Paikallaan pysymisestä

On tämäkin omituista. Kohta siirrytään kesäaikaan, ja minä onneton en ole koko talvena poistunut Helsingistä. Tällaista se on, kun on koko nuoruutensa ja virkavuotensa reissannut. Kun sitten eläkkeellä vapautuu velvollisuuksista, ei huvita lähteä mihinkään.

Tukholmaan on ollut tarkoitus lähteä. Edellisestä käynnistä taitaa olla jo viitisen vuotta. Nuoruuteni kotikaupunki vetää vieläkin puoleensa tällaista nostalgikkoa. Kutsuja on kyllä tullut. Tuttavia on siellä tallella. Laivalla matkustaminen on kyllä vähän epämukavaa, enkä lentokoneeseen halua enää koskaan astaua.

Toinen vakaa aikomus on ollut lähteä Tampereelle. Sinne sentään pääsee monella eri kulkuneuvolla, kun Toyota Yarikseni viettää tavalliseen tapaansa talviunta vakuutuksesta ja akusta irtautuneena.

Tampereellakaan en ole vuosikausiin käynyt – en sen koommin kun luovuin Längelmäveden kesäkodistani. Junalla olen muutaman kerran läpi ajanut matkalla Vaasaan. Lehdistä olen saanut käsityksen, että Tampereella on ollut jonkinlaisia rakennusprojekteja, kuten raitiovaunuja ja aseman seudun rakennuksia. Toivottavasti eivät ole pilanneet vanhaa romanttista tunnelmaa!

Tampereelle olisi oikein ollut oikeaa asiaakin - teatterikäyntejä. Tampereen Teatterissa olisi Anastasia-musikaali ja Työväen teatterissa Jeanne d’Arcin housut. Molemmissa on tuttuja tekijöitä. Facebookissa ovat minulle henkilökohtaisia kutsuja esittäneet. Pääsylippuja järjestyisi kyllä.

Eipä vaan ole tullut lähdetyksi. Aina on ollut muka kiireellisempiä puuhia, kuten lehden lukemista ja kaupassa käyntejä. Mitenkähän tämän uskottavasti selitän innokkaille nuorille teatterin tekijöille, kun seuraavan kerran tavataan.

Kovin kaukana ei enää ole aika, jolloin lupaan poistua Helsingistä. Siinä meneekin sitten vähintään kolme kuukautta yhteen putkeen, niin kuin aina jo kymmeniä vuosia. Längelmäveden kesäkoti on enää muisto vain, ja nyt Kymenlaakson kesäkotikin jää pois. Tulevan kesän suunta on Päijät-Häme, sinne Savon puolelle Päijännetä.

Kutina

-Kun kutiaa, niin raapimista ei voita mikään. (Cum prurit, nihil scalpendo verberat)

Joku vanha viisas tuonkin on lausunut, olisiko ollut Cicero. Tai ehkä Horatius, en muista. Mutta tuo viisas ei tainnut tulla ajatelleeksi, että kutina voi olla sellaisessa kohdassa, johon ei pääse raapimaan. Kuten minulla, keskellä selkää.

Vaikka kuinka kurkotan kädellä, yläkautta tai alakautta, oikealta tai vasemmalta, en ulotu. Lähelle pääsen, mutta en aivan perille siihen kutisevaan kohtaan.

Huonosti on ihmisvartalo suunniteltu. Miksi pitää olla sellainen anatomia, ettei käsien liikerata ulotu vartalon jokaiseen kohtaan? Ehkä joku akrobaatti ulottuisi. Etsimättä muistuu mieleen tuttu musiikinopettaja, joka aamuyön juhlatunnelmissa väänsi vartalonsa sellaiseen asentoon, että ulottui isovarpaalla koskettamaan nenäänsä.

Tästä ällistyttävästä tempusta kirjoitinkin täällä kerran ((click)). Samassa yhteydessä kirjoitin myös kirjailija Nikolai Gogolin ihmeellisestä nenästä. Hän pystyi alahuulella koskettamaan nenänpäätään. (Näitä temppuja en malttanut olla itsekin kokeilematta, mutta salaa, kenenkään näkemättä.) Samassa tekstissä mainitsin myös omasta kutiavasta nenästäni. Helppohoitoinen vaiva tähän nykyiseen verrattuna!

Kun sormet eivät yllä, yritin viivoittimella. Yritin kihnuttaa oven karmiin. Yritin puukauhalla. Hetkeksi tepsivät. Kävin kellarissa etsimässä selänraaputinta, jollaisen muistan joskus lahjaksi saaneeni. En löytänyt. Vessaharja voisi olla hyvä. Jos vaiva ei lopu, huomenna lähden markettiin ostamaan.

 

 

Röhnö

Keskellä iltapäivän kauneusuniani huomasin pohtivani, että taidan olla nykyisin nahjus. Jää lähtemättä, vaikka olisi kiinnostava meno, jää tekemättä, kun pitäisi toimia, jää sanomatta, vaikka olisi kirpeää huomautettavaa.

Nahjus. Saamaton. Vetämätön. Laiska. Veltto. Mukavuudenhaluinen. Vetelä. Lorvailija. Jahkailija. Vetelehtijä. Lepsu. Röhnö.

Ennen näin ei ollut. Ammatti teki tehokkaaksi ja aikaansaavaksi, vaikka se ei mikään pöhinäekonomistien uraputkiammatti ollutkaan. Nykyisestä lyhennettyä työviikkoa koskevasta poliittisesta keskustelustakin huomaa, että pitkä työpäivä on joillekin moraalikysymys.

                                          (Mihaily Munkacsy - 1869)

Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni itsestäni tuon suuntaisen luonnehdinnan lapsen suusta 1980-luvun alkupuolella. Viisivuotias sukulaistyttö oli vappuna yökylässä. Oli sovittu, että aamulla lähdetään ostamaan ilmapallo ja katselemaan kaupungin meininkejä. Kun minä vaan makasin sohvalla, tomera pikkutyttö tuli komentamaan: - Nouse siitä, röhnö!

Vuosisatoja on tolkutettu, että ahkera palkan saa, laiska töitään luettelee. Siinä on ns. luterilaisen työmoraalin ydinsanoma. Samoin snellmanilaisen suomalaisuusmääritelmän opettavainen ydin. Huonostihan kävi heinäsirkallekin, joka kesän vain soitteli metisellä mättähällä simakukkien seassa. Olisi kannattanut ruveta muurahaiseksi.

Satunnaisia vappuröhnöttelyjä lukuun ottamatta nahjustelu alkoi hitaasti kehittyä nykyiseen kukoistukseensa eläkkeelle pääsystä. Kai tämä on jo pysyvä osa minuutta. Pikkuisen kuitenkin piilevä luterilaisuusmoraali hetkittäin kolkuttelee, kun kaveri tai vaikkapa blogituttava kertoo ylivilkkaasta toimeliaisuudestaan.

Vaikka menneiden haikailu on yksi pääharrastuksistani, tätä on syytä kaikin keinoin välttää. Mutta vaikeaa se on.

Onkohan kukaan nahjuudesta parantunut? Kysyn vain!

 

Hidasta viisastumista

Keskikoulun viimeisellä (viidennellä) luokalla minuun osui kaksi uutta aikaa vievää vetovoimaa: pop-musiikki ja tytöt. Seuraus: ehdot algebrassa.

Eihän sitä kaikkea ehdi!

Lukion ensimmäisellä molempien houkuttimien vetovoima tehostui. Seuraus: kolme nelosta, algebrassa, geometriassa ja fysiikassa. Se tarkoitti luokalle jäämistä.

Siitäkös isä riemastui. Kaapista haettiin haalarit laukkuun ja poika määrättiin kesäkuun 1. päivä aamulla klo 7 menemään koputtamaan tehtaan konttoripäällikön ovelle kysymään kesätyöpaikkaa.

En saanut. Kaikki paikat oli jo varattu.

Se kesä meni hummaillessa houkuttimien vetovoimassa. Syksyllä aloitin lukion ensimmäisen luokan alusta.

En ollut ainoa. Luokan 11 pojasta 6 aloitti myös alusta. Se oli maan tapa. Pojat jäivät luokalle, tytöt harvemmin.

                                 Kuva: Museovirasto / Aleksis Kivi Seitsemän veljestä)

Yleisesti olen sitä mieltä, että on hyvä, että ihmiset saavat uuden mahdollisuuden, eikä tämä koske pelkästään koulua. Ihmiset viisastuvat tuskallisen hitaasti.

Minulle luokalle jääminen teki hyvää. Olen siitä kiitollinen  vanhalle koulujärjestelmälle. Nykykoulussa on hukattu tämäkin kasvatuksellinen mahdollisuus.

Yhden vuoden minulla oli luokkakaverina Pena K. Hän veti asian muita pidemmälle, vaikka ei vetovoimaa pop-musiikkiin tuntenutkaan. Tyttöihin sitäkin vahvemmin.

Pena kävi lukion ykkösluokan ja jäi luokalle. Hän kävi uudestaan ja jäi taas luokalle. Siinä kohdassa hän joutui vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa hän kävi ykkösluokan kolmannen kerran ja jäi taas luokalle. Neljäs yritys sujui sitten jo paremmin – tuli vain kahdet ehdot. Niitä hän ei kuitenkaan muilta kiireiltään ehtinyt kesällä suorittaa. Lukion käyminen loppui siihen.

Niinpä hänestä tuli putkiasentaja. Hän perusti firman ja tienasi verokalenterin mukaan huomattavasti paremmin kuin kukaan meistä kerran luokalle jääneistä akateemisista. Hänet jopa valittiin kirkkovaltuustoon ja pankin isännistöön.

Pena sai uuden mahdollisuuden monta kertaa. Ja viisastui.

 

Lahja

Olen tullut siihen tulokseen, että yksi korkeimpia rakkauden muotoja on, kun lahjoittaa toiselle kirjan, jonka haluaisi itsekin omistaa.

 

Muutos vai vastarinta?

Istuin iltaa kahden tutun opettajan kanssa. Tuli sellainen vaikutelma, että onneksi minun ei tarvitse käydä nykykoulua, ei oppilaana eikä opettajana.

Opettajan työ tuntuu nykyisin olevan melkoista byrokratiaa. Suuri osa ajasta kuluu erilaisiin raportoimistehtäviin. Suunnitelmien ja niiden toteutumisten kirjaaminen ja kaikenaikainen yhteydenpito kuuluu olevan pääasia, ei opetus.

Voin vain kuvitella, millaista vääntämistä opettajan työ on oppilaiden puhelimien aiheuttamaa tarkkaavaisuusvajetta vastaan. Teinit ovat kiinni puhelimissaan ja viesteissään. Miten siinä opettaja onnistuu kääntämään huomion itseensä ja asiaansa! Opettajan valtuudet komentaa ovat puutteelliset, ja oikeuksista tietoisten vanhempien kanssa kriisiytymistä on syytä välttää.

Seuralaiseni eivät vastusta opetusteknologiaa, kunhan se palvelee luontevasti opetusta. Mutta pikkuhiljaa teknologian käytöstä on tullut itsetarkoitus. Toinen seuralaisistani, yläkoulun musiikinopettaja, harmitteli, että hän on joutunut vähentämään laulua ja soittoa tunneillaan, koska opetussuunnitelmaan oli kirjattava modernin teknologian aiheuttamina vaatimuksina erilaisia äänityksen ja miksauksen osuuksia. Ja rehtori aktiivisesti tarkkailee, että luokkaan hankittuja kalliita koneita ja vehkeitä myös käytetään ja käyttämisestä tehdään raportteja.

Äidinkieltä ja kirjallisuutta lukiossa opettava seuralaiseni kauhisteli oppiaineensa tulevaisuutta tekoälyn luomassa oppimisympäristössä. Miten opetetaan kirjoittamista, kun tekoäly kirjoittaa silmänräpäyksessä esseet ja tutkielmat kaikista mahdollisista aiheista. Kirjojen lukeminenkin on hiipumassa.

Minun aikanani luokassa oli piirtoheitin, video ja televisio sekä nauhuri. Kielten opettajilla oli kielistudio. Luokat olivat seinällisiä huoneita, eivät avoimia oppimisympäristöjä. Äidinkielen luokassa oli kahden seinän mittainen kirjahylly. Opettaja puhui, opettaja käski, opettajaa enimmäkseen toteltiin.

En mitenkään yli-ihannoi entistä koulua, kyllä siinä korjaamisen varaa oli. Nyt kuitenkin joka puolelta kuuluu viestejä koulun ongelmista. Onkohan korjattu sellaistakin, mikä ei ollut rikki?

                          (Teija Sopanen elokuvassa Niskavuoren naiset, ohj. Valentin Vaala 1958)
 

Suositut

Näin divarissa tutun kuvan. Tuota katselin huoneeni seinällä monta vuotta.

Beatles-jättijuliste ilmestyi Suosikki-lehden marraskuun numerossa 1964. Lakanoiksi niitä sanottiin.

Nyt jälkeenpäin voi ihmetellä, miksi beatlespokia paheksuttiin ”pitkätukkaisiksi” heti alusta alkaen. Ei tuo nykynäkökulmasta ansainnut sellaista.

Vanhemmat määrittelivät poikien  hiusten pituuden toisella tavalla. Sotasukupolvi ei sallinut tyttömäisyyttä yhtään. Ei korvan päälle, ei otsalle. Hiukset leikattiin niskasta ja sivuilta sileiksi ja kammattiin otsalta taakse. Beatles oli sukupolvikapinan tuntomerkki ulkonäöltäänkin.

Olisi minulla ollut tarvetta ripustaa seinälle muitakin Suosikin lakanoita, mutta kaapit ja hyllyt estivät. Ystävälläni Katilla oli sama Beatles ja lisäksi Renegades. Ellulla oli Danny – valkoisessa puvussa, hiuksissa minivogue ja paita auki napaan asti.

Kesän vietin sukulaistalossa maalla. Huoneeni oli ahdas yläkerran komero, johon ei mahtunut lakanoita seinälle. Kirjepaperilehtiön kannesta otin Brigitte Bardot´n kuvan ja ripustin se nastalla seinälle. Siinäkin oli tukka pörrössä ja paita aika syvälle auki.

Sinä kesänä kävin Danny-showssa Keuruulla Hartun lavalla. Mieleen jäi valkoinen puku, hirmuinen vauhti, valoshow, go-go-tytöt minipöksyissä ja luultavasti ilman urheiluliivejä paidan alla.

Minun Beatles-kuvani vaihtui uuteen vasta 1967, kun tuli All you need is love ja hippityyli.  Silloin pitkätukkaisuus oli oikea sana, samoin pitkäpartaisuus.

Sukupolvikapina syveni. Minulla tukka kasvoi hyvin mutta parta harmillisen huonosti.

Suosikki oli monipuolinen lehti. Siellä oli 100 kärjessä –levymyyntilista. Sieltä löysin kirjeenvaihtotovereita. Siellä Jammu-setä vastaili teininuorison intiimeihin kysymyksiin. Siellä toimi levyjen arvostelijana eräs pitkätukkainen ja partainen musiikkimies, joka vuosikymmeniä myöhemmin yllättäen ilmestyi tämän blogin lukijalistalle.  

 

 

Suosikki tuotti lakanoita muuhunkin kuin kaupunkien poppariporukoiden makuun. Kun kävin Etelä-Pohjanmaalla serkkuja tapamassa, huomasin harmikseni, että sielläkin ripustetaan Suosikin lakanoita seinälle.