Tirkistelyä

Tuntuu kuin olisin luvattomissa puuhissa, sillä luen aitoja rakkauskirjeitä noin 75 vuoden takaa.

Tunne on sikäli oikea, sillä lupaa ei ole eikä sitä voi keneltäkään pyytää. Kirjeet ovat tulleet haltuuni iäkkään sukulaispariskunnan asunnon tyhjennyksen myötä. Kirjoja ja paperitavaraa tuli melkoinen lasti, ja vähitellen käyn papereita läpi yksi kerrallaan. Nyt olen edennyt rakkauskirjeisiin asti. Niitä on vähän toista sataa. Skannaan kaiken kiinnostavan talteen toivoen, että jälkipolvilla on joskus kiinnostusta perehtyä esivanhempien vaiheisiin.

Kirjeiden kirjoittajat ovat nuoria, herra vähän yli kaksikymppinen, neiti vähän alle. Pariskunta heistä tuli, mutta kirjeissä he ovat vasta seurusteluvaiheessa, herra Helsingissä opiskelemassa, neiti maaseutukaupungissa valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin. - Kuvan kirjekuorien nimi- ja osoitetietoja vähän suttasin yksityisyyden säilyttämiseksi.

Tirkistelyn tunne on sikäli aiheeton, että kirjeissä ei ole mitään intiimiä. Arkisia murheita käsitellään, rakkautta vakuutellaan ja odotetaan kovasti tapaamista. Etäisyyttä on satoja kilometrejä. Yhteen päästään kesälomalla ja jouluna. Postimerkeissä on Paasikiven kuva ja ne maksoivat 10 markkaa.

*   *   * 

Toinen tirkistelyni kohde ei ollut yhtä siveellinen. Olen katsonut Ylen lähettämiä "tuhmia" elokuvia.

Jörn Donnerin Sixty-nine, Naisenkuvia ja Krapula sekä Seppo Huunosen Karvat tulivat peräkkäin jonkinlaisena teemana, ja pitihän ne katsoa. Muistikuva kaukaa menneisyydestä kertoi, että eivät ole hääppöisiä, mutta silti piti katsoa, sillä niillä on vanha maine tallella. Niissä näkyy seksiä.

Kyllä, seksiä näkyy, jos seksillä tarkoitetaan paljaita rintoja ja nuhjuista nylkyttämistä. Lisäksi näkyy Jörkan  paljon huomiota saanut itsensä paljastus. Kokonaisuus on kuitenkin kelvoton, huono ohjaus, puutteellinen käsikirjoitus ja tökerö näyttelijäntyö (siis ohjaajan itsensä). Katsoja ei saa odottamiaan eroottisia virikkeitä.

Mutta mainetta näillä elokuvilla on, ne olivat aikansa sensaatioita rohkeudessaan. Aika on muuttunut, nykysensaatioksi nämä eivät kelpaa. Eikä Donnerin maine eurooppalaisena intellektuellina ainakaan näihin elokuviin perustu.

Mutta tirkistelty nyt taas on ja todettu se sama mikä silloin uutenakin. Kaikenlaisella sitä hälyä saadaankin nostetuksi.

*   *   *

On aika muuttaa maalle. Voi olla, että viime kesän malliin blogi saa kesälläkin täydennystä. Minusta ei koskaan tiedä, millä päällä satun olemaan. Lupauksiin ei kannata mennä luottamaan - katsotaan nyt. Toivotan lukijoille hyvää kesää.

 

 

Vaara vaanii

Rohkaisin mieleni ja menin hyvässä seurassa hellepäivänä krouviin. Koko ajan tuntui, että tämä taitaa olla uhkarohkeaa. Kaksi meistä oli rokotettu, kolmas nuoruuttaan ei

Turvamääräyksiä siellä noudatettiin, ahdasta ei ollut. Hyvässä seurassa aika meni nopeasti ja valomerkki tuli aikaisin. Maskeja on vaikea käyttää viiniä maistellessa. Kaksi lasillista nautittiin. Pitkän tauon jälkeen se tuntui uudelta ja ennen kokemattomalta. Mutta ei se ollut. Keskustelimme, onko tämä turvallista, varsinkin sille rokottamattomalle.

 

                                                (Jean Beraud - 1889)

Kotona aloitettiin suursiivous. Erityisen pölyisiä paikkoja ovat kirjahyllyjen ylimmät hyllyt. Minä nostin keittiöstä kolmiportaisen jakkaran olohuoneen korkean kirjahyllyn eteen kerätäkseni ylimmältä hyllyltä kiinalaiset koriste-esineet pois, jotta tyhjältä hyllyltä saisi pyyhityksi pölyt.

Mutta ei se käynyt. Kuului käsky, että top tykkänään, tuolle jakkaralle et nouse. Putoat kuitenkin. Kiipeilyhommat luovutetaan nykyisin suosiolla juniorisarjalaisille. 

Maalle muutto lähestyy. Kyllä niitä vaaroja on maallakin, ei pelkästään kaupungissa.

Viikko sitten kävin kevään ensi käynnillä maalla. Tuli pahoja enteitä alkavalle kesälle, sillä näin kyykäärmeen. Viime kesänä niitä ei näkynyt ollenkaan. Olen käärmepelkoinen. Längelmävedellä kerran  melkein astuin käärmeen päälle pihapolulla - minä kun en koskaan ole oppinut katsomaan jalkoihini vaan tähystelen kulkiessani puun latvoihin. Tästä huonosta tavasta kirjoitin kerran täällä varoittavan kertomuksen ( tässä linkki). Ottakaapa siitä opiksenne!

*

Eräänä kesänä maalla kaaduin polkupyörällä. Oli hiekkatie ja alamäki. Soraa ja kivenmurikoita sattui renkaan alle ja niin sitä mentiin. Ei siinä minulle huonosti käynyt, sillä vauhti oli maltillinen. Vähän naarmuja kyynärpäähän. Huonommin kävi polkupyörälle, jonka etupyörä meni venkuralle. 

*

Viime kesänä maalla punkki puri. Asia jäi huomaamatta ainakin viikon ajan, sillä puremakohta oli vaikeasti havaittavassa kohdassa reiden takana. Lääkärissä käynnin se vaati ja kahden viikon antibioottikuurin. VAROITUS: tekstin lopussa oleva kuva saattaa järkyttää herkkiä lukijoita. 

 

 

 

Rakkautta logiikan sääntöjen mukaan

 

Ohje sinulle, joka haluat löytää runon, joka pysähdyttää.

Älä etsi mitään vaan selaa summittaisesti jotakin tuntematonta runoteosta - ehkä mieluiten antologiaa - ja anna sattuman ohjata.

Näin minä taas kerran tein, ja osuihan se nytkin kohdalleen. Latinalaisen Amerikan runoilija Ernesto Cardenal (1925 -2020) ei liene Suomessa kovin tunnettu. Pentti Saaritsa suomensi 1960-luvulla hänen pitkän runoelmansa  Kello 0  sekä kokoelman Epigrammeja.

Tämä nicaragualainen runoilija, pappi ja vallankumouksellinen kirjoitti maansa levottomina aikoina eleettömän huumorin ja ironian runoutta. Aiheena usein rakkaus - mikäpä muu.

Mutta kuinka moni on kuvannut tätä lyriikan ikiaihetta logiikan sääntöjen mukaan eteneväksi tapahtumasarjaksi?

Ei kai kenelläkään rakkauden kohteella voi olla mitään vastaväitteitä tällaiseen päättelyketjuun?

                                                        (Kuva: John Gannam: Old Love Letters)

 

Mitä lukisin?

Taas on lähestymässä se jokakeväinen aika, jolloin jaloista luonteenpiirteistäni kaksi - jahkailu ja päättämättömyys - nousee entistäkin hallitsevampaan asemaan. Pitäisi nimittäin päättää, mitä kirjoja otan mukaan muuttaessani kesäksi maalle.

Päätös on maalla viihtymisen kannalta tärkeä. Epäonnistunut valinta kostautuu ja joudun lukemaan roskaa. Kesäkodissani on nimittäin paljon kelvotonta kirjallisuutta, kuten rikossarjoja ja vanhoja romanttisia kioskikirjoja. On siellä tosin kelvollistakin dekkarikirjallisuutta ja sitten erilaisia puutarhaoppaita.

Olen aina pyrkinyt valitsemaan kesälukemiseksi jonkinlaisen teemakokonaisuuden. Ensimmäinen ideani tämän kesän teemaksi voisi olla kotimainen naislyriikka. Niinpä aloin kerätä hyllystä tämän teeman mukaisia kirjoja. Ei ehkä ollenkaan huono idea.

Selailin kirjoja etsien makupaloja, jotka innostaisivat ilman jahkailua ja päättämättömyyttä. Heti osui silmiin mainio makupala, Elvi Sinervon Vaikeaa (Kokoelmasta Neidon kaivo - 1956).

Hyllystä taitaa löytyä ihan hyvä määrä teeman mukaista luettavaa, ja jos kesken loppuu, paikallisesta kirjastosta varmaankin löytyy täydennystä.

Ihan vielä maalle muutto ei tapahdu - ehkä tuossa toukokuun puolivälin jälkeen, jos sää kääntyy suotuisaksi. Ensin taitaa tulla käynti Vaasassa, sillä näkymät ovat sellaiset, että nyt jo on uskallusta nousta junaan.

On tässä siis vielä ehkä pari viikkoa aikaa jahkailla. Miettimisen tuoksinassa saattaa tulla uusia ideoita.

 

Sopimatonta

Ensimmäistä kertaa yli vuoteen keskikaupungilla katselemassa elämänmenoa. Ei vielä sisällä missään ja maski tiiviisti naamalla. Turvaetäisyyksiä unohtamatta. Silti aavistus normaalitilan lähestymisestä. Uuden aikakauden alku? Paremman aikakauden.

Esplanadi entisensä. Tällä puistokadulla helsinkiläiset ovat aina ottaneet vastaan vappua. Perinne on vahvasti aavistettavissa. Ketkä kaikki ovatkaan tällä hiekkapintaisella keskikäytävällä kulkeneet samoissa merkeissä kuin minä nyt. Määrätön määrä vappuja ja kulkijoita.

 Yksi kulkijoista oli runoilija Uuno Kailas. Hän sepitti kokemuksestaan Esplanaadin kevät -nimisen runon. " - - ilman syytä / sopimattoman onnellinen", hän kirjoitti tuntemuksistaan. Sanat tuntuvat jotenkin oudoilta juuri tämän runoilijan kynästä. Hän ei ollut mikään iloisten kokemusten mies. Jää miettimään, mitä aiheutti tällaisen poikkeuksellisen mielialan. Löytyykö vastaus henkilöhistoriasta?

Toisaalta Kailaan sanoihin on nykynäkökulmasta helppo samastua. Jotain onnellisuuden häivähdyksiä on tunteiden pintakerroksessa nousemassa esiin. On aavistus paremmasta, mutta vielä liian aikaista olla varma. Sillä tavalla sopimatonta.

 Iltapäivällä ei vielä ole tungosta, toivottavasti ei illallakaan. Nyt olisi sopimatonta unohtaa turvaohjeita, sillä lupaava näkymä kesästä voi mennä pilalle. Puistokatu olisi parhaimmillaan ilman ruuhkaa, kuten kuvassa (E.G.S.I.S kortti / opetustaulu 1914).

Kotona illalla vieras, vain yksi, mutta mieluinen. Sama vieras myös viimeisellä käynnillä juuri ennen pandemiaa. Tässä välissä ei ketään. Kuohujuomallakin tunnelmaan sopiva nimi.

Tässä vielä   laulu Jukka Virtasen sanoin kaipuusta Esplanadille takaisin. Sopii erityisesti niille, joille Esplanadi tuottaa nostalgisia muistoja ensimmäisestä valkolakkikeväästä. (laulu: Sinikka Sokka)  (siinä on alussa mainos mutta sen voi nappulaa painamalla ohittaa!)

 

 

Aina ajan tasalla

Hätkähdyttävin uutinen tuli Kauniaisista (Grankulla).

Lehdistön luotettavuudesta ja epäluotettavuudesta on viime vuosina ollut paljon puhetta. Mediakriittisyys on nykyhyveistä tärkeimpiä. Pitää olla tarkkana, ettei meitä johdeta harhaan.

Koska minulla on taas auto käytettävissäni ja olin muutenkin liikkeellä länsisuunnalla, päätin tehdä kontrollikäynnin. Puhuuko HS pötyä?

Tällä kerralla voin henkilökohtaiseen havaintoon perustuen todeta, että lehden skuuppi pitää paikkansa. Vinossa on. Kovasti huomiota herättävällä tavalla vinossa.

Juuri näin HS, kiitos!  Lehdistön perustehtäviin kuuluu puuttua epäkohtiin. Niiden saattaminen julkisuuteen edesauttaa epäkohtien korjaamista. Jäämme seuraamaan, kuinka tilanne Kauniaisissa edistyy.

 

 

Eivätkö he tiedä?

 

Humanistiset alat ovat taas vaikeuksissa yliopistoissa. Professuureja aiotaan lakkauttaa, laitoksia sulkea. Niin aina. Eivät ole tuottavia, kilpailukyky ei kohene, vientiin ei tule innovatiivisia tuotteita.

Jopa ns. arvovaltainen HS julkaisi omituisen pääkirjoituksen, jossa murjottiin humanistisia tieteitä. Päätoimittajan pahoittelu tapahtuneesta tuli, kun meteli kasvoi sietämättömän suureksi, mutta kirjoittaja Saska Saarikoski selitteli epäuskottavasti itsensä kuiville.

Uhattuina Helsingin yliopistossa ovat ainakin kotimainen kirjallisuus, musiikkitiede ja ruotsinkielinen pohjoismainen kirjallisuus. Molemmat kirjallisuuslaitokset ovat minun opiskeluvuosieni kotikenttiä.

Siksi suostuin pyydettäessä pistämään nimeni listaan, joka protestoi tällaista pyrkimystä vastaan. Taustalla voi aavistella olevan konsulttiajattelua ja markkinahenkistä poliittista epäluuloa, joka vaatii seuraamaan  edistyksen tuulia eli siis lakkauttamaan  kannattamattomat puuhastelut.  Luonnontieteet, kauppatieteet ja juridiikka tuottavat osinkoja osakkeenomistajille, runoilijat ja soittoniekat ja muut taivaanrannanmaalarit käyvät vain kalliiksi.

Voisikohan näille konsulteille ja markkinamiehille kuitenkin suositella myös taiteiden opiskelua. Eivätkö he tiedä, että taide edistää ajattelua, joka keikauttaa näkökulman ylösalaisin ja opettaa näkemään maailman uudella tavalla, jossa vanha ja tuttu sekoittuu uuteen ja tuntemattomaan ja johtaa johonkin hedelmälliseen. Siitä voisi olla hyötyä markkinoinnissakin.

(Kuvassa Helsingin yliopiston päärakennuksen portaat Senaatintorin puolella // Runo: Wendy Cope, suom. Tuomas Nevanlinna)

 

 

Säilyttää vai hävittää?

Minulla on kaksi ikuisuusprojektia. Ikuisina ne varmaan pysyvätkin, sillä kovin lupaavia oireita projektien etenemisestä ei ole viime vuosikymmeninä ollut havaittavissa. Yrityksiä on kyllä ollut.

Ensimmäinen on vuorokausirytmin veivaaminen hieman sosiaalisempaan suuntaan. Minä kun nukun päivät ja valvon yöt.

Toinen on laatikoiden ja hyllyjen siivoamien turhasta tavarasta. Minä kun pistän kaiken talteen.

Tässä jälkimmäisessä olen suunnilleen kerran vuodessa joutunut pakon eteen kirjahyllyjen osalta. Uudet kirjat on saatava pois pöydiltä ja lattialta, joten vanhoja kirjoja on poistettava hyllyiltä. Tai siirrettävä hyllyllä takariviin piiloon pois näkyvistä.

Laatikot ovat siitä kummallisia, että niihin mahtuu uutta tavaraa vaikka vanhaa ei poista. Jotenkin niitä aina saa tiivistetyksi sen verran, että uudelle tulee tyhjä kolo.

Laatikoiden järjestelyssä pätee vanhan valtakunnanviisaan Paavo Haavikon mietelause: "Kun siirtää tavaroita laatikosta toiseen, ei tunnu niin hävittämiseltä."  

Hävittäminen tässä se ongelman ydin on. Kun ei millään raaskisi.

Äskettäin suoritin taas kaivauksia ison vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni laatikoihin ja löysin kuvissa näkyvät esineet. Jos onnistuu katseellaan ohittamaan niiden eroottisen olemuspuolen, huomaa, että ne ovat oivallisia käyttöesineitä. Toisella voi avata viinipullon korkin, toisella kaljapullon kruunukorkin.

Muistan ostaneeni nämä Roomassa kirpputorilta joskus 1980-luvun alussa. Ties mitä antiikkia siis ovat. Ei tällaisista voi luopua.

Siirsin nämä kirjoituspöydän laatikosta muuttolaatikkoon. Vien nämä maalle sitten kun muutaman viikon kuluttua on taas aika siirtyä pois kaupungista kesäksi. Siellä niille saattaa tulla käyttöä, varsinkin jos kesällä jo uskaltaa kutsua vieraita. Pääsevät lopultakin hyötykäyttöön. Haavikon viisas ohje tulee tässä sovelletuksi, ja samalla Billnäs-laatikkoon järjestyy kolo jollekin uudelle.

Lopuksi haluan korostaa, että kyllä minä jotakin sain myös pysyvästi hävitetyksi sieltä laatikosta. Sieltä löytyi  avattu ja puoliksi syöty Sisu-aski, varmaankin hyvin vanha. Se lensi roskiin. 

 

Iloinen vai surullinen?

Utelias kun olen, kävin katsomassa, joko kaupungilla on elämää. Tänään kun oli rajoitusten ensimmäinen  - toki hyvin varovainen - purkamispäivä. Tästä kuulemma alkaa vapaus, vähän kuin vankilasta vapautumisen ensimmäinen epävirallinen kokeilupäivä.

Ei minulla silti ollut aikomusta mihinkään sisälle mennä. Kunhan vähän kiertelen ja kadulta kurkistelen nähdäkseni, eletäänkö sisätiloissa säädyllisesti vai uhkaako pikapaluu entisiin rajoituksiin. Toisaalta minulla oli kyllä houkutus löytää jostakin yökerho, joka suljetaan määräysten mukaan klo 18. Sellainen innovaatio voisi olla minun makuuni.

Toukokuussa 1945 sodan loppumista juhlittiin järjestämällä tanssit rautatientorilla (kuva: Sanomien arkisto). Tori tuli täyteen juhlamielistä kansaa. Voisikohan nytkin tulla jonkinlainen kansalaisjuhla - sitten kun epidemia on ohi ja laumasuoja tulevasti saavutettu?

Tänään ei kuitenkaan ollut näkyvissä juhlamieltä. Kaikki oli hiljaista ja innotonta, Töölöntoria myöten. Vähän tuntui kuin vanhan kunnon Stadin Arskan haamu leijailisi kaupungin yllä. Ei vielä tiennyt, onko kevät iloinen vai surullinen.

 

 

Jos kirjoittamasi suo sinulle iloa

Laskuri näyttää, että tämä on kirjoitus numero 1111 Töölöntorin blogissa.

Aika komea luku. En tainnut aloittaessani suunnitella, että tällaiseen määrään pääsisin. Enkä aio ihan tähänkään vielä lopettaa.

Oikeastaan näitä olisi muutama enemmänkin, mutta olen julmasti poistanut joitakin sisällöltään vanhentuneita tai harhautuneita.

Olen nimittäin lukenut vanhoja tuotoksiani. Siihen on avautunut houkutteleva tilaisuus, kun olen lukijalistasta huomannut, että aina silloin tällöin ilmestyy uusia lukijoita, jotka ryhtyvät lukemaan kronologisesti tai aihepiiri kerrallaan vanhoja kirjoituksiani. Näen listasta avatun kirjoituksen otsikon. Jos en otsikosta muista, mikä juttu sen takana on, avaan sen itselleni muistin virkistykseksi.

On siellä aika nolostuttaviakin sepustuksia mutta seassa myös sellaisia, jotka antavat tunteen, että tämäpä on tosi hyvä. Että olepa onnistunut...

Sellaiset tuovat iloa, juuri niin kuin mestarirunoilija Bo Carpelan kuvaa kirjoittaessaan reunamerkintöjä Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten runouteen. Carpelanin esittämää rinnastusta kirpputorilöytöihin jäin miettimään. Että mitähän kaikkea arvoituksellista minä olenkaan kirpputoreilta löytänyt.

Siinäpä hyvä idea aiheeksi johonkin tulevaan kirjoitukseeni.

 

Häiritsee hieman mukavuutta

 

Aloin lukea David Foster Wallacen kirjaa Päättymätön riemu (Infinite Jest - 1996, suom. Tero Valkonen 2020). Ei millään lähtenyt vetämään. Homma meni tukkoon muutamassa sivussa.

Täytyy tehdä uusi yritys joskus paremmalla ajalla. Joskus, kun ei päässä pyöri mitään häiritsevää, kuten koronaa, kesäsuunnitelmia tai kämpän siivousta. Ajatuksen pitää olla kirkas, kun tähän käy. Lukemisen pitää siinä olla päivän pääasia, hyvin monen päivän, sillä sivuja on 1079.

Mestariteokseksi mutta kieleltään ja rakenteeltaan hankalaksi tätä on kyllä luonnehdittu, joten ihan kokonaan omaksi heikkoudeksi en taida ongelmaa ottaa. Ehkä ensin olisi syytä ottaa vauhtia jostain helpommasta, sellaisista kuin James Joycen Odysseus, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä tai Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia.

"Hyvän kaunokirjallisuuden työ on lohduttaa häiriintyneitä ja häiritä mukavuutta", sanoo Wallace. Tässä olen kyllä suunnilleen samalla kannalla. Lohdutusta en alkusivuista tuntenut saavani, ja nyt pitääkin miettiä, löytäisinkö tähän hätään kirjoja, jotka häiritsevät mukavuutta vähän kohtuullisemmin.

 

 

Hyvät ja huonot merkit

Kerran kirjoitin täällä, että huono tämäpäivä on vain pieni ohimenevä tuokio vanhan hyvän ajan ja loistavan tulevaisuuden leikkauskohdassa.

Se oli ehkä sillä hetkellä oikealta tuntuva näkemys. Tänään se ei kuitenkaan osu aivan nappiin. Sitä pitäisi muokata jotenkin siihen suuntaan, että siinä puhuttaisiin kelvottomasta lähimenneisyydestä, lupauksia herättävästä tulevaisuudesta ja kohtuullisen kelvollisesta tästä päivästä.

Miten perustelen?

Kelvottoman lähimenneisyyden kaikki ymmärtävät selittämättäkin. Se on kestänyt jo yli vuoden. Lupauksia herättävä tulevaisuus avautui kohdallani tänään valmiiksi, sillä sain vanhan Yarikseni taas huollettuna ja puunattuna käyttöön. Se on seisonut vakuutuksesta ja akusta irrotettuna mekaanikkokaverini isossa tallissa Vantaalla lokakuusta asti.

Nyt siis pääsen taas lähtemään vaikka minne. Taustatekijöinä on lisäksi kaksi onnistunutta operaatiota: a) olen siirtynyt kesäaikaan ja b) saanut pistoksen. Pistoksesta tulee nyt kolme viikkoa, joten informaation mukaan ensimmäisen rokotteen suoja on nyt saavuttanut maksiminsa.

Tällaisen kohonneen turvallisuudentunteen vallassa lähdin siis kävelylle.

Kävelin Keskuspuiston metsäpolkua Pirkkolaan. Reitti oli jo melko täydellisesti sulanut. Paluumatkalle siirryin pois metsästä lännen puoleisille kaupungin kaduille. Kuva on sillalta, joka ylittää Hämeenlinnaan / Tampereelle vievän moottoritien Pirkkolan kohdalla. Kaukana näkyy Pasilan TV-linkkitorni. 

 

Matkalla muistui mieleen Munkkivuoren viisaan runoilijan Lassi Nummen säe, joka soveltuu minun tämänpäiväisiin hyvien odotusmerkkien tunnelmaani. Impulsseille ja päähänpistoille altis vaellusfilosofiani johdatti minut suuntaamaan askeleeni Lassi Nummen säkeiden syntysijoille Munkkivuoren Ulvilantielle.

Entä ne huonot merkit?

Alaselkä kipeytyi. Välillä piti pysähtyä bussipysäkin penkille selkää lepuuttamaan. Loppumatkan Munkkiniemestä ajoin raitiovaunulla. Olihan kävelykierros aika pitkä, toistakymmentä kilometriä. Mutta ei tällaista ennen ole tullut pitkilläkään kävelyillä.

 

Hyttystä tykillä

Laajalti tunnettu huhu väittää, että minä, Dessu, olen kaikenlaisten kieltojen, rajoitusten ja esteiden suuri ystävä. Vahvistan huhun paikkansapitävyyden, taiteen sensuuria lukuun ottamatta.

Minä suorastaan keräilen erilaisia kieltoja. Minulla on tietokoneellani ja kirjahyllyissäni vuosien kuluessa eri lähteistä kertynyt mittava määrä erilaisia kieltoja sanoin ja kuvin. Pienen näytteen kokoelmastani liitän tämän kirjoituksen perään.

Mielelläni myös kieltoja noudatan, varsinkin jos ne ovat asiallisia. Siksi minulle oli harmillinen pettymys, että hallituksen esitys koronataudin rajoittamiseksi ei tunnetusta syystä toteutunut. Mielestäni se olisi ollut kovasti tarpeellinen.

Hyttystä ei ole "oikeasuhtaista" ampua tykillä, väitettiin. Minusta olisi parempi ampua hyttystä kuin hyttyslaumaa, suorastaan valtavaa parvea. Sitä jäämme nyt odottamaan ja sitten vasta ammumme. Nyt ei osattu katsoa maailmalle. Joissakin maissa on ammuttu hyttystä siinä vaiheessa kun se on ollut hyttynen ja toisissa maissa siinä vaiheessa kun se on ollut valtava parvi. Ero näkyy ikävissä tilastoissa.

Vuosi sitten säikähdys tuotti perusoikeuksien valvojilta järkipäätöksen. Se antoi Suomelle luvan ampua tykillä hyttysen, ja se oli parasta mitä koko pandemian aikana Suomelle on tapahtunut. Saimme paremman kesän ja syksyn kuin muu Eurooppa. Sama olisi saanut toistua nyt.

Juridiikan kiemurat siis estävät viisaimman tavan hoitaa kriisi. Perustuslakivaliokunta teki vaarallisen päätöksen. Viisaampaa olisi tehdä nyt vaikkapa liian tiukat rajoitukset. Äkkiä ne saisi puretuksi, jos tilanne sallii.

Suomalaiset noudattavat vapaaehtoisesti viisaita suosituksia, väitetään. En usko. Suomessa on suoranainen kansanhuvi olla noudattamatta. Minunkin yläkerrassani on juuri tällä hetkellä, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä klo 2 varsin äänekkään nuorisobileet.

"Tarkasti kohdennetut, tarkkarajaiset toimet", sellaisia nyt pitäisi hallituksen tehdä.

Siinä ollaan kyllä mahdottoman urakan ääressä. Loputon määrä erilaisia tapauksia pitäisi saada verbalisoiduksi lakikielisesti, niin että kiusamielisinkin oppositiolainen "ymmärtäisi" yksiselitteisesti, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Kokeilkaapa muokata vaikka alla mainituista kielloista "tarkkarajaisia" säädöksiä.

 

Hitaasti hyvä menee

Lopultakin katujen liukkaus on poistunut. Voin ilman pelkoa lähteä kävelemään.

Alkumatka tosin meni autolla. Nuori apulaiseni otti minut kyytiin ja jätti jonnekin Kannelmäkeen. Tämä tapahtui aivan vakain tuumin ja harkiten, kuten juristit tapaavat sanoa tällaisissa epäilyksiä herättävissä tapauksissa. Matkamittari näytti, että siitä olisi kotiin kuusi kilometriä. Sopiva matka käveltäväksi.

Siinä matkalla mietin, onko kukaan kirjoittanut kävelemisestä mitään merkittävää teosta. Ensimmäisenä mieleen juolahti Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille. Se on omalla tavallaan mainio teos mutta ei varsinaisesti mikään vaelluskirja. Ennemminkin voisi sanoa, että se on kävelemisen pysähtelykirja.

Pysähtelisin minäkin, jos olisi mukavia paikkoja pysähdeltäväksi. Hitaasti hyvin menee, kuten sananlaskussa sanotaan. Mutta kaikki on kiinni. Mikäpä olisi mukavampaa poiketa vaikkapa johonkin krouviin Virtahepo-kirjan kuvaamalla tavalla:

"Menin kapakkaan, josta virtasi kadulle päihtynyttä musiikkia, viiniä ja nuotteja. Äänet ja tuoksut sekoittuivat niin että niistä tuli samalla uusi aistimus, makea ja kummallinen; kuitenkin se samalla kiehtoi ja veti minua puoleensa."

Matkan varrella olisi kyllä ollut useitakin sopivia pysähdyspaikkoja, kuten White Lady, Risuhokki tai Messenius, mutta minkäs teet. Hallitus on päättänyt, että nyt ei poiketa.

Piti tyytyä pysähtelemään näyteikkunoiden kohdalla, mutta näytteillä ei ollut mitään. Minun oma kuvaniko sieltä tyhjästä ikkunasta kurkisteli? Näytinkö entistäkin komeammalta sporttiselta alfaurokselta? Sellaisesta piti tietysti ottaa valokuva.

 

Aika tylsää oli vaellus läpi Haagan, Pikku-Huopalahden, Meilahden ja Taka-Töölön. Kiertelin sivukatuja, sillä mutkaton tie on tylsä, kuten kuuluisa repliikki Sidney Lumet´n elokuvassa Ratkaisun aika osuvasti väittää. Kadut olivat lähes tyhjät, kulkijoita harvakseltaan ja niistäkin monella koira. Yksi nuori nainen hymyili minulle. Mitähän se tarkoitti? Ihan häkellyin.

Pelkästä katunäkymästä tajusi että jotain poikkeavaa on nyt käynnissä. Ei Helsinki normaaliaikana tällaiselta näytä.

Kävelyni tapahtui iltahämärässä, ei aamulla niin kuin Jarno Pennasen yllytysruno. Mutta lähestyvänä kesänä minun täytyy yllyttää itseni lisääntyvässä määrin kävelylenkeille, ehkä jopa aamuisin. Tai sitten valoisina öinä, kuten aina ennenkin, kunhan pääsen taas kesäkotiini. Tai sitten polkupyöräily maaseudun pikkuteillä, jos nuori apulaiseni ehtisi tänä kesänä korjaamaan polkupyöräni takakumin.

 

 

Ei hyvä

Kaiket päivät - tai pikemminkin kaiket yöt, kun minusta on kysymys - menevät erilaisten kuvaruutujen ääressä. Tämä on ollut kasvava trendi koko koronavuoden ajan. Myönnän, ei hyvä trendi!

Tästä melkeinpä addiktioksi muuttuneesta puuhasta olisi vähitellen rimpuiltava irti, ettei kesä menisi samaan putkeen. Hetkittäin nousee mieleen ihmettely, miten oli mahdollista pärjätä kokonaan ilman kuvaruutuja silloin kun olin nuori. Ensimmäinen televisio kotiini hankittiin, kun olin 11. Ennen sitä ei ollut minkäänlaista kuvaruutua. En silti muistele lapsuuttani ankeana aikana. Outoa nykynäkökulmasta.

Kun aamulla herään - tai puoliltapäivin, kuten jotkut aamuvarhaistani kutsuvat - ensimmäiseksi katson, onko tullut tekstiviestejä ja sähköposteja. Sitten kahvin kera alan lukea sanomalehtiä, nekin nykyisin tabletilta, vaikka HS ja Hbl tulevat myös paperipostina. Siitä sitten sopivassa järjestyksessä Facebook, blogit, Twitter ja muut sanomalehdet. Jossain välissä lounas aiheuttaa katkon. Sitten sama kierros uudestaan. Sitten joku klassikkoelokuva dvd:ltä tai Areenasta, vaihtoehtona sarjafilmejä.

Kaikkeen väsyy, iltapäivätorkut kuuluvat kuvioon. Kahvi-välipalan jälkeen illan hämärtyessä vuorossa on tunnin kävelykierros tai puolen tunnin kuntopyörä. Sen päälle kirjan lukemista, ihan paperilta pääosin. Näistä kahdesta olen sentään kohtalaisen tiukasti onnistunut pitämään kiinni, suurta tahdonvoimaa osoittaen.

Iltauutisista en luovu. Sen jälkeen elokuvia, sarjoja ja somea vaihtelevassa järjestyksessä. Erilaisia striimauksia sekä näyttely- ja museokäyntejä olen onnistunut seuraamaan pitkin maailmaa.

Kovin kummissani ja harmissani olen siitä, että kaikesta näppäimistön ääressä viettämästäni ajasta huolimatta oma tekstin tuottamiseni on jäänyt vähäiseksi. Blogitekstejä on syntynyt harvakseltaan. Faceen en ole lähettänyt juuri mitään koko talvena. Ehkä kesällä taas vilkastuu, kuten ennenkin. Twitteriin en ole koskaan lähettänyt mitään, lukenut vain - ja siitä voisin ensimmäisenä luopua kokonaan.

Nykynuoriso näyttää olevan koko ajan somettamassa. Nyt tietysti voisin ajatella, että minun runsas kuvaruutuelämäni on merkki nuorekkaasta mielenlaadusta. Mutta ei se taida ihan niin mennä.

 

Jostain somesta eteeni putkahti oheinen kuva. Siinä some-nuorisoa on minulle hyvin tutussa paikassa. Tuolla kuvassa näkyvällä penkillä olen itse istunut hyvin pitkään keväällä 1985. Silloin ei ollut kännyköitä. Siksi katsoin  edessä olevaa taulua. Istuin siinä pitkään, pari tuntia varmaan. Siksi en ehtinyt eteenpäin enkä ehtinyt nähdä muita tauluja, sillä museo meni kiinni.

Museo on Amsterdamin Rijksmuseum ja taulu Rembrandtin Yövartio (1642).

Se oli jotenkin niin tyrmäävän vaikuttava maalaus, että en sen lumosta päässyt eteenpäin. Olin etukäteen lukenut siitä paljon. Amsterdam tuli minulle nuorena hyvin tutuksi kaupungiksi, ja olen kyllä myöhemmin päässyt kiertämään Rijksmuseumin muutkin salit. Se on valtava museo, kuten samalla reissulla ottamastani kuvasta näkyy.

Noilla kuvan koululaisilla ei taida jäädä kovinkaan syvää muistijälkeä tästä maailmanluokan taideteoksesta - toisin kuin minulla. Luojan kiitos ettei siihen aikaan ollut mitään kiinnostavia kuvaruutuja estämässä eläytymistä.

 

Ihan kuin alkaisin herätä horroksesta

                                      (Fredrik Raddum:  Bird dragging a guy)
 

Peräkkäisinä päivinä impulsseja enemmän kuin pitkiin aikoihin:

• Korona-rokotus saatu. Käsivarsi vähän arka mutta ei muuta häiriötä. Ei havaintoja salaisista mikrosiruista rokottessa.
• Minna Canthin ja tasa-arvon päivä: virtuaalinen maljannosto mukavalla porukalla
  
• Neiti B soitti ja kysyi, lähtisinkö elokuussa Euroopan-retkelle, mukavalla porukalla tämäkin.
• Kevätpäivän tasaus: lupaus tulevasta - sen kunniaksi Uuno Kailan runo Kevät (1922).

Tässähän alkaa tuntea, että yksitoikkoisuudesta nuutunut ukko nostetaan hereille talvi- ja koronahorroksesta.