Hamsterin vikaa

Katse nappasi antikvariaatin hyllystä siniselkäisen kirjan. Tuttu kirjasarja lapsuudesta, tuntomerkkinä juuri se sininen selkä. WSOY:n Nuorten toivekirjasto. Pitihän se kirja ottaa käteen ja katsoa tarkemmin.

Se oli Aaro Hongan "Viakkaat vaeltajat". Tuttu kirja jostakin sieltä kymmenen ikävuoden paikkeilta. Muistikuvan mukaan se oli hauska kirja, koulupoikahuumoria, viisastelua, kujeita, jekkuja, seikkailua. Saman tekijän "Juanikkaat virtaheposet" nousi heti mieleen, mutta sitä ei hyllyssä näkynyt. Ne olivat ihmeteltävän rentoja kertomuksia, kun otti huomioon, että kirjoittaja oli ammatiltaan rehtori. Sellaistenhan kuuluisi olla pelottavia, ei mitään veitikoita.

Pitihän kirja ostaa, ei ollut kalliskaan.

Kotona sitten selailin ja yritin vähän lukea, mutta päätin siirtää myöhemmäksi. Ei oikein lähtenyt imemään. Ehkä sitten kesällä Längelmäveden rantaniityllä kukkien seassa.

Tuli kyllä epäilyjäkin mieleen. Olikohan tämä nyt tarpeellinen ostos? Minulla on kesäkodissani isot pinot Nuorten toivekirjastoakin, enkä ole koskaan aikuisiällä niitä lukenut. Päin vastoin olen miettinyt, mihin saisin kirjapinot annetuksi. Haluaisiko joku niitä? Antikvariaatteihin ne eivät kelpaa mutta roskiinkaan ei sielu siedä kirjoja heittää. Aittani ullakolla on kyllä tilaa ja siellä on kaikenlaisia muitakin pinoja. Mutta ei minun silti kannata yrittää olla Kansalliskirjaston kilpailija.

Keräilyarvoa sarjoilla saattaisi olla, jos sarjat olisivat täydelliset ja hyväkuntoiset. Kumpikaan ehto ei täyty. Nuorten toivekirjastoa näyttää listan mukaan ilmestyneen yhteensä 265 kpl. Tummemman sininen selkämys on sitä "oikeaa" sarjaa, vaaleampi joko uusintapainoksia tai vähän jälkijättöisiä osia. Minun ikäpolvelleni sarja oli hyvin tuttu ja runsaasti luettu, mutta nykylapset eivät sellaisista piittaa. Liian vanhanaikaista ja sen myötä liian tervehenkistä. Ei actionia, ei huumeita, ei seksiä.

Minussa on hamsterin vikaa. Kaikenlaista kertyy enkä kykene poistamaan. Minulla on kirja- ja lehtisarjoja vaikka kuinka paljon. Filmihullu-lehteä on ullakolla noin 30 vuotta ja lisää tulee. Parnasson sentään sain katkaistuksi. Kielikello-lehteä on parikymmentä vuotta. Tammen Keltainen kirjasto karttuu kaiken aikaa. Ja monta muuta.

Kuva näyttää, millaiset pinot Nuorten toivekirjastoa minulla on kesäkotini aitan ullakolla. Nyt ostin pinoon yhden lisää.

Mainioita naapureita

Ovikello soi. Siellä oli naapurini. Vanharouva oli hätääntyneen oloinen ja pyysi tulemaan auttamaan, sillä "se siellä katossa oli ruvennut soimaan".

Olinkin jo hetken ollut kuulevinani sireenin ääntä, mutta olin ajatellut, että varmaankin se on ambulanssi. Töölöntorilla kuulee usein hälytysajoneuvoja. Nyt ei voinut erehtyä. Vanhanrouvan asunnossa piippaa palohälytin.

Huoneessa oli käryä. Selvisi, että rouva oli ollut paistamassa silakoita. Vähän oli tainnut palaa pohjaan. Sen suurempaa hätää en huoneistosta löytänyt. Rouva oli yrittänyt sohia hälytintä mopin varrella hiljaiseksi, mutta ei ollut onnistunut. Sen verran hän on huono jaloistaan, että ei ollut päässyt nousemaan tuolille. Minultakin kesti hetken ennen kuin onnistuin kurkottamaan laitteen katosta ja irrottamaan patterin. Siihen ehti tulla jo muitakin naapureita katsomaan, mikä on hätänä.

*  *  * 

Usein väitetään, että me helsinkiläiset olemme niin epäsosiaalisia, että kerrostaloissa ihmiset eivät edes tunne naapureitaan. Meidän talossamme tämä väite ei kovin hyvin pidä paikkaansa. Minä ainakin tunnen useimmat oman taloyhtiöni asukkaat. En silti voi väittää itseäni kovin sosiaaliseksi.

Ei ole kovin kauan siitä, kun sama vanharouva jäi jumiin hissiin kerrosten väliin. Sen jälkeen hän ei ole uskaltanut mennä yksin hissiin. Niinpä meitä on useampi naapuri, jotka olemme luvanneet tulla kaveriksi hissiin aina kun hän tarvitsee. Usein hän tarvitseekin. Minäkin olen kyllä myös alkanut vähän arastella hissiä, sillä se on aika epäluotettava. Olen ruvennut kävelemään portaita, mutta vain ylöspäin. Portaat viisi kerrosta alaspäin aiheuttavat kipua polvessa.

*   *   * 

Ei ole kovin kauan siitäkään, kun naapurini olivat tehdä suuren typeryyden, mutta onnistuin estämään sen. Yhtiökokouksessa eräs nimittäin keksi ehdottaa minua taloyhtiön hallitukseen, ja ehdotusta vieläpä kannatettiin. Perusteluksi mainittiin, että minä olen suunnilleen ainoa pitkään talossa asunut, joka ei ole koskaan ollut hallituksessa. Tasapuolisuuden vuoksi minunkin kuuluisi.

Minä en ole tasapuolisuuden kannattaja, en ainakaan tällaisessa asiassa. Olen asiantuntevuuden kannattaja. Minua osaamattomampaa ei helposti löydä. Taloyhtiön hallituksessa pitää olla ihmisiä, jotka ymmärtävät rakentamisesta, tekniikasta, taloudenpidosta, juridiikasta. Minä olen tavallinen humanistiretku, jolle kaikki tuollainen on vierasta. Ja tulossa olisi ainakin ilmastointitekniikan uusiminen, katon korjaaminen. Ja hissiremontti! Kauhistuttaa ajatuskin, että minä olisin sellaisista päättämässä. Linnunpönttö on vaativin rakennusprojetini, ja siitäkin tuli vino.

Käytin pontevan puheenvuoron valintaani vastaan. Siteerasin soveltaen Marxia (ei Karl vaan Groucho): "En halua asua sellaisessa talossa, joka hyväksyy hallitukseensa minun kaltaiseni jäsenen."

Urheiluhullu?

Aina välillä joku kysyy minulta, mitä yritän ilmaista sillä, että en muka ole innostunut urheilusta. Onko se diivailua? Ylimielisyyttä? Teeskentelyä?

En oikein ole osannut vastata. Pikkupoikana olin hyvinkin innokas. Osasin (ja osaan vieläkin) ulkoa yleisurheilun ennätykset ja voittajat 60-lubulta. Seurasin myös hiihtoa ja mäkihyppyä. Kuuntelin kaikki urheilulähetykset, Pekka Tiilikaisen (kuva) ja Paavo Noposen selostukset. Kävin katsomassa Jyväskylän seudulla pidettyjä kisoja ja keräsin urheilijoiden nimikirjoituksia. Aikuisenakin olen seurannut urheilua, mutta vain kaikkein suurimmat kisat.

Eilen luultavasti tein aikuisikäni ennätyksen. Katsoin televisiosta olympiakisoja yhteen putkeen kuutisen tuntia. Olin saanut asiantuntevan vihjeen, että nyt jos koskaan.

Vihje osoittautui päteväksi. Hiihdosta tuli kultaa ja hopeaa jääkiekossa kaatui Venäjä.

Minäkö muka urheilun vastustaja?

Täytyy myöntää, että tällaiseen menee väistämättä tunteella mukaan, kun tilanne on päällä. Ei varmaankaan mihinkään muuhun pääse samalla tunteen intensiteetillä. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voi vaatia?

Pystyin kuitenkin hetkittäin tunnekuohun seassa tarkkailemaan itseäni. Mietin, pysyisinkö sulkemaan television viisi minuuttia ennen jääkiekko-ottelun viimeisen erän loppumista ja ryhtymään muihin puuhiin. Entä pysyisinkö tunnetasolla siirtymään irti nationalistisesta asenteesta ja kannustamaan vastustajan joukkuetta? Vaikeata olisi.

Otin laatikosta esiin verenpainemittarin ja katsoin, miltä paine näyttää. Minulla kun verenpainemittaukset eivät ole näyttäneet hyviä lukemia. Ei näyttänyt nytkään, entistä huonompaan suuntaan on mennyt. Jääkiekko-ottelu Suomi - Venäjä on siis vähintään yhtä epäsuositeltavaa kuin suolan käytön lisääminen.

Sitten on vielä se addiktio. Minä olen välillä ollut havaitsevani, että kaikkeen, mihin tunteella menen mukaan, siihen syntyy addiktio. Tätä pitää aivan erityisen tarkkaan varoa. Toisaalta yleissivistykseen kuuluu tuntea elämänpiirinsä tapahtumia, ainakin pääpiirteittäin. Olympialaiset lasken yleissivistykseen kuuluvaksi elämäpiiriksi. Addiktio vai yleissivistys?

Testi on edessä tänään, perjantaina. Asiantunteva vihje kertoi, että luvassa on entistäkin innostavampaa jääkiekkoa. Klo 13.45 näen, mihin asteeseen addiktoitumiseni on edennyt. Avaanko television vai ryhdynkö vaikkapa lukemaan Trimalkion pitoja? Vai lähdenkö toteuttamaan lääkärin verenpainesuositusta ja menen kuntokävelylle?