Fritsu

Sanalla ´fritsu´ on kaksi merkitystä: postimerkki, ja sitten se toinen, tärkeämpi. Molempia nuorena kerättiin, mutta iän myötä ne ovat jääneet.

Nyt en puhu postimerkeistä vaan siitä tärkeämmästä. Merkkejä nekin olivat, mutta niitä liimailtiin kaulalle. Murrosiässä niitä ei voinut näyttää vanhemmille vaan kotona kaula yritettiin peittää liinalla. Kaveriporukoissa liina otettiin pois. Todistusaineisto piti saada näkyviin!

Murrosikä (ja vähän ylikin) oli kivuliasta kamppailua ujouden ja pätemisen tarpeen rajoilla. Omakohtaiset muistot tulevat mieleen, kun lukee nykypolven nuorten miesten vaikeuksista, jotka ovat johtaneet konservatiivisten asenteiden ja uskonnollisuuden trendinomaiseen lisääntymiseen.

Tuntuu kummalliselta. Ei se noin mennyt minun aikanani.

                                          (Kuva:  Malcolm Liepke: Ujous)

Tytön pyytäminen tanssiin oli kyllä ujolle nuorelle miehelle korkean kynnyksen takana, mutta kun pientä rohkaisua huomasi saavansa, niin kyllä se siitä. Sitten ei ollut pitkä matka niihin ensimmäisiin fritsuihinkaan. (Joskus kauan sitten kirjoitinkin täällä varhaisia muistoja aiheesta: (KLIK)  

Mutta mitä ihmettä nykyisille nuorille miehille on tapahtunut. Tulee vaikutelma, että moni on suorastaan traumatisoitunut. Incel-alakulttuuri on nimi ilmiölle, joka ei ole uusi mutta joka nyt on noussut poliittiseksi kohun aiheeksi. Sillä näyttää olevan rumia vaikutuksia yhteiskunnan kiristyneessä ilmapiirissä.

Ja korservatiivis-uskonnollinen ideologia on kyllä aika toivoton suunta etsiä apua.

Onneksi on ...

 

Onneksi on Yle Areena. Ilman sitä joutuisin katsomaan jalkapalloa, James Bondia, Turhapuroa ja Naked attractionia illat kaiket.

Bondit olen kyllä katsonut joskus, mutta ei niitä moneen kertaan jaksa – poikkeuksena ehkä Conneryt. Turhapuroista sain aika äkkiä kyllikseni. Nakuiluohjelmasta kuulin tutulta, ja heti piti tarkistaa, puhuiko totta. En oikein osaa ottaa kantaa, onko tällainen oikeasti sukupuolten tasa-arvoa lisäävä formaatti.

Ja sitten tuo jalkapallo. Sitä on riittänyt koko kesän, eikä loppua kai näy. Suomi ei ole mukana. Silti kansa katsoo.

Minä en osaa innostua. Minusta se on tylsää puuhaa. Ukkoja juoksee edestakaisin eikä mitään tapahdu. Sain touhuun vastenmielisyyden jo koululaisena, kun sitä pelattiin vähän väliä. Silloin sen nimi oli potkupallo.

Mutta minulla on kavereita, jotka sanovat, että menetän paljon. Ihan fiksutkin ihmiset sanovat, että se on hieno peli, jota kannattaisi seurata. Yhdestä sellaisesta, Jörn Donnerista, kirjoitinkin täällä   (KLIK 1) . Näyttipä Jörkka itsekin osaavansa.

En tiedä, miksi Suomi ei ole nyt mukana. Joitakin vuosia sitten sain naapurimaassa kuulla ylenpalttisia kehuja Suomen mestarillisesta ja viekkaasta taktiikasta, jolla sen vuoden kisoissa saavutettiin valtava menestys. Se kehu lämmitti ja melkein aiheutti minussa asenteen muuttumisen. Siitä kirjoitin täällä   (KLIK 2) 

Pelin sisällön pohdinnassa kirjailija-filosofi Jean-Paul Sartre esitti mielenkiintoisen näkökulman:

”Jalkapallo-ottelussa kaikki toiminta ja tavoitteet hankaloituvat nimenomaan toisen joukkueen läsnäolon vuoksi ”(J-P Sartre)

Tämän innoittamana aloin itsekin pohtia, miten peliin saisi lisää draamaa. Aristoteleen draaman lakien antamasta virikkeestä löytyi kekseliäs idea katsojan tylsistymisen estämiseksi. Siitä kirjoitin täällä (KLIK 3). Ehkä joskus idea otetaan käyttöön. Kannattaisi kokeilla.

Toinen ranskalainen nobelisti  Albert Camus löytää jalkapallosta suorastaan moraalin oppimisen elementtejä. Sen sijaan brittikirjailija George Orwell näkee pelissä ja penkkiurheilussa yhteiskunnallisesti kriittisenkin sävyn. Poliittisesti saattaa olla jo käytössä?

"Kaiken, minkä olen oppinut elämästä ja moraalista, olen oppinut jalkapallosta."  (Albert Camus)

 

 

En mene

 

Laiskuus voittaa, mukavuudenhalu määrää. Olenko menettämässä pelin?

Kesän festarikausi on kiihkeimmillään, mutta minä en ole menossa mihinkään. Pride-kulkueessa sentään kävin. Olen kuitenkin saanut käsityksen, että ikäisiäni ihmisiä käy edelleen perinnefestareilla, kuten Ruisrockissa. Minä olin siellä historian ensimmäisissä ja toisissa juhlissa 1970 ja 1971ja Roskildessä 1973. Silloin niissä oli aitoa Woodstock-henkeä, jota kaupallisuus ei vielä ollut päässyt pilaamaan.

Nyt osallistumisen estää epämukavuus. Majoittuminen teltassa on vastenmielinen ajatus. Esiintyjät ovat tuntemattomia. Yritän miettiä, millaisia ikäisiäni ihmisiä vielä menee juhlimaan. Vanhoja mukavia hippejä varmaan? Rock, rauha, rakkaus!

En ole myöskään aikeissa matkustaa ulkomaille. On jo aika monta vuotta siitä, kun olen viimeksi matkustanut lentokoneella. Voi olla, etten koskaan enää matkustakaan, Ajatus tuntuu hyvältä. Ruotsiin, Norjaan ja Viroon varmaankin edelleen matkustelen, mutta laivalla ja junalla.

Mutta varttuneessa iässä olevaa väkeä on taas pandemian loputtua  liikkeellä pitkin maailmaa etsimässä kulttuurielämyksiä ja uusia seikkailuja. Mikähän minusta on kipinän sammuttanut? Varmaankin se, että olen nuorempana likimain joka paikassa käynyt.