Huithapeli ja hepsankeikka

Istuin iltaa hienossa ravintolassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa. Niin hienossa, että piti pukea pyhäpuku.

Nyt on pakko myöntää, että olen vanhaan kangistunut. En osaa ottaa käyttöön muutoksia, joita on tapahtunut mainitun henkilön uralla ja yksityiselämässä. Hän ei ole enää kenenkään sihteeri vaan osastopäällikkö eikä hän ole enää neiti. B-kirjain on kyllä entisensä. Jatkan itsepäisesti entisin epiteetein hänestä puhumista. Uuteen on vaikea tottua tässä iässä.

Uuden asemansa vuoksi hän jopa maksoi ravintolalaskun firman luottokortilla.

Nyt kun oleen suostunut ottamaan vaivakseni firman historiikin toimittamisen pyöreitä vuosikymmenjuhlia varten, neiti B. on minun esinaiseni, jolle raportoin työn edistymisestä. Toivottavasti hän ei käy ylpeäksi.

Ylpeäksi käymisestä on pieniä huolestuttavia oireita. Hän nimittäin käytti minusta julkisesti tuota otsikon sanaa: "Näyttää Dessusta tulleen eläkkeellä aikamoinen huithapeli."

Tällä hän viittasi myöhästymiseeni aamupalaverista. Myöhästyin 55 minuuttia. En viitsinyt selostaa, että teko oli tahallinen. Minä tiedän nuo aamupalaverit. En nykyisin herää niin aikaisin, että ehtisin mihinkään klo yhdeksäksi. Viisi minuuttia riitti oikein hyvin raportin antamiseen.

Suomen kieleen on tarttunut on noita h-kirjaimella alkavia ilmeikkäitä haukkumasanoja:  huithapeli, hanttapuli, hunsvotti, hampuusi, hamppari, heittiö, hulttio, hempukka. . .

Ravintolasta lähtiessä hän kysyi, huomasinko, että naapuripöytien herraseurueista luotiin meihin arvioivia katseita.

Huomasin toki. Oikein polleana paistattelin katseiden kohteena. "Katselivat vaan kateellisena, että on siinä äijällä käynyt flaksi, kun tuollaisen hepsankeikan on pyydystänyt" 

Neiti B. ei näyttänyt ollenkaan loukkaantuvan käyttämästäni sanasta. Olin ajatellut, että sana olisi pieni kosto siitä huithapelista. Päin vastoin, hän vaikutti ilahtuneelta. Kadulla hän vihelteli "Ranskalaisia korkoja" ennen kuin nousi taksiin.

(Kuva: Joseph Engelhardt)

(Lisätty 14. huhtikuuta 2018: Tälle sivulle on tullut jälkeenpäin huomattavan suuri määrä lukijoita, ilmeisesti jostakin linkistä Facebookissa. En ole onnistunut selvittämään, mistä tällainen kiinnostus on peräisin. Viitsisikö joku uusista lukijoista pistää kommenttiosastoon (tai privaattisähköpostiini) viestin ja kertoa, mistä lähteestä "Huithapeli ja hepsankeikka" on tällaisen huomion kohteeksi päässyt. KIITOS! )

Lipsuvaa

Tulla tupsahti talvi Helsinkiin. Se tuli pahaa aavistamatta, pyytämättä ja yllätyksenä vähän niin kuin entiselle flikalle faksi. Yllättävään tapaukseen piti jotenkin reagoida, sillä lumitalvia ei joka talvi Helsinkiin  tule.

Menin siis kellarikomeroon, otin esiin hiihtovarusteet ja lähdin ladulle.

Joku maalainen voi tietysti epäillä, että Helsingissä on vain katuja, ei latuja. Kyllä on latujakin, voin vakuuttaa. Minullakaan ei ole ladun alkuun pitkä matka. Ensin pitää kävellä sukset kainalossa Töölön kisahallin kohdalta Mannerheimintien yli ja vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan kohdalle. Latu alkaa sen vieressä sijaitsevalta ratsastusstadionilta ja jatkuu Keskuspuistoa pitkin ties mihin kaukaisuuteen, varmaan Lappiin saakka. Sitä latua lähdin kiitämään.

Hiihto sujui muuten mukavasti, mutta sukset lipsuivat. Voiteita ongelman poistamiseksi minulla ei ollut. Mutta ei pienistä pidä masentua. Hiihdon historiassa on ennenkin lipsunut ja silti voitettu palkintoja. Mietokin melkein voitti vaikka lipsui pahasti.  Minä en edes ole kilpailemassa, huvikseni vain hiihtelen.

Mieleen nousi kirjallisia hiihtoaiheita. Eino Leino kirjoitti monia hiihtorunoja ("Hyvä on hiihtäjän hiihdellä / kun hanki on hohtava alla - - " ja "Minä hiihtelen hankia hiljakseen / ja aurinko maillehen haipuu - - "). Hellaakosken aforismi ("Tietä pitkin tien on vanki, vapaa on vain umpihanki") houkutteli hetken minua pois koneladulta metsän puolelle, mutta ei sittenkään. Ehkä joskus toiste kokeilen sellaista vapautta.

Jatkoin Ruskeasuon maneesin ohi kohti Pasilan viljelypalstoja. Siinä on onneksi pitkään tasamaata, joten lipsuminen haittasi vähemmän kuin alun nousussa. Alamäki oli odotettavissa vasta Eläinten hautausmaan jälkeen. Sitten tultiinkin jo Maunulan majalla. Siinä oli odotettavissa juottopiste.

Urheilun kanssa pitää olla maltillinen. Ei saa päästää lihaksia hapoille. Ylikuntoon ajautuminen olisi hyvin haitallinen tila. Siksi valitsin paluumatkaa varten Liikennelaitoksen bussin nro 43, joka kulkee Maunulan majan läheltä Hotelli Haagan pysäkiltä.

Täytyy myöntää, että hiihtovarusteeni kaipaisivat uudistumista. Vanhoilla vehkeillä siinä mentiin. Pipo oli kyllä moderni, siinä on nuorekkaan firman logo.

Iltauutisten säätiedotus lupaa, että talvi mennä tupsahtaa pois Helsingistä keskiviikkona. Tämänvuotinen talvi oli siis siinä. Uusien varusteiden hankkiminen on myöhäistä, sillä toista kertaa en enää ehdi hiihtämään. Ehkä joskus tulee vielä uusi talvi Helsinkiin.

Tuntemattomia tutkimassa

Lopultakin olen päässyt itse henkilökohtaisesti kokemaan Helsingin uuden ihmevempulan. Tähän asti olen vain joutunut kuuntelemaan muiden rehvakkaita kertomuksia siitä tai lukemaan lehdestä toimittajien hämmentyneitä kuvauksia uutuudesta.

Aika lailla jännitti. Miten olisi viisasta valmistautua? Pitäisikö varautua ongelmiin? Olisiko syytä pukeutua juhlavasti, pukuun, kravattiin, damaskeihin, silinterihattuun. Onhan kyseessä juhlava ensikosketus.

Olin siis menossa ajamaan länsimetrolla.

Olin menossa Tapiolaan entisen kollegani syntymäpäiville. Siksi ostin asematunnelin kaupasta mukaan kukkapuketin.

Matkaan lähdin kuitenkin hyvissä ajoin sillä tarkoituksella, että ehdin ajaa uuden metrolinjan pääteasemalle asti, ihan vaan testaustarkoituksessa. Pääteasema on nimeltään Matinkylä.

Matka sujui rattoisasti. Ongelmia ei ilmennyt. Matinkylässä menin ulos pihaan katsomaan, millaista Matinkylässä on. En muista koskaan ennen käyneeni Matinkylässä. Ihan tavalliselta kaupunkimaisemalta näytti. Ehkä joskus palaan Matinkylään, kunhan selvitän, onko siellä kiinnostavia kulttuurikohteita tai nähtävyyksiä.

Sitten palasin metrotunneliin, ja kohta juna lähtikin kiitämään takaisin kohti Helsinkiä.  Ajoin kolme pysäkinväliä, ja niin saavuttiin Tapiolaan. Siellä olen käynyt ennenkin.

Syntymäpäiväsankarille viemäni kukkakimppu oli ruusuja. Siihen liittyi valintaongelma, sillä muistin, että jokaiselle kuukaudelle on protokollan mukaan oma nimikkokukkansa. Siitä olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin. Olin ennen lähtöä etsinyt vanhan kirjoitukseni ja katsonut listasta, mikä kukka on tammikuussa syntyneille oikea valinta.

Se on "Lumipisara".

Nyt on myönnettävä, että kasvitieteellinen osaamiseni on monin osin puutteellinen. En tiennyt, minkä näköinen kukka on lumipisara. Piti katsoa Wikipediasta ja puutarhasivuilta. Siitä tuli vain entistä hämmentyneempi olo. Oli kevätlumipisaraa ja kesälumipisaraa  ja ties mitä. En päässyt käsitykseen, mikä lajeista sopisi keskitalvisen tammikuun syntymäpäiväkukaksi.

Tuskin asematunnelin kukkakaupassa edes olisi sopivaa lumipisaraa myytävänä. Niinpä päädyin ruusuihin, vaikka se on ohjeen mukaan vain kesäkuun kukka, ei muiden kuukausien.

Jos blogin lukija ei muista tai tunne luetteloa eri kuukausien nimikkokukista, sen voi käydä lukemassa TÄÄLTÄ .

Aikomukseni oli laittaa tämän kirjoituksen kuvaksi lumipisara, tuo tammikuun kukka, mutta koska lajia oli niin monenlaisia, en osannut valita. Siksi kuvaksi tulee Katri Valan samanniminen runo (julkaistu kokoelmassa "Sininen ovi" - 1926), vaikka se ei taida ihan tähän kukkavalintaan liittyäkään. Mutta tämä on sentään kirjallisuutta - ei kasvioppia - painottava blogi.

(Katri Vala / Lumipisara / Sininen ovi - 1926)