Nirppanokka

Muutama rivi lehdessä (HS 1.2.23) paljastaa sen valitettavan tosiasian, että minä en kuulu joukkoon.  En mihinkään joukkoon – en ylös, en alas enkä keskelle.

Nyt se on tieteellisesti todettu ja dokumentoitu valtalehden tiedepalstalla, koko sosiaalinen hierarkia yhdessä kappaleessa. Koronarokotusten vuoksi eräs poliittisesti painottunut taho nimitteli minua ”tiedeuskovaiseksi”, joten ei minulla tässäkään ole mahdollisuutta tiedettä vastaan vängätä. 

Kulttuurisen hierarkian ylätasolta löydän onneksi edes yhden mieluisan: taidemuseot. Ooppera on vaikeampi. Olen kyllä käynyt, lähinnä muiden yllyttämänä, sillä lähipiirissäni on ammattimuusikoita ja Fb-kavereihini kuuluva oopperaohjaaja lähettelee vähän väliä kutsuja. Mutta ei ooppera omalta valinnalta tunnu.

Ostereita en ole maistanut – eipä silti, ei niitä ole tarjottukaan. Vastenmieliseltä ajatus. Viininmaistelijana kaltaiseni tuohisuu on toivoton. Hyvä jos valko- ja punaviinin tunnistan.

Alatasolta ei löydy yhtään minua koskevaa. Scifin muutaman klassikon olen joskus lukenut, mutta se ei ole minun lajini. Varmaankin tässä on osin turhastakin ennakkoluulosta kysymys. Tekono, keilailu ja kananugetit eivät ole koskaan hipaisseetkaan.

Keskitaso ei kosketa sen enempää. Joogaan en kärsimättömyyteni alistuisi, luulen. Avokado ei ole takavuosien muotiruoan, avokadopastan, jälkeen saanut merkittävää sijaa ruokavaliossani.

Toisaalta on minua nirppanokkaiseksi ”elitistiksi” epäilty, syynä kai mieltymykseni kirjallisuuden ja elokuvan klassikkoteosten suuntaan. Jonkinlainen korkeakulttuurin kaanon on ilmeisesti olemassa:

”Korkeakulttuuri voidaan yhdistää älykkyyden, kärsivällisyyden ja monimutkaisuuden arvostamisen kaltaisiin persoonallisuuden piirteisiin, joiden tiedetään olevan melko vahvasti geneettisesti periytyviä. Jos on tällaisia persoonallisuuspiirteitä, voi olla alttiimpi sille, että alkaa pitää monimutkaisemmasta taiteesta”.

Toisaalta pitää olla sijainniltaan ja sosiaaliselta asemaltaan sopiva, jotta korkeakulttuuria edes olisi tarjolla.

Itse luokittelen itseni melko kaikkiruokaiseksi. Minulle maittavat hyvin myös ns. alemmat taiteet. Vanhat Suomi-filmit ja iskelmät, jopa rillumarei, ovat parhaimmillaan oikein herkullista. Ylenpalttista ylevyyttä sen sijaan vierastan.

Ihan kaikkiruokainen en ole. Tositelevisio on pysynyt vieraana. Science fiction ja horror ei innosta, vaikka alan klassikot ovat tuttuja.

Kuvassa todisteaineistoa, että hyllystäni löytyy muutakin lukemista kuin pelkkiä pölyisiä klassikoita.

Kuvan kirjat:

1  Koski Markku: Alemmat taiteet (Odessa 1985)

2  Ekholm Kaj & Haasio Ari: 100 parasta dekkaria (Things to come 1998)

3  Nyman Jake: Kovan päivän ilta (Ajatus-kirjat 2000)

4  BTJ Kirjastopalvelu: Dekkarisankarit – Kuka kukin on (Gummerus 2006)

5  Bagh Peter von: Rikoksen hehku – Suuret rikoselokuvat (Otava 1997)

6  Bagh Peter von: Kaipuun punainen liekki – Suuret rakkauselokuvat (Otava 1991)

7  Nyman Jake: Onnenpäivät (Fanzine 1989)

8  Bagh & Koski & Aarnio: Olavi Virta – legenda jo eläessään (WSOY 2010)

9  Koski Marku & Lindsten Leo: Armin vuodet (Love Kirjat 1982)

Elokuva: Lohikoski Armand: Hei rillumarei (1954) // Esa Pakarinen

 

Torttu & ensisuudelma

Ihan arvostuksesta Fredrikaa kohtaan runebergintortut taas tilasin, vaikka makeista leivonnaisista en muulloin piittaakaan. Neljän iltapäiväkahvin sulostuttajaksi niitä nyt riittää.

Eipä silti, kyllä arvostusta herra Runebergillekin nykyisin annan, vaikka keskikoulun viidennen luokan äidinkielen tunneilla huonolta näytti. Silloin Vänrikki Stoolia luettiin tunneilla ääneen mahtipontisesti paisutellen. Monta runoa piti opetella ulkoa. Se oli epäonnistunutta pedagogiikkaa: väärää sisältöä väärässä iässä. Sama kohtalo uhkasi myös Seitsemää veljestä.

Uuden alun Runebergiin sain vasta kun luin Vänrikit alkuperäiskielellä, ruotsiksi. Vaikka suomennoksien tekijöinä oli mestarirunoilijoita (Paavo Cajander, Otto Manninen) ja riimit, rytmit ja soinnutukset viimeistä yksityiskohtaa myöten kohdallaan, jokin puuttui. Ruotsiksi runot maistuivat pehmeämmiltä.

Vänrikki Stool on täynnä sotaisia sankaritarinoita ja uljaita tekoja. Mutta on Runebergillä herkempikin puolensa. Siitä näytteerksi runo Den första kyssen / Ensi kertaa suudellessa. Se ilmestyi kokoelmassa Lyriska Dikter II /Samlade skrifter 1851. Suomeksi se näyttää ilmestyneen Päijänne-nimisessä lehdessä 13.3. 1879. Suomentaja mainitaan vain ”nimimerkillä” –nen. Lehden fraktuuran tiedän tottumattomalle vaikealukuiseksi, joten helpotan blogikavereiden oman ensisuutelonsa muistelua liittämällä perään saman nykyfonteilla ilmaistuna.

Kuvat:

Runebergin muistolaatta  / muotokuva Vänrikki Stoolin talon seinässä Ruoveden kirkonkylässä.

 Runebergin lähde Ruovedellä:

”Sua lähde kaunis katselen / likellä vettäsi / kun pilven varjot vaeltavat / kuvastimessasi” (suom. Elias Lönnrot)

”Jag sitter, källa, vid din rand / och ser på molnens tåg, / Hur, ledda af en osedd hand, / de vexla i din våg.” (1833)

Ken ilman jää

                                                       (Albert Dorne - 1948)

Paljon on porua noussut Helsingin Sanomien  (28.2.23) Vieraskynä-palstan tutkijatohtori Joona Räsäsen kirjoituksesta ”Seksuaalinen yksinäisyys on myös yhteiskunnallinen ongelma”  (click)  –  maksumuuri).  Syytä poruun onkin, sillä kirjoitus lähestyy tärkeää aihetta omituisen yksisilmäisestä näkökulmasta. 

Kirjoitus painottuu sillä tavalla oudosti, että ongelmasta kärsivät (nuoret) miehet ja sen aiheuttavat naiset. Seuraukset voivat olla kamalat: turhautumista, naisvihaa, väkivaltaa.

Naisviha rehottaa siellä, missä kilpailu naisista on kovaa. Keskivertomies voi tulla deittisovelluksissa torjutuksi yhdessä illassa useammin kuin aiemman sukupolven miehet koko elämänsä aikana. [ - - ] Torjutuksi tuleminen lisää usein ahdistusta ja pahaa oloa, eikä uusi teknologia välttämättä tepsi seksuaaliseen yksinäisyyteen.

Nuorten miesten katkeruus ja naisviha rehottavat tutkimusten mukaan erityisesti siellä, missä kilpailu naisista on kovaa ja miehillä on suuria vaikeuksia löytää itselleen kumppania. [ - - ]  Kun nuori mies ei löydä ainuttakaan naista, hän saattaa äärimmäisissä tapauksissa yrittää löytää mahdollisimman monta naista, joiden kanssa kuolla.

Ohimennen tulee kyllä mainituksi, että nyky-yhteiskunnassa jokainen saa valita seksikumppaninsa vapaasti eikä kenelläkään ole velvollisuutta harrastaa seksiä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa seksiä ei halua. Kokonaiskuvaksi kuitenkin jää, että nainen on valta-asemassa, josta seksiä joko annetaan tai ei anneta, ja mies joko saa tai jää ilman. Tässä ajattelussa miesten seksittömyys johtuu naisten vallankäytöstä ja on naisten syy. Mies, joka jää ilman, kärsii naisten vallankäytön seurauksista ja purkaa turhautumisensa väkivaltaisesti.

Yksinäisyys on oikeasti iso ongelma. Tutkijatohtori ei kuitenkaan huomaa, ettei se ole pelkästään miesten ongelma. Eikä edes pelkästään heteroiden ongelma. Miksi siis väkivaltaan turvautuvat kirjoituksen mukaan vain miehet? Entäpä miksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käyttävät usein myos sellaiset miehet, joita tämä ongelma ei lainkaan koske?

Miettimättä kirjoituksessa jää, olisiko ilman jäämisen taustalla mitään omaa syytä. Miten vaikkapa käytös?

Aikanaan pienessä poikaporukassa mietittiin, miksi eniten menestystä naisten keskuudessa näytti saavan porukkamme ainoa rokkikukko, epäsiisti ja juopotteluun ja uskottomuuteen taipuvaisin. Emme keksineet parempaa selitystä kuin sen, että hän oli myös meistä sulavakäytöksisin vilkkusilmä, keskusteleva, imarteleva, iloinen veijari. Me mököttäväisemmät otimme tietysti hänestä oppia.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Rakastuvat pitkätukkahulttioihin,
Petollisiin kulkureihinkin.
Ja pilvilinnan rakentajiin,
Unelmoiviin työnvieroksujiin.
Ja sehän tässä huolestuttaa,
Että kuinka meidän kunnon miesten käy,

       (Juliet Jonesin sydän)

Musiikkilyriikassakin tämä osuvasti osattiin sanoittaa. Osa menestyksestä selittynee sankaruudella, joka liittyy vaikkapa esiintyviin taiteilijoihin tai urheilijoihin. Kuvassa yksi alan menestyneimmistä vilkkusilmistä, ”kreivi” Pertti Ylermi Lindgren. Naisnäkökulman tärkeään aiheeseen tuo tuttuun tyyliinsä runoilija Arja Tiainen.

                                   

Tuttua ja vierasta

Kaksi uutta kirjaa

Leena Jäppilä: Puitse – esseitä 

Anniina Holmberg: Riivattu ja siunattu – Kalle Holmbergin elämä ja teot

Molempien aihe tuttu kuin mikä. Kai se niin on, että tuttuus lisää lukemisen nautittavuutta. Tietää heti, mistä puhutaan. Ei tarvitse seikkailla tuntemattomilla ulapoilla.

Nuoren Holmbergin tuotanto tuli minulle pääosin tutuksi. Ensikohtaaminen taisi tulla radiokabareista ja joidenkin Love Records -levyjen välityksellä ja Jyväskylän Kesän näytelmässä Saaren vangit. Esitysten jälkeen esiintyjäporukka istui iltaa Ylä- Ruthilla tai Sohvin krouvissa.

Turun Seitsemän veljestä oli kaikkien aikojen suurimpia teatterielämyksiäni – näin sen kahdesti. Nyt oli ilo lukea sen syntyvaiheista.

Oopperat sen sijaan vähälle. Savonlinnassa näin vain Ratsumiehen, en muita. Holmbergin myöhemmät vaiheet – ortodoksinen uskonto, raitistuminen  - kaikkineen ovat jääneet vähemmälle huomiolle kuin nuoruuden hurjat saavutukset.

Krooninen pettymyksen tunne valtaa heti mielen, kun puheeksi tulee Lapualaisooppera. Olin silloin 15-vuotias koulupoika Jyväskylässä. En ymmärtänyt, että siinä katoaa ulottuviltani sukupolvikokemuksen huipputapaus.

Kateellisena olen kuunnellut paikalla olleiden säihkysilmäisiä muisteloita. Ne ovat kantaneen tuoreina läpi vuosikymmenten. Pienenä lohdutuksena näin Lapualaisoopperan 50-vuotisuusinnan alkuperäisellä paikalla vuonna 2016, Vanhan ylioppilastalon salissa. Kirjoitin siitä täällä (click).

Leena Jäppilän esseet puhuvat monesta tutusta kirjallisuus- ja elokuva-aiheesta, mm. Hermann Hessen Arosudesta, Ingmar Bergmanin Mansikkapaikasta, Thomas Mannin Tohtori Faustuksesta, Mika Waltarin Sinuhesta ja Albert Camus´n Rutosta.

Heti kun tekijä siirtyy hyvin tuntemiinsa japanilaisiin aiheisiin, Kawabataan ja Kurosawaan, lukemiseen tulee pieni lisävaiva. Minulle nuo ovat vieraampia ja viittaukset japanilaisen kulttuurin omintakeisin ilmiöihin jäävät osin ymmärtämättä.

Opiskeluvuosina minulle hyvinkin tutuksi tullut tekijä on harvinaisen monipuolinen kirjoittaja. Tämän esseekokoelman lisäksi hän on 2020-luvulla julkaissut runokokoelman (Teistä kaikista tämä), musiikkitutkielman Bachista (Pieni kantaattikirja ja kirjallisuusesseitä Bo Carpelanista (Tuulessa, tuulessa). Näin omaäänistä tuotantoa voin hyvin suositella isommallekin lukijakunnalle.

 

Hällä väliä

On kahdenlaisia ihmisiä:

1    Niitä, jotka saavat asiat valmiiksi.

2

Minä yritän kuulua tuohon jälkimmäiseen, mutta helppoa se ei ole. Kun on työuransa tehnyt ammatissa, jossa pikkutarkkuus on työn keskeinen sisältö, eläkkeellä pitäisi pystyä hellittämään.

Väliäkö sillä, ovatko pilkut aina paikallaan.

Kehityskulku uuteen asenteeseen on edennyt valikoivasti. Kirjojen ja papereiden järjestys hyllyissä ja mapeissa ei ole vieläkään joustanut. Etsittävä kirja tai puuttuva paperi löytyy kyllä nopeasti.

Sen sijaan pölynimurin käyttöä on ollut helppo harventaa ja ikkunoiden peseminen sai jäädä ensi kesään. Sisäinen hutilukseni sallii, että sukat jäävät sängyn alle odottamaan pesukonetta tai pestyt paidat ja kalsarit odottavat kaappiin viskaamista tuolilla. Siitä ne on helpompi löytää käyttöön.

Pedanttisuus ammatissa oli hyve mutta siviilipuolella se taitaa olla pahe, ainakin välillä. Sen liioittelusta on hyvä varjella itseään. Koville se ottaa. Jos se ei luontevasti toteudu, hutilukseksi pitää ryhtyä taahallaan. Tekstiin saa jäädä kieli- ja näppäilyvirheitä. Väliäkö jollakin pilkulla tai yhdyssanalla! Maltti kuitenkin pitää säilyttää, ettei mene maine.

Ei kai mikään ole niin nokonuukaa, etteikö vähän voi hutiloida. Kymmenen minuuttia voi  myöhästyä sovitusta tapaamisesta. Yhden ostoksen voi unohtaa kaupassa käydessään. Yhdellä päivällä voi ylittää deadlinen. Laskun voi maksaa yhden päivän myöhässä. Kerran lopetin tipattoman tammikuun viisi minuuttia ennen määräaikaa. Kerran mietittiin kaverin kanssa,  pistäisimmekö paidat juoponnappiin, mutta sitä ei kantti kestänyt. Ehkä ensi kerralla eripariset sukat.

 

Maailman vaikein

Olen hämmästellen seurannut, kuinka vaikea asia translaki on eduskunnalle ollut. Tähän sopii vanha ja kulunut itkeä vai nauraa –fraasi. Kyllä, molemmat.

Olen vuosien ajan nähnyt läheltä, kuinka kipeä asia yhteiskunnan suvaitsemattomuus on.Tunnen kaksi henkilöä, joita juuri tämä laki koskee, toinen entisessä työyhteisössäni, toinen lähisuvussani.

On vaikea ymmärtää, että vielä nykyaikanakin konservatiivinen ja uskonnollinen elämänkatsomus lukitsee ajattelun heti kun mennään ihmisen herkimmälle alueelle, seksuaalisuuteen. Tuomitsemisvietti pääsee heti hallitsemattomasti valloilleen.

Olen huomannut, että sukupuolen korjaaminen muutetaan näillä tuomitsevilla tahoilla usein jonkinlaiseksi vitsiksi, muiden alapäävitsien joukkoon, halventavassa tarkoituksessa. Mies naisena, nainen miehenä on vanha takuuvarma komedia-aines.

Mutta niille, joita tämä henkilökohtaisesti koskee, tämä ei ole mitään komediaa. Se on totista totta, epätasa-arvon ja sorron väline. Siinä ei ole kyse armeijan välttelystä ja naisten pukuhuoneeseen livahtavista tirkistelijöistä, niin kuin eräät puolueet epäilevät.

Nyt on eduskunnassa taas kerran nähty outo näytelmä. Jotkut keräävät ääniä tuleviin vaaleihin, keinona kaikenkarvainen vehkeily, taktikointi, huomion herättäminen ja idioottimaiset tekosyyt. Sellaiset tiedetään tehokkaiksi – gallupit näyttävät, että sellaisiin turvautuvat puolueet menestyvät.

Aihe on ikivanha. Silmiin osui juuri lehtileike vuodelta 1966. Samasta aihekokonaisuudesta siinäkin on kyse.

Hufvudstadsbladet julkaisi nimilistan, vetoomuksen. Nimilista on kiinnostava, melkein kaikki tuttuja nimiä ikäiselleni. Kirjailijoita, taiteilijoita. tieteentekijöitä, siltä taholta yleensä uutta luovaa ajattelua voi odottaa. Tässä listassa joukossa on yllättäen yksi kirkonmieskin, tuleva arkkipiispa.

Eräs yksityiskohta vielä näyttää ilmeiseltä. Taitaa olla pitkälti samaa tuomitsijoiden joukkoa, jolta ei riitä ymmärrystä #metoo-liikkeen esiin nostamalle ongelmalle. – Enää ei uskalla edes flirttailla naisille  -asenne on osa isoa pakettia, ikiaikaista maailman vaikeinta asiaa.

KUVAT:                       

1.   Billy Wilder:  Piukat paikat -1959 / Jack Lemmon & Tony Curtis

2  Sergio Leone Huuliharppukostaja -1968 / Claudia Cardinale & Jason Robards
 

Sekaisin

Sataa vettä. Sataa paljon. Sataa joka päivä. Lumi on sulanut, vain penkat jäljellä. On tammikuun puoliväli. Näin ei kuuluisi.

Yritin lähteä kävelylle, mutta ei siitä mitään tullut. Sateenvarjo pystyssä on paha kävellä. Lopetin lyhyeen.

Muutenkin vanha leipälajini kaupunkikävely on ollut sekaisin. Liukkaalla en lähde ollenkaan. Sen verran neuroottiseksi olen tullut kaatumisille.

Mutta on siihen tullut muutakin ongelmaa. Alaselkä ja lonkka eivät jostain syystä enää pidä kävelystä. Jos tämä jatkuu, pelkään pahoin, että blogini kohta Kävelykierros Helsingissä ei enää isommin täydenny (nyt 117 kirjoitusta, ks. sivun oikeassa laidassa vähän alempana olevaa tunnisteluetteloa).

                                                             (Paul Cadmus 1934)

Kävin juhlissa. Kaveri täytti pyöreitä kymmeniä.

Olisi ollut viisaampi jättää menemättä, kun minä nyt itsepäisesti vietän tipatonta tammikuuta. Muut eivät viettäneet.

Ei tuntunut mukavalta seurueelta, varsinkaan yömyöhään. Aina ennen on tuntunut oikein mukavalta.

*

Kymenlaakson kesäkotini uusi omistaja kyseli, onko minulla tallella lisää tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimia.

On minulla, paljonkin. Nyt on kuitenkin sellainen ongelma, että avaimia on jos vaikka mihin, varmaan toista sataa. Miten erotan kasasta kesäkotini tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimet? Kaikki ylimääräiset avaimet vuosikymmenien varrelta ovat sekaisin. isossa kenkälaatikossa. Sinne olen myös vienyt suuen määrän tyhjiä avainrenksujen nimilappuja odottamaan päivää, jolloin otan kaikki avaimet mukaan joka paikkaan ja kokeilen yksi kerrallaan jokaiseen lukkoon.