torstai 28. helmikuuta 2013

Talviurheilua



 

Dessu on sitä sukupolvea, joka muistaa pikkupoikavuosiltaan sellaiset talviurheilusuuruudet kuin Haku-Veikko, Susi-Kalle, Mäntyranta ja Kankkonen. Heidän sankaritekonsa tulivat tutuiksi, kun opettaja kantoi suurkisojen aikaan kotiradionsa luokkaan ja siitä kuunneltiin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen sinivalkoista selostusta suorana. Koulupäivän muut puuhat saivat väistyä kansallisten merkkitapahtumien tieltä. Lopuksi noustiin seisomaan kuuntelemaan Porilaisten marssi.  

Se oli vielä kansallisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Jotain lapsekkaan tervehenkistä siinä oli, tai ainakin sen yritystä. Illalla sitten lähdettiin joukolla hiihtämään.  

Tänään katsoin joutessani televisiosta hiihtokilpailun. Pisti mietteliääksi. Ei olisi kannattanut. Jokin on perin pohjin muuttunut, enkä tarkoita nyt Suomen menestystä.   

Urheilu on menossa pilalle, sillä siitä on kadonnut viattomuus, rehtiys. Bisnes on pilaamassa urheilun, kuten kaiken muunkin, mihin pääsee koskemaan. Leikki on kaukana. Eikä tämä koske pelkästään talviurheilua.  

Urheilun vaatimukset menevät mahdottomuuksiin, sekä huipputasolla että lasten harrastuksissa. Tuttava kertoi  esimerkin omasta perheestään. Perheen vähän toisella kymmenellä oleva poika harrastaa jalkapalloa. Hän olisi halunnut osallistua koulunsa orkesterin mukana myöhemmin keväällä Skolmusik-festivaaliin. Jalkapalloseuralle se ei  käynyt. Poissaolo kahdesta treenistä tarkoittaisi erottamista jalkapallojoukkueesta.  

Dopingia, valehtelua, väkivaltaa, aivovammoja, fuskausta, huumeita, julkista kännäämistä, välinekikkailua,  manipuloituja otteluita, tolkuttomia rahasopimuksia, siivotonta kielenkäyttöä, faniöykkäröintiä, uhoa. Tällainen on päällimmäisenä, sen varjoon jäävät hienotkin yksilösuoritukset.   

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suhtaudun erityisen kriittisesti jääkiekkoon. Se jos mikä kulkee bisnes edellä, muut arvot saavat väistyä. Osa maksavasta yleisöstä maksaa juuri nähdäkseen teurastuksia. Näitä varten nyt aiotaan rakentaa uusi halli, joka peittäisi Olympiastadionin piiloon taakseen. Vanha halli on sekin lähellä kotiani. On havainnollista mennä kävelemään hallin lähettyville otteluiden loppumisaikaan. Näkee kummallisia asioita.  

Kuvassa talviurheilua raikkaimmillaan. Käynnissä on sekajoukkuekamppailu nimeltä Hippa. Pelin tilanne on "Sixty-nine". Joukkueessa pelaavat Jörn Donner ja Ritva Vepsä. Peli vaikuttaa kiinnostavalta. Sopisi varmaankin olympialajiksi näiden monien uusien lajien lisäksi.

 

tiistai 26. helmikuuta 2013

Äkäisen näköiset



 

Muistikuva yliopiston kasvatustieteen seminaarista kaukaa 1970-luvulta:  

Iäkäs professori pisti meidät opiskelijat miettimään, millaisia ominaisuuksia on hyvällä opettajalla. Kaikenlaisia ehdotuksia tuli: oikeudenmukainen, huumorintajuinen ja ties mitä.  

Lopuksi professori itse esitti näkemyksensä: hyvällä opettajalla on kaksi välttämätöntä ominaisuutta: 1) Iso mies 2) vihaisen näköinen.  

Ilmeestä saattoi päätellä, ettei professori ehkä aivan vakavissaan ollut. Ainakaan käytännössä näin ei ole Suomen kouluissa toimittu. Opettajien enemmistö on naisia, ja silti pisatutkimusten kärjessä keikutaan.  

Ehkä professori muisteli vanhanajan lukkarinkoulua? Vanhojen kirkonmiesten olemukseen liittyi ankaruus. Tämä tuli mieleeni, kun luin Länsi-Uusimaasta ongelmasta, joka on kasvanut suuriin mittoihin Vihdin seurakunnan lastenkerhossa. Siellä vanhan pappilan kerhohuoneen seinällä riippuu kuva kahdesta entisajan kirkkoherrasta.   

Kuvat ovat pelottaneet kerhon lapsia. Kirkkoherrat ovat synkkäilmeisiä, mustiin pukeutuneita, aivan kuin jotain mörköjä. Sellainen tulee painajaisiin. Luuraako äkäisen näköinen kirkkoherra yöllä sängyn alla ja kömpii sieltä esiin. Nyt kuvat on vanhempien vaatimuksesta päätetty siirtää pois lasten kerhohuoneen seinältä.  

*   *   *    

Vihdin tapauksesta mieleeni nousee toinen muistikuva kaukaa 1960-luvun alusta. Olin silloin noin kymmenvuotias. Vietin kesälomaa maalla sukulaistalossa.  

Minut pistettiin toimittamaan asiaa kirkonkylään. Piti hakea tilattu papintodistus. Menin polkupyörällä salkku tarakalla ja tarkasti ohjeistettuna, miten pappilassa piti toimia. Muistan, että jännitin.  

Koputin vanhan pappilan kanslian oveen. Kuului mörähdys. Uskalsin avata oven. Siellä istui vanha ryppynaamainen kirkkoherra ison kirjoituspöydän takana ja tuijotti minua. Jotenkin onnistuin tervehtimään ja selittämään asiani. Minulla oli lappu mukana, jossa selitettiin, että tälle pojalle saa antaa sen tilatun todistuksen. Ojensin lapun kirkkoherralle. Hän luki sitä pitkään, vilkaisi välillä minua. Muistan tuijotuksen ja suun asennon: huulet olivat tiukasti yhdessä ja suupielet alaspäin. Sitten kirkkoherra kysyi möreällä äänellä:  

- Kenenkäs poikia sitä ollaan?  

Hätäännyin aika lailla. Tällaiseen minua ei ollut ohjeistettu. Jotain sain soperretuksi. Kirkkoherra otti pöydältä silmälasit, pyöreälinssiset, joiden sanka piti pujottaa kuin koukku korvan taakse. Sitten hän tuijotti pitkään minua sanomatta mitään. Suupielet edelleen alaspäin.  

- Onkos pojalla pysynyt Jeesus mielessä?  

Nyt tuli jo pakokauhu. En muista mitä vastasin. En varmasti mitään tolkullista. Onneksi muisti on armollinen. Jotenkin kuitenkin pääsin sieltä pois. Paperi tuli salkkuun ja maksu maksetuksi. En muista, tuliko painajaisia sängyn alta kysymyksiä heittävästä kirkkoherrasta.   

Kuvissa ne Vihdin lastenkerhon kaksi kirkkoherraa, ylempänä W. J. P. Hidén (maalannut K. Rein) ja Aukusti Oravala (maalannut Veikko Vionoja). (- Minun kertomukseni tapahtumapaikka ei ollut Vihti)

 

maanantai 25. helmikuuta 2013

Metsän poika



 

Takana on viisi päivää elämää metsämökissä.  

Metsämökki sijaitsee pohjoisella Pirkanmaalla Näsijärven itärannalla, siellä Runebergin ja Gallen-Kallelan maisemissa. Olen vieraillut siellä ennenkin. Tällä kerralla erikoisuus oli se, että mökin isäntä poistui paikalta kahden päivän jälkeen ja sain nauttia vieraanvaraisuudesta ylhäisesti yksin.   

Ei televisiota, ei radiota, ei sanomalehtiä, ei nettiä. Vain vanha Nokia taskussa hätätilanteita varten. Hätää ei tullut, vaikka seutu on karhujen ja susien kansoittamaa. Eivät tulleet näkyviin. Jäniksen jälkiä näkyi.  

Jääkaapissa oli grillimakkaraa, sinappia, perunoita, sipulia, voita, juustoa ja olutta. Ruokakomerossa oli lisää olutta, ruisleipää, näkkileipää ja monenlaisia säilykepurkkeja, kuten hernekeittoa ja nötköttiä. Kahvi puuttui. Viimeistään nyt on kumottu joulun alla pitämäni kasvisruokadieetin vaikutukset.  


Hiihdin joka päivä. Käytössäni oli vanhat puusukset - Järviset - ja niihin sopivat monot. Tuntui tutulta. Noilla suksilla ikäpolveni hiihti  kouluvuotensa ja nuoruutensa. Latu meni enimmäkseen pelloilla ja järven jäällä. Yksi isompi nousi, alamäet kohtuullisen loivia. Kilometrien arviointi on vaikeaa. Ehkä yhteensä joitain kolmisenkymmentä.   

Oli myös pilkkivehkeet, mutta en viitsinyt ryhtyä. Saunarantaan hakkasin avannon, jossa viruttelin saunatauolla varpaita. Saunomiset olivat pitkiä ja hartaita. 

Voiko suomalainen mies mitään enempää toivoa? Korkeintaan paluuta kaupunkiin.