsyneenä keskittyminen toi sen tuskan. Suuri sivumäärä lisäsi tuskaa. Ja vaikka kuinka odotti, mitään ei kirjassa tapahtunut.

Juuri sopivasti samana päivänä, kun pistin kirjan takaisin hyllyyn, ilmestyi uusi Filmihullu-lehti. Sen artikkelissa kerrottiin, että Marilyn Monroekin luki Odysseuksen. Kuva vahvistaa asian. Hän oli jopa esittänyt Molly Bloomin kuuluisan monologin Actors Studion draamakoulun harjoitustyönään.

Mutta minä siis olin nyt itselleni armollinen ja hylkäsin James Joycen Odysseuksen hyllyyn. Liian suuri urakka. Onneksi sentään kohta on taas Bloomsday (16. kesäkuuta). Nimi tulee kirjan päähenkilöstä Leopold Bloomista. Kirjan vähäiset tapahtumat sijoittuvat juuri tuohon päivään vuonna 1904. Merkkipäivää juhlin yhtä railakkaasti kuin Odysseus-ihailijat ympäri maailman.

On siellä muutakin

Ensin lentolippu Oslosta Helsinkiin, sitten junalla Helsingistä Seinäjoelle, lopuksi bussilla Seinäjoelta Teuvalle. 

 

Tällaisesta matkasuunnitelmasta kirjoittaa norjalainen kirjailija Linn Ullman uudessa kirjassaan Flicka, 1983  (Tyttö, 1983 suom. Jonna Joskitt-Pöyry - 2023). Matka ei toteutunut – tuli korona – mutta jo pelkkä aikomus herättää suomalaisessa lukijassa kummastusta. Mitä hemmettiä tämä maailmankuulujen vanhempien tytär aikoo tehdä Teuvalla? Pienessä takapajuisessa maalaiskirkonkylässä keskellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia. Vanhaa keihäänheiton olympiavoittajaako hän on sinne menossa tapaamaan? Ei kai Teuvalla muuta merkittävää ole?

On siellä muutakin!

Minua Ullmannin suunnitelma ei kummastuta, sillä minäkin olen tehnyt matkan Teuvalle. Matkustusvälineeni tosin oli Toyota Yaris ja matkareitti Helsingistä eteni kesäkotini Längelmäveden kautta Seinäjoelle ja Teuvalle. Matka tapahtui kaksi vuotta ennen koronaa (2018).

Sama syy meidät molemmat matkaan saattoi.

Syy oli Teuvan kirkon alttaritaulu. Sen on maalannut taiteilija nimeltä Tove Jansson.

Taiteilijan nimi taitaa olla monille tuttu muista yhteyksistä kuin kirkkotaiteesta. Siinäpä se kiinnostuksen ydin on. Pitää välttämättä päästä näkemään maailmankuulun kirjailijan ja Muumi-taiteilijan työn tulos oudolla alalla.

Teuvan vanha kirkko oli palanut 1950. Uuden kirkon arkkitehti Elsi Borg halusi alttaritaulun maalariksi naisen ja päätyi kutsumaan tuntemattoman 37-vuotiaan Tove Janssonin. Tove oli riemuissaan tarjouksesta, sillä palkkio auttoi häntä maksamaan Helsingin torniateljeensa velkaa.

Tove luonnosteli maalausta Helsingissä ja maalasi sen suoraan kirkon seinään touko-kesäkuussa 1953. Maalauksen aihe oli Matteuksen evankeliumin kertomus viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitsyestä. Teoksen vaakamallisuus herätti ihmettelyä, sillä yleensä alttaritaulut olivat pystysuuntaisia.

Toven hahmo huomattiin kylällä, sillä hän kuljeskeli maalitahraisessa työasussaan ja poltteli holkissa Työmies-nimistä tupakkaa. Hän ei juuri antautunut puheisiin kyläläisten kanssa. Iltaisin ja öisin hän kirjoitti Vaarallinen juhannus -nimistä kirjaansa. Uuden kirkon avajaisjuhlan jälkeen hän ei koskaan enää palannut Teuvalle.

Ullmannilla ei ollut Suomen-matkaansa muita syitä kuin Toven taulu Teuvalla. Minun täytyy tunnustaa, että minulla oli toinenkin syy lähteä Pohjanmaalle. Kävin Vaasassa tapaamassa iäkästä sukulaista, kuten joka kesä siihen aikaan. Ja sitten keksin vielä kolmannen syyn. Poikkesin katsomassa koko Suomen kansaa järkyttänyttä nähtävyyttä, joka sattui matkan varrelle. Siitä  (ja muista reissuistani merkittäville paikoille) kirjoitin täällä (click).

Jotain pysyvää?

Mikään täällä maan päällä ei ole pysyvää. ”Meri, taivas ja maa /
kaikki kaik'  katoaa…” synkisteli Eino Leinokin runossaan Virta venhettä vie.

Nyt on katoamassa Tupperware. Sen jos minkä olisi luullut pysyvän keskuudessamme ikuisesti.

Minulla on Tupperwareen erityissuhde. Olen nimittäin käynyt Tupperware-kutsuilla. Harva mies on.

Se oli elämys. Jäi pysyväismuistiin. Olen kokemuksellani usein leuhkinut. Jostain syystä naisia kokemukseni tuntuu huvittavan. Miehet eivät oikein tunnu tajuavan.

Oli kesä 1980-luvun puolivälissä. Olin viettämässä lomaa kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla. Onnistuin saamaan kutsukortin tutussa maalaistalossa pidettävään tilaisuuteen. Siellä oli tupa täynnä emäntiä, minä ainoa mies ja selvästi joukon nuorin, suunnilleen 35-vuotias. Jotenkin tuntui, että emännät vierastivat oloani, että mitäs tuo täällä tekee.

Kahvia juotiin, monensorttista pullaa ja pikkuleipiä oli tarjolla. Kaikkia maistoin. Puhe pysyi yllättävän tiukasti koko illan kokemuksissa purkeista ja kannuista, mitä nyt välillä reseptejä vaihdettiin.

 

                                          (Hilmanpäivät / ohj. Matti Kassila 1954)

Kauppa kävi ilmeisen hyvin. Lisää kahvia keitettiin. Lisää pullaa ja pikkuleipiä maistettiin. Minäkin taisin jonkinlaisen purkin ostaa. Johonkin se on matkan varrella kadonnut, en ainakaan tunnista sitä huushollin nykyisestä astiakaapista.

Onkohan käynyt niin, että kahvikekkereillä käytävä kaupustelu on bisnesmuotona mennyt muodista, vai miksi Tupperware on nyt ajautumassa konkurssiin? En usko.

Ehkä tuote on vain menettänyt vetovoimansa, sillä olen nähnyt toisenlaisten tuotteiden menestyvän saman liikeidean menetelmällä. Niitä tilaisuuksia järjesti ex-sihteeri neiti B.

Tilaisuuden nimi oli Pikkuwappu. Kahvia ja pikkuleipiä ei tarjottu, tilalla oli hieman villimpiä tuotteita. Se oli vuoden kiertokulun tärkeimpiä juhlia. Naisille suunnattuja tuotteita niissäkin esiteltiin, meidät harvalukuiset mukaan kutsutut miehet suljettiin toiseen huoneeseen juhlajuomia nauttimaan siksi ajaksi, kun tuote-esittely suljettujen ovien takana oli käynnissä.

Neljä Pikkuwappua peräkkäin on nyt jäänyt juhlimatta. Ensin korona esti, nyt neiti B. on Yhdysvalloissa viimeistelemässä tohtorin-tutkintoaan. Hän on kyllä luvannut, ettei tämä perinnejuhla ole iäksi kadonnut.